Jääkärin morsian: pimpsautuksia ja äksiisiä

Koska on itsenäisyyden juhlavuosi, pitää näyttämölle tuoda myös jääkärivänrikki Sam Sihvon laulunäytelmä Jääkärin morsian. Tämän teki tällä kertaa Keravan oopperayhdistys, jolle se oli samalla 40-vuotisjuhlaesitys. Näytelmä tuli heti tuoreeltaan helmikuussa 1921 ohjelmistoon Kansallisteatterissa ja Viipurin Näyttämöllä, mutta myöhemmin sotien jälkeen se joutui esityskieltoon, kun jääkäriliike ei enää tuossa vaiheessa ollut hyvässä huudossa. Kun Jääkärin morsian oli 1943 esitetty Lahden teatterissa, piti odottaa viisi vuotta, ennen kuin se pääsi seuraavan kerran esille revyyteatteri Punaisessa Myllyssä.

Esityskieltoa puolsi itse näytelmän aiheen takia sekin, että näytelmän oli kirjoittanut ja säveltänyt nimenomaan Sam Sihvo, joka oli kouluttautunut jääkäriksi Lockstedtissa ja Libaussa sekä osallistunut taisteluihin Jääkäripataljoona 27:n riveissä, ja kaiken lisäksi kuului tunnettuun veljessarjaan, jonka muut olivat jalkaväenkenraali Aarne Sihvo, kenraalimajuri Jussi Sihvo ja jääkärikapteeni Ilmari Sihvo, kaikki Saksassa jääkäreiksi valmistuneita.

Keravalla Jääkärin morsiamen ensi-illan päätyttyä lavalle nousivat Jp 27:n perinneyhdistyksen edustajina prikaatikenraali evp. Pertti Laatikainen ja kenraalimajuri evp. Sami Sihvo, jotka ojensivat oopperayhdistyksen johtajille Jp 27:n lipun.

Esitys näyttäytyi juuri sellaisena, että sen sopiva estradi olisi nimenomaan Punaisen Myllyn kaltainen revyyteatteri. Jääkäriaatetta siinä ei paljon esille tuoda, vaan kysymyksessä on lähinnä romanttinen hupailu. Viimeksi ennen tätä näin Jääkärin morsiamen 1995 Lahden kaupunginteatterissa, jossa sen oli ohjannut vasemmistolainen Kalle Holmberg, mutta hänkin oli tehnyt sen aivan normaalin kaavan mukaiseksi saippuaoopperaksi.

Jääkäreiden koulutuskaan ei oikeastaan ole esillä. Yksi korpraali kuitenkin sanoo jääkäreille, että kohta on sitten edessä ”pimpsausta ja äksiisiä”. Tämän jälkimmäisen tiedän, mutta pimpsaus oli outo termi, ehkä se liittyy Sam Sihvon omiin kokemuksiin. Sihvolla oli nimittäin Libaussa suhde nuoren naisen kanssa, joka ei ollut kahvila Kulta-ankkurin tanssija, ”mutta viihdyttäjä kuitenkin”, kuten ohjelmalehtisessä kerrotaan.

Kulta-ankkuri on keskeinen tapahtumapaikka. Siellä laulu raikaa ja tytöt tanssivat. Sam Sihvon laulut ovatkin vetäviä: Kuin kelpo gentlemanni, Muistoja Pohjolasta, Oon vuosia monta jo harhaillut, Meill viini laulu naiset jne. Keravalla esitys vain meni poskelleen siksi, että sähköinen äänentoisto pienessä Kerava-salissa oli liian kovalla. Eivätkä solistitkaan kummoisia olleet, vain baritoni Olli Tuovinen päähenkilönä täytti kriteerit.

Nurmeksesta kotoisin ollut Sam Sihvo oli mennyt vapaaehtoisena jääkärikoulutukseen syksyllä 1915, ja Jp 27:n riveissä hän osallistui taisteluihin Preussin itärintamalla Aa-joella, Misajoella ja Riianlahdella. Jääkäreiden pääjoukon mukana Sam Sihvo palasi Vaasaan varavääpeliksi ylennettynä helmikuussa 1918, osallistui kansalaissotaan Viipurissa ja ylennettiin vänrikiksi 1919.

Jääkärin morsiamen Sam Sihvo teki jääkärikautensa jälkeen. Alkunsa näytelmä oli kuitenkin saanut jo Lockstedtin leirillä, jossa Sihvo oli säveltänyt ainakin Muistoja pohjolasta, jonka sanoitti R.R. Ryynänen. Boheemia taiteilijaelämää Helsingissä ns. Brondan piirissä viettänyt Sam Sihvo kuoli 1927 vain 34-vuotiaana keuhkokuumeeseen – On harhaa vain tää elo ihmisen.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Pohjantähti ei lopu sovinnontekoon

Lahden kaupunginteatterin kaksiosainen Täällä Pohjantähden alla ei ole näkemykseltään samalla tavalla sovinnollinen kuin Väinö Linnan trilogian kolmas osa. Näytelmän toisen osan alaotsikko on Mäensyrjäkansan kärsimystie. Linnakin tietenkin kuvaa tätä kärsimystietä, mutta romaanisarjan kolmannessa osassa eletään kuitenkin jo paljolti yhteiskunnallista tasaantumisvaihetta, kun olot ovat vakiintuneet. Ari-Pekka Lahden dramatisoimassa ja Juha Malmivaaran ohjaamassa näytelmässä ollaan ankarampia, keskeiseksi repliikiksi nousee Akseli Koskelan turhautunut toteamus: ”Mitä varten kaikki, jos mitään ei jää jäljelle?”

