Syyttäjä
Krister
Petersson
päätti, että Olof
Palmen murhasi
Skandia-mies
Stig Engström.
Kunnon
todisteita ei saatu, mutta saatiin tapaus toistaiseksi päätökseen.
Jos tutkintatuomarina
olisi
ollut Nikolai Neljudov ja syyttäjänä
Ippolit
Kirillovitsh, ei kuollutta miestä olisi nimetty syylliseksi.
Neljudov ja Kirillovitsh saivat murhaajaksi Dmitri Karamazovin,
vaikka hänen isänsä olikin tappanut tämän kokki ja äpäräpoika
Pavel Smerdjakov. Tässä jutussa sentään murha-ase saatiin
todisteeksi, mutta ei tietenkään sormenjälkiä eikä dna:ta, kun
sellaisia ei 1800-luvulla osattu tallentaa - eikä
Ruotsissa vieläkään. Ruotsissa
Palmen murhaa on hoidettu yhtä huonolla tuloksella kuin
koronavirusta. Syyttömänä
tuomitulla Dmitrillä oli myös motiivi murhaan, mutta Skandia-miehen
kohdalla ei kunnolla sitäkään.
Kahdenkymmenen vuoden Siperia-tuomion saa Fjodor Dostojevskin romaanissa Karamazovin veljekset siis murhatun poika, sillä ennen oikeudenistuntoa itsemurhan tehnyttä Smerdjakovia ei haluttu julistaa syylliseksi, koska sehän olisi vesittänyt koko komean oikeussalidraaman.
Kun kolme viikkoa sitten koronatyhjyyttä täyttäkseni aloin lukea kirjaa, en arvannut, että saan sen loppuun samalla viikolla Palmen tapauksen loppurätingin kanssa. Oli kova urakka, sivuja enemmän kuin hallituksen uudessa sote-selvityksessä, mutta luultavasti mielenkiintoisempi.
Koska romaanihenkilöistä ei ole valokuvia, otin tähän kuitenkin sellaiseksi Smerdjakovia amerikkalaisessa elokuvassa (1958) esittävän Albert Salmen. Hän syntyi New Yorkin ”suomalaisgetossa” Brooklynissä 1927, vanhemmat olivat Suomesta sinne kultaa vuolemaan lähtenyt tukkimies Svante Salmi ja tamperelainen Ida Friman. Albert Salmi teki pitkän uran Hollywoodissa (162 elokuvaa ja tv-sarjaelokuvaa). Suomessakin hän kävi ainakin silloin, kun näytteli Renny Harlinin ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Jäätävä polte (1986).
Suomessa Albert Salmi oli aikoinaan tuttu monista tv-sarjoista: Bonanza, Ironside, Dallas, Ritari Ässä jne. Loppu oli kuitenkin yhtä surkea kuin Smerdjakovilla, sillä Salmi ampui vaimonsa ja itsensä 1990 Spokanessa.
SYYTTÄJÄN LOPPU-
PUHEENVUORO 46 SIVUA
Lehtijuttujen perusteella Krister Peterssonin meriselityspuhe Tukholmassa ei ollut kovin pitkä, mutta Ippolit Kirillovitshin on, 46 sivua. Se on samalla laaja katsaus ihmisten moraalin ja koko yhteiskunnan tilanteen heikkenemiseen. Jo 140 vuotta sitten lehdistökin reagoi tähän muutokseen, kuten Kirillovitsh sanoo: ”Ilman lehdistön välitystä me emme milloinkaan olisi saaneet tietää edes osapuilleen täydellisesti niitä hillittömän tahdon ja siveellisen lankeemuksen tihutöitä, joista se alituisesti kertoo palstoillaan.”
Uutta oli se, että Pietarissa oli juuri alkanut myös ilmestyä lehti nimeltä Sluhi [Kuulopuheita], jossa julkaistiin Seiska-lehden tapaan juoruja ja muuta sellaista hömppää, josta esimerkiksi rouva Hohlakova kovasti piti.
Karamazovin veljesten teemat ovat laajat, ne ulottuvat rikoksen ja sen seurausten lisäksi kärsimykseen, rakkauteen, intohimoon, mustasukkaisuuteen, kauneuteen ja rumuuteen, helvetin tuleen ja tietenkin Jumalaan, jonka olemassaoloon Dostojevski uskoi – tämä ei ole kirjasta, mutta Dostojevski kysyi jossain kirjoituksessaan, olisiko modernin ihmisen helpompi uskoa, jos uskosta poistettaisiin myyttinen aines. Dostojevski oli sitä mieltä, että tuollaisessa tapauksessa ei jäljelle jäisi mitään.
