Godard elvytti vanhan filmatun elokuvan digitaalisesti

Ranskan elokuvan uuden aallon nero Jean-Luc Godard oli taiteilija, historioitsija, filosofi ja maailmanselittäjä jo uransa alussa. Heti ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Viimeiseen hengenvetoon (1960) hän käsitteli elämää kirjallisiin ja moniin muihin lainauksiin sitoen. Se oli muoto, jolla hän toteutti myös monumentaalisen ”testamenttinsa” Histoire(s) du cinéman (1988-99). Neroksi Godardia sanoi myös presidentti Emmanuel Macron Jean-Luc Godardin kuoltua 91-vuotiaana 13.9.2022: "Olemme menettäneet kansallisen aarteen, neron silmän."

Ostin Histoire(s) du cinéman 2012 Cinecittan studioiden myymälästä dvd-pakettina, joka käsittää 8-osaisen, 4,5 tuntia pitkän dokumenttielokuvan elokuvan historiasta. Vaikka on tämä esseemäinen teos myös maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaa, ja vieläkin enemmän: ihmisen historiaa siltä ajalta, minkä Godard parhaiten tunsi ja muistikin. Tänä vuonna Rosebud julkaisi Filmihullu-pokkarina nro 3 tämän elokuvan kaiken tekstimateriaalin Sampsa Laurisen suomentamana, minkä lisäksi yli 400-sivuinen kirja sisältää Godard-ekspertti Laurisen perusteellisia selvityksiä Godardin teorioista ja käytännöistä.

Ostaessani dvd:n tiesin, että se oli tekstitetty vain italiaksi. Paljon tuli siitä huolimatta ymmärretyksi, ja ostettavahan se oli, koska Suomessa sitä ei kuitenkaan myynnissä ollut. Lopulta tilannekin parani, kun Filmihullu julkaisi vuosina 2015-24 kaiken dvd:n sisältämän tekstin, joka siis nyt on kirjana.

HYVÄSTEJÄ FILMILLE
JA KIELENKÄYTÖLLE

Godard oli suuri uudistaja, Hänen 140 elokuvaansa ovat kuin iso hyppy uuteen elokuvaan. Jo Godardin elokuva Meidän musiikkimme (2004) tehtiin osittain videotekniikalla, mutta käytettiin myös perinteistä 35 mm:n filmiä. Siitä 2010-luvulle ja Godard teki kaksi 3D-elokuvaa. Niistä olen dvd-versiona nähnyt Adieu au Langagen (2014), jota ei Suomessa pystynyt 3D-teatterissa näkemään. Siinä Godard jätti ironisesti – tai tosissaan? – hyvästejä kielenkäytölle.

Hyvästit filminkäytölle Godard jätti siirtyessään peräti kännykkäkameralla kuvaamiseen.Histoire(s) du cinéma -videon Godard teki nimenomaan televisiolle, ja Godard oli tässäkin etuajassa eli tunnisti jo aikaisessa vaiheessa, että elokuvia ei enää pidä tehdä vain teattereiden valkokankaita varten. Elokuvan “kuolemaa” Godard torjui digitaalisuuden keinoin.

ELOKUVA PILASI
MAHDOLLISUUTENSA

Meidän musiikkimme -elokuva jakautuu Danten Jumalaisen näytelmän mukaan kolmeen osaan: Helvettiin, Kiirastuleen ja Paratiisiin. Histoire(s) du cinémassa Godard antaa ymmärtää, että elokuva pilasi mahdollisuutensa toisen maailmansodan ja holokaustin kohdalla. Elokuvat eivät osanneet tallentaa eikä varoittaa kauhuista. Godardin tuntema historia onkin surumielinen. Tätä korostaa myös elokuvan toinen päämelodia, Sibeliuksen Valse triste. Toinen keskeinen melodia on Tshaikovskin Slaavilainen marssi.

