SDP kallistuu oikealle

Lahden sos.dem. työväenyhdistyksen 125-vuotisjuhlissa muutama viikko sitten kaikki kolme puhujaa korostivat SDP:n selvää irtiottoa kommunisteista. Tämän nostivat samoin sanankääntein esille puolueen puheenjohtaja Antti Lindtman, työväenyhdistyksen puheenjohtaja Kimi Uosukainen ja kansanedustaja Mika Kari. Tällainen painotus tuntui kummalliselta, kun kommunistit eivät millään muotoa enää ole kilpailuasetelmassa sosiaalidemokraattien kanssa. SKP ei ole edustettuna eduskunnassa eikä yhdessäkään valtuustossa Suomessa. Kysymys lieneekin siitä, että tällaisilla puheilla halutaan erityisesti vahvistaa SDP:n entistä selvempää kallistumista oikealle.

Viikko sitten oli Helsingin Sanomissa iso juttu SDP:n oululaisesta kansanedustajasta Pia Hiltusesta, joka puolueensa linjasta poiketen kannattaa ay-liikkeen aseman heikentämistä. Käytännössä hän osoitti tämän antamalla hyväksyntänsä työntekijöiden irtisanomissuojan löysentämiselle.

Tämän viikon Demokraatti-lehdessä sama teema jatkui. Politiikantutkija, valtiot. tri Jenni Karimäki Itä-Suomen yliopistosta oli myös samaa mieltä siitä, että demarien linja on siirtynyt enemmän oikealle: ”Kannatusmittauksissa on näkynyt viime eduskuntavaalien jälkeen jonkin verran liikehdintää oikeisto-vasemmistorajan yli. SDP:n kannattajiksi on tausta-aineistojen perusteella ollut liikettä myös keskilinjan yli oikealta puolelta.”

Koska keskivertoäänestäjä on nykyisin hieman keskilinjan oikealla puolella, on laajemman äänestäjäkunnan haaliminen vaalitaktisesti perusteltua siltä puolelta. Lisäksi seuraavien vaalien jälkeen SDP saattaa olla pääministeripuolue, joten oikeistoon päin kallistuminen tekee hyvää sinipunahallituksen kokoamiselle. Tämä on sikäli tavallista tärkeämpää demareille, koska muuten Kokoomus ja Perussuomalaiset-puolue jatkavat blokkina myös oppositiossa, eikä sellaisesta hyvää seuraa. Ilmankin vanhat konservatiivipuolueet Euroopassa ovat nykyisin nalkissa äärioikeiston kanssa, ja tämän suuntauksen toivoisi tyssäävän mahdollisimman pian.

HISTORIA TOISTUU

Politiikassa historia toistuu milloin mitenkin, niin tässäkin asiassa. Sosiaalidemokraattisen puolueen alkuaikoina vasemmistodemarit hallitsivat selvästi, mutta Väinö Tannerin puheenjohtajakaudella oikeistodemarit nousivat esiin. Puoluehajaannuskin tapahtui, kun Tannerin ja Väinö Leskisen johtama oikeistodemarien linja aiheutti vastareaktion. Tämä johti sosiaalidemokraattisen opposition järjestäytymiseen 1958, josta seuraavana vuonna syntyi Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattinen liitto (TPSL).

Tämä jäi lyhytaikaiseksi vaiheeksi, kunnes 60-luvulla vasemmistodemarit pääsivät uudelleen vahvempaan asemaan. Sitten taas kelkka kääntyi 90-luvulla erityisesti Paavo Lipposen kaudella, kunnes Antti Rinne ja Sanna Marin veivät puoluetta vasemmalle. Vuonna 2023 puheenjohtajaksi valittiin Antti Lindtman, joka on selvästi oikeistodemareihin kallellaan.

Arviot SDP:n jäsenten ja äänestäjien sisäisen kahtiajaon konkreettisuudesta vaihtelevat paljon. Veikataan nyt tässäkin, että oikeistodemareiden osuus ainakin keskustavasemmistolaisessa ja markkinamyönteisessä eduskuntaryhmässä on 40 - 60 %. Vasemmistodemareiden osuus on 30 - 50 % erityisesti ay-liikkeen ja perinteisten työväenliikkeen arvojen kautta.