Edellisellä kerralla Lahdessa 1989-90 Raija-Sinikka Rantalan sovittamassa ja ohjaamassa Pohjantähdessä lopetettiin ylevämmin, kun näyttämön takaseinä avautui ja ulkona liehui siniristilippu. Juuri sentapainen henki on Linnan trilogiankin lopussa, kun Suuren isänmaallisen vapaussodan jäljet on siistitty ja kansa on vieläkin isompien sotien jälkeen saatu yhdistetyksi.

Tosin ei Linnakaan lopeta mihinkään suureen riemujuhlaan, vaan Täällä Pohjantähden alla päättyy kirjassa Inarinjärvi-lauluun, jota Elina Koskela kuuntelee radiosta kansakoululaisten kuoron esittämänä, sanat Topeliuksen Maamme kirjasta soveltaen: etäällä pohjanmaalla hylätty järvi on, sen saaret nimeä vailla ja ranta alaston, syyskuun yöt san aallot taas jäädyttää…

Torpparien ankea elämä joka tapauksessa saatiin parempaan järjestykseen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi ja vastakkainasettelun aika oli rajuimmalta osaltaan ohi. Kevään 1918 jälkeen Suomesta oli tullut kiistattomasti porvarien hallitsema oikeistovaltio, jolle nosket (kommunistien pilkkanimi sosiaalidemokraateille) antoivat hyväksyntänsä. Välillä oli vielä yritystä fasistiseenkin järjestelmään, mutta siinä sentään epäonnistuttiin. Nyt ollaan jatkumossa, jossa optio-ovi on raollaan Natoon, vaikka kansan enemmistö vetäisi oven kiinni. Sovinnonteon aika ei vielä ole.

Väinö Linna oli historioitsija, joka nämä asiat tunsi. Akateemikon arvonkin hän sai 1980 nimenomaan tieteen edustajana, ei taiteen. Akateemikkoja oli alettu nimittää 1948 ja Linnasta tuli ensimmäinen tieteen akateemikko, joka ei ollut suorittanut akateemista tutkintoa.

Linnan suurteoksista tohtorinväitöskirjan tehnyt Jyrki Nummi on sanonut, että Linnan romaanit ylittivät kirjallisuuden instituution, ne olivat enemmän. Historioitsija Pauli Mannisen mukaan suomalaisen yhteiskunnan muutoksen ”ykkösketjuun” kuuluivat keskushyökkääjä Urho Kekkonen sekä Erik Allardt ja Väinö Linna oikeana ja vasempana laitahyökkääjinä.

NAISET, NUO
TOIVOSSA VÄKEVÄT

Näytelmän kakkososa on jämäkämpi esitys kuin ykkösosa. Se saa henkilöt ja tapahtumat paremmin yhteen kokonaisuuteen. Siinä on näyttämöllisesti komeita kohtauksia. Jussi Koskelan (Aki Raiskio) kuolemasta ja hautajaisista on tehty patriarkaalinen spektaakkeli ja kuolemantuomio-oikeuden istunto on jykevä, puistattavan vahva (Jori Halttunen, Mikko Jurkka, Aarre Reijula). Suojeluskuntalaisen kansakoulunopettajan Pentti Rautajärven (Jarkko Miettinen, kuvassa) tulo on kuin Vihtori Kosola olisi saapunut panemaan vähäväkisiä järjestykseen.

Pääosassa on edelleen Akseli Koskela (Tapani Kalliomäki), joka täpärästi välttää teloituksen. Ensin Akseli onnistuu pakenemaan lähtiessään viemään pakolaisia kohti itää. Lahdessa Akseli kuitenkin jää kiinni ja joutuu Hennalan keskitysleirille. Kaikkia näitä vaiheita ei näytelmässä ole mukana, mutta lopulta presidentti armahtaa Akselin.

Näytelmän toisessa osassa korostuvat naisten roolit (Liisa Loponen, Lumikki Väinämö, Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Eeva-Kirsti Komulainen, Saana Hyvärinen, Raisa Vattulainen). Tulee mieleen Lauri Viidan Alfhild: Äidit, nuo toivossa väkevät, heille on annettu voima ja valta. Pentinkulman naiset seuraavat sivusta, kun miehet tappavat ja tulevat tapetuiksi. Naiset kuitenkin pitävät pystyssä kaiken sen vähän, mitä pidettävissä on.

Ruustinna Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) nousee myös voimakkaasti esiin, kun Lapuanliike alkaa tehdä valkoista kapinaansa. Laura Huhtamaa on kuin sotainen valkyria, joka lottapuvussaan haluaa lopullisen ratkaisun.