Helvetti ja Kiirastuli olivat totta, mutta elokuvissa elettiin Paratiisissa. Ehkä voi tulkita Godardia niin, että hän piti elokuvaa petturina 1900-luvulla. Elokuva menetti siteensä aikaan ja todellisuuteen ja ajautui illuusioihin, Hollywoodin unelmatehtaan kapitalistisiin spektaakkeleihin, televisioon, väkivaltaan ja pornografiaan.

TOTALITARISMI
JA TEKOÄLY

Godard tunnisti kaukaa uuden teknologian vaarat ja varsinkin sen, mitä mahdollisuuksia sen hallitseminen antaa diktaattoreille ja muille vaarallisille. Kirjassa Sampsa Laurinen ottaa tästä esille Godardin scifielokuvan Alphaville (1965), jossa tutkiva journalisti Lemmy Caution (Eddie Constantine) tunkeutuu teknokraattiseen yhteiskuntaa ja näkee siellä kulmikkaasti ajattelevan tietokoneen. Toimittaja menee hotelliin:

- Mistä lehdestä olette?
- Figaro Pravdasta.
- Huone 344. Oletteko kirjautunut kansalaisvalvonnan alaiseksi? Se on välttämätöntä, vaikka olisitte poikennut vain juhlimaan.

Elokuvan lopulla Lemmy Caution ryöstää mukaansa totalitarismissa aivopestyn naisen, jonka on vaikea kulkea suoraan omilla jaloillaan; pelastettu takertuisi kuin magneetin vetämänä pitkien käytävien seiniin, ellei Caution kiskoisi häntä armotta eteenpäin. Siinä vertauskuva mallivastaamisen ja itsenäisen päättelyn erosta.

Yhteiskunnallinen ja poliittinen ajattelu oli muutenkin yleistä Godardin elokuvissa. Elokuviaan hän piti poliitisina tekoina. Selvästi vasemmistolaiseksi ja kapitalisminvastaiseksi hän tunnustautui elokuvillaan 60-luvulla, ja toukokuun 1968 opiskelijakapinoiden jälkeen Godard hylkäsi kaupallisen elokuvan ja perusti kollektiivin, joka teki kollektiivista, marxilaista propagandataidetta. Myös Elokuvan historia(t) on yhteiskunnan, historian ja median kritiikkiä mahdollisimman voimakkaasti.

Jean-Luc Godard: ”Yleisesti ottaen on olemassa kahdenlaisia elokuvantekijöitä. Ne, jotka kävelevät kadulla pää painuksissa, ja ne, jotka kävelevät pää pystyssä. Nähdäkseen mitä ympärillään tapahtuu ensin mainitut joutuvat nostamaan päätään usein ja äkillisesti, kääntäen sitä välillä vasemmalle, välillä oikealle ja tarkastellen edessään olevaa näkökenttää useilla katseilla. He näkevät. Jälkimmäiset eivät näe mitään; he katsovat ja kiinnittävät huomionsa juuri siihen kohtaan, joka heitä kiinnostaa. Kun he kuvaavat elokuvaa, ensin mainitun rajaus on ilmava ja sujuva (Rossellini), jälkimmäisen tiukasti rajattu (Hitchcock). Ensimmäisessä havaitaan leikkaustyyli, joka on epäilemättä erilainen, mutta erittäin herkkä sattuman houkutukselle (Welles), ja jälkimmäisessä kameran liikkeet, jotka ovat paitsi uskomattoman tarkkoja kuvauspaikalla, myös omaavat oman abstraktin arvonsa liikkeenä avaruudessa (Lang). Bergman kuuluisi mieluummin ensimmäiseen ryhmään, vapaan elokuvan ryhmään. Visconti taas toiseen tyyppiin, tiukan elokuvan ryhmään.”

