Pyhän peuran surmaaminen

Psykologisessa trillerissä, oikeammin kauhuelokuvassa The Killing of a Sacred Deer  ei ole peuroja eikä poroja, mutta surmaaminen kyllä tapahtuu. Yhdessä kohtaa selviää, mistä on olevinaan kysymys: perheen 14-vuotias tyttö on pitänyt koulussa esitelmän Ifigeneiasta ja saanut siitä kympin. Siis koodisana on Ifigeneia, ja koska elokuvan ohjaaja Yorgos Lanthimos on kreikkalainen, niin tästähän keinotekoinen vyyhti aukeaa.

Kreikkalaisessa mytologiassa Mykenen kuningas Akamemnon tappaa Artemis-jumalattaren valkoisen peuran ja lepyttääkseen sitten Artemiin vihan Agamemnon uhraa tyttärensä Ifigeneian. Elokuvassa ei kuitenkaan olla tarujen maailmassa, vaan nykyajassa, jossa yhdellä henkilöllä on yliluonnollisia kykyjä, joista seuraa kauheuksia.

Tuli mieleen, että Erik Blombergin valkoinen peura on taas liikkeellä, nyt ihmismuodossa pahojaan tekemässä. Valkoinen peura (1952) on kuitenkin hieno taruelokuva, mutta Lanthimosin täysin päätön elokuva on pelkkää kauhuviihdettä. Tällaista roskaa en ollut pitkään aikaan eksynyt katsomaan.

Kirurgi on vuosia sitten epäonnistunut sydänleikkauksessa Cincinnatissa. Kuolleen miehen 16-vuotias poika lähtee kostamaan ja hakemaan hyvitystä, ja koska poitsulla on niitä taikavoimia, tämä myös onnistuu.

Blombergin elokuva palkittiin Cannesissa parhaana taruaiheisena elokuvana ja The Killing of a Sacred Deer viime keväänä parhaasta käsikirjoituksesta. Ei mitään järkeä tässä jälkimmäisessä.

kari.naskinen@gmail.com

Aurinko Juliette Binochen sisällä

Onhan Juliette Binoche kaunotar vielä 53-vuotiaanakin, mutta ei se elokuvan sisällöksi riitä. Kauniit kasvot, musta tukka ja punainen nahkapusero, toimii kyllä. En ole aikaisemmin nähnyt Claire Denisin elokuvia, eikä Aurinko sisälläni mitenkään anna viitteitä siitäkään, että hän on toiminut Wim Wendersin apulaisohjaajana.

Aurinko sisälläni kertoo Isabellesta, joka etsii merkitystä elämälleen. On löydettävä mies, joita sitten koeajetaan. Kuvioissa pyörii vielä entinen aviomies, ja uusia kokelaita on monenlaisia, on fiksu, on mäntti, on naimisissa oleva, on eroa tekevä ym. Lopuksi on vielä selvänäkijä, joka sanoo, että kyllä homma lutviutuu, kun ensin löytää auringon sisältään. Baareissa keskustellaan paljon, pari kertaa käydään sängyssä, kerran maaseudulla Creusessa ja siinä se.

Pariisissa ollaan jossain Pere Lachaisen hautausmaan tienoilla. Puhetta riittää, mutta Isabelle ei löydä sitä oikeaa. Tai varsinaisesti vaikuttaa siltä, ettei hän edes tiedä, mitä hakee.

Isabelle on taidemaalari, kuten Juliette Binoche oikeassakin elämässään näyttelemisen ohella. Maalaaminen ei Isabellelle kuitenkaan riitä, koska elämä ilman miestä tuntuu tietenkin tyhjältä.

Eivätkä ne baaripuheetkaan mihinkään kunnolliseen johda. Tyhjää löpinää. Vuoropuhelu ei ole katsojankaan kannalta mielenkiintoista. Vaikea ymmärtää, että käsikirjoitus muka perustuu kulttuurintutkijafilosofin Roland Barthesin kirjaan Rakastuneen kielellä (1977), jossa syntyjä syviä peilataan Goethen Wertherin kärsimysten ja vastaavien kautta.

