Harmi, että Kristian Smedsin kansainvälinen esiintyminen näyttämöteoksella Mental Finland on hänen urallaan jonkinlainen välivaihe. Puhtia kyllä riittää vaikka kymmenelle muulle teatterille jakaa, mutta sisällöllisesti Mental Finland on pettymys ainakin tapaisilleni Smeds-faneille.”Minusta näyttelijän ja esityksen kuuluu yllättää yleisönsä, harhauttaa sitä ja vetää vähän nokasta”, sanoo Smeds kirjassaan Kätketty näkyväksi (Tammi, 2005). Mental Finland yllättää vain sillä, että eipä Smeds tällä kertaa yllätäkään.
Jos ei olisi ennakkoon lukenut joitakin Smedsin löysiä sanomisia näytelmästä, sen sisältö olisi jäänyt suureksi osaksi täysin pimeäksi. Jostakin viimeisestä taistelusta se kertoo, ehkä viimeinen vastustaja on EU. Brysselissä viilataan Eurooppaa nyt sellaiseen kuosiin, että kaikki on kohta yhtä ja samaa vaaleansinistä kuin näytelmän hienostuneet tanssijat opeteltuine askelineen. Kansallisia perinteitä vaalivat suomalaiset (ainakin osa heistä) tai latvialaiset tai romanialaiset ovat ihan pihalla. Bryssselin herran puhekin on sellaista siansaksaa, että sitä ei ymmärrä edes "viallisen" tekstityslaitteen avulla.
Smedsillä on näytelmässä monia teemoja. Ilmastonmuutos, miesten maailman väkivaltaisuus, rasismi, insesti ja pedofilia, pienten kansojen lyttääminen jne. Sovinismikin tietenkin – eikä tässä tarvita edes päälle liimattua kuvaa Audista, kun jo käy selväksi, että valkoisten herramaailmassa naisten osana on olla vain huoria ja piikoja. Eikä Ruandastakaan tarvita videokuvaa, kun ilmankin selviää, että alkuperäiskansojen roolina on toimia kansanmurhien uhreina ja mykkinä todistajina.
Aiheita siis on aivan riittävästi 2,5 tunnin esitykseen. Niiden käsittely jää kuitenkin yllättävän vajaaksi. Smeds vain heittelee asioita esille, mutta ei analysoi eikä esitä parannusehdotuksia. Tämä on uutta Smedsillä. Mental Finland on edelleen smedsiläistä teatteria ilmaisumuotonsa osalta, mutta tällä kertaa sisältö jää muodon helmoihin. Videotakaan Smeds ei nyt käytä yhtä luovasti ja rajusti kuin muutamassa edellisessä näytelmässään.
Lokeroin tämän esityksen eräänlaiseksi sketsiteatteriksi, joka jättää pohtimisen katsojille – näin kun kauniisti sanon. Tähän asti tunnettua Smedsiä tämä ei ole. – ”Taiteen ei tarvitse miellyttää, taiteella pitää olla asiaa”, sanoo Smeds. Nyt vain kävi ainakin minulle niin, että Smedsin hauska hurlumhei näyttämöllä miellytti kovastikin, mutta asia jäi hataraksi. Smeds on jäänyt ilmaisunsa vangiksi ja laiminlyönyt sisällön. Kakka- ja pieruhuumoriinkin on jo täytynyt turvautua. Huonoin Smedsin näytelmistä.
kari.naskinen@gmail.com