kari.naskinen@gmail.com

Taas rokotus olkapäähän

Maaliskuussa tuli kysely, olenko kiinnostunut osallistumaan tutkimukseen, jossa selvitetään, vähentääkö vyöruusurokote myös muistisairauden ilmaantumista. Luin kuusisivuisen kyselykirjeen asiasta ja päätin osallistua. Siinä annetaan osallistujille kaksi rokotusta muutaman kuukauden välein, heistä ¾ saa Shingrix-vyöruusurokotteet ja ¼ saa lumerokotteet. Sitten seurantatutkimuksissa katsotaan, pitääkö paikkaansa vyöruusurokotteen vaikutus koehenkilöiden muistikuntoon. Ilmoittauduin mukaan, mutta sitten luin tietoa vyöruususta, joka onkin niin raju sairaus, että peruin ilmoittautumisen, ostin apteekista Shingrix-rokotteen itse ja vein pienet pullot rokottajalle terveyskeskukseen.

Vyöruusu (herpes zoster) on erittäin kivulias, rakkulamainen, inhottava ihosairaus, jonka aiheuttaa vesirokkoviruksen uudelleenaktivoituminen elimistössä. Kun sitten Helsingin Sanomissa vielä oli elokuun alussa iso juttu tästä rokoteasiasta ja vyöruusun karmeudesta, ei ollut mitään järkeä osallistua kokeeseen ja jäädä arvuuttelemaan, sainko oikean vai vertailuryhmän suolaliemirokotteen. Tutkimukseen olisin päässyt, koska siihen otetaan vähintään 76 vuotta täyttäneet, ja rokotukset saa maksutta. Sen sijaan itse hankittuna rokote maksaa yli 200 euroa/kerta.

Shingrix-rokotteen on kehittänyt ja sitä valmistaa brittiläinen lääkeyhtiö Glaxo Smith Kline (GSK). Shingrix on  yhdistelmäproteiinirokote, joka  ei sisällä elävää virusta, joten se sopii myös, vaikka henkilön puolustuskyky olisi heikentynyt. Rokote on ollut käytössä EU:ssa vuodesta 2018, ja sitä on annettu yli 25 miljoonalle ihmiselle. Yhdysvalloissa rokotetta on annettu lähes 100 miljoonaa annosta, vaikka jotkut kummajaiset sielläkin taas julistavat, että kaikki rokotteet ovat vain salajuoneen perustuvaa bluffia. Rokote kuitenkin antaa hyvän suojan vyöruusua vastaan.

Nyt tämän Fin Dementia -tutkimuksen tarkoituksena on tutkia, vähentääkö Shingrix muistisairautta. Samalla selvitetään rokotteen vaikutusta muihinkin aivojen rappeumasairauksiin kuten Parkinsonin tautiin ja ALS-tautiin sekä vakaviin sydän- ja verisuonitapahtumiin. Lisäksi selvitetään rokotteen vaikutusta masennukseen, elämänlaatuun, aivojen rappeumasairauksiin liittyviin verinäytearvoihin ja hoidon kustannuksiin.

Tutkimuksen toteuttaa FVR – Suomen rokotetutkimus yhdessä GSK:n sekä valittujen hyvinvointialueiden ja Suomen Rokotepiste Oy:n yhteistyöapteekkien kanssa. FVR:n omistavat Suomen valtio 51 % ja Tampereen korkeakoulusäätiö 49 %. Yhtiön omistajaohjauksesta vastaa sosiaali- ja terveysministeriö.

Tutkimukseen osallistuvat testataan ensimmäisellä käynnillä, että heillä ei muistissa ole vikaa. Toisella käynnillä viimeistään puolen vuoden kuluttua testataan vointia ja kolmannella käynnillä kolmen vuoden kuluttua FVR:n klinikalla tehdään uusi muistiseulonta ja muut arvioinnit.