Ritva Sorvali on Töyryn emännän lisäksi punakaartilainen Elias Kankaanpää, joka on sen verran kylähullu, että saa olla vapaana, vaikka muut punikit ovat Hennalassa. Tässä roolissa pääsee Ritva Sorvali vetämään komediennen osaa, ei kuitenkaan niin paljon kuin romaani antaisi mahdollisuuden, koska näytelmästä on huumori muiltakin osin jätetty pois.

Raija-Sinikka Rantalan Pohjantähti on Lahden kaupunginteatterin kaikkien aikojen katsojatilastossa puhenäytelmien ykkönen, 53 000 katsojaa. Sitä ennen Lahdessa oli ammattikoulun salissa esitetty Pohjantähden ykkös- ja kakkososat 1962-63 ja 1963-64 sekä kolmososa 1978.

kari.naskinen@gmail.com

Kalevalanmaa: Suomi 11 000

Kansallisbaletin Kalevalanmaa on hieno ja mukava teos itsenäiselle Suomelle. Tämä historiasta nykyaikaan ulottuva esitys ei kuitenkaan rajoitu viimeisiin sataan vuoteen, vaan se alkaa jo 11 000 vuoden takaa, kun tämä alue oli vasta esihistoriallisessa muokkautumisvaiheessaan. Ensimmäinen elävä olento näyttää isolta hirveltä ja lopussa soi ”Darude” Virtasen säveltämä elektroninen Sandstorm, joka ei kuitenkaan kuvaa hiekka-, vaan lumimyrskyä, ison tuulikoneen avulla levitetään paperisilppuna komeasti koko saliin yleisön päälle.

Kalevalanmaa on Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, tanskalaisen Kenneth Greven lopputyö 2018 päättyvällä johtajakaudellaan. Se on ylistyslaulu Suomelle, josta vierasmaalaisen on varmaan vaikea saada kunnon selvyyttä tämän perusteella, niin pienistä yksityiskohtia meille suomalaisille tutuista asioista se koostuu.

"Ihailen sitä voimaa, joka on tässä yhteiskunnassa ja Suomen historissa", sanoo Greve. "Haluan haastaa suomalaiset löytämään sisun uudelleen myös tuleviksi sadaksi vuodeksi."

Musiikki on koostettu niin suomalaisista aineksista kuin vain voi. Ideasta saa jonkinlaisen käsityksen, kun luettelee säveltäjänimiä esityksen aikajärjestyksessä:

Uuno Klami
Mari Kaasinen
Kimmo Pohjonen
Leevi Madetoja
Tuomas Kantelinen
Fredrik Pacius
J.L. Runeberg
Oskar Merikanto
P.J. Hannikainen
Jean Sibelius
Unto Mononen
Kaj Chydenius
Seppo Pohjola
Simo Salminen

Musiikista vastaa oopperan orkesteri, jota johtaa Nick Davies. Lisäksi lavalla on haitarinsa kanssa melkein koko ajan Kimmo Pohjonen, Kansallisoopperan mies- ja naiskuorot laulavat väkevästi ja välillä käy laulaa luikauttamassa myös Värttinä.

Henkilögalleriakin on monipuolinen. Päähenkilöt ovat Kalevalan Aino, Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Pohjan akka, mutta kun tarina etenee, mukaan tulee monenlaista tuttua sankaria (kaikilla ei kuitenkaan tanssiroolia):

Elias Lönnrot
J.V. Snellman
Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli
Minna Canth
viisi Urho Kekkosta
Lasse Viren
Marja-Liisa Hämäläinen
Irwin Goodman
Katri Helena
Sisu
Pessi ja Illusia
Jääkiekkoleijonat
Saappaanheittäjä
Eukonkantaja
Angry Bird

Kaikkia roolihahmoja en tunnistanut, mutta yksi parhaista kohtauksista on, kun Timo Mäkinen ajaa Minillä konepelti pystyssä Ouninpohjan pikataipaleella.

Hyvin vaikuttavia kohtia ovat sotiin liittyvät. Kun kansalaissodan loputtua valkoinen ja punainen lyövät kättä, soi musiikkina Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Baletissa ei luultavasti ennen ole liikuttu Narvan marssin tahtiin, ja tämä kohta jatkosotaa kuvaten on niin tunteet pintaan nostava, että samaan ei ole pystytty Tuntematon sotilas -elokuvissa.

Kalevalanmaan ensimmäinen osa vakava ja musiikillisesti hieno, väliajan jälkeen puolestaan siirrytään eräänlaiseen hurlumheihin, jossa sodat on käyty ja Suomi nousee. Enkä ole ennen ollut tilanteessa, jossa yleisö laulaa oopperan kuoron kanssa, lauluna Unto Monosen Satumaa.

Aina välillä lavalle ilmestyy Sisu-poika, ja taas mennään läpi vaikka harmaan kiven. Sitten taas rakennetaan uutta Suomea, Aalto-jakkaroita, Marimekon vaatteita ja Nokian puhelimia. Skitsin puolellekin mennään, mutta perustellulla tavalla.