Ollaan kaukana sellaisista keskusteluelokuvista, jotka imevät puoleensa. Tämän lajin ranskalainen huippu on Louis Mallen Ilta Andrén kanssa (1981), jossa kaksi teatterimiestä keskustelee ravintolaillallisen aikana. Vaikka mikä minä olen sanomaan – keski-ikäiset naiset saattavat löytää Claire Denisin elokuvasta vaikka minkälaisia rakennuspuita elämäänsä. Ehkä esimerkiksi sen, ettei kannata heti ensimmäisen vonkaajan syliin kapsahtaa.

kari.naskinen@gmail.com

Imago ei ole kunnossa, pitää terästää brändiä

Kaupunginvaltuutettu Frank McCarron (Kok) on sanonut, että Lahden kaupungin johtoon pitäisi eläkkeelle siirtyvän Jyrki Myllyvirran (Kok) jälkeen valita pormestariksi jonkinlainen politiikan rokkitähti. Sellainen, joka omalla valovoimallaan parantaisi kaupungin imagoa. Jos asiaa valmistelemaan valitaan brändityöryhmä, se voisi ehdottaa Ceekiä tai Pasi Nurmista. Ei olisi väliä, hallitsisiko rokkipormestari kunnallishallinnon, kunhan vain edustaisi näkyvästi kaupunkia.

Sellaista ajattelua tähän liittyen on myös ollut, että kunnallispolitiikan pitäisi saada omiin veronmaksajiin päin ”kasvot”. Enää ei riitä, että demokraattinen järjestelmä toimii, vaan pitäisi muka olla joku yksi ja ainoa henkilö, jonka niskoille kaikki pannaan, hyvä ja paha. Tällaista on isommassa mittakaavassa kokeiltu maailmalla, ja kokeilut jatkuvat.

Lahdessa kaikki vähänkin asioita seuraavat kuitenkin tietävät, että sosiaalidemokraattien johtohenkilöt ovat Pekka Komu ja Sirkku Hilden sekä Kokoomuksen puolella Juha Rostedt, jonka rinnalle on eräänlaista rokkitähden asemaa itselleen jo rakentanut McCarron. Kyllä tiedotusvälineet täysin riittävästi ovat tämän johtamisasetelman tuoneet esille. Kaupungintalon tornin taakse piiloonko he uudessa järjestelmässä menisivät, jos ei tulisi valituksi pormestariksi? Vappunakaan ei torilla puhuisi Mika Kari, vaan pormestari.

Nyt ollaan joka tapauksessa sitä mieltä, että tarvitaan kasvojenkohotus. Kun myyntiin tulee uusi auto, joka ei ole varsinaisesti uusi malli, mutta siihen on tehty pieniä ulkonäkömuutoksia, puhutaan ”faceliftistä”. Pormestari olisi kaupunginjohtajan facelift.

Pormestari olisi sekä kaupunginjohtaja että kaupunginhallituksen puheenjohtaja eli tärkein poliittinen päättäjä. Kaikkien lahtelaisten parhaiten tuntema tällainen johtaja oli Olavi Kajala (SDP) 1942-67. Kajalan jälkeensä vastaavassa asemassa oli värittömämpi Teemu Hiltunen (SDP) 1967-74, mutta hänkin oli selvästi Lahden poliittinen johtaja, vaikka samanaikaisesti demareilla oli myös vahvoja vaaleilla valittuja kunnallispoliitikkoja.

Vuonna 1976 kunnallislaki muuttui, eikä kaupunginjohtaja enää voinut olla kh:n puheenjohtaja. Yksi rokkitähti silti yritti vielä estradille: Tarmo Pipatti (SDP) tuli kaupunginjohtajaksi 2003, mutta hänet häädettiin kolmessa vuodessa pois, kun vauhti oli liian lujaa. Kaupunkilaisetkin nousivat rokki-Pipattia vastaan sen jälkeen, kun tämä oli pyytänyt syntymäpäivälahjakseen kukkien ja vaasien sijasta moottorikelkkaa sekä oli ideoimassa radiomastojen väliin kummallista taideteosta.