Minulla tämä muistista huolehtiminen jää nyt oman aktiivisuuden varaan, mutta ensimmäisen vyöruusurokotteen olkapäähän jo sain. THL:n mukaan rokoteannoksia annettiin viime vuonna yli 33 000 ja tänä vuonna määrä tulee selvästi kasvamaan. Ensi vuoden helmikuussa vyöruusurokotus tulee maksuttomaksi niille, joille on tehty elin- tai kantasolusiirto tai jotka sairastavat verisyöpää.

kari.naskinen@gmail.com

Kuinka nuoria olimmekaan

Tällaisessa päiväkirjanomaisessa blogissa voi hyvästä elokuvasta kirjoittaa kolmannenkin kerran. Kauriinmetsästäjä (1978) on sellainen, ja aina vain merkittävämmäksi se muuttuu, kun katsoja vanhenee ja nuoruus loittonee.

Tämä Michael Ciminon (1939 – 2016) mestarillinen kertomus jakautuu kolmeen osaan, jotka katsojan kannalta voi nimetä suruksi, havainnoimiseksi ja vihaksi. Ensimmäisessä osassa vietetään Stevenin ja Angelan häitä, elämä hymyilee, kaikille muillekin. Kaksi punaviinin pisaraa Angelan hääpuvulla kuitenkin paljastavat, että tämä kaikki on pian ohi. On lauantai, ja vielä sunnuntaina viisi kaverusta käyvät kaurismetsällä, ennen kuin Michael, Nick ja Steven lähtevät Vietnamiin.

Michael sanoo Nickille: ”Kaikki menee niin nopeasti.” Kun tällä viikolla katsoin elokuvan kaksi kertaa, tuli liikuttuneena mieleen 55-vuotiaana aivosyöpään kuolleen Dmitri Hvorostovskyn laulama balladi:

Niin nuoria olimme kerran,
niin rakastin sen kerran
ja uskoin itseeni.

Yritä olla eksymättä!
Mikään maan päällä
ei kulje jälkiä jättämättä,
ja mennyt nuoruus pysyy kuolemattomana.
Mutta mitä on nuoruuden jälkeen?

Hääjuhlat pidetään juhlasalissa, jonka sivuhuoneessa olevalle baaritiskille tulee kesken tilaisuuden Vietnamista jo palannut konkari vihreä baretti päässään. Vietnamiin ylihuomenna lähdössä olevat nuorukaiset ovat iloisessa nousuhumalassa ja änkeävät kysymään vieraalta, millaista siellä on. Kun kysymys toistetaan, vieras vastaa tylysti: ”Vitut”.

Katsoja tietää jo muutenkin, että näin asia on. Edessä on nuoruuden loppu, joillekin paljon muunkin. Hääjuhlailtaa varjostaa katsojan mielessä suru.

Toinen jakso alkaa tulimyrskyllä Vietnamissa. Kokonaisuutta kuvaa maakuoppaan turvaan paenneiden siviilien tappaminen heittämällä sinne käsikranaatti. Tätä ei kuitenkaan ole tekemässä Michael, Nick tai Steven. Tätä jaksoa katsoo kuin tutuksi tullutta television uutiskuvaa havainnoiden.

Viha tulee kolmannessa jaksossa. Punaviinipisarat ovat muuttuneet vereksi, kuolemaksi, mielenterveyden romahtamiseksi, jalkojen amputoimiseksi, kurjuudeksi veteraanisairaalassa, ikuisiksi traumoiksi, kaiken menettämiseksi…

Kun Michael pojista ainoana palaa kotikaupunkiin Clairtoniin, hän menee yöllä Johnin, Axelin ja Stanin kanssa Johnin pitämään baariin. Siellä John menee pianon ääreen ja soittaa Chopinin Nocturnon nro 6 – yö on alkanut. Mitä on nuoruuden jälkeen? Yöt seuraavat toisiaan.

Tämän jutun kuvassa ovat John Cazale (vas), Chuck Aspegren, Robert De Niro, John Savage ja Christopher Walken. Kuvasta puuttuu George Dzundza. Täydellisen hienot roolisuoritukset.

