Masennus on nykyajan muotisairaus

Enää ei masennukseen tai vitutukseen sairastunut jää rannalle ruikuttamaan kuin tämä Edvard Munchin ystävä Jappe Nilssen, josta Munch teki maalauksen Melankolia. Japella oli mennyt romanttinen suhde poikki. Nyt kun vähänkin tunnettu ihminen masentuu, hän soittaa johonkin viihdelehteen ja kertoo, että hän voisi kertoa avoimesti surkeasta tilanteestaan. Muutaman päivän kuluttua ilmestyy lehti, joka paljastaa ko. henkilön ”rohkean eleen” tulla avoimesti julkisuuteen syvän ongelmansa kanssa - ”salailu, häpeä ja valehtelu aiheuttavat vain lisää pahaa” tai kuinka ”avioerosta ja raitistumisesta alkoi elämän tärkein matka”.

Tutkijaliiton uuden esseekirjasarjan toisessa osassa yhteiskuntatieteiden tohtori Jaakko Vuori kirjoittaa melankolian paluusta. Virta on myös kirjallisuuden ja filosofian harrastaja, joka on tutkinut melankolian historian monenlaisia muodonmuutoksia. Antiikissa melankolia oli erikoislaatuisten yksilöiden luonteenlaatu, joka kannusti rajojen rikkomiseen, moderni aika tunnisti melankoliassa kokemuksen todellisuuden mielettömyydestä ja samalla mahdollisuuden sen ylittämiseen, ja nyt ollaan tilanteessa, jossa melankolia tai masennus ei ole vain häiriö, vaan narsistille yksi mahdollisuus toteuttaa omaa minäänsä.

”Melankolia on ollut erityisesti aristokraattisten älyköiden vaiva, ja nykymasennuksen voi nähdä aristokraattisen melankolian demokratisoitumisena”, kirjoittaa Vuori. Se on 2000-lukua leimaava aikalaissairaus. Uutta suomalaista autofiktiokirjallisuutta tutkittuaan Vuori tunnistaa masentuneisuuden erityisen muodon: uuden luovan keskiluokan melankolian, joka läpäisee kokemuksen elämästä kapitalistisessa yhteiskunnassa. Uusien romaanien lisäksi masennus tulee toistuvasti esille myös podcasteissa, Instagram-päivityksissä ja blogiteksteissä. Tämän luettuani jäin heti miettimään, olenko minä näissä blogijutuissani kirjoittanut masennuksistani, luultavasti tai ainakin olisi ollut aineksia, koska joskus on sellainen viilinki, että vituttaa kuin pientä eläintä. (Hauska sanonta tämä Li Anderssoninkin käyttämänä viime eduskuntavaalien jälkeen, kun Vasemmistoliiton kannatus oli pudonnut.)

En tunne pienten ja isojen eläinten sielunelämän eroja, mutta kyllä joskus vituttaa. Kun vaimo sitten on kysynyt, että mikä nyt erityisesti, on pitänyt vastata, että ihan kaikki, kaikki vituttaa. Onneksi olen kuitenkin jo eläkkeellä, eikä tarvitse olla samalla tavalla masentunut kuin Harry Salmenniemen autofiktioromaanin Varjotajunnan (2023) päähenkilö: ”Olen huonompaa ainesta. Olen kulttuurieliittiä enkä silti miltei tule toimeen. En osaa vieläkään elättää itseäni rehellisesti. Olen koko elämäni riippuvainen siitä hyväntahtoisuudesta, jota taiteilijoille yhä osoitetaan.”

Melankolia ja masennus ovat kasvavia ongelmia. Kelan korvaamista 16-34-vuotiaiden sairauspoissaoloista selvästi yli puolet liittyy nykyisin mielenterveysongelmiin. Fiinimmin ilmaistuna kysymys on myös ”burn outista”, joka sekin on näitä uuden ajan termejä vanhoista tutuista tapauksista. Masennusdiagnoosin stigma on osittain hävinnyt, mutta vieläkin melankoliaan ja nykymasennukseen liitetyissä syyllisyyden, häpeän ja katumuksen tunteissa on silti kestämistä. Joskus ennen ei tarvinnut masennuksen kanssa pitkään kärvistellä, eikä sotekeskukseen soittaa, kun otti puoli pulloa kossua ja taas seuraavana päivänä täysi höyry päälle.

KOLME LUOKKAA

Suomen Tutkijaliitto on 1976 perustettu tieteellisen tutkimustyön harjoittajien yhdistys, joka tukee monitieteellistä ja kriittistä tutkimusta. Jaakko Vuoren nyt julkaistun esseen kirjoitustyötä tuki