Päästöneuvoja seurakunnille

Postiluukusta tuli taas Kirkonseutu-lehti. Se tipautetaan aina muutaman viikon välein joka kotiin Lahdessa, Heinolassa, Hollolassa, Asikkalassa, Hartolassa, Kuhmoisissa, Kärkölässä, Padasjoella ja Sysmässä, yhteensä 91 000 kpl. Uusimmassa numerossa päätoimittaja Markus Luukkonen kirjoittaa, että Kirkonseutukin on mukana seurakuntien päästöjenvähennysohjelmassa. Ne lehdet, jotka viikonvaihteessa jaettiin, aiheuttivat hiilidioksipäästöjä 6,6 tonnia. Valtava määrä, mutta mukaan onkin laskettu kaikki alkaen paperin valmistuksesta, jonka osuus lehden päästöistä on 63 prosenttia.

Vielä olisi kuitenkin tehtävissä lisää päästösäästöjä. Miksi lehti painetaan Joensuussa, josta kuljetukset tänne Päijät-Hämeeseen muodostavat kolme prosenttia kokonaispäästöistä? Kirjapainoja on Lahdessakin.

Entä miksi lehti jaetaan muillekin kuin uskoville? Paperintuhlausta voitaisiin vähentää pienentämällä jakelumäärä 64 000:een, jos lehti jaettaisiin vain seurakuntiin kuuluville.

Minkähänlainen metakka muuten siitä syntyisi, jos vaikka ateistien liitto jakaisi lehtensä joka kotiin 15 kertaa vuodessa, tai poliittiset puolueet omat mainoslehtensä?

Lehden painamisesta kaukana Joensuussa tulee mieleen sekin, eivätkö täkäläiset seurakunnat tunne sosiaalista vastuuta lähialueen ihmisten työllistymisestä.

kari.naskinen@gmail.com

Henki tai Isänmaa

Venäjällä vietetään 9.5. suurta Voitonpäivää. Tämän juhlapäivän, natsien kukistamisen muistoksi välitti Helsingissä toimiva Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus verkkosivujensa kautta kaksi parasta neuvostoliittolaista sotaelokuvaa, Larisa Shepitkon Nousun (1977) ja hänen puolisonsa Elem Klimovin Tule ja katso (1985). Ne molemmat kuvaavat sitä valtavan kärsimyksen määrää, minkä saksalaiset epäihmiset aiheuttivat myös siviileille.

Klimovin elokuva on kuin painajainen, jonka kokee partisaaneihin liittynyt teini-ikäinen poika Florjan. Hän näkee kuinka Valkovenäjälle 1943 edenneet saksalaiset miehittäjät tuhoavat Perehodin kylän asukkaat, ehkä 300 ihmistä. On kuin menossa olisi saksalaisten makaaberi karnevaali. Ei jää kiveä kiven päälle, kun alempi rotu eliminoidaan. Florjan onnistuu pelastumaan, mutta muuttuu kahden päivän sisällä hahmoltaan kuin harmaahiuksiseksi vanhukseksi. Lopussa vain soi Mozartin Requiemin kyynelosa Lacrimosa. Tällaiset täydelliset tuhoamiset koki Valkovenäjällä pelkästään 1943 yli 600 kylää.

Stalingradissa 1933 syntyneelle Klimoville asia oli tärkeä. Vaikka hän elokuvantekijänä oli alkuun humoristi ja satiirikko sekä piti esikuvanaan Federico Felliniä, niin muutos tapahtui. Klimov teki pitkään ja perusteellisesti elokuvaa Grigori Rasputinista (Agonia, 1981) ja tyyli muuttui. Tule ja katso on yksi ankarimmista sodan kuvauksista, kun se keskittyy nimenomaan siviiliväestön tuhoamiseen. Heti tuoreeltaan elokuvan näki Neuvostoliitossa 30 miljoonaa katsojaa.

Sota on helvettiä, sota tekee ihmisestä hirviön, voi kuvitella Klimovin sanovan. Entä onko sallittua kostaa ja miten se tapahtuu? Onko puolustussota ainoa tapa kostaa, Aleksanteri Nevskin sanoin: ”Ken tulee maahamme miekka kädessä, hän miekkaan myös kaatuu.” Näitä jää katsoja miettimään, kun elokuvan lopussa kelataan sotaa kuvaavia dokumenttifilmien pätkiä takaperin niin pitkälle, että viimeiseksi tulee valokuva, jossa pieni lapsi istuu äitinsä Klara Hitlerin sylissä. Mitä olisi pitänyt matkan varrella tehdä oikeammin. Kenen syy? Pelkästäänkö Hitlerin, miten Saksan kansan suuri enemmistö? Riittivätkö Nürnbergissä langetetut tuomiot? Tai riittävätkö nykyisin Haagin tuomioistuimen antamat tuomiot?