Kauriinmetsästäjän valmistuttua siitä tuli ensin raakakopiona 3,5 tunnin elokuva. Universal-yhtiön markkinointiosaston ja muiden päättäjien katsomiskertojen jälkeen siitä leikattiin 3 tunnin ja 2,5 tunnin versiot, joista lopullisen elokuvan pituudeksi tuli 2 tuntia 56 minuuttia.

On elokuvalla kaiken tämän jälkeen silti ongelmansakin. Se kuvaa yksipuolisesti valkoisen miehen sankarillista ristiretkeä vieraalla maalla, jossa elää toisenlaisia ihmisiä, ja elokuvan loppukohtauksessa lauletaan Irving Berlinin God Bless America:

Jumala siunatkoon Amerikkaa,
maata jota rakastan.
Seiso sen rinnalla ja johdata sitä
yön läpi ylhäältä tulevalla valolla.
Jumala siunatkoon Amerikkaa,
kotiani, rakas kotini.

Vitut. Vitut muista.

kari.naskinen@gmail.com

Totuus on liian monimutkainen, jotta siitä voisi päätellä mitään

Vähän ennen John von Neumannin kuolemaa 1957 häneltä kysyttiin, mitä vaadittaisiin, jotta tietokone tai jokin muu koneolento alkaisi ajatella ja toimia kuin ihminen. Kymmenen vuotta aiemmin maailman ensimmäistä elektronista tietokonetta ENIACia kehittänyt matemaatikko vastasi hyvin hiljaisella äänellä, että sellaisen täytyisi kasvaa sen sijaan, että se rakennettaisiin. John von Neumann oli myös rakentamassa Los Alamosin laboratoriossa 1949-52 uutta MANIAC-tietokonetta, jota käytettiin Manhattan-projektissa ydinasetutkimuksen vaativiin laskuihin. MANIAC on nimenä kirjalla, jonka päähenkilö von Neumann on, alkuperäiseltä unkarilaiselta nimeltään Janos Lajos Neumann (s. 1903 Budapestissa).

(MANIAC = Mathematical Analyzer, Numerical Integrator, and Computer)

Neumannin aikana ei vielä käytetty tekoäly-termiä, mutta tämän asian kanssa hän elämänsä viime vuodet työskenteli. Kuvassa eteläkorealainen Lee Sedol pelaa Googlen AlphaGo-tekoälylle häviämäänsä go-lautapeliä 2016. Se oli sensaatio. Vaikka von Neumann ei enää ollut tätä näkemässä, tällainen oli hänen tavoitteensa ja näköpiirissäkin. Hän sanoi, että muinaisille kansoille usko jumaliin oli tarjonnut voimaa, vahvuutta ja merkitystä, mutta kun jumalat ovat nykymaailmassa pystyyn kuolleita reliikkejä, tämä puute täytyy nyt hoitaa tieteen avulla. Teknologia on uusi jumala. Sen vauhti ei ole riippuvainen muulin vauhdista, koska sitä ei tarvitse enää muulin selkään sitoa.

Pelottavaa on kuitenkin, että uudella teknologialla voidaan koko ihmiskunta tuhota. John von Neumann oli yksi niistä matemaatikoista ja fyysikoista, jotka olivat New Mexicon laajalla aavikolla kehittämässä Hiroshiman ja Nagasakin tuhonneita atomipommeja. Benjamin Labatutin kirjan kansikuvassa on von Neumannin silmä ja tekoälyllä taiteiltu atomipilvi.