Huvittavin kohtaus on, kun mieskuoron äijät rehvastelevat lavalla, ottavat vähän kossua ja laulavat Rotestilaulua; ”Se se vaan on sillä lailla, että tässäkin maassa sitä on paljon mälsää, olispa taas nuijalla töitä.” Jos esityksen olisi ohjannut Kristian Smeds, olisi takaseinälle heijastettu tässä kohtaa Juha Sipilän kuva, mutta Kansallisbaletin tähän tyylivalintaan sellainen ei passaa, Kuvia kyllä heijastetaan, heti alussa Paavo Nurmesta Lahden hyppyrimäkiin ja Alvar Aallosta Mauno Koivistoon, ja ennen esityksen alkua pyörii valkokankaalla ihmisten haastatteluja, joissa Suomi-mielipiteitään esittävät mm. Irja Askola, Lola Odusoga ja monet ns. kadunihmiset.

Kokonaisuudessaan vakuuttava esitys. Tansseista en kuitenkaan sano mitään, kun sen alan kokemukseni on vähäinen. Joukkokohtaukset varsinkin näyttävät komeilta.

Ainoa turhuus on esityksen alkuun ja loppuun sijoitetut puheosuudet, joissa vahtimestari ja oopperan tekniikkamies väittelevät muka hauskasti mutta paperinmakuisesti siitä, mikä on suomalaisuutta. Ei toimi.

kari.naskinen@gmail.com

In memoriam Mikko Vainio 1923 - 2017

Entinen lahtelainen kansanedustaja Mikko Vainio oli värikäs henkilö värikkäässä puolueessa. Hän kuoli 94-vuotiaana eilen isänpäivän aamuna. Mikko Vainio oli syntynyt 15.10.1923 Mäntsälässä. Hän oli niitä SMP:n perusvoimia, jotka 1960- ja 1970-lukujen taitteessa olivat tekemässä oman aikansa jytkyä. Vuoden 1970 vaaleissa tämä tapahtui, kun SMP:n iso vaalivoitto sai Yleisradion tietokonepohjaisen ennustejärjestelmänkin sekaisin: kansanedustajien määrä nousi yhdestä 18:aan, yhtenä heistä Mikko Vainio. (Kuva Vesijärven kovasta kalamiehestä: Mirja Hussain/ESS 2013)

Eduskunnassa Mikko Vainio oli 1970-75, kun puoluetta johti Veikko Vennamo, ja uudelleen 1983-87, kun puheenjohtajana oli Pekka Vennamo. Presidentin valitsijamiehenä Vainio oli 1978. Hän oli myös SMP:n puoluehallituksen jäsen, eduskuntaryhmän varapuheenjohtajana, SMP:n Etelä-Hämeen piirin puheenjohtaja ja SMP:n lehteä kustantaneen yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Lahden kaupunginvaltuustossa Mikko Vainio oli 1969-92, joitakin vuosia mm. toisena varapuheenjohtajana. Kaupunginhallituksen jäsen hän oli 1981-84. Perussuomalaisten jäseneksi hän liittyi 1995.

Mikko Vainio lähti politiikkaan mukaan 1960-luvulla ja liittyi SMP:hen 1968. Vielä 1950-luvun alussa Mikko sanoi kuuluneensa ”nukkuvien puolueeseen”.

”Sitten kun aloin äänestää, se oli useimmiten tapahtunut pelkästään henkilön perusteella. Siksi olin äänestänyt vähän kaikkia puolueita äärilaidasta toiseen”, muisteli Mikko Vainio 30 vuotta sitten.

SMP:stä Vainioon oli yhteyttä ottanut Sirkka Vennamo. Hän oli jossakin kokouksessa Messilässä ja oli siellä kysellyt, löytyisikö Lahdesta ehdokasta presidentin valitsijamiesvaaleihin. Silloin Vainio ei vielä innostunut asiasta, mutta kun Sirkka 1967 soitti uudestaan, hän sai houkutelluksi Mikon mukaan politiikkaan. Syksyllä 1968 olivat sitten kunnallisvaalit, joissa SMP:n ehdokkaat Mikko Vainio ja Eero Tuomela menivät läpi valtuustoon. Tuohon aikaan Vainio oli käsitöiden ja teknisten aineiden opettajana Salpausselän yhteiskoulussa. Metallipuoli oli Vainiolle tuttua, jo ennen sotia hän oli seppänä Kellokosken ruukilla Tuusulassa.

VIISASTEN KERHOSSA
JA MUSTALLA LISTALLA

Puoluetuki ja poliittiset virkanimitykset ottivat Vainiota päähän. Unohdetun kansan siivellä -kirjassa (Otava, 1970) hän sanoi, että ”puolueille syötetään valtavat määrät rahaa, jonka me veroina saamme koota. Viisi miljoonaa jokaista kansanedustajaa kohti annetaan tällaista hämäysrahaa. Tällä rahalla sitten meidän silmälasit värjätään.”