Elokuvassa Florjan ampuu lopussa kuralätäkössä olevan Hitlerin kuvan mäsäksi ja liittyy Berliiniin eteneviin Puna-armeijan riveihin.

Varsinaisia vastauksia Klimov ei anna, jos ei sitten sellaiseksi katsoja elokuvan nimeä, jonka Klimov otti Raamatun Ilmestyskirjasta. Tule ja katso hallavaa hevosta, sen selässä istuu Kuolema, ja Tuonela seurasi hänen mukanaan, heille annettiin valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta.

Klimov sanoi: ”Tämä oli elokuva, joka oli pakko tehdä. Sen oli oltava todistuskappale sodan vaikutuksista ja hätähuuto rauhan puolesta.” Huudosta tuli niin voimakas, että Klimov ei enää sen jälkeen elokuvia tehnytkään. Kaikki oli sanottu. Klimov kuoli 70-vuotiaana Moskovassa 2003.

Yhden vastauksen näihin isoihin kysymyksiin saa Larissa Shepitkon elokuvassa. Saksalaisten hirtettäväksi kidutuksen jälkeen vietävä partisaani Sotnikov sanoo ennen hirttoköyden alla olevalle pölkylle nousemistaan: ”Antakaa anteeksi”. Kenelle? Koska Shepitko on elokuvan lopussa kuvannut Sotnikovin ulkonäöltään ja otoksen valaistukseltaan jokseenkin hyvin Jeesukseen vertautuvaksi, niin tarkoittaako Sotnikovin sanonta Jeesuksen sanomaa pitkänäperjantaina: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.”

Jokaisella meistä on omat nousumme jollekin golgatalle tai hirsipuulle. Jokaisella on omat syynsä siihen, nouseeko sinne ylpeästi kohotetuilla kasvoilla Sotnikovin tavoin vai luistaako kaikesta sivuun Sotnikovin partisaanitoverin Rybakin katseella, josta toivon kipinä on sammunut.

Tulkinta menee tähän suuntaan, sillä Nousu rinnastuu muutenkin Jeesuksen kärsimyshistoriaan. Mitä siis Jeesus tekisi? Tämä teema on selvä, vaikka lopun teloituskohtausta ei rautalangasta vääntäen istuteta suoraan Golgatan kuvastoon. Juudaskin on mukana, sillä Rybak pelastaa nahkansa paljastamalla tietoja saksalaisille. Kun Sotnikovin rinnalla hirtetään kolme siviiliäkin, niin petturi Rybak jätetään henkiin tämän luvattua liittyä natsien poliisijoukkoihin rintamalla. Rybakin seisoessa vähän ennen hirttämistapahtumaa hieman loitommalla, takana näkyvä koirakin kääntää päänsä pois Rybakista. Rybak oli valinnut puolensa: ennen oma henki kuin uskollisuus isänmaalle. Mutta katumus iskee ja hirttämisten jälkeen Rybak yrittää hirttää itsensä vyöllään, mutta ei onnistu. Aivan lopussa häntä ei enää näytetä. Loppukuvassa on maisema saksalaisten leirin ulkopuolelta, jossa pienenä kuva-alan sivussa on kirkko.

Elokuva perustuu valkovenäläisen Vasil Bykovin romaaniin, joka käsittelee sotaa Valkovenäjällä talvella 1942. Elokuva sai ensi-iltansa 2. huhtikuuta 1977. Elokuva oli kiellon partaalla luultavasti juuri sen uskonnollisen virityksen takia, mutta sai lopulta ensi-iltansa Valkovenäjän kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäisen sihteerin Pjotr Masherovin puuttuessa asiaan. Elokuvasta otettiin yli tuhat kopiota ja sen näki tuoreeltaan yksitoista miljoonaa katsojaa.

Vaikka Tule ja katso on hurjempi ja raaempi kertomus, on Nousu kuitenkin syvemmelle menevä. Se esittää myös henkilökohtaisia kysymyksiä ihmisenä olemisen problematiikasta, suhteesta vakaumuksiin ja siihen isänmaallisuuteen, että mikä arvo sillä on.