Tammen Keltaisessa kirjastossa tänä vuonna ilmestynyt kirja on jännittävä kertomus etenemisestä kohti nykyaikaa, mutta samalla se on erinomainen tietokirja. Henkilöt ovat kaikki todellisia ja tapahtumatkin likimain. Näin esimerkiksi se, että von Neumannin viimeiseksi työksi jäi DNA:n ja RNA:n kaltaisten elollisen elämän perustekijöiden liittäminen ei-biologiseen olioon. Hänen mielessään ei ollut biologinen elämä, vaan kokonaan uusi olemassaolon muoto. Mikäpä ettei, johan meillä nyt on kahden ihmisolioversion lisäksi tullut viime aikoina mukaan muutama uusi versio.

”Jos automaattini saisivat kehittyä vapaasti alati laajenevan digitaalisen kosmoksen rajattomalla kasvualustalla, ne voisivat ottaa uusia muotoja paljon nopeammin kuin olennot, jotka ovat lihaa ja verta”, sanoi von Neumann.

Matematiikka on myös vaarallinen ”harrastus”. Kun esimerkiksi joukko-opin luonut Georg Cantor tutki maailmankaikkeuden äärettömyyttä, hän pääsi niin mahdottomaan abstraktioon, että menetti järkensä. Muistan omalta kohdaltani, että lopetin loputtoman universumin ja ennen alkuräjähdystä olleen tyhjyyden miettimisen, kun alkoivat yöunet mennä – palasin Jerry Cottoniin ja pesäpalloon. Television nykyiset urheiluselostajatkaan eivät ymmärrä äärettömyydestä mitään, kun sanovat, että Riku Illukka tuli lopun äärettömän kovaa. Tulee hulluksi, jos alkaa pohtia, montako km/t on äärettömän kova vauhti.

MANIACin lukemisen aloitin seuraavana päivänä siitä ja sen ansiosta, kun olin lukenut Helsingin Sanomista jutun hiukkastutkimuskeskuksessa Cernissä löydetystä kvarkkigluoniplasmasta, joka oli täyttänyt maailmankaikkeuden ensimmäisten kymmenien mikrosekuntien ajan alkuräjähdyksen jälkeen. Kova löytö. (11.8.2026)

KIIRASTULI
ODOTTAA JO

Yli puolenvälin kirjassa (390 sivua) käsitellään ydinaseen kehittämistä. Kirja alkaa itävaltalaisesta fyysikosta ja matemaatikosta Paul Ehrenfestistä, joka tunnetaan kvanttimekaniikkaa käsittelevistä töistään. Kvanttimekaniikka ja ydinaseet liittyvät tiiviisti yhteen, sillä ydinfissio ja energianvapautus perustuvat atomiydinten kvantti-ilmiöihin. Kvanttimekaniikka määrittää, miten protonit ja neutronit sitoutuvat atomiydtimeen vuorovaikutuksensa avulla. Ehrenfestiä kuitenkin pelottivat ne periaatteet, joita tähän liittyen olivat kehittäneet hänen ystävänsä Bohr, Born, Dirac, Einstein, Heisenberg ja Schrödinger. John von Neumannia hän sanoi Ihmelapseksi, joka kehitti ”hirvittäviä matemaattiisia aseita”.

”Kiirastulessa on takuulla oma osastonsa kvanttimekaniikan professoreille”, sanoi Ehrenfest jo 1927. Neumann oli kuitenkin toista mieltä: maailmaa eivät enää määrittäisi kemia, teollisuus tai politiikka, vaan matematiikka. Tästäköhän on nyt kysymys, kun on siirrytty totuudenjälkeiseen aikaan? Totuus osoittautui liian monimutkaiseksi, joten jäljellä on vain matematiikka.

Janos Neumann oli varakkaasta unkarinjuutalaisesta perheestä. Unkarissa hänet aateloitiin ja sai siitä merkiksi von-liitteen. Yhtä juutalaisvitsiäkin hän usein kertoi: Puolalaisessa pikkukylässä levisi kammottava huhu, että eräs kristitty tyttö oli löydetty murhattuna. Pikaisia kostotoimia pelännyt juutalaisyhteisö kerääntyi synagogaan suunnittelemaan mahdollisia puolustautumiskeinoja. Juuri kun hätäkokous oli julistettu alkaneeksi, sisään ryntäsi synagogan johtaja henkeä haukkoen ja aivan tohkeissaan. ”Veljet”, hän huusi, ”minulla on kerrassaan loistavia uutisia! Murhattu tyttö, se murhattu tyttö olikin juutalainen!”