Luostarinvanhin Zosima on tietenkin samoilla linjoilla: ”Kansa nousee ateistia vastaan ja voittaa hänet, ja syntyy yksi oikeauskoinen Venäjä. - - - Jumala pelastaa Venäjän, sillä vaikka rahvaan mies onkin paheellinen eikä voi päästä irti löyhkäävästä synnistä, hän kuitenkin tietää, että hänen syntinsä on Jumalan kiroama. Ylempien laita on toisin. Nämä tahtovat rakentaa oikeudenmukaisuuden pelkällä järjellään tieteen varaan ja ilman Kristusta.”
Yhdessä kohtaa Dostojevski lainaa eräänlaiseksi yhteenvedoksi oman aikansa runoilijaa Fjodor Tjutshevia:
kautta synnyinmaamme täällä
orjana ja ristin kantain
kulki Jumala maan päällä
siunauksen meille antain.
ELÄMÄN SINÄNSÄ ON SEN
TARKOITUSTA TÄRKEÄMPI
Dostojevskin maailmassa on tietenkin monenlaista viheltäjää, aivan laidasta laitaan. Osa sivuhenkilöistä on sellaisia, että tuntuvat kyllä turhilta kokonaisuuden kannalta. Tärkeimmät ovat veljekset Dmitri, Ivan ja Aleksei. Oudoimmalta tuntuu Ivan, joka oikeudessakaan ei puolusta veljeään, vaikka tietää asioiden oikean laidan. Elämästäkin Ivanilla on oma ajatuksensa, eikä siihen kuulu jokin sellainen kuin elämän tarkoitus. Tärkeintä on elämä sinänsä: pitää rakastaa elämää enemmän kuin logiikkaa.
”Olkoon etten usko maailmanjärjestykseen, mutta rakastan kuitenkin keväällä puhkeavia tahmeita lehtiä, minä rakastan sinistä taivasta, joku ihminen on minulle rakas, ja rakas on myös moni inhimillinen sankariteko.”
Rakastamisesta isän ja veljesten elämässä on koko ajan kysymys tavalla tai toisella. Varsinkin isän ja Dmitrin tilanne on kinkkinen, kun molemmat rakastavat Milon Venusta muistuttavaa Grushenkaa, joka kävelee hieman keinahdellen kuten täyteläiset naiset toisinaan kulkevat. Venäläinen kaunotar, joka niin monessa herättää intohimoisen rakkauden. Toinen täky on Katarina Ivanovna ja on niitä muitakin. Dmitri on kihloissa Katarinan kanssa, mutta mustasukkainen hän on kuitenkin Grushenkasta.
RASKASTA ON
Kolme vuotta ennen tämän pääteoksensa julkaisemista Dostojevskiilta ilmestyi hänen omassa aikakauskirjassaan erikoinen novelli Naurettavan ihmisen uni (1877). Siinä minäkertoja murehtii, etteivät muut ymmärrä hänen tarinoitaan. Kirjallisuudentutkijat ovat tulkinneet, että kertoja on Dostojevski itse. Kertoja tiivistää Dostojevskin kirjailijantyön: kaikki eivät ymmärtäisi hänen tarinoitaan heti, vaan vasta ajan vaihtuessa ja olosuhteiden muuttuessa.
”Voi, miten raskasta onkaan olla ainoa, joka tuntee totuuden! Mutta he eivät ymmärrä sitä. Ei, eivät ymmärrä. He härnäävät minua nyt sillä, että se oli vain uni. Mutta eikö ole samantekevää, oliko se uni vai ei, jos se uni kerran ilmoitti minulle Totuuden? Minun uneni, oh, se ilmoitti minulle uuden, suurenmoisen, paremman, voimakkaamman elämän!”
Vielä kuoltuaankin hän on tietoinen ympäristöstään. Hän kokee hautajaisensa ja hautaamisensa. Kosteassa ja tunkkaisessa arkussa mies ahdistuu ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi. Sitten tuntematon hahmo avaa hauda ja tempaa hänet pois. Mies nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Kosmisella matkalla ennenkokemattomat tunnetilat valtaavat hänet:
”Vaistosin äkkiä, ettei minua halveksittu eikä minulle naurettu eikä minua edes säälitty ja että matkallamme olisi tuntematon, salaperäinen päämäärä, joka koski ainoastaan minua.”