Noususta tuli ensimmäinen neuvostoliittolainen elokuva, joka voitti kansainvälisten elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen karhun Berliinissä 1977. Sekä Tule ja katso että Nousu ovat Suomessa jääneet yllättävän vähälle huomiolle. Esimerkiksi Peter von Baghin isossa Elokuvan historiassa (uudistettu painos, Otava 1998) ne kuitataan yhteensä kymmenellä rivillä.

Nousu jäi Larissa Shepitkon viimeiseksi elokuvaksi hänen kuoltuaan liikenneonnettomuudessa. Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjaansa 7.7.1979: ”Toissa päivänä haudattiin Larisa Shepitko ja viisi hänen työryhmänsä jäsentä. Auto-onnettomuus. Kaikki saivat heti surmansa. Ja niin odottamatta, ettei kenenkään verestä tavattu adrenaliinia. Kuljettaja oli ilmeisesti nukahtanut rattiin. Varhain aamulla. Ostashkovin ja Kalininin välillä.”

kari.naskinen@gmail.com

Mistä ihminen puhuu mieluiten? Itsestään.

Elokuvaesseekirjassaan Historian häikäisevä laakso (Kulttuurivihkot, 2020) Veli-Matti Huhta kirjoittaa Timo Linnasalon elokuvasta Aikalainen (1984). Kirjoitus on niin mielenkiintoinen, että piti dvd hankkia Filmihullu-leffakaupasta. Elokuva ei osoittautunut yhtä korkealentoiseksi kuin Huhdan essee, mutta oma jujunsa on siinä, että elokuva perustuu Fjodor Dostojeskin 1864 ilmestyneeseen pienoisromaaniin Kirjoituksia kellarista, joka tunnetaan myös nimellä Kellariloukko. Sen on sanottu olevan lähtökohta sille ihmismielen tutkimukselle, jota Dostojevski sen jälkeen perusteellisesti kävi läpi suurteoksissaan Rikos ja rangaistus, Idiootti, Riivaajat ja Karamazovin veljekset.

Elokuvassa kellariloukossa tai jossain vastaavassa murjussa asustava ”Aikalainen” on Paavo Piskonen. Mies kokee itsensä täydellisen syrjäytyneeksi, sivulliseksi kaikkien muiden joukossa. Mies näkee ympärillään pelkkää välinpitämättömyyttä. Kadulla vastaantulevatkaan eivät yhtään väistä, vaikka kävelevät vastaan kohdakkain. Löisivät edes, ajattelee mies, niin tuntisi elävänsä. Eivät välitä siitäkään, kun mies kadulla mesoo ja huutaa.

”Työmies tekee työtä, saa siitä palkan, menee kapakkaan ja joutuu putkaan. Mutta minne ihminen menee”, kysyy mies.

Elokuva on melkein monologi, vaikka on siinä hetkittäin muitakin ihmisiä. Mutta Aikalanen? Dostojevskin aikana tällaisia kurjuuden ja itsesäälin yhdistelmiä varmaan oli Pietarissa, mutta kun Piskonen liikkuu pääasiassa nykyajan Helsingissä, niin ei täsmää. Pahastikin syrjäytyneitä ihmisiä edelleen on, mutta kyllä yhteiskunnan huolenpito ulottuu surkimuksiinkin, jos he vain huumeiltaan ja muilta kahjuuksiltaan ottavat sitä vastaan. Piskonen on erakko, jonka mielestä kaikki on päin persettä, mutta itse mies joka tapauksessa haluaa tunnustusta, vaikka siihen ei mitään aihetta olekaan. Lopulta hän hyppää itsemurhaan Hakaniemen sillalta, ja tämä poikkeaa Dostojevskin kertomuksesta, jossa kellariloukon ”näkymätön” mies ei kuole.

Dostojevskin henkilö elokuvassa kuitenkin on, sillä elokuvassa liikutaan myös vanhassa Pietarissa. Lisäksi mukana on sillä tavalla dokumentaarista aineistoa, että näytetään Paavo Piskosen harjoittelua talvella 1983, jolloin hän valmisteli näytelmää samasta aiheesta. Ohjaaja Heikki Mäkelä oli tekemässä esitystä, joka ei kuitenkaan valmistunut. Myöhemmin Mäkelä on toiminut mm. Joensuun ja Kuopion teattereiden johtajana.