Sosialismia ei SDP:n ohjelmassa enää ole. Sitä voidaan kuitenkin hoitaa demokraattisella tavalla vaaleissa, jos niikseen tulee. Persuministeri Riikka Purra kuitenkin sanoi äsken eduskunnassa, että sosialistejahan demarit ovat, sillä puolueen linja periytyy Sosialistisen internationaalin periaatteista ja Suomen työväenpuolueen Forssan kokouksesta 1903. Purralla oli tähän sosialismiin todisteaineistokin: Suomessa nämä sosialistit ovat aina asuneet kaupungeissa, joissa linja-autoliikenne toimiikin verorahoilla. Purran ajatus kai on Margaret Thatcherin tapaan, että kaikki pitää yksityistää. Tähän SDP:n ryhmänjohtaja Tytti Tuppurainen vastasi, että heistä kukaan ei ole sosialisti, vaan kaikki ovat sosiaalidemokraatteja.

IHMISSIELU SOSIALISMISSA

”Niin pian kuin ihminen keksi koneen tekemään työtä puolestaan, hän alkoi nähdä nälkää. Tämä on tietenkin omistus- ja kilpailujärjestelmämme syytä. Yksi ihminen omistaa koneen, joka tekee viidensadan ihmisen työt. Visisataa ihmistä on sen seurauksena joutunut työttömiksi, ja ilman työtä he ovat tulleet nälkäisiksi ja alkaneet varastella. Tämä yksi ihminen varaa itselleen koneen tuotteet ja pitää ne, ja tienaa viisisataa kertaa enemmän kuin hänen pitäisi. Jos tuo kone olisi kaikkien omaisuutta, jokainen hyötyisi siitä. Siitä olisi suunnaton etu yhteisölle.” (Oscar Wilde: Ihmissielu sosialismissa, 1891)

kari.naskinen@gmail.com

Lauri Maijala teki Pohjantähdestä räikeän karnevaalin

Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla ei täytä kunnollisen puhenäytelmän kriteereitä. Vieressäni istunut Sosialidemokraattisen puolueen kunniajäsen ihmetteli väliajalla, mitä ohjaaja Lauri Maijala on tällä mölyävällä farssilla hakenut. Onko tarkoitus pilkata työväenliikettä? Ihmettely oli perusteltua. Esitys on kuin sekava karnevaali. Vakavaa aihetta ei ole otettu vakavasti.

Ilmeisesti Väinö Linnan Pohjantähti on nyt täyden kierroksensa tehnyt. Enää ei sen historiallisia tapahtumia sidota todellisuuteen muuten kuin riekkumalla. Heti alku on kummallinen, kun Koskelan Jussi räyhää ja paiskoo, kun on kuullut kirkkoherralta, että seurakunta vie Jussin raivaamasta peltoalasta kolmanneksen itselleen. Ei Jussi sentään Salpakarille huuda, mutta joka tapauksessa tällainen Jussi ei ole se hämäläinen torppari, jonka me Linnan jäljiltä tunnemme. Muutenkin tämä on esityksen tyylilaji - äänekästä mekastusta ilman varsinaista syytä.

Lauri Maijala syntyi Lahdessa 1986, kun hänen vanhempansa olivat Lahden kaupunginteatterissa kiinnityksillä. Teatteri Vanhan Jukon ja KOM-teatterin kautta hän palasi Lahteen teatterinjohtajaksi, mutta ei 1989 nähnyt kaikkien aikojen parasta Pohjantähteä, jonka ohjasi Lahden kaupunginteaterissa silloinen teatterinjohtaja Raija-Sinikka Rantala. Minulle Maijalan nyt tekemä versio oli yhdeksäs näkemäni (+ neljä elokuvaa useaan kertaan), eikä siitä jäänyt minkäänlaista tunnejälkeä. Edes Anttoo Laurilan perheen häätö pakkaseen ei tuntunut miltään, ei sapettanut eikä nostattanut tällaisen vanhan sosialistin ajatuksia mihinkään.