Kaiken huippu oli, että Pipatti toi Jyväskylästä bändiinsä Petri Mäkisen Lahden alueen kehittämisyhtiön toimitusjohtajaksi. Eikä mitenkään sopinut, että Mäkinen käytti Armanin pukuja ja ajoi kalliilla AMG-Mersulla. Molemmat häipyivät, Batman ja Robin.

Ovatkohan ajat nyt muuttuneet? Näin nähdään ainakin ev. lut. kirkossa, jossa on perustettu markkinointiviestintäryhmä kehittämään kirkon brändiä. Kasvoiksi eivät enää riitä Jeesus, Luther ja Kari Mäkinen. Viihteellisen markkinointinäkökulman arkkipiispa Mäkinen jo ottikin huomioon reformaation juhlajumalanpalveluksessa verratessaan Mr Beania Raamatun henkilöhahmoon eilen Turun tuomiokirkossa.

Tekniikan tohtori Pekka V. Väisänen lopettaa kirjansa Kaupungin imago (Rakennustieto, 1999): ”Kaupungin imago on sitä mitä kaupunki on. Jos haluaa parantaa kaupungin imagoa, on parannettava kaupunkia ja kehitettävä kaupungin omaleimaisuutta.” Ei tämä ole yhden hepun homma.

kari.naskinen@gmail.com

Tuttu Tuntematon sotilas

Itsenäinen Suomi sata vuotta ja taas uusi Tuntematon sotilas, joka on niin tuttua meininkiä, että hieman pitkästyttää. Siksi on hyvä, että siihen on lisätty piristeeksi muutamia kohtauksia Rokan ja Koskelan käynneistä kotona, samoin kuin Kariluodon häät Helsingin Suurkirkossa (kuvassa Rokan vaimoa esittävä Paula Vesala). Hyvä elokuva se sinänsä on, joskin sotimista on liikaa, kun sitähän se aina on yhtä ja samaa, ammuntaa, räjähdyksiä, kaatuvia puita ja huutoa. Eivätkä Malick-lainat tee elokuvasta itseään parempaa.

Tuntematon sotilas on nyt korostetusti Rokan elokuva. Eero Aho roolissaan on erinomainen, vaikuttaa suorastaan filmitähdeltä. Elokuvahistorioitsija Jari Sedergren ehdottikin, että kun neljäs Tuntematon kuvataan, sen nimi voisi olla Rokka.

Aku Louhimiehen ohjaama elokuva poikkeaa jonkin verran kahdesta edellisestä, mutta ei mitenkään oleellisesti. Lehto, Määttä ja Rahikainen eivät seiso Lammion heille määräämää ”kovennettua” elintarvikevarkaudesta, ja Hietasen pojan naisseikkailusta Veran kanssa Petroskoissa kerrotaan nyt enemmän kuin kirjassa. Tällaista pientä. Eikä loppukohtauksessa ole velikultia eikä Finlandia soi. Jo Rauni Mollberg luopui omassa versiossaan tästä patriotismista korvaten sen rattailla makaavilla suomalaisen ja venäläisen sotilaan ruumiilla.

Ylipitkän kolmituntisen elokuvan kanssa istumista helpotti, että ennen sen alkamista ei ollut ollenkaan mainoksia (Kino Iiris, Lahti).

Jos Suomen itsenäisyyden 110-vuotistakin olemassaoloa halutaan alleviivata uusintasotaelokuvalla, niin vaihteeksi voisi tehdä toisen version Edvin Laineen ohjaamasta Sven Tuuvasta (1958). Kyllä siinäkin aineksia on, vaikka vitsit puuttuvatkin. Sen sankareita ovat kenraalit Döbeln, Sandels ja Adlercreutz, jotka taistelivat Suomen sodassa 1808-09 Venäjää vastaan, ja sekin päättyi tappioon. Yksi urheista sotureista on Sven Tuuva, jota elokuvassa esittää vanhan Tuntemattoman Lahtinen.