Aikalainen ehkä jäi tuosta näytelmäharjoittelusta Piskosen päähän ja pääsi toteuttamaan sitä tässä elokuvassa. En siitä ihmeemmin löytänyt täydentävää sisältöä ainakaan Idioottiin ja Karamazovin veljeksiin, jotka tässä korona-ajan hiljaiselossa viime vuonna luin. Vaikka onhan kellarimiehellä yksi pätevä totuus, joka korostuu nimenomaan nyt someaikana:

“Mistä kunnon ihminen puhuu mieluiten?
Vastaus: itsestään.
No, minäkin ryhdyn puhumaan itsestäni”

kari.naskinen@gmail.com

Roberto Rossellini ja Ferrari

Filmihullu-lehden päätoimittajalta Lauri Timoselta on juuri ilmestynyt elämäkertakirja Federico Fellinistä (Uneksijan sirkus, Rosebud 2021). Kun sivuja on yli tuhat, mahtuu paljon asiaa myös muista elokuvamaailman ihmisistä. Roberto Rossellinista kirjottaessaan Timonen mainitsee, että Rossellini kuului Enzo Ferrarin perhetuttuihin ja osallistui 1953 Jyväskylän Suurajoihin sijoittuen neljänneksi. Kirjailija on näköjään ottanut tämän väärän rallitiedon Wikipediasta, eikä ole autourheilusta tietämättömänä tarkistanut asiaa. Wikipediahan ei ole samanlainen oikean tiedon lähde kuin olivat ennen tietosanakirjat.

Sen verran oikeilla jäljillä Wikipedia kuitenkin on, että Rossellini harrasti kilpa-autoilua. Rossellinin ja Ferrarin läheinen suhdekin oli totta. Kuvassa Rosselini (vas.) on yhdessä ensimmäinen F1-maailmanmestarin Giuseppe Farinan, vaimonsa Ingrid Bergmanin ja Enzo Ferrarin kanssa. Lokakuussa 1954 hän kävi esittäytymässä Ingridin kotimaassa ja osallistui Karlskogan moottoriradalla kilpailuun, jossa kuitenkin keskeytti.

Vuonna 1953 Rosselini osallistui elokuvaaja Aldo Tontin kanssa Mille Miglian 1000 mailin ajoon (kuvassa) Bresciasta Roomaan ja takaisin, mutta Ferrari 250 MM Vignaleen tullut tekninen vika keskeytti ajamisen seitsemän tunnin jälkeen. Kilpailun voitti 10,5 tuntia kestettyään pari Giannino Marzotto - Marco Crosara samanlaisella autolla. Toiseksi tuli Juan Manuel Fangio - Giulio Sala Alfa Romeolla. Mille Miglia oli urheiluautojen MM-sarjan osakilpailu, jonka muita tuttuja nimiä tuolloin Mille Migliassa olivat mm. Peter Collins, Hans Herrmann, Karl Kling, Stirling Moss ja Luigi Musso.

Kova Ferrari-mies Rossellini olikin, 250 MM Vignalen lisäksi hänellä oli ainakin Ferrari 212 Inter Europa Coupe. Yksityistilauksesta Rossellinille muotoiltiin Ferrari 375 MM Berlinetta, ja tämän ”Bergman Coupen” hän antoi lahjaksi vaimolleen. He olivat naimisissa 1950-56.

Rossellinin parhaat elokuvat Wikipediasta tarkistamatta:

Rooma avoin kaupunki (1945)
Saksa vuonna nolla (1947)
Stromboli (1949)
Paisà – vapauden tuli (1946)
Rakkauden ihme (1948)

kari.naskinen@gmail.com

Turun Urheilupuisto 11.7.1957

Heinäkuun 11. päivänä 1957 juostiin Turun Urheiluopuistossa hurja 1500 metriä: maailmanennätys Suomeen kahdelle juoksijalle. Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä heti seuraavana päivänä tšekkoslovakialainen Stanislaw Jungwirth rikkoi ennätyksen Stará Boleslavissa.

Lahdessa on myös kaksi hurjaa yleisurheilumiestä, Pentti Vuorio ja Arto Pasanen. Heidän tilastotietoutensa on vailla vertaa. Viimeksi sain Pasaselta tietokilpailukysymyksen, jossa vihjeiden perusteella piti selvittää tuon Turussa juostun kilpailun 12 maaliin tullutta ja yksi keskeyttänytkin. Kolme ensimmäistä ovat tietenkin helppoja luetella, mutta ne muut...