Sitten virkanimitykset: ”Se on kiusallinen tilanne, että puolueen jäsenkirja on nykyään korkein oppiarvo. Sillä pärjää jo ihmeesti.”

Veikko Vennamon johdolla SMP teki huomiota herättänyttä politiikkaa. Puolueen sisälläkin tapahtui monenlaista. Mikko Vainion toisella eduskuntakaudella Vennamo nimitti yhtä kolmen kansanedustajan ryhmää ”viisasten kerhoksi”. Tämän kolmikon muodostivat Mikko Vainio, Pentti Kettunen ja J. Juhani Kortesalmi, jotka toimivat SMP:n ministereitä avustavana erikoisryhmänä, kun valmisteltiin valtion seuraavan vuoden talousarviota.

Tilanteet kuitenkin muuttuivat, ja elokuussa 1986 Ilta-Sanomat kertoi, että Vennamon pitämän mustan listan kärjessä oli Mikko Vainio, ”etuja saalistava poliittinen pelle”. Tämä oli sitä normaalia ”esempeeläistä” kielenkäyttöä, millä kansan syvien rivien suosiotakin saatiin.

Jo Vainion ensimmäisellä eduskuntakaudella oli tapahtunut paljon, kun eduskuntaryhmän sisälle muodostunut oppositio erotettiin SMP:stä syksyllä 1972. Erotetut kansanedustajat alkoivat valmistella uuden puolueen perustamista. Yleisradion A-studiossa 6.2.2016 Vainio sanoi, että se oli rahalla ostettu puolueen hajotusoperaatio. Ohjelmasta on juttu Ylen nettisivuilla.


Vainion johtopäätös perustui siihen, että puolueriidan aikaan eduskunta alkoi valmistella muutosta puoluetukilakiin. Eduskunta hyväksyi tuon muutoksen eli Lex Vennamon joulukuussa 1972. Uusi puolue SKYP merkittiin puoluerekisteriin seuraavana päivänä heti päätöksen jälkeen.”Laki määräsi, että jos puolue menettää yli puolet eduskuntaryhmänsä jäsenistä, puoluetukirahat siirtyvät kansanedustajan mukana toiseen puolueeseen”, kertoi Vainio, joka SMP:n taloudenhoitajana näki läheltä kuinka raju isku puolueeseen osui.”SMP:stä irtautui 13 kansanedustajaa. Heitä alettiin ilkkua seteliselkärankaisiksi. Meitä uskollisia jäi jäljelle viisi. Selvitäkseen veloistaan SMP otti vekseleitä ja me viisi takasimme puolueen lainat. Kaikki tuolloiset velat saatiin lopulta maksettua.”

Vekselit tulivat tutuiksi myös, kun Vainio oli Suomen Uutiset -lehden taloudenhoitajana. SMP:n hajaannuksen aikana 1970-luvun alussa lehden ilmestyminen oli vaakalaudalla. Rahaa ei ollut, mutta kun taas pantiin nimet vekselipaperiin, niin jäsenistölle tärkeä lehti jatkoi toimintaansa. Lehden odotetuin juttu oli aina Veikko Vennamon puheenjohtajapalsta.Puoluehajaannuksen jälkeen SMP:n toiminta vaikeutui huomattavasti, ja seuraavissa vaaleissa SMP sai enää kaksi kansanedustajaa. Vainiokaan ei päässyt läpi, vaikka sai Hämeessä 10 000 ääntä. Toiselle kansanedustajakaudelle hän pääsi vasta 1983, kun SMP sai taas 17 edustajanpaikkaa Pekka Vennamon johdolla.

Sitten rivit hajosivat myös vaalikaudella 1983-87, kun isä ja poika Vennamo joutuivat keskenään hakaukseen. Uusi puheenjohtaja Pekka Vennamo edusti puoluetta hallituksessa, mutta Veikko Vennamo johti eduskuntaryhmää vanhalla oppositioasenteella. Mikko Vainiolla oli selvä käsitys siitä, mistä tässä riidassa oli kysymys:

”Veikolla ja Pekalla oli mielipide-ero siitä, mitä on parlamentarismi. Pekan selvä ajatus oli, että eduskuntaryhmän on aina muistettava ruotunsa. Jos puolue on hallituksessa, se on silloin kirjaimellisesti hallituspuolue. Jos hallituksessa alustavasti sovittuja asioita halutaan muuttaa johonkin suuntaan, on muutoksista sovittava hallituspuolueiden yhteisillä päätöksillä. Tästä huolimatta yksityiset kansanedustajat voivat pitää omat vakaumuksensa, mutta minkäänlaisia selän takana tehtyjä iltalypsyjä Pekka ei hyväksy.”

