Kansallinen yhtenäisyys tarvitsisi myös lähinaapurit

Näin Venäjän Kansallisen yhtenäisyyden päivänä 4.11. sopii kirjoittaa Markus Leikolan näytelmästä, jonka tapahtumapaikkana on poliittisten toisinajattelijoiden vankila. Tämä juhla- ja vapaapäivä on perua 1600-luvulta, monilla eri nimillä olleena. Helsinki 98 -teatteriryhmän esittämän näytelmän nimi Lähinaapuri viittaa venäläiseen ulkopoliittiseen termiin, jolla tarkoitetaan lähellä olevia naapurimaita, jotka ovat ”melkein omia”, mutta eivät kuitenkaan muodollisesti. Niitä kuitenkin voi kohdella niin kuin ne olisivat omia.

Lähinaapuri on myös vankityrmän seinän takana oleva toinen vanki. Tämän väärille poluille harhautuneen naapurin nimeä ei saa edes mainita, ellei paranna tapojaan. Jo käsiohjelmasta käy ilmi, että toisessa sellissä on nimeltä mainitsematon Aleksei Navalnyi. Leikola sai idean näytelmäänsä Springer-konsernin Politico-lehdestä, jonka pikku-uutisen mukaan Navalnyin naapuriselliin oli pantu hulluksi katsottu mies sillä tarkoituksella, että metelöinnillään hullu häiritsisi Navalnyitä ja saisi tämänkin mielen sekoamaan. Gogolin Mielipuolen päiväkirja kulkee mukana näytelmässä, mutta Navalnyi ei murtunut, vaan kohtasi kuoleman neljä päivää Politico-lehden jutun jälkeen 16.2.2024.

Helsinki 98 -ryhmä on tätä ennen tehnyt näytelmät Svetlana Aleksijevitshin romaaneista Neuvostoihmisen loppu ja Sinkkipojat, joita esitetään samassa paikassa, purkutyötä odottavassa Vuosaaren entisen lukion kirjastossa. Teatteriryhmä tutkii, ”mitä taide voi olla 24.2.2022:n jälkeen”. Seuraavaksi dramatisoidaan Nobel-kirjailija Aleksijevitshin romaani Tshernobylista nousee rukous. Esitykset ovat olleet säälimättömän kovia kuvauksia totalitaristisen yhteiskunnan vaikutuksista ihmisten elämään. Samasta on kysymys Leikolan näytelmässä, mutta yhtä syvälle siinä ei päästä.

Kaikissa Helsinki 98:n esityksissä pääosissa on ollut erinomainen Sami Lanki, joka nyt esittää vanginvartijaa. Hulluksi leimattua vankia esittää Juha-Pekka Mikkola, joka on kuin Raskolnikov, oikeustieteen opiskelija, joka sanoo ampuneensa koronkiskurin. Vartija kuitenkin lukee Dostojevskia ja pitää hänkin vankia mielenvikaisena, koska turha kehuskella murhanneensa ampumalla, koska kirveellä Raskolnikov tekonsa teki.

Teatteriryhmän kaikki näytelmät on ohjannut venäläinen teatterimies, joka ehkä asuu Suomessa, mutta nimeään hän ei halua julkisuuteen Venäjän sodan takia. Joitakin nimettömiä haastatteluja hän on antanut ja on sanonut, että nyky-Suomessakin on pahoja merkkejä: ilmapiirissä on täällä jonkinlaista pelokkuutta, jota saavat aikaan hallituksen taloudelliset leikkaukset. Kansalaisia pannaan kyykkyyn ja vaiennetaan näiden talousahdistusten myötä myös henkisesti. Absurdi näytelmä osoittaa, mikä on tulos, kun loppuun asti mennään. Lanki ja Mikkola tekevät tämän hyvin selväksi, niin kuin senkin, että vartijan ja vangin tilanteet ovat lopulta samanlaisia. Molemmat ovat totalitarismin vankeja, kärjistyksenä vielä se, että näytelmän vartija on entinen palkkamurhaaja, joka on saanut vapautuksen vangista vartijaksi paljastamalla johtajille nimiä niistä toisista johtajista, joilta oli saanut tappotoimeksiantonsa.

Dostojevskin ja Gogolin lisäksi vanki ottaa esille Lermontovin ja muistelee niitä aikoja, jolloin ihmiset lukivat kirjoja puistoissa, trollikoissa ja joka paikassa. Enää ei lueta, kun ei uskalleta, ettei vain lue väärää kirjaa. Muitakin menneen maailman nimi tulee esille vangin ja vartijan keskusteluissa: Valeri Harlamov, Lev Jashin, Valentin Varennikov, Jegor Gaidar… Mutta mistä nyt tulisi uutta valoa? Näytelmän lopussa vartija yrittää sammuttaa valot vankisellistä, mutta valot eivät sammu millään, sen sijaan yhtäkkiä vankilaan tulee erittäin kirkas valo. Kuka nämä valot sytytti? Onko sittenkin toivoa? Tuleeko kohta joku, joka tuo edes vähän valoa Venäjän pimeyteen?

kari.naskinen@gmail.com