1) Olavi Salsola 3.40,2

2) Olavi ”Tankki” Salonen 3.40,2

3) Olavi Vuorisalo 3.40,3

Tämän jälkeen Pasanen jatkoi kysymyksillä niistä muista juoksijoista. Panen tähän kysymykset ja perään oikeat vastaukset, jotka sain Pasaselta viikkoa myöhemmin:

4) Paransi kolmesti 1000 metrin maailmaennätystä. - Dan Waern 3.40,8.

5) Mies, joka juoksi maaotteluissa Suomen paidassa 4x100, 4x400, 800, 1500 ja 5000 m voittaen kaikki kuusi 5000 metrin kilpailuansa, mutta muilla matkoilla (16 edustusta) ei yhtään voittoa. - Jorma Kakko 3.46,8.

6) 17.1.1935 syntynyt juoksija, jonka kaksosveli juoksi sileän 3000 m 8.31,0 ja esteet 9.17,6. - Pekka Höykinpuro 3.47,0.

7) Edellisten kaksosten isoveli, olympiakisoissakin juossut. - Reijo Höykinpuro 3.47,6.

8) 3000 m hopeaa SM-hallissa ja pronssia 10 km maastojuoksussa 1960-luvulla. - Juhani Kolkkala 3.48,9.

9) Hänen isänsä oli olympiavoittaja. - Matti Nurmi 3.54,8.

10) 3.55,0 Hänen sukunimikaimansa (seura LHS), oli Suomen naisten joukkueessa, joka saavutti EM-pronssia ampumahiihdon 3 x 7,5 km viestissä Minskissä 1998. - Pauli Mallat 3.55,0.

11) 4.00,8 Hänen täyskaimansa piti hallussaan neljä vuotta 1000 metrin ME:tä. Paras ruotsalainen vuoden 1958 maaottelun 5000 metrillä edellään kolme suomalaista, joista kaksi voitti hänet Turun juoksussa. - Sven Lundgren 4.00,8.

12) Kun lisää sukunimeen yhden kirjaimen, saa hänestä Tahkon sukunimikaiman. Ennätykset vuodelta 1957 ja sijoitus sen vuoden Suomen tilastossa: 800 m 45) 1.56,1, 1500 m 74) 4.00,7, 3000 m esteet 90) 10.26,8. Vuoden 2020 tilastossa samoilla ajoilla sijoitukset olisivat olleet: 800 m 35., 1500 m 38., 3000 m esteet 25. - K. Pihala 4.01,4.

Keskeytti Turun ME-juoksussa, järjestävän seuran juoksija, jonka juoksutyyliä monet pitivät Suomen kauneimpana. Voitti 800 metrin SM-hopeaa kaksi vuotta myöhemmin. - Raimo Nordström.

”Pesa” Vuorio laatii parhaillaan kaikkien aikojen yhteenvetoa Kalevan kisojen tuloksista laji lajilta. On Urheilumuseoon säilytettävää aineistoa.

kari.naskinen@gmail.com

Oikeudenmukaisuus – tarvitaanko mitään muuta?

Edellisten kunnallisvaalien lähestyessä vaimoni Ulla Vaara kysyi, onko minulla hyviä ehdotuksia iskulauseiksi vaalimainontaan. Sanovat niitä nykyisin slouganeiksi. Vähän aikaa mietittyäni vastasin, että pane sinne vain vaatimus oikeudenmukaisuudesta, se pitää sisällään kaiken. En muista, miten silloin kävi, mutta nyt katsoin Lahden demareiden kotisivuilta, mitä Ulla on omalle kohdalleen tällä kertaa pannut: ”Lahti on sydämen asia. Kaupungin keskusta kuuluu kaikille.” Hyviä sanontoja nämäkin.

Oikeudenmukaisuutta on mahdoton toteuttaa kaikkialla ja kaikissa asioissa. Se on utopia, jota pitää kuitenkin tavoitella. Jo tavoitteenasettelu on vaikeaa:

- Onko oikeudenmukaista, että tuloerot ovat suuria?
- Ovatko oikeusistuimien määräämät rangaistukset oikeudenmukaisia, kun suhteutetaan toisiinsa vaikkapa henki- ja talousrikoksista annettuja tuomioita.
- Menevätkö sukupuoltenväliset suhteet ja roolit oikein?
- Onko oikein, että viinalla maksakirroosin aiheuttaneen ihmisen sairautta hoidetaan verovaroin?
- Olisiko oikeudenmukaista, että joukkoliikenne muutettaisiin sen käyttäjille maksuttomaksi?
- Saako mielenosoituksilla tukkia liikenteen?
- Onko ns. suora toiminta hyväksyttävää yhteiskunnallisena vaikuttamisen muotona?
- Onko oikeudenmukaista, että pienemmistä kunnista lopetetaan lukiot?