Mikko Vainion värikkääseen uraan kuului myös pieni rooli Aki Kaurismäen elokuvassa Calamari Union (1985). Siinä oli mukana Mato Valtonenkin, jonka Vainio houkutteli myös politiikkaan. Eduskuntavaaleissa 1983 Valtonen pääsi varasijalle ja Lahden kaupunginvaltuuston jäsenenä hän jaksoi vähän aikaa osallistua kokouksiin kaudella 1985-88.

kari.naskinen@gmail.com

Oratoriossa: Kyiden sukupolvi ahmimassa köyhät maasta

En ollut ennen kirkossa nähnyt tanssia napa paljaana. Eilen näin Lahden Ristinkirkossa, kun vähäpukeinen Salome tanssi Herodekselle Heikki Sarmannon (kuva) Johannes Kastaja -oratoriossa. Libreton tähän dramatisoituun oratorioon – melkein oopperasta voisi puhua – on kirjoittanut Sarmannon pitkäaikainen yhteistyökumppani Kim Rich, joka toimii hengellisen koulun kuraattorina New Jerseyssä. Tuttu säveltäjä, sillä Sarmanto on tehnyt musiikkia kirkollisiin yhteyksiin jo 50 vuoden ajan.

Sarmanto ja Rich ovat sanoneet, että halusivat ottaa esille Johannes Kastajan, koska monet hänen yhteydessään esille tulevat vanhat kirjoitukset ovat ajankohtaisia edelleen. Ne ovat kuin huutavan ääni erämaassa, aina pinnalla olevina aiheina itsekkyys, petollisuus, tekopyhyys ja valheellisuus. Yhden laulun nimi oratoriossa on hyvin tähän päivään sopivasti Kyiden sukupolvi:

On sukupolvi, hampaat kuin miekat,
murskaavat leuat
ahmimassa köyhät maasta,
jahtaamassa avuttomia kotiseuduiltaan.
Kyiden sukupolvi!
Kiihkeästi haluatte vallita koko maata!

Oratorio on kertomus vallasta ja vastuusta ja vapaudesta, eivätkä ne läheskään aina osu samalle kartta-alueelle. Oratorio on poliittisesti kriittinen kannanotto sekä 2000 vuoden takaiseen että nykyiseen maailmanmenoon, mutta Sarmanto on korostanut, että oratorion suurin sanoma on silti anteeksianto.

Herodeksen puoliso Herodias näkee tarkkaan, mistä on kysymys:

Valta on kaikki kaikessa elämässä.
Elämän ainoa tavoite on valta.
Päihdyttävä valta.

Johannes Kastaja on meille kaikille tuttu nimi, useimmille vain sitä. Minäkin tiedän Johannes Kastajan oikeastaan vain siitä, että Richard Straussin oopperassa Herodes mestauttaa Johanneksen Salomen pyynnöstä ja pää tuodaan hopeavadilla näytille. Jotenkin näin se menee Raamatussakin, mutta Sarmannon oratoriossa ei tietenkään mitään yksityiskohtia näytetä.

Jotain tuntematonta ja salaperäistä Johannes Kastajassa on yleisestikin ottaen. Oratorion lopussakin lauletaan, että ”oli kerran mies, mutta kuka hän oli. Mies ilman kotia” (ei edes auton takakonttia).

Musiikillisesti Sarmannon 2,5-tuntinen oratorio ei paljon liiku kirkkomusiikin puolella, joskin gospeltyylistä veisuuta on jonkin verran. Lähinnä melodiat ovat rytmisesti tarttuvaa bluesia, jazzia ja näitäkin kevyempiä, iskelmällisiä. Monesta kohtaa sain korviini muistumia West Side Storysta, ja yhdessä kohtaa Salome ja Talitha-orja laulavat ”as time goes by”, joskaan eivät samoilla nuoteilla kuin Casablanca-elokuvan musta pianisti.

Musiikki on vetävää. Yksitoistajäseninen yhtye painoi välillä niin että morkoonit soi. Improvisaatioillekin oli Sarmanto jättänyt tilaa. Mukana bändissä oli varsin tuttujakin, kuten Juhani Aaltonen (tenorisaksofoni, huilu), Pentti Lahti (alttosaksofoni, klarinetti), Mikko-Ville Luolajan-Mikkola (viulu) ja Sarmanto itse pianossa. Kapellimestarina toimi Savonia-ammattikorkeakoulun orkesteri- ja kamarimusiikin lehtori Rauno Tikkanen. Kuorona lauloi Kuopion nuorisokuoro, joka valittiin Yleisradion vuoden nuorisokuoroksi 2013-14.

Solisteja on kymmenkunta, joista yllättävin on näyttelijä Jarmo Mäkinen Herodeksena. Mäkinen tunnetaan mm. useista vierailuistaan ruotsalaisissa elokuvissa, joissa hän yleensä esittää jotakin roikaletta.

Ristinkirkossa ei akustiikka ole paras mahdollinen laululle eikä puheelle. Kun teksti vielä on englanniksi, niin hankala sitä oli seurata, kun ei koko ajan viitsinyt olla nenä kiinni tekstivihossa, koska näkemistäkin esityksessä oli. Tekstityslaite olisi ollut tarpeen.