Myös Juha Malmivaaran 2017 kahteen osaan jaettu Täällä Pohjantähden alla oli Lahdessa erinomainen, vaikka sen rakenteessa oli mukana myös modernin koreografian elementtejä. Nyt tämä Maijalan päättämä täysi kierros on hylännyt tutun dramaturgian ja kääntänyt Pohjantähden uuteen asentoon ja sieltä tulevan valon uuteen kulmaan. Tämän kulman saattavat uudet sukupolvet mielellään hyväksyä, mutta ainakin omani, periaatteessa vuodesta 1918 alkanut kierros on nyt loppu, koska kymmenettä kertaa en rohkene enää mennä katsomaan. Tästä saan kiinnekohdan vieraievana ohjaajana Kansallisteatterissa nyt olleen Lauri Maijalan sentään erinomaiseen tekstiin ohjelmalehtisessä:

”Se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, on meidän käsissämme – meidän, jotka juuri nyt elämme ohikiitävän hetkemme tällä maan kamaralla. Onko perintömme, Arvo Salon sanoja Lapualaisoopperasta lainatakseni, maa vai hautausmaa.”

kari.naskinen@gmail.com

Tohtori Mabuse, aikamme kuva

Ensimmäisen osan nimi Fritz Langin elokuvassa Tri Mabuse, ihmispeto (1922) on ”Aikamme kuva”. Elokuva kertoo huijarista, joka käyttää kaikkia oman aikansa uusia keinoja päämäärääriinsä päästäkseen. Elokuvan suomenkielinen nimi on kuitenkin huono, sillä ei tohtori Mabuse mikään erityinen peto ole, vaan yksinkertaisesti samanlainen huijari, jollaiset nykyisin vievät rahaa puhelinpetoksilla ja digitaalisen maailman toimintoja huonosti ymmärtäviltä ihmisiltä, erityisesti vanhuksilta. Kuluttajaviranomaiset tietävät, että normaali puhelinmyyntikin sisältää ongelmia

Langin mestarillisen elokuvan alkuperäisessä nimessä Mabuse on der Spieler eli pelaaja, peluri. Missään muualla kuin Suomessa ei Mabusea ole sanottu ihmispedoksi, englanniksikin nimi on the Gambler, peluri. Tämänkaltainen nimien vääntely kaupallisesti houkuttelevammiksi on Suomessa aina kuulunut maahantuojien tapaan.

Lang itse sanoi, että tämä elokuva kuvasi sitä aikaa, jota leimasivat uudet keksinnöt ja sellaisiksi väitetyt – kuten nytkin. Langin mukaan elokuva olikin myös dokumentti siitä, miten uutuudet viehättivät niin, että niitä pystyttiin käyttämään uudenlaisiin rikoksiin, joiden kohteena oli rahavallan yläluokka. Köyhää väkeä Mabuse ei rosvonnut, missä on ero nykyaikaan, jolloin vähäväkisiä rokotetaan hallituksenkin toimesta, mutta rikkaimmille annetaan lisää.

Näitä uusia keksintöjä olivat Mabusen hyödyntäminä neurologi Sigmund Freudin kehittämä psykoanalyysi, johon hoidon yhteydessä otettiin mukaan hypnoosi, samoin massasuggestio, josta myöhemmin teki Adolf Hitler suuren menestyksen omiin tarkoitusperiinsä. Lisäksi Mabuse tunsi magnetismin, okkultismin ja meedioiden operoiman spiritismin, jotka jonkinlaisina muotivirtauksina tekivät tuhojaan. Näitä kaikkia Mabuse käytti, ja hänellä oli myös setelinpainokone.

Tätä vääristynyttä ajankuvaa täydensi ekspressionistinen taidesuuntaus, jossa asiat ja ihmiset esiintyivät kummallisina vääristelyina. Ranskasta alkanut ekspressionismi levisi voimakkaimmin juuri Saksaan, jossa se oli kovassa huudossa 20-luvulla. Elokuvassa on kreivi Toldin hulppea koti täynnä ekspressionistisia taideteoksia.

Elokuva alkaa heti suuren luokan huijauksella, kun Mabusen roistot varastavat merkittävän pörssisopimusasiakirjan, joka on menossa Sveitsin pankkien pimentoon. Mabuse levittää väärää tietoa asiakirjasta ja saa aikaan pörssiromahduksen. Mabuse ostaa kurssien mennessä alas valtavan omaisuuden, jonka hetken kuluttua myy takaisin hurjilla voitoilla, kun väärä tieto oikaistaan. Nykyisin tällaiselle väärän tiedon tahalliselle levittämiselle on oma terminsäkin disinformaatio.