kari.naskinen@gmail.com

P.S. ”Ihailevat enemmän sodissa kaatuneita kuin rauhan puolesta seisoneita.” (Lassi Kämäri, runoilija)

Novgorodilainen Vanja-eno Helsingissä

Anton Tshehov sanoi joskus, ettei hän voinut kuvitella näytelmiään esitettävän Venäjän ulkopuolella, koska niiden yhteys paikalliseen todellisuuteen on niin voimakas. Onneksi on esitetty, Suomessakin vuodesta 1910 alkaen. Nyt Jari Juutinen toi Helsinkiin Vanja-enon, jonka hän on tehnyt Novgorodin Draamateatterin näyttelijöiden kanssa. Eilen näytelmä esitettiin Kanneltalossa ja toinen esitys on tänä iltana, minkä jälkeen se palaa esityskiertueelle Venäjälle.

Juutisen teatteriryhmä Sadsongskomplex:fi on parin vuoden ajan tehnyt paljon teatteria Venäjällä ja Georgiassa sekä saanut esityksiään Euroopan tärkeimmille teatterifestivaaleille. Tänä vuonna ovat ohjelmassa olleet Avignonin, Edinburghin, Pietarin, Jerevanin, Slovenian ja Valko-Venäjän festivaalit.

Keväällä Vanja-eno vieraili myös Moskovan eteläpuolella Melikhovon Tshehov-festivaalilla. Siellä esitys oli samassa talossa, jossa Tshehov asui 1892-99. Siellä hän myös kirjoitti Vanja-enonsa.

Olen nähnyt Juutisen Suomessa kirjoittamat ja ohjaamat näytelmät viimeisten 22 vuoden ajalta jokseenkin kaikki. Varsin usein ne ovat perustuneet teatterin uudistamiseen pyrkivään muotoon. Vanja-eno on nyt jotakin toista, perinteisellä tyylillä tehty Tshehov, josta ei puutu muuta kuin ohjelmalehtisestä teksti ”Eino Kaliman muistolle”.

Kahdeksan venäläistä näyttelijää tekevät esityksestä niin peritsehovilaisen, että huimaa. Tähän tietenkin vaikuttaa sekin, että puhutaan venäjää. Välillä unohtui jopa seurata suomennosta tekstityslaitteesta, mutta onhan sisältö tuttu. Kun erinomaiset näyttelijät ovat suomalaiselle katsojalle vieraita, korostuu asetelma edelleen: nämä nyt ovat niitä oikeita Tshehovin ihmisiä.

METSÄT OPETTAVAT
JA KORISTAVAT

Juutinen on halunnut erityisesti korostaa näytelmän luonnonsuojelullista, maapalloamme säilyttävää näkökohtaa. Ohjelmalehtisessä hän kirjoittaa näytelmän sisällöstä kolme lausetta, joista yksi on: ”Pinnan alla kirjailijalla kytevät suuret teemat ihmisen persoonasta maailman tilaan.”

Tietoisuus metsien ja maailman tilanteen huononemisesta on jo siirtynyt näytelmän henkilöihin, vaikka Tshehov kirjoitti näytelmänsä yli sata vuotta sitten. Vihreiden kansanedustajaehdokkaana olleelle Juutiselle tämä näkemys sopii.

Sonjan ja hänen Vanja-enonsa hoitama maatila on joutunut vaikeuksiin. Metsää on ollut hakattava myyntiin, koska tulot kasviöljyn, herneen ja rahkan myynnistä eivät enää pitkään aikaan ole riittäneet tilan ylläpitoon. Varsinkin lähettyvillä asuva piirikunnan lääkäri Astrov tunnistaa tilanteen. Itse hän istuttaa uusia puita puutarhaansa ja sanoo, että ”metsät koristavat maata, ne opettavat ihmistä ymmärtämään kauneutta ja herättävät hänessä ylevän tunnelman”.

Tilanne on kuitenkin surkea köyhtyvällä maaseudulla, kuten lääkäriksi lukeneen Tshehovin alter ego Astrov näkee: ”Venäjän metsät räiskyvät kirveeniskuista, miljardeja puita kaatuu… ja kaikki siksi, ettei laiskalla ihmisellä ole tarpeeksi älyä kumartua ottamaan maasta lämmitysainetta.” Kasvissyöjäksikin Astrov on ruvennut.