Natseja von Neumann tietenkin vihasi, mutta niin myös kommunisteja. Hän oli ensimmäisiä, jotka kannattivat avoimesti ydinasein tehtävää yllätyshyökkäystä Neuvostoliittoon. Syynä ei kuitenkaan ollut tarkoitus hävittää kommunismi, vaan koska hän oli sitä mieltä, että se oli ainoa keino estää komas maailmansota.

Kun vastikään on nähty Chistopher Nolanin erinomainen Oppenheimer-elokuva (2023), niin yllättävää, ettei siinä ole von Neumannia ollenkaan, vaikka muuten suurin osa tässä kirjassa mukana olevista ”atomipommi-ihmisistä” on Nils Bohrista Albert Einsteiniin ja Richard Feynmanista Edward Telleriin. Ehkä syynä on se, että von Neumann ei asunut Los Alamosissa, vaan ainoastaan vieraili siellä tuliterällä Cadillacillaan konsulttina, joskin hyvin tärkeänä. Hän osallistui atomipommin optimaalisen räjähdyskorkeuden määrittämiseen Japanissa maksimaalisen tuhon aikaansaamiseksi ja muutenkin räjähdyksen vaikutusten laskelmiseen. Hän oli myös mukana valitsemassa kohteiksi Hiroshimaa ja Nagasakia.

John von Neumann (oik.) ja J. Robert Oppenheimer

OPPENHEIMER PIILOTTI
GO-PELIN NEUMANNILTA

Kun aloitin jutun shakkia sata tai tuhat kertaa vaikeammasta go-pelistä, niin Los Alamosissakin sitä pelattiin. J. Robert Oppenheimer kuitenkin pyysi Feynmania heti piilottamaan pelilaudan ja nappulat, kun kuultiin Neumannin olevan tulossa. Neumannilla oli peliin matemaattinen pakkomielle, vaikka hän ei siinä huippu ollutkaan.

Go oli menossa myös Hiroshimassa Little Boyn pudotessa. Japanilaisilla suurmestareilla Hashimoto Utarolla ja Iwamoto Kaorulla oli peli kesken jo kolmatta päivää viiden kilometrin päässä räjäytyspaikasta. Vielä samana päivänä he pääsivät jatkamaan peliään.

Benjamin Labatutin kirja päättyy go-peliin ja tekoälyn voittoon Four Seasons Hotellin turnauksessa Söulissa. Tämä loppuosa käsittää 85 sivua.

Kun shakissa on kahden ensimmäisen siirron jälkeen lähes 400 mahdollista siirtovaihtoehtoa, niitä on go´ssa lähes 130 000. Söulissa pelattiin viisi ottelua, joista Lee Sedol voitti vain yhden. AlphaGo´ta ei ollut opetettu kaikkia tilanteita varten vastasiirtoihin, vaan sen pelaaminen perustui itsekseen ajattelemiseen ja oppimiseen, mikä tarkoitti sitä, että AlphaGo opetti koko ajan itse itseään.

AlphaGo oli mennyt go´n rajojen tuolle puolen luoden uutta, hirvittävää kauneutta.

kari.naskinern@gmail.com

Vain yksittäistapauksia, eipä innostuta

Kun poliisikansanedustaja Vornanen ammuskeli kadulla, se oli vain yksittäistapaus, joten ei siitä kannattanut sen kummemmin kenenkään hermostua. Sattuuhan näitä. Nyt Tuusulan poliisi ajoi valot vilkkuen mopopojan allikkoon, minkä jälkeen poika parsittiin sairaalassa ehjäksi. Yksittäistapaus tämäkin, sanotaan.

