Hyvät lännenelokuvat ovat teemoiltaan usein hyvin laaja-alaisia. Otsikkooni otin nyt aiheita Howard Hawksin Punaisesta virrasta (1948), joka on tämän lajityypin suurimpia klassikoita. Sen runkotarina on suuri karjanajo Texasista pohjoiseen Kansasiin. Iso seikkailu, jossa 10 000 eläimen laumaa ajetaan tuntemattoman ja vaarallisen maan halki, tavoitteena päästä uusille markkinoille ja lopullisena päämääränä synnyttää vanhan karjatilallisen Thomas Dunsonin lihakarjaimperiumi. Olkoon tällainen tai mikä tahansa imperiumi, sellaisen muodostaminen vaatii aina muutakin kuin kaikkein puhtaimpia keinoja - ehkä menetelmien laillisuus toteutuu, mutta moraalia venytetään.
Punaista virtaa voi tavallaan sanoa myös Road movie -tyylin avaajaksi, vaikka siinä ei varsinaisesti teitä pitkin mennäkään. Samanlaisia teemoja on myöhemmin sivuttu esimerkiksi Dennis Hopperin Easy Riderissa (1969), Wim Wendersin Paris, Texasissa (1984), Ridley Scottin Thelmassa ja Louisessa (1991) ja hupivinkkelistä myös Aki Kaurismäen Leningrad Cowboys Go Americassa (1989).
Nuoremman miehen matka ei kuitenkaan ole aivan samanlainen. Hän suhtautuu isoon matkaan lähes kuolemaa halveksien, eikä välitä edes luvatusta palkkiosta. Tärkeintä ei ole varsinaisesti päämäärä, vaan matkasta selviäminen kunnialla.
Matkan aikana tulee esille monenlaisia ongelmia ja ristiriitoja. Työsopimuksesta miehet antavat sanansa, mutta kun vaikeat ajat koittavat, alkaa lipsuminen. Kapinointiakin ilmenee, koska työsopimuksen pitäminen tuntuu joistakin epäoikeudenmukaiselta tilanteiden muuttuessa odottamattomiksi. Koska kuitenkin ammatti- ja työantajaliitot puuttuvat, ratkaistaan työriidat asein. Näissä vaiheissa korostuu joukkovoiman ja -liikkeen kannalta hyvän johtajan merkitys. Garth osoittautuu sellaiseksi.
Suomessa johtamisen suurimmat filosofit eli jääkiekkovalmentajat käyvät nykyisin luennoimassa elinkeinoelämän seminaareissa. Parempaan tulokseen päästäisiin, jos yritysjohtajat kutsuttaisiin Hook-urheilubaariin ja sen isolta striiminäytöltä katsottaisiin Punainen virta.
Dunsonin tiukat kurinpitotoimenpiteet olivat vaikuttaneet moraaliin niin heikentävästi, että Garthin oli otettava vastahakoisesti karjan ajaminen hallintaansa. Niin rajuksi asiat menevät, että Garth ottaessa karjanajon johtajuuden, jää Dunson siitä pois kokonaan. Garth on oikeassa valitessaan suunnan Abileneen, joka on lähempänä ja jossa kerrotaan olevan rautatie jatkokujetuksia varten. Jästipää Dunson on koko ajan ollut sitä mieltä, että karja pitää viedä pidemmälle matkalle Missouriin, mutta kun miesten kapinointiin yhtyy myös Garth, Dunson joutuu pelkäämään kaikkia, alkaa vetää viskiä eikä uskalla nukkua vahtiessaan miehiä. Dunson vannoo tappavansa Garthin, ja loppuratkaisu tapahtuu, kun karjalauma on saatu perille ja Dunson uusien palkkamiesten kanssa takaa-ajonsa päätteeksi tavoittaa Garthin. Lopulta heidän ystävyytensä kuitenkin osoittautuu vihaa vahvemmaksi - murhanhimo kääntyy hetkessä isälliseksi rakkaudeksi, kun ensin on tapeltu nyrkein oikein kunnolla.
Me katsojat olemme elokuvan kestäessä havainneet, että Garth voittaisi Dunsonin asetaistelussa, mutta myöskään Garth ei halua tällaista. Kuukausia kestäneen matkan (1600 km) aikana Dunsonin tukka on harmaantunut ja hän saa jäädä Happy Endin jälkeen kunnioitetulle eläkkeelle.
Aikaisemmin monta elokuvaa John Waynen kanssa tehnyt John Ford sanoi Punaisen virran nähtyään Howard Hawksille: "En koskaan tiennyt, että iso paskiainen osaa näytellä." Alun perin oli suunniteltu, että elokuvan päätähdet olisivat olleet Gary Cooper ja Cary Grant. Lopullinen valinta oli parempi. John Wayne ei koskaan ennen ollut esittänyt tällaista hahmoa, jonka sankaruuteen liittyi myös vihaa, kostoa ja kunnianhimoa sen sijaan, että häntä ohjaisi jokin automaattinen vaisto kohti oikeudenmukaisuutta. Montgomery Clift puolestaan oli lyhyeksi jääneen uransa aikana yksi traagisimmista ja lahjakkaimmista näyttelijöistä, joka kapinallisella läsnäolollaan muutti Hollywoodin miehen mallia.
kari.naskinen@gmail.com