Ettei totuus unohtuisi, niin se vielä, että Karamazovin veljekset on myös erinomainen jännäri. Esimerkiksi sitä oikeusalikohtausta värikkäämpää ja jännittävämpää kirjaa tai elokuvaa vastaavanlaisesta tilanteesta en ole kokenut.
kari.naskinen@gmail.com
Kahdenkymmenen vuoden Siperia-tuomion saa Fjodor Dostojevskin romaanissa Karamazovin veljekset siis murhatun poika, sillä ennen oikeudenistuntoa itsemurhan tehnyttä Smerdjakovia ei haluttu julistaa syylliseksi, koska sehän olisi vesittänyt koko komean oikeussalidraaman.
Kun kolme viikkoa sitten koronatyhjyyttä täyttäkseni aloin lukea kirjaa, en arvannut, että saan sen loppuun samalla viikolla Palmen tapauksen loppurätingin kanssa. Oli kova urakka, sivuja enemmän kuin hallituksen uudessa sote-selvityksessä, mutta luultavasti mielenkiintoisempi.
Koska romaanihenkilöistä ei ole valokuvia, otin tähän kuitenkin sellaiseksi Smerdjakovia amerikkalaisessa elokuvassa (1958) esittävän Albert Salmen. Hän syntyi New Yorkin ”suomalaisgetossa” Brooklynissä 1927, vanhemmat olivat Suomesta sinne kultaa vuolemaan lähtenyt tukkimies Svante Salmi ja tamperelainen Ida Friman. Albert Salmi teki pitkän uran Hollywoodissa (162 elokuvaa ja tv-sarjaelokuvaa). Suomessakin hän kävi ainakin silloin, kun näytteli Renny Harlinin ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Jäätävä polte (1986).
Suomessa Albert Salmi oli aikoinaan tuttu monista tv-sarjoista: Bonanza, Ironside, Dallas, Ritari Ässä jne. Loppu oli kuitenkin yhtä surkea kuin Smerdjakovilla, sillä Salmi ampui vaimonsa ja itsensä 1990 Spokanessa.
SYYTTÄJÄN LOPPU-
PUHEENVUORO 46 SIVUA
Lehtijuttujen perusteella Krister Peterssonin meriselityspuhe Tukholmassa ei ollut kovin pitkä, mutta Ippolit Kirillovitshin on, 46 sivua. Se on samalla laaja katsaus ihmisten moraalin ja koko yhteiskunnan tilanteen heikkenemiseen. Jo 140 vuotta sitten lehdistökin reagoi tähän muutokseen, kuten Kirillovitsh sanoo: ”Ilman lehdistön välitystä me emme milloinkaan olisi saaneet tietää edes osapuilleen täydellisesti niitä hillittömän tahdon ja siveellisen lankeemuksen tihutöitä, joista se alituisesti kertoo palstoillaan.”
Uutta oli se, että Pietarissa oli juuri alkanut myös ilmestyä lehti nimeltä Sluhi [Kuulopuheita], jossa julkaistiin Seiska-lehden tapaan juoruja ja muuta sellaista hömppää, josta esimerkiksi rouva Hohlakova kovasti piti.
Karamazovin veljesten teemat ovat laajat, ne ulottuvat rikoksen ja sen seurausten lisäksi kärsimykseen, rakkauteen, intohimoon, mustasukkaisuuteen, kauneuteen ja rumuuteen, helvetin tuleen ja tietenkin Jumalaan, jonka olemassaoloon Dostojevski uskoi – tämä ei ole kirjasta, mutta Dostojevski kysyi jossain kirjoituksessaan, olisiko modernin ihmisen helpompi uskoa, jos uskosta poistettaisiin myyttinen aines. Dostojevski oli sitä mieltä, että tuollaisessa tapauksessa ei jäljelle jäisi mitään.
Luostarinvanhin Zosima on tietenkin samoilla linjoilla: ”Kansa nousee ateistia vastaan ja voittaa hänet, ja syntyy yksi oikeauskoinen Venäjä. - - - Jumala pelastaa Venäjän, sillä vaikka rahvaan mies onkin paheellinen eikä voi päästä irti löyhkäävästä synnistä, hän kuitenkin tietää, että hänen syntinsä on Jumalan kiroama. Ylempien laita on toisin. Nämä tahtovat rakentaa oikeudenmukaisuuden pelkällä järjellään tieteen varaan ja ilman Kristusta.”