Politiikassakin tapahtuu jatkuvasti yksittäistapauksia. Kun kansanedustaja Peltokangas syyllistyi rotuvihaan ja vieläpä julkisesti, niin sekin oli vain yksittäistapaus. Ei tällaisille tapauksille mitään varsinaisesti voi, kun nehän ovat vain äijien tavanomaista ajattelua, joka joskus solahtaa vahingossa somekirjoitukseksi.

Näihin ja lukemattomiin muihin yksittäistapauksiin liittyy aina se, että niistä ei kukaan mene tilille. Tekijä puhuu lipsahduksesta ja häntä edustavat taustatahot pelastavat nahkansa aina sillä, ettei yksittäistapausta voi kommentoida.

Yksittäistapaus ei kuitenkaan ole, että tuoreimman mielipidekyselyn mukaan 16 prosenttia suomalaisista on avoimesti rasisteja.

Hallituksen toistuvista sitoumuksista huolimatta sen toimet rasismin ja syrjinnän torjunnassa ovat mitättömiä. Kuten Amnesty Internationalin ja muiden inhimillisyyttä edustavien järjestöjen julkilausumassa todetaan, on hallitus tekemässä Suomen kansalaisuuden saamisesta maahanmuuttajille yhä vaikeampaa. Se on lyhentämässä aikaa, jonka aikana työpaikkansa menettäneet ulkomaalaiset työntekijät voivat etsiä uutta työtä ennen oleskelulupansa menettämistä, tiukentamassa perheenyhdistämissääntöjä ja tekemässä kansainvälisen suojelun saamista vaikeammaksi turvapaikanhakijoille. Hallitus on myös vaarantanut kansanterveyttä rajoittamalla paperittomien maahanmuuttajien pääsyä välttämättömään kiireettömään terveydenhuoltoon.

Elisa Vainion ja Silja Kososen kultamitalitkin olivat yksittäistapauksia, koska kahdesta ei millään saa yleisempää ilmiötä. Ei ole syytä innostua. Ei tule toistumaan. Eikä Perussuomalaiset-puolueen rasismipuheistakaan saa, vaikka ne toistuvatkin viikosta ja vuodesta toiseen. Helsingin ja Lahden jalkapallohuligaanien väkivaltaisista katutappeluistakaan ei irtoa muuta selitystä kuin että ovat joka kerta yksityistapauksia, koska näiden jalkapallojoukkueiden keskinäisiä otteluita on vain pari vuodessa.

Yle Radio 1:ssä alkaa huomenna tiistaina 8-osainen kuunnelmasarja Jussi Halla-ahosta. Se ei ole kuitenkaan yksittäistapaus, koska kaksi vuotta sitten Yle teki vastaavanlaisen ”audiodraaman” Sanna Marinista. Näin ei tarvitse puhua yksittäistapauksesta, vaikka nyt aiheena onkin persujen rasismi-ideologian kantaisä, jonka mielestä erilaisten ongelmien selvittämisessä ”väkivalta on aliarvostettu ongelmanratkaisukeino”.

Seuraavaksi voisi kuunnelman tehdä poliisista, joka liitsasi mopoilijan auton ja aidan väliin, koska epäilynä oli, että repussa saattoi olla ase tai neljä kiloa kokaiinia. Asetta saa käyttää vain poliisi liikenteenvalvonnassa. Tämän seuraavan kuunnelman taustamusiikiksi sopii Eppu Normaalin Poliisi pamputtaa (1978):

Jos pikkupojat ajaa mopolla kaks päällä
Niin ei poliisi pamppujansa säästä
Ja jos myöhään tulet kotiin iltakaljoiltas
Et varmaankaan voi välttyä mustalta maijalta.

kari.naskinen@gmail.com