Elokuvan pohjana on Norbert Jacquesin samanniminen romaani (1921). Sen tapahtumat sijoittuvat Müncheniin, mutta Langin elokuvasta ei pysty kaupunkia tunnistamaan, koska Lang halusi elokuvan käsittelevän asiaa laajemmin. Tohtori Mabuse itsekin sanoo kaiken kattavasti, että hän ”pelaa uhkapeliä ihmisillä ja ihmiskohtaloilla”. Vastapelurina hänellä on valtionsyyttäjä von Wenk, jonka tehtävää vaikeuttaa Mabusen pitkälle kehittämä naamiointitekniikka. Wenk kyllä kohtaa huijarin uhkapeliluolissa ja muuallakin, mutta kun ei vetäise parrasta tai tukasta, kiinniotto viivästyy.

Loppuratkaisu tietenkin tulee, mutta siinä Lang on liian innoissaan venyttämällä loppulitviikkiä turhanpäiten. Tässä yhteydessä sellainenkin yllättävä lavastusvirhe, että Mabusen yhden roistoapulaisen rimpuillessa putkassa hän potkaisee heiveröistä lavasteseinää niin, että se heilahtaa yhdestä nurkastaan.

Fritz Langin elokuvista pidän parhaana Metropolista (1927), jonka jälkeen kaksi seuraavaa ovat tämä ensimmäinen Mabuse-kertomus ja M - kaupunki etsii murhaajaa (1931). Mabusen kanssa Lang teki myöhemmin kaksi jatkoa: Tri Mabusen testamentti (1933) ja viimeisenä elokuvanaan Mabusen 1000 silmää (1960). Erinomainen näyttelijä Rudolf Klein-Rogge esitti Mabusea kahdessa ensimmäisessä elokuvassa ja oli myös Metropoliksessa.

kari.naskinen@gmail.com

Runoilijat ovat aina oikeassa

Ostin jo ennakolta venäläisen runoilijan Osip Mandelstamin (1891 – 1938) kirjan Pidä puheeni tallessa aina, koska kustantajan tiedotteessa sanottiin, että esipuheen kirjaan on kirjoittanut Marja-Leena Mikkola (s. 1939). Kun kirja sitten tuli, kävi ilmi, että esipuheen mitta oli 70 sivua ja lisäksi oli Marja-Leena Mikkolan jälkisanat neljä sivua. Jo aiemmin hän oli suomentanut Mandelstamilta kaksi kokoelmaa. Kun näin perusteellisen esittelyn jälkeen alkoi lukea uutta kirjaa (Parkko, 2025), siihen oli helppoi mennä sisään. Eikä kysymys ole vain Mandelstamin runoista, vaan hänen ja Marja-Leena Mikkolan erinomaisesta katsauksesta Neuvosto-Venäjän historiaan niin pitkältä ajalta kuin Mandelstam sen onnistui kokemaan.

Mandelstam kuului venäläisen ”hopeakauden” merkittävimpiin runoilijoihin. ”Kultakausi” oli varattu Aleksandr Pushkinille. Mandelstam oli syntynyt juutalaisperheeseen Venäjän keisarikunnan läntisellä laidalla Varsovassa, kuoli Vtoraja Retshkan siirtoleirillä ja on haudattuna jossain siellä päin joukkohaudassa. Kohtalo oli tuttua, eikä sitä voinut muuttaa myöskään Izvestijan päätoimittaja ja marxilainen teoreetikko Nikolai Buharin, joka runoilijaystävänsä pelastamiseksi kirjoitti Stalinille ja liian uhkarohkeasti: ”Runoilijat ovat aina oikeassa, historia on heidän puolellaan.” Vuotta ennen Mandelstamin kuolemaa Buharin pidätettiin ja 1938 hänet tuomittiin Moskovassa kuolemaan Stalinin puhdistuksissa.

Buharinin lisäksi Mandelstamin parhaat ystävät olivat Boris Pasternak ja Anna Ahmatova, joka ennen Vladivostokia kävi Mandelstamia tapaamassa tämän edellisessä karkotuspaikassa Voronezissa. Silloinkin aiheena oli tilanne, joka oli saanut Mandelstamin ahtaaseen nurkkaan. Ahmatovan muistikirjasta löytyy tuolta tapaamiselta Mandelstamin repliikki: ”Runous on mahtava voima, sen vuoksi voi tulla tapetuksi.”