Laiskuudesta ja yleisestä saamattomuudesta Tshehov tässäkin näytelmässä muutenkin muistuttaa. On tarpeetonta oleskelua, hukattuja mahdollisuuksia, haikailua. Vanja-eno Ivan Petrovitshkin on tätä lajia: ”Kun oikeaa elämää ei ole, eletään kangastuksissa.” Otetaan vodkaa, niin saadaan kangastukset pysymään.

Näytelmän kliimaksi on kohtaus, jossa tilan omistava, muualla asuva ja kesäisin maalle tuleva taideprofessori Serebrjakov julistaa pöydälle nousten, että myydään tila ja sijoitetaan rahat arvopapereihin. Niillä saisi vähintään kaksinkertaisen tuoton. Seuraa tietenkin hurja väittely. Mihin hänen tyttärensä Sonja ja tämän Vanja-eno sen jälkeen? Ei mihinkään. Professori lähtee ja kaikki jatkuu entiseen malliin.

Rakkausasiat ovat Tshehovin tässäkin näytelmässä isossa osassa. Eläkkeellä olevan Serebrjakovin uutta nuorta vaimoa Jelenaa rakastavat sekä Vanja-eno että Astrov, ja Sonja taas on rakastunut Astroviin. Jelena on kaunis, ja hieman häntä Astrov kiinnostaa, mutta näissäkään asioissa ei mitään lopulta tapahdu. Otetaan vodkaa. Juutisen kanssa olen joskus minäkin vodkaa juonut, mutta en muistanut esityksen jälkeen tavatessamme kysyä, onko hän nykyisin vegaani.

kari.naskinen@gmail.com

Venäläinen Guernica

Tänään torstai-iltana tulee televisiosta neuvostoliittolaisen suurohjaajan Aleksandr Dovzhenkon mykkäelokuva Arsenal (1929), josta nähdään 1972 restauroitu versio. Tästä alkaa Yle Teeman sarja, jolla muistellaan Venäjän kovia tapahtumia sata vuotta sitten. Ensi viikon torstaina on vuorossa Sergei Eisensteinin kuuluisa Lokakuu (1927) ja seuraavana torstaina Vsevolod Pudovkinin Pietarin viimeiset päivät (1927).

Arsenalia on elokuvan puolella verrattu Pablo Picasson maalaukseen Guernicaan (1937), joka kuvaa Saksan ilmavoimien Guernican pommittamista Espanjan sisällissodassa 1937. Elokuva kertoo saksalaisten hyökkäyksestä Arsenal-asetehtaalle Kiovassa. Pieni bolshevikkijoukko puolusti tehdasta, ja verinen taistelu siitä tuli. Dovzhenko oli noiden tapahtumien aikana itsekin Ukrainassa, taisteli ensin nationalistien puolella, mutta kääntyi myöhemmin bolshevikiksi. Hän oli kotoisin aivan Kiovan läheltä, Dneprin toiselta puolelta Sosnytsiasta.

”Halusin tehdä elokuvan vallankumouksesta, en mistään palatsivallankumouksesta, vaan sellaisesta talonpoikien, työläisten ja intellektuellien vallankumouksesta, jotka tekivät vallankumouksen, mutta eivät itse saaneet siitä mitään”, on Dovzhenko kertonut.

”Katsoin Arsenalissa olevani ensisijaisesti poliittinen taistelija. Minulla oli kaksi selvää päämäärää: romuttaa juuria myöten ukrainalainen kiihkokansallismielisyys ja toiseksi olla ukrainalaisen työväenluokan runoilija ja laulaja.”

”Mikään ei ole halveksittavampaa kuin välinpitämätön huomioitseminen”, sanoi Dovzhenko, ja sitä hän ei todellakaan ollut, kuten Arsenalistakin näkee. Latteisiin kompromisseihin Dovzhenko ei erehtynyt.