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Yhteiskuntapolitiikassa pyritään länsimaisissa demokratioissa oikeudenmukaisuuteen. Ihannetila on, että päätökset tehdään moraalisesti oikein. Solidaarisuudestakin puhutaan. Tilanteita kuitenkin mutkistaa se, että iso osa ihmisistä ajattelee ja toimii ensisijaisesti omien henkilökohtaisten päämääriensä mukaisesti. Tällöin ei vaatimus oikeudenmukaisuudesta tule mieleen.

Jos Ulla kohta taas kysyy minulta ehdotuksia, valmistauduin toistamaan vanhan vastaukseni jonkun viisaamman perusteluin. Löysin filosofi Teppo Eskelisen kirjoituksen Valtiotieteellisen yhdistyksen lehdestä Politiikasta (16.12.2019), jossa hän toteaa, että ”empatian ja moraalisen paineen voi tavallaan työntää sivuun, kun asiasta maksaminen on mahdollista”. Oikeudenmukaisuuden vajavuuden voi siis paikata rahalla eli sosiaalinen kontrolli vaihtuu taloudellisiksi suhteiksi, moraalinen toiminta taloudellistuu.

Eskelinen ottaa esimerkiksi tutkimuksen, jossa päiväkoteihin luotiin taloudellinen sanktio vanhemmille, jotka hakivat lapsensa myöhässä. Tästä oli tuloksena, että sanktio lisäsi myöhästelyä. Sen sijaan, että olisi koettu huonoa omaatuntoa päiväkodin työntekijöille tulevista ylitöistä, homma voitiin kuitata maksamalla myöhästymissakko.

Helsingin Sanomien vappulehdessä oli paljon juttua hallituksen puoliväliriihestä. Palautettiin mieleen, että vielä 1960-70-luvuilla poliittista keskustelua määrittelivät sosiologit ja yhteiskuntatieteilijät, mutta nykyisin ”totuus kysytään ekonomisteilta”. Talous on luonnollisesti tärkeä asia, kun pyritään huolehtimaan hyvin myös sosiaalipolitiikasta, mutta on tässä kysymys puhtaasti asenteellisestakin asiasta – mikään ei ole tärkeämpää kuin raha. Tämän takia valtion velanottoakin pidetään ehdottoman vääränä ratkaisuna, vaikka sen avulla oikeudenmukaisuutta pystytään toteuttamaan ainakin paremmin kuin velkaa tekemättä.

Rafael Paasio sanoi: ”Jos et muuten tiedä, mitä teet, ole aina heikomman puolella.”

Tätä vastaan toimii esimerkiksi se työelämää koskeva muutos, jossa yhä enemmän tuodaan esille yksilön oma vastuu itsestään. Työntekijöitä pyritään siirtämään yksityisyrittäjiksi toimivan yrityksen sisälläkin. Tällainen yrittäjämäisempi oleminen ja jatkuva henkilökohtainen kilpailu yleistyy, mikä on omiaan heikentämään solidaarisuutta ja valmiutta yhteistyöhön. Oikeudenmukaisuus ei toteudu, kun mahdollisimman moni ihminen pannaan tarkastelemaan omaa etuaan. Kohta ollaan varmaan tilanteessa, että paikallinen sopiminen työsuhdeasioista ei ole edes paikallista, vaan henkilökohtaista. Jokainen tehköön oman työsopimuksensa yrityksen kanssa.

Edesmennyt ranskalainen kirjailija Henri Barbusse sanoi: ”On olemassa monenvärisiä lippuja samoin kuin on lukemattomia yhteentörmääviä taloudellisia etuja, mutta on vain yhtä lajia ihmisverta, yksi oikeudenmukaisuus ja yksi totuus.”

kari.naskinen@gmail.com

Pienentyneet vappumarssit kertovat työväenliikkeen heikkenemisestä

Koronakauhun takia ei vappumarsseja järjestetä tänäkään keväänä. Ilman tätäkin on niiden merkitys vähentynyt. Ennen aikaan SDP ja SKDL olivat niin napit vastakkain, että vasemmiston vappumarssejakin piti olla kahdet. Vappu oli vuosikymmeniä työväenliikkeen sisäinen voimainkoitos, jossa kolmantena lenkkinä puolensa valinneena oli ammattiyhdistysliike. Jos koronaa ei olisi, tänä vappuna järjestettäisiin monilla paikkakunnilla SDP:n, Vasemmistoliiton ja ay-liikkeen yhteisiä vappumarsseja ja -juhlia. Historiantutkija Tapio Bergholm (SDP) sanoo tämän vappuviikon Demokraatti-lehdessä, että ”yhteiset vappumarssit kertovat työväenliikkeen heikkenemisestä”.