Kansa tarvitsee runoutta, mystisesti omaa,
joka sen kerta kerran jälkeen herättää,
ja aaltoa, pellavakutrista, kastanjanruskeaa,
jonka huojunnassa se voi kylpeä.
(Voronez 19.1.1937)

Ahamatovalle Mandelstam kirjoitti myös runon, jonka Marja-Leena Mikkola nyt valitsi suomentamansa kirjan nimeksi. Tuossa runossa Mandelstam sanoo, että hänen puheessaan maistuu onnettomuus ja savu, kärsivällisyytemme pihka, työn tunnollinen terva. Novgorodin kaivoissakin on veden oltava makean mustaa, jotta siinä jouluna päilyisi seitseneväinen tähti. (1931)

Jo paljon näitä aikoja ennen Mandelstamin asenne omaan aikakauteensa oli ristiriitainen. Punainen uudismaa -lehdessä (1923) julkaistussa runossaan hän puhui kuolevasta hevosesta ja särkyneistä vaunuista. Vanhaa maailmaa ei enää ole, eläimen selkäranka on murtunut ja hauras ajanlasku lähenee loppuaan. Runon nimi oli ”Hän joka löysi hevosenkengän”, ja Marja-Leena Mikkola sanoo sen, mikä edelleen kuuluu runoilijoille: ”Runoilijan on pidettävä huolta kulttuuriperinnön reliikeistä, kiillotettava tomusta löytynyt hevosenkenkä ja ripustettava se ovensa yläpuolelle.”

Särkyneet vaunut luultavasti kuvaavat Venäjän vallankumouksen huonoa jatkohoitoa. Mandelstam ei ollut mikään vastavallankumouksellinen, Leninistäkin hän kirjoitti tämän kuoleman jälkeen kauniin runon. Mandelstam ymmärsi, että vallankumous oli avannut koko kansalle tien kulttuurin pariin ja hän katsoi tehtäväkseen jakaa omastaan osaltaan tuota kulttuuria uudelle yhteiskunnalle, sen ihmisjoukoille. Mutta ei kelvannu tämäkään, vaan Proletaarikirjailijoiden liitto RAPP hyökkäsi, jos kirjailijat eivät olleet yksiselitteisesti vain ”proletaarisen” kirjallisuuden tekijöitä. Näin ei ollut Mandelstam, mutta ei ollut myöskään Vladimir Majakovski, joka hänkin sai vihat päälleen.

Mandelstam ei kuitenkaan luovuttanut, ei esimerkiksi halunnut muuttaa ulkomaille. Sovintoakaan hän ei tehnyt, vaan lopulta erosi Moskovan kirjailijajärjestöstä. Stalinin nousu valtaan oli kova paikka monelle muullekin, koska se merkitsi loppua varhaisen neuvostokirjallisuuden avantgardelle. Enää ei kokeiltu mitään muuta, vaan syvennyttiin sosialistiseen realismiin.

Kunnes alkoi glasnost. Mandelstamin poliittisesti terävin runo, huuto vangitsemisia ja kuolemia vastaan ”Palasin kaupunkiini” kaiverrettiin Leningradissa 1991 ensimmäiseltä säkeistöltään muistolaattaan sen talon seinään, jossa se oli kirjoitettu 1932.

Asun pimeässä rapussa, ja ohimossani
sykkii ovikello, lihoineen irtireväisty.
Koko yön odotan rakkaita vieraita
ja liikuttelen oviketjun rautakahleita.

Rautakahleita Mandelstan itse ei enää tarvinnut, kun hänet NKVD:n erikoistuomioistuimen toimesta määrättiin viideksi vuodeksi Gulagin helvettiin. Hänen sydänvikansa, astmansa ja muutenkin heikon kuntonsa takia vanki nro 93145 menehtyi jo Vladivostokin leirin ensimmäisenä vuonna.

kari.naskinen@gmail.com

Valkoinen vastavallankumous etenee

Matti esittää Paavo Haavikon näytelmässä ja oopperassa Ratsumies (1975) kysymyksen, minkä takia jumala teki tämän maailman rosvojen mitoilla.

Mutta minkäs mahdat? Matit ja Maijat ovat ja elävät niillä ehdoilla, jotka ylhäältä annetaan. Välillä näitä ehtoja rusnataan uuteenkin uskoon, ja juuri nyt on meneillään iso muutos, kun valkoista vastavallankumousta ollaan viemässä loppuun asti. Suuri ja mahtava Yhdysvallat on Donald Trumpin johdolla tekemässä vallankumousta, kuten Berkeleyn yliopiston entinen professori David Kirp kirjoitti viikko sitten (HS 28.11.2025). Vastavallankumouksesta voidaan puhua viimeisten sadan vuoden janalla, kun otetaan huomioon Venäjän vallankumous ja sen jälkeen Euroopassa vähitellen toteutettu jatkovallankumous eli puolisosialistisen hyvinvointimallin saattaminen demokraattisesti voimaan.