Oratorion kantaesitys oli Helsingin Johanneksenkirkossa vuosi sitten.

kari.naskinengmail.com

Tuntematon sotilas, siivoton ja häpeällinen

Ennen kuin Edvin Laine oli tehnyt Väinö Linnan kanssa sopimuksen Tuntemattoman sotilaan filmaamisesta, oli Armand Lohikoski (kuvassa) jo ehdottanut Oy Suomen Filmiteollisuuden johtajalle Toivo Särkälle romaanin filmaamista. Idean Lohikoskelle oli antanut säveltäjä Toivo Kärki. Lohikoski ei kuitenkaan Tuntematonta päässyt tekemään, vaan jatkoi Pekan ja Pätkän parissa. Ensi maanantaina tulee televisiosta Lohikosken ohjaama Kahden ladun poikki (1958), jossa pääparina ovat sen ajan huipputähdet Tapio Rautavaara ja Anneli Sauli.

Kun Lohikoski yritti saada Tuntemattomalle sotilaalle Särkän hyväksyntää, hän kutsui tämän illanistujaisiin kotiinsa. Toivo Särkka tuli vaimonsa kanssa, samoin Toivo Kärki, ja mukana oli myös Särkän pitkäaikainen ystävä Siiri Angerkoski. Alku sujui hyvin, nautittiin cocktaileja ja rupateltiin. Sitten illallinen ja päätteeksi kahvit ja konjakkia. Siinä vaiheessa Lohikoski ja Kärki ottivat puheeksi sotaromaanin kuvaamisen. He eivät kuitenkaan päässeet alkua pitemmälle, kun maisteri Särkkä julmistuneena sanoi lukeneensa kirjan ja todenneen sen siivottomaksi ja häpeäksi suomalaiselle sotilaalle ja lotalle.

”En halua olla edes samassa huoneessa niiden kanssa, jotka voivat ylistää tuota kirjaa ja joilla on otsaa ehdottaa, että minä tekisin siitä filmin”, ärisi Särkkä, nousi ylös ja komensi vaimonsa seuraamaan esimerkkiä. Siiri Angerkoski osasi kuitenkin rauhoittaa tilanteen ja ilta jatkui konjakkia maistellen, mutta Linnan kirja oli viety pois näkyvistä, eikä siitä enää puhuttu.

Asia jäi kuitenkin vaivaamaan Särkkää, ja myöhemmin samana iltana hän soitti vävylleen Mikko Waltarille. Särkkä sanoi tyrmänneensä Lohikosken ehdotuksen Tuntemattoman filmaamisesta, mihin Waltari oli todennut, että kyllä asiaan kannattaa heti tarttua.

Pari viikkoa myöhemmin Lohikoski lukikin lehdistä, että Edvin Laine oli onnistunut hankkimaan Tuntemattoman filmausoikeudet SF:lle. Ohjaajaksi tulisi tietenkin Laine. Vasta Tampereelle junalla matkustaessaan Laine oli lueskellut romaania, mutta mitäpä siitä, kun sopimus syntyi.

Laine oli omavaltaisesti tehnyt sopimuksen miljoonalla markalla, vaikka Särkkä oli antanut ylärajaksi 700 000 markkaa. Valmiina elokuva tyydytti myös Särkkää, koska siitä oli jätetty pois romaanin siivottomimmat ja häpeällisimmät kohdat, ja miljoonan markan sopimuskin tuntui jo hyvältä.

Lohikoski kertoo kirjassaan Mies Puupää-filmien takana (Karisto, 1993), että Tuntemattomasta oli samoihin aikoihin keskusteltu myös SF:n kilpailijassa Fennada-Filmi Oy:ssä. Siellä toimitusjohtaja Mauno Mäkelä oli kysynyt ohjaaja Ville Salmisen mielipidettä, ja Salminen oli ollut epäilevällä kannalla, koska romaanissa ei ole varsinaista juonta, joten se ei ole kovin filmaattinen. Fennadan toinen ohjaaja Roland af Hällström oli ollut filmaamisen kannalla, mutta siinä vaiheessa Laine oli jo ehtinyt hoitaa asian.

Lohikoskea jäi harmittamaan: ”Särkkä vältteli pitkään puhumasta kanssani halaistua sanaa Tuntemattomasta. Ainoa viittaus asiaan oli lausahdus, että nyt tarvitaan paljon rahaa. Meidät Kärjen kanssa heitettiin härskisti pesuveden kanssa pellolle, koska meitä ja Repe Helismaata tarvittiin kipeästi tekemään rahaa paikkaamaan Tuntemattoman teossa syntyvät isot rahanreiät. Sitten kun Tuntematon oli valmis, rahaa tuli liikaakin.”

Armand Lohikoski (1912 - 2005) teki yhteensä 18 pitkää elokuvaa, joista yksitoista oli Puupäitä. Maanantaina päivällä televisiosta tuleva Kahden ladun poikki perustuu Einari Vuorelan samannimiseen romaaniin (1926).