Dovzhenko oli poikkeuksellisen voimakkaasti kantaaottava elokuvantekijä. Dovzhenkon julkaistut päiväkirjat osoittavat, että hän oli myös hyvin kriittinen sen ajan Neuvostoliitossa. Kaikki taiteilijat eivät olleet.

Maailmansodan monenkirjavina vuosina Ukraina kuului Saksan alaisuuteen, mutta joulukuussa 1917 se julistautui riippumattomaksi tasavallaksi. Tätä ei kestänyt pitkään, sillä Saksa halusi Ukrainan olevan edelleen siitä riippuvainen. Saksalaisten vähitellen alkanut kotiuttaminen Ukrainasta vahvisti Venäjän väliaikaisen hallituksen puolesta siellä toimineiden asemaa. Puolakin sekaantui Ukrainan asioihin, mutta lopulta joulukuussa 1922 Ukrainan sosialistisesta neuvostotasavallasta tuli yksi Neuvostoliiton perustajajäsenistä.

Aleksandr Dovzhenko (1894 - 1956) toimi ennen elokuva-alalle siirtymistään maalarina, opettajana sekä lähettiläänä Berliinissä ja Varsovassa. Ensimmäisen elokuvansa hän teki 32-vuotiaana 1926. Hän oli elokuvamiehenä itseoppinut, mutta oppi hyvin. Elokuvahistorioitsija Jari Sedergren sanoo, ettei Dovzhenko jäänyt Arsenalissakaan ”vain poliittisten ja vahvasti esillä olevien uskonnonvastaisten teemojen esiintuojaksi. Sen sijaan elokuvasta syntyi kompleksinen, symboliikkaa täynnä oleva lyyrinen työ – ja sillä on paradoksaalista kyllä herooiselle taisteluteemalle lähes vastakkaisesti myös sodan kauhuja vastustava sanoma.” (kavi.fi)

Sosialistista realismia Arsenal ei edusta, vaan mieluumminkin sitä avantgardea, johon Leninin vallankumouksen alkuvuosina suorastaan kannustettiin, mutta jonka Stalin lopetti tykkänään.

Dovzhenko toi monissa elokuvissaan esille tarpeen kaikenlaiselle edistykselle. Hänen elokuvissaan näkyy traktoreita, separaattoreita ja muita koneita, joiden avulla viljelijät pystyivät helpottamaan työntekoaan. Elokuvissa viljapellot huojuvat ja asiat edistyvät.

Viimeisen elokuvansa Dovzhenko ohjasi 1949, mutta hänen käsikirjoitustensa ja aiheidensa pohjalta on sen jälkeen tehty muita elokuvia, mm. Runoelma merestä (1958), Liekehtivän taivaan alla (1961) ja Lumottu Desna (1964), jotka Mosfilmillä ohjasi Dovzhenkon leski Julia Solntseva.

Liekehtivän taivaan alla loppuu Sergei Bondartshukin lukemaan tekstiin: ”Pysähdy ihminen! Tässä on maailmasi, ikuinen ja kaunis. Sinäkin elät siinä lyhyen hetkesi. Kunnia olkoon meneville ja tuleville, keväälle ja syksylle, päiville ja öille, aamun ja illan kasteelle, rakkaudelle ja työlle.”

kari.naskinen@gmail.com

Jäi miekka tuppeen panematta

Kirjamessuilta tekee aina mielenkiintoisia löytöjä, tällä kertaa Helsingin messukeskuksesta tuli luettavaksi kielitieteilijän ja itsenäisyysaktivistin Toivo Kaukorannan selvitys Itä-Karjalan poliittisesta ja sotilaallisesta itsenäisyystaistelusta 1905-28. Kansallinen järjestäytyminen Laatokan, Äänisen ja Vienanmeren vaiheilla alkoi toden teolla ensimmäisen maailmansodan aikana, kun tsaarinvalta Venäjällä päättyi. Vauhtia antoi Suomen valkoisen armeijan ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim, joka 23.2.1918 vannoi, ettei panisi miekkaansa tuppeen, ennen kuin ”viimeinenkin Leninin soturi ja huligaani” olisi karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin – ”Me luomme nyt mahtavan suuren Suomen.” Tämän julistuksensa Mannerheim uusi jatkosodan alun huumassa ja lupasi Karjalan kansoille vapauden.