Valkoinen, konservatiivinen vastavallankumous alkoi konkreetisimmin Britanniassa keväällä 1979 Margaret Thatcherin toimesta. Tästä puolitoista vuotta ja hän sai aseveliakselinsa toiseen päähän Ronald Reaganin. Tämä parivaljakko veti mukaansa muitakin oikeistojohtajia, ja tulosta syntyi siellä täällä. Talouselämälle annettiin lisää sääntelystä vapaata tilaa, ammattiliittojen vaikutusvaltaa vähennettiin, julkisen vallan toimintoja yksityistettiin, tuloveroa kevennettiin ja sosiaaliturvaa heikennettiin. Kuulostaa tutulta nytkin.

Thatcher oli pääministerinä yli kymmenen vuotta, mikä kertoi historiallisen kovasta kannatuksesta. Pisin lakko tuona aikana kesti vuoden, mielenosoitusmellakoita oli vähän väliä ja kerran IRA yritti tappaa Thatcherin. Mikään ei kuitenkaan auttanut, ja nyt meillä Riikka Purra hymisee tyytyväisyyttään, kun häntä verrataan tuohon Rautarouvaan. Perussuomalaisten puoluekokouksessa 2024 Purra oli jo täysillä valkoisen vallankumouksen johdossa ja haukkui edustamansa politiikan vastustajia sosialisteiksi, jotka eivät hyväksy sitä, että yksilön on kannettava vastuu itsestään. Myös puolueessa tuetaan jämäkästi Purraa, joka esikuvansa Thatcherin tavoin koetaan maansa pelastajaksi.

”Suomi tarvitsee Thatcherin”, sanoo Björn Wahlrooskin (HS 4.5.2024)

Reaganin valtakausi kesti kahdeksan vuotta ja toimenpiteet olivat samanlaisia kuin Thatcherilla. Nyt panee Trump vielä kovemmaksi. Kansalliskaartit ovat ilmestyneet kaduille monissa kaupungeissa, ja Suomessa autotehdaskin on muutettu panssariajoneuvotehtaaksi…

Valkoisen vallankumouksen kyltymättömyys kummastuttaa, koska nykymallinen demokraattinen kapitalismi on noussut ihmiskunnan historian suurimmaksi menestystarinaksi, niin erinomaiseksi, että Kiinakin alkoi kopioida sitä itselleen Deng Xiaopingin johdolla. Mitä vielä pitäisi saada?

Ilmeisti tavoitteena on valtiosta täydellisesti vapaa maa. Tämän ajattelun nosti esille jo Thatcher, joka ei voinut käsittää, että kansalaisten mielestä hallituksen ja yleensä yhteiskunnan pitäisi ratkaista heidän ongelmiaan. - ”Mikä yhteiskunta? Ei mitään sellaista ole olemassa.” (1987) ”Kapitalismilla on moraalinen perusta toisin kuin sosialismilla, sanoi Thatcher. ”Kapitalismissa yksilö on kehittämässä kykyjään. Hän ei pysty tekemään sitä ilman poliittista vapautta ja taloudellista vapautta.”

Ilman valtioita? Millainen maailma se olisi? Karl Marxin perusteorian mukaan olisi idealistinen yhteiskunta ilman luokkia, valtioita ja rajoja!

Thatcherista ja Marxista huolimatta ei ilman valtion pelastavaa ohjausta ja toimintaa kuitenkaan tulisi mitään. Kuten itävaltalainen tieteenfilosofi Karl Popper kirjoitti, ”jos valtio ei puutu asioiden hoitoon, muut puolipoliittiset järjestöt, kuten monopolit, trustit, liitot jne. voivat niihin puuttua ja latistaa markkinoiden vapaus sepitteeksi”. Britanniassa ritarin arvon saanut Karl Popper sanoi myös: “Ne, jotka lupaavat meille paratiisin maan päällä, eivät ole tuottaneet mitään muuta kuin helvettiä” (niillä rosvojen mitoilla).