Heikkeneminen näkyy tietenkin vaalituloksissakin, mutta Bergholm tarkoittaa sitä, että taistelu on tietyllä tavalla tauonnut. Työväenliike on sadan vuoden aikana saanut aikaan niin paljon olojen paranemista, että nyt voi jo hengähtää: ”Vapusta on tullut karnevalistinen piknikvappu. Vappumarssille osallistuvat enää leppoisan tapaamisen merkeissä aatteeseen erityisen myötämielisesti suhtautuvat ja järjestöväki.”

Leppoisa on tilanne koko vasemmiston sisällä. Sosiaalidemokraattien ja kommunistien vihanpitoa ei enää puoluetasolla tarvita, koska Vasemmistoliittokaan ei ole kommunistiseen vallankumoukseen pyrkivä puolue.

Mikään lopullinen asetelma ei tämä vasemmistokonsensuskaan välttämättä ole. Bergholm: ”Esimerkiksi jos työnantajat jatkavat sopimisen ja kompromissien halveksuntaa sekä yrittävät ajaa ay-liikkeen toimintaa alas työpaikoilla, voisi ristiriitojen kärjistyminen tuoda kansan kadulle.”

Vapun alla Stora Enso päätti lopettaa Veitsiluodon paperi- ja sellutehtaansa. Toimitusjohtaja Annica Bresky sanoi syyksi sen yksinkertaisen tosiasian, että paperinkysyntä on pitkään ollut laskussa ja korona on tilannetta entisestään vaikeuttanut. Tuotantoa on maailmassa tällä hetkellä liikaa 15 paperikoneen verran. Sen sijaan kun UPM viime vuonna lopetti paperitehtaan Kaipolassa, sanoi toimitusjohtaja Jussi Pesonen syyksi Sanna Marinin johtaman hallituksen ja ay-liikkeen. Tämän vihapuheensa Pesonen toisti nyt Veitsiluodon tapauksen yhteydessä, mutta ei maininnut, että Stora Enso päätti lopettaa myös Kvarnsvedenin vastaavanlaisen tehtaan Ruotsissa.

Suomen ay-liike ei varmaankaan ole vaikuttanut Kvarnsvedeniin asti. Vaikka Annica Bresky puhui rehellisemmin, niin kyllähän Stora Enson kohdallakin on kysymys vain voittojen maksimoinnista. Yli 30 maassa toimivan yhtiön liikevaihto oli viime vuonna 8,6 miljardia euroa ja liiketulos +650 miljoonaa euroa. Tehtaiden lopettamisilla siis pyritään vain yhä suurempien voittojen saalistamiseen.

Samalla tässä kaikessa on kysymys siitä, että suomalaista sopimusyhteiskuntaa halutaan elinkeinoelämän toimesta romuttaa. Isoille yrityksille pyritään antamaan entistä enemmän valtaa päättää näistä asioista keskenään. Tarkoitus on sivuuttaa työntekijöiden järjestöt kokonaan ja pysyvästi. Näin yksittäinen työntekijä sopisi itse työehdoistaan ja vahtisi itse sitä, että työnantaja vahvempana osapuolena noudattaisi tuota työsopimusta.

Eero Heinäluoma sanoo, että ”jos sopimusyhteiskuntaa puolustavat eivät löydä toisiaan, voi edessä olla myös politiikan balkanilaistuminen. Lisää entistä repivämpiä taisteluja ja paluu lyhytaikaisten hallitusten aikakauteen.” (Demokraatti 29.4.) Tämä kehitys ehkä vaikuttaa vappumarsseihinkin, jos niitä taas vuoden kuluttua pystytään järjestämään.