Yhdessä kohtaa Dostojevski lainaa eräänlaiseksi yhteenvedoksi oman aikansa runoilijaa Fjodor Tjutshevia:
kautta synnyinmaamme täällä
orjana ja ristin kantain
kulki Jumala maan päällä
siunauksen meille antain.
ELÄMÄN SINÄNSÄ ON SEN
TARKOITUSTA TÄRKEÄMPI
Dostojevskin maailmassa on tietenkin monenlaista viheltäjää, aivan laidasta laitaan. Osa sivuhenkilöistä on sellaisia, että tuntuvat kyllä turhilta kokonaisuuden kannalta. Tärkeimmät ovat veljekset Dmitri, Ivan ja Aleksei. Oudoimmalta tuntuu Ivan, joka oikeudessakaan ei puolusta veljeään, vaikka tietää asioiden oikean laidan. Elämästäkin Ivanilla on oma ajatuksensa, eikä siihen kuulu jokin sellainen kuin elämän tarkoitus. Tärkeintä on elämä sinänsä: pitää rakastaa elämää enemmän kuin logiikkaa.
”Olkoon etten usko maailmanjärjestykseen, mutta rakastan kuitenkin keväällä puhkeavia tahmeita lehtiä, minä rakastan sinistä taivasta, joku ihminen on minulle rakas, ja rakas on myös moni inhimillinen sankariteko.”
Rakastamisesta isän ja veljesten elämässä on koko ajan kysymys tavalla tai toisella. Varsinkin isän ja Dmitrin tilanne on kinkkinen, kun molemmat rakastavat Milon Venusta muistuttavaa Grushenkaa, joka kävelee hieman keinahdellen kuten täyteläiset naiset toisinaan kulkevat. Venäläinen kaunotar, joka niin monessa herättää intohimoisen rakkauden. Toinen täky on Katarina Ivanovna ja on niitä muitakin. Dmitri on kihloissa Katarinan kanssa, mutta mustasukkainen hän on kuitenkin Grushenkasta.
RASKASTA ON
Kolme vuotta ennen tämän pääteoksensa julkaisemista Dostojevskiilta ilmestyi hänen omassa aikakauskirjassaan erikoinen novelli Naurettavan ihmisen uni (1877). Siinä minäkertoja murehtii, etteivät muut ymmärrä hänen tarinoitaan. Kirjallisuudentutkijat ovat tulkinneet, että kertoja on Dostojevski itse. Kertoja tiivistää Dostojevskin kirjailijantyön: kaikki eivät ymmärtäisi hänen tarinoitaan heti, vaan vasta ajan vaihtuessa ja olosuhteiden muuttuessa.
”Voi, miten raskasta onkaan olla ainoa, joka tuntee totuuden! Mutta he eivät ymmärrä sitä. Ei, eivät ymmärrä. He härnäävät minua nyt sillä, että se oli vain uni. Mutta eikö ole samantekevää, oliko se uni vai ei, jos se uni kerran ilmoitti minulle Totuuden? Minun uneni, oh, se ilmoitti minulle uuden, suurenmoisen, paremman, voimakkaamman elämän!”
Vielä kuoltuaankin hän on tietoinen ympäristöstään. Hän kokee hautajaisensa ja hautaamisensa. Kosteassa ja tunkkaisessa arkussa mies ahdistuu ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi. Sitten tuntematon hahmo avaa hauda ja tempaa hänet pois. Mies nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Kosmisella matkalla ennenkokemattomat tunnetilat valtaavat hänet:
”Vaistosin äkkiä, ettei minua halveksittu eikä minulle naurettu eikä minua edes säälitty ja että matkallamme olisi tuntematon, salaperäinen päämäärä, joka koski ainoastaan minua.”
Ettei totuus unohtuisi, niin se vielä, että Karamazovin veljekset on myös erinomainen jännäri. Esimerkiksi sitä oikeusalikohtausta värikkäämpää ja jännittävämpää kirjaa tai elokuvaa vastaavanlaisesta tilanteesta en ole kokenut.
kari.naskinen@gmail.com