Valkoinen vastavallankumous ei sentään pysty valtio-organisaatioita tuhoamaan, mutta paljon hallaa nämä Thatcherin ja Reaganin ”jälkeläiset” saavat aikaan. Myös Trump on heidän kanssaan samaa mieltä, ettei valtio ole ratkaisu ongelmiimme, vaan valtio on se ongelma.

kari.naskinen@gmail.com

Säveltäjän kannattaa muistaa, mitä on säveltänyt

Suomen suuriruhtinaskunnassakin juhlittiin keisari Nikolai II:n nousua Venäjän valtaistuimelle. Nikolai II:n ja Aleksandran kruunajaiset pidettiin Moskovassa Uspenskin katedraalissa 26.5.1896 ja meillä tätä juhlistettiin ilo- ja onnentoivotusjuhlassa 2.11.1896. Ohjelmassa oli myös kantaesitys Jean Sibeliuksen Kruunajaiskantaatista Nikolai II:lle. Sen esittivät Helsingin filharmonisen seuran orkesteri ja jokin harrastajakuoro Sibeliuksen itsensä johdolla.

Valtion rahoittamalla Aleksanterin yliopistolla oli velvollisuus tällaiseen kunnianosoitukseen uudelle hallitsijalle, eikä Sibeliuskaan tohtinut kieltäytyä sävellystilauksesta, vaikka hänellä oli juuri viimeistelyvaiheessa Neito tornissa -ooppera. Stressiä tulikin, kuten englantilainen Sibelius-ekspertti Andrew Barnett kirjoitti Lahden kaupunginorkesterin Kruunajaiskantaatti-levytyksen tekstivihkossa: esitys yliopiston juhlasalissa epäonnistui ja sävellys unohdettiin niin perusteellisesti, että se esitettiin seuraavan kerran vasta 1990-luvulla.

Arvostelijoiden esittämään kritiikkiin Sibelius vastasi: ”Tuubanpuhaltaja tuli paikalle aivan juovuksissa, eikä häntä voitu saada millään keinoin selviämään. Hän alkoi panna omiaan eräässä fuugajaksossa ja pilasi siten täydellisesti kokonaisvaikutuksen.” Todellisuudessa saattoi olla niin, että juovuksissa oli Sibelius, sillä hän ei ollut kirjoittanut partituuriin ollenkaan tuubaa.

Tällä oli seurausta myöhemminkin. Kun Sibelius oli valittu opettaksi yliopistoon, valinnasta teki valituksen toinen merkittävä hakija Robert Kajanus. Yhtenä perusteena oli Kruunajaiskantaatin epäonnistuminen, ja Kajanus saikin valinnan muuttumaan edukseen.

Eikä Neito tornissakaan onnistunut. Kantaesitys oli 7.11.1896 ja heti sen jälkeen Sibelius kielsi tämän pienoisoopperan esitykset, kunnes olisi saanut korjatuksi sitä paremmaksi. Korjaaminen jäi kuitenkin tekemättä.

Tämän jutun otsikkokuvaksi en valinnut Osmo Vänskän johtaman Lahden kaupunginorkesterin levyä (2001), vaan kauniimman cd:n, jossa Leif Segerstam johtaa Helsingin kaupunginorkesteria (1999). Ei tuolla nätillä tytöllä kylläkään mitään tekemistä ole levyn sisällön kanssa, koska heti näkee, ettei tyttö ole kuorosolistina laulanut Soile Isokoski eikä keisarinna Aleksandra. Näin markkinointi kuitenkin toimii, pannaan levyn kanteen kaunis pimu, niin joku voi ostaa sen mieluummin kuin jonkun vähemmän kauniin levyn.

Terve, nuori Ruhtinas,
uuden aamun koitto!
Pilvi poistuu kaihokas,
päivän onpi voitto taas.
Toivon riemu rinnassansa
tervehtää sua Suomen maa.
(Paavo Cajander)

Tänään on Jean Sibeliuksen syntymästä Hämeenlinnassa 160 vuotta ja Nikolai II:n allekirjoittamasta Lahden kaupungin perustamisasetuksesta tuli viime kuussa kuluneeksi 120 vuotta. Tänä iltana Lahden kaupunginorkesteri soittaa Hämeenlinnan Verkatehtaan Vanaja-salissa kuitenkin kuningas Kristian II -sarjan. Lahden Sibeliustalossa ei tällä viikolla soiteta Sibeliusta, mutta ehkä pienen mutkan kautta kiitetään vielä Nikolai II:sta Dmitri Shostakovitshin sinfonian välityksellä.