Vauhtia antoi jääkäriliike. Heikki Nurmion Jääkärimarssissakin 1917 oli selvä suunta:

Häme. Karjala, Vienan rannat ja maa,
yks´ suuri on Suomen valta.
Sen aatetta ei väkivoimat saa
pois Pohjolan taivaan alta.

Innostus Itä-Karjalassa kasvoi ja 1918 Itä-Karjalasta kävi jatkuvasti lähetystöjä Suomessa. Audiensseja ne saivat mm. pääministeri P.E. Svinhufvudin ja Mannerheimin luo. Vetoomuksena oli, että Itä-Karjala tosiaan saataisiin liitetyksi Suomeen, ja aseellistakin tukea pyydettiin. Suomalaiset aloittivatkin Itä-Karjalan valloittamisen, mutta kuitenkin niin, että Suomen valtio ei virallisesti osallistunut näihin heimosotiin. Suomalaisia kävi Itä-Karjalaa vapauttamassa 1918-22 yhteensä noin 9000 miestä, joiden pontimena oli heimoaate, antibolshevismi tai Suur-Suomi-aate.

Ensimmäisinä Pohjois-Vienan rajan ylittivät Kurt Martti Walleniuksen joukot maaliskuussa 1918 ja hieman etelämpänä asialla olivat Carl Wilhelm Malmin joukot. Heimosodista suurin oli Gunnar von Hertzenin johtama Aunuksen-retki huhtikuussa, mutta kesäkuussa sekin yritys lopahti.

Kesällä 1918 Repolan iso maalaiskunta Lieksajärven luoteisrannalla ilmoitti eroavansa Venäjästä ja pyrkivänsä heti Suomen suojelukseen. Tähän Suomi suostui ja miehitti sen jälkeen Repolan vakinaisilla joukoillaan ottaen kunnan erikoishallintoonsa. Tämänsuuntaisia päätöksiä tehtiin sitten muissakin Aunuksen läänin itäkarjalaisissa kihlakunnissa.

Neuvostojoukot kuitenkin valloittivat ennen pitkää takaisin Aunuksen, ja lukuisa pakolaisjoukko siirtyi Suomen puolelle. Seuraavana kesänä uusi yritys: nyt Porajärven maalaiskunta Suunujoen varrella anoi Suomen suojelusta ja sai sen. Porajärven otti suojelukseensa Suomen hallituksen värväyttämä vapaaehtoisten ”Isontalon komppania”.

KANSAINLIITOA JA HAAGIA
PYYDETTIIN APUUN

Tätä sekamelskaa jatkui Tarton rauhaan asti, jolloin Suomi palautti haltuunsa ottamat alueet Venäjälle 14.2.1921, mutta sai itselleen Petsamon. Itä-Karjalan keskushallinto ei kuitenkaan hellittänyt, vaan yritti vielä Kansainliittoa avukseen, mutta ei auttanut.

Tilanne ei silti vieläkään rauhoittunut. Suomalaisia oli Itä-Karjalassa, mutta neuvostojoukot olivat vahvempia. Syksyllä 1921 Suomessa muodostettiin Karjalan metsäsissien joukko, johon itäkarjalaisten pakolaisten lisäksi liittyi yli 500 suomalaista. Väliaikaista menestystä sekin sai, miehittivät laajan alueen Vienan Karjalaa. Vuonna 1922 perustettiin Akateeminen Karjala-seura, jonka ideologisena ytimenä oli Suur-Suomi-tavoite.

Vuonna 1923 Suomikin kääntyi Kansainliiton puoleen, ja se pyysi Haagin kansainväliseltä tuomioistuimelta lausuntoa siitä, oliko Venäjä tehnyt Tarton rauhansopimuksessa asiallisia sitoumuksia. Tuomioistuin ei vastannut mitään.