PUNALIPUT KIELLETTIIN,
SAK HANKALUUKSISSA

Ensimmäisen työväen vappujuhlan Suomessa järjesti Helsingin kirjatyöntekijöiden yhdistys 1890 ja ensimmäinen työväestön yhteinen vappukulkue organisoitiin Helsingissä 1895. Särö näin alkaneeseen vappujuhlintaan tuli 1918, kun kansalaissodan voittanut valkoinen osapuoli suhtautui työväen juhlintaan varauksella. Vappujuhlia häirittiin 1920-30-luvuilla säännöllisesti ja esimerkiksi Etsivän keskuspoliisin tarkkailijat pitivät vappujuhlia silmällä ainakin 1930-luvun alkupuoliskolle saakka. Yksityistä silmälläpitoa oli paljon myöhemminkin, ja ainakin SKDL:n vappumarssille osallistuneet joutuivat joskus vaikeuksiin yksityisillä työpaikoillaan.

Vuonna 1933 sisäasiainministeriö asetti työväen vapputapahtumille rajoituksia: punaisten lippujen käyttö ja uhittelevien työväenlaulujen laulaminen julkisilla paikoilla kiellettiin.

Jatkosodan jälkeen työväenliikkeessä syntyi taas yhteishenkeä, ja mm. Tampereella 1945 sosiaalidemokraatit ja maan alta julkisuuteen päässeet kommunistit järjestivät yhteisen vappujuhlan. Sen järjestivät SDP:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö, SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö, SKP:n Tampereen piirijärjestö, Tampereen ammatillinen paikallisjärjestö ja TUL:n Tampereen piiri. Jyväskylässä demarien työväenyhdistys järjesti yhteiset vappujuhlat kommunistien kanssa 1945-48.

Näin tapahtui Helsingissäkin. Vuonna 1946 siellä syntyi kuitenkin kärhämä sosiaalidemokraattien suuttuessa siitä, että kommunistit olivat kantaneet yhteisessä vappukulkueessa omien johtomiestensä, esimerkiksi Terijoen hallituksen pääministerin Otto-Wille Kuusisen, isoja kuvia. SDP:n Helsingin kunnallisjärjestö esittikin, ettei SDP enää osallistuisi samoihin vappujuhliin kommunistien kanssa, mutta SDP:n puoluejohto päätti, että yhteisiin vappujuhliin oli mentävä. SDP ei kuitenkaan enää suostunut yhteisiin julisteisiin, kuten kahtena aiempana vuonna.

Todellisuudessa nämä vappuasiat olivat paljon vakavampia johtuen SAK:sta. Se nimittäin halusi 1940-luvun lopusta alkaen pitää ammattiosastot ja ammatilliset paikallisjärjestöt erossa vappujuhlien järjestelyistä. Kovin kiista käytiin 1950 kommunistien johtamien ammatillisten paikallisjärjestöjen oikeudesta järjestää vappujuhlia, jolloin SAK ajautui hajaannuksen partaalle. Rajun arvostelun ja yhtenäisyyspyrkimysten välinen jännite teki SKP:n ay-politiikasta tuolloin tempoilevaa. Ay-liikkeen kommunistien ristiriitaiset pyrkimykset ja toimet johtuivat siitä, että he joutuivat vappukriisin kärjistyessä palvelemaan kahta herraa: kommunististen puolueiden tiedotustoimistoa (Kominform) ja Maailman ammattiyhdistysten liittoa (MAL).

SAK:n kommunistit seurasivat tiukan antisosialidemokraattisen Kominformin linjanvetoja, joiden mukaisesti tuli paljastaa oikeistososialidemokratian antautuminen kotimaisten kapitalistien ja USA:n sodanlietsojien juoksupojaksi. Arabian posliinitehtaan lakko 1948 ja syksyn 1949 lakkoliikkeen katkerat kokemukset tukivat näitä näkemyksiä. Toisaalta juuri noiden kelvottomiksi moneen kertaan paljastettujen sosiaalidemokraattien kanssa oli pyrittävä yhteistyöhön, jotta ay-liike olisi Suomessa vahva ja SAK pysyisi jäsenenä kommunistien johtamassa MAL:ssa.

Tämä SAK:ta koskeva sisältö on sivujuonne SAK:n historiahankkeesta, jonka tutkimustulokset ovat esillä teoksessa Tapio Bergholmin kirjassa Sopimusyhteiskunnan synty I, Työehtosopimusten läpimurrosta yleislakkoon, SAK 1944-56 (Otava, 2005). Nyt Bergholm tekee kirjaa Mauno Koiviston muistelmista 1955-66, jolloin Koivisto oli Helsingin Työväen Säästöpankin tomitusjohtajana.

kari.naskinen@gmail.com