kari.naskinen@gmail.com

Lisää raivoa Hannuun ja Kerttuun

Syyskuussa 2025 ilmestyi englanninkielinen kuvakirja Hannusta ja Kertusta. Jacob ja Wilhelm Grimmin yli sata vuotta vanhan sadun panivat uusiksi Stephen King (teksti) ja Maurice Sendak (kuvitus). Kingin romaaneja tuntien voi arvata, että Kingin versio on synkempi, pelottavampi ja painajaismaisempi. Tämähän sopii hyvin tyyliin, sillä saksan kielen grimm-sana tarkoittaa raivoisaa, vihan vimmoissa olevaa ja sentapaisia. Nämä sananselitykset ovat Günter Grassin viimeisessä kirjassa Grimmin sanat (2010). Yhdessä hurskaassa virressä Älä sure, sielu parka on myös säe ”uz eime grimmen herzen”. Kuvitus on peräisin Maurice Sendakin 1997 suunnitelmista Engelbert Humperdinckin oopperan lavastus- ja pukuratkaisuihin, ja ne ovat tyyliltään maalauksellisia ja goottisia sopien hyvin Kingin synkkään tyyliin.

Kansallisoopperassa tällä syyskaudella mennyt Hannu ja Kerttu ei ollut näin hurjaa tasoa, päinvastoin tarinaltaan leppoisampi kuin alkuperäinen. Isä ja äiti eivät tietoisesti hylänneet lapsia metsään, vaan seikkailu käynnistyi, kun äiti pyysi heitä keräämään astian täyteen mansikoita. Lisäksi puunhakkaajasta luutakauppiaaksi muutetulla isällä oli ollut hyvä myyntipäivä markkinoilla. Perusjatus silti oli, että perhe kärsi nälästä ja puutteesta, eikä rikkaiden pöydiltä tipppunut silloinkaan ylimääräistä ruokaa vähäosaisten avuksi.

Hannu ja Kerttu eksyivät metsään, nukahtivat ja näkivät nälissään unta piparkakkutalosta, johon menivät ja siellähän vasta pöydät herkuista notkuivatkin. En ollut oopperaa aikaisemmin nähnyt, ja se ihmetytti, että piparkakkutalossa ei ollutkaan sopraanoääninen noita-akka, vaan noitaukko Dan Karlström, tenori. Jos oikein muistan, niin ennen saduissa tämä pahis oli aina nainen. Vanhat rooliluettelot kuitenkin osoittivat, että Kansallisoopperassa tämä Pulla Mällinen on aina ollut mies, vuodesta 1921 alkaen. Karlström poikkeaa perusnoidasta siinäkin, että se ei ole yhtä paha kuin Grimmin veljesten kirjassa, vaan enemmänkin komediallinen.

Hyvinhän siinä tietysti kävi. Kauhu-unet pyyhittiin silmistä ja kotitiekin löytyi. Hannu oli Poliva Liiv ja Kerttu Suvi Väyrynen. Kotona odottivat isä Tommi Hakala ja äiti Tuija Knihtilä. Ooppera esitettiin suomeksi ja orkesteria johti Harri Karri, joka on toistakymmentä vuotta toiminut Kansallisoopperan kuoromestarina, apulaiskapellimestarina ja harjoituspianistina. Hänen kapellimestaritöistään ovat jääneet mieleen Albert Herring, Peter Grimes ja Kaukainen rakkaus.

Hannun ja Kertun musiikki on helpon melodista. Engelbert Humperdinck oli 30 vuotta vanhemman Richard Wagnerin avustajana 1880-81 Bayreuthissa, jossa suuri mestari ohjasi Parsifaliaan. Varmaan Humperdinckin musiikkikorvaan jäi jälkiä Wagnerin musiikista, joka tuohon aikaan oli saksalaisen musiikin ehdotonta ykköslaatua, joskin kahtiajako kulttuuripiireissä oli jo alkanut. Tämä jälki näkyy ehkä selvimmin alku- ja välisoitoissa sekä puhaltimien wagnerimaisessa käytössä. Hannu ja Kerttu valmistui 1893.

Esitys oli alunperin Chicagon Lyric Operan tuotantoa, jossa sielläkin noita-akka oli akka. Stephen Kingin versiossa noita kuuluu olevan räikeästi ilkeämpi kuin Grimmeillä.

kari.naskinen@gmail.com