Itä-Karjalassa ei kuitenkaan luovutettu. Edelleen haettiin tukea Suomelta. Joulukuussa 1925 Itä-Karjalan luottamusmiesten ja pakolaisten lähetystö kävi unelmineen tasavallan presidentin Lauri Kr. Relanderin, pääministeri Antti Tulenheimon ja kolmen muun ministerin pakeilla. Sitten vielä lähetettiin tervehdyssähkösanomat vapaaherra Mannerheimille ja eduskunnan puhemiehelle Väinö Vuolijoelle. Näissä lähestymisissä oli kysymys lähinnä siitä, että Itä-Karjalan asian hoitaminen kansainvälisissä käsittelyissä saisi Suomelta tukea.

Peli oli kuitenkin menetetty – kunnes tuli syksy 1939 ja toivo heräsi. Suomi ja Neuvostoliitto nimittäin neuvottelivat 10.-13.11.1939 aluevaihdoksista, joissa Itä-Karjala olisi siirtynyt Suomelle. Plörinäksi meni tämäkin, koska Suomi ei Neuvostoliiton esityksiin suostunut. Neuvostoliiton ulkoasiainkomissaari Vjatsheslav Molotov ilmoitti radiopuheessaan 30.11.1939, että neuvostohallitus ”olisi ollut valmis neuvottelemaan Neuvosto-Karjalan pääalueilla asuvan Karjalan kansan liittämisestä Suomeen yhdeksi ainoaksi riippumattomaksi suomalaiseksi valtioksi” (ote Kansainliiton yleiskokouksen asiakirjoista 14.12.1939). Samana päivänä oli alkanut talvisota,

Kaksi päivää myöhemmin Neuvostoliiton virallisessa radiolähetyksessä ilmoitettiin Korkeimman neuvoston puhemiehistön päättäneen ennen sodan syttymistä, että ”oli tullut aika toteuttaa Suomen kansan vuosisataiset toiveet Karjalan kansan jälleenyhdistämisestä sille sukua olevan Suomen kansan kanssa liittäen sen yhtenäiseen Suomen kansaan”.

Kysymyksessä olisi ollut isompi vaihtokauppa, jossa Suomi oli saanut mm. Repolan ja Porajärven, yhteensä 55 000 neliökilometriä, ja Suomi olisi luovuttanut Neuvostoliitolle Hankoniemen, Suomenlahden ulkosaaret, Petsamon Kalastajasaarennon länsiosan ja hieman raja-aluetta Kannakselta. Mutta kun Suomi ei näihin vaihtoihin suostunut, alkoi talvisota.

Pari vuotta ja sitten alkoi Suomen valloitussota Neuvostoliittoa vastaan. Höökimään lähtivät sekä suomalaiset että tuntemattomat sotilaat Saksasta. Mannerheimin miekka ei vielä ollut tupessa, mutta kesällä 1944 asia sai vihdoin loppuratkaisunsa. Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalankannaksella oli vielä kesken, kun Toivo Kaukoranta 15.7.1944 päiväsi viimeiset tekstinsä kirjaan Itä-Karjalan vapaudentie:

”Sotatapahtumat ovat saattaneet Itä-Karjalan väestön aikaisempaakin tuntemattomampiin ja raskaampiin koettelemuksiin Suomen Itä-Karjalassakin olleiden puolustusvoimien vetäytyessä Neuvostoliiton kesäkuun 9. päivänä alkaman suurhyökkäyksen aikana taaemmas uusille puolustuslinjoille. Toivokaamme, etteivät Kalevalan laulajakansan sodan jalkoihin jääneet rippeet joutuisi tuhoon tässä ankarassa sodanvaiheessa.”

Kaukorannan kirjan julkaisi Karjalan ulkomainen valtuuskunta ja sen painoi Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino Oy. Kaukoranta oli 1918 toiminut Karjalan retkikunnan tiedustelu-upseerina. Hän oli myös Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin valistusohjaaja ja Karjalan liiton toiminnanjohtaja.

Kuvassa on Itä-Karjalan lippu, jota käytettiin aktiivisesti 1918-20 ja 1941-44.

kari.naskinen@gmail.com