Puupää-elokuvien filmaussopimuksista Lohikoski kirjoitti, että niissä Särkkä huijasi sarjakuvapiirtäjän Ola Fogelbergin leskeä. Särkkä oli suullisesti neuvotellut yhden elokuvan tekemisestä, mutta kun sopimus seuraavana päivänä allekirjoitettiin, jäi leskeltä huomaamatta, että sopimusteksti oli ”stilisoitu” koskemaan kertakaikkisia filmausoikeuksia Puupää-hahmoon, sopimussumma 50 000 markkaa.

kari.naskinen@gmail.com

Raitiovaunuliikennettä suunniteltu Lahdessakin

Tampereella on ensimmäiset pätkät raitiovaunuliikenteen kiskoja saatu paikoilleen. Espooseenkin on raitioliikennettä tulossa, suunnitelmia on myös Turussa ja Vantaalla, ja Oulussakin asiaa selvitetään. Lahdessa asia oli viimeksi esillä joskus yli 20 vuotta sitten, kun raitiovaunuliikenne oli mukana Ankkurin alueen asemakaavakilpailun voittaneessa ehdotuksessa. Siinä rata kulki muutaman kilometrin mittaisena Vesijärven rantamia satamasta Niemeen suuntaan, mutta tätä suunnitelmaa ei kuitenkaan toteutettu.


Lahden kaupungin toistaiseksi ainoa raitiovaunu on ollut entinen turkulainen numero 46, joka oli Tanssimäessä leikkikentällä (kuva J. Rauhala, 1974). Lisäksi taiteilija Timo Jakolalla oli joskus 20 vuotta sitten Helsingistä ostamansa raitiovaunun vaunu pihassaan.

Lahden joukkoliikennehistoriaa paljon tutkinut Hannu Kivilä kirjoitti Suomen raitiotieseuran Raitio-lehdessä 1/1992, että jo 1900-luvun alussa oli liikemiesten keskuudessa syntynyt ajatus rakentaa Lahteen raitiotie. Vuonna 1907 oli sanomalehdessä juttu, jonka mukaan Lahdessa oli toimeliaisuus ja liike-elämä vilkasta, ja oli yleinen halu edistää nousevaa kaupunkia. Liikenneasioihin oli vain saatava parannusta:


”Vieraspaikkakuntalainen, joka matkustaa kaupunkimme läpi rautatieasemalta Vesijärven satamaan saapi, ellei hän ole tilaisuudessa junaa käyttämään, jotenkin huonon käsityksen hyvästä kaupungistamme ajaessaan tuon matkan hevosella. Tie on melkein aina huonossa kunnossa, silloinkin kun ei ole niitä katutöitä, jotka tämän kesän ovat liikettä vaikeuttaneet. Liike on suuri, kesäaikana usein tavatonkin. Kysymys raitiotie- tai automobiililiikenteestä tälle välille ei ole tämänkään vuoksi turhaan noussut. Mutta tätä liikennettä tarvitsevat matkailijoiden lisäksi myös paikkakunnan liikemiehet, joilla on tavaraliikettä tällä välillä. Liikemiehemme tuntevat tarvitsevansa liike-elämän kehittyessä tällaista kulkulaitosta. Kauppiaat ja tehtailijat voisivat suuresti vähentää hevosliikettä, jos yhteistoiminnan kautta saisivat raitiotie- tai automobiililiikenteen käytäntöön."

Kivilä kirjoitti, että raitiotietä suunniteltiinkin Lahdessa lähinnä siksi, että kaupunkiin oltiin perustamassa samaan aikaan kunnallista sähkölaitosta. Jo tuolloin huomattiin kuitenkin se tosiseikka, että automobiili pääsee vapaammin liikkumaan eikä ole sidottu raiteisiin. Kaupungin liikemiehet pitivät asian johdosta kokouksen, jossa tuli esille lähinnä tavaraliikenteen hoito rautatieaseman ja sataman välillä. Ilmeisesti VR:n hoitamaan liikennöintiin ei oltu tyytyväisiä. Tällöin ehdotettiin myös sataman siirtämistä liikenteellisesti edullisempaan paikkaan, kuin myös rautatieaseman ratapihan uudelleenjärjestämistä.Raitiotiehanke raukesi kuitenkin lopulta varojen puutteeseen. Henkilöliikennettä välittivät rautatieaseman ja Vesijärven sataman välillä siten edelleen muutamat päivittäiset paikallisjunat, jotka olivat yhteydessä Kouvolan - Riihimäen radan juniin, sekä pika-ajurit, jotka järjestivät 1908 alkaen päivystyksen yöjunia varten.


Raitiotiekysymys nousi eräissä piireissä uudelleen esille 1916, jolloin rautatieaseman - sataman linjan lisäksi kaavailtiin reittiä kolmen kilometrin päähän Jalkarantaan, jossa oli mm. runsaasti huvila-asutusta. Autoliikenne oli kuitenkin jo vilkastunut siinä määrin, ettei kysymystä enää pohdittu sen laajemmalti, puhumattakaan että se olisi ollut esillä kaupungin hallintoelimissä.


Suomessa on ollut raitiovaunuliikennettä Turussa 1890 - 1902 hevosvetoisena ja 1902-72 sähköllä, Viipurissa 1912-57 sähköllä, Helsingissä 1890 - 1900 hevosvetoisena ja sen jälkeen sähköllä.

kari.naskinen@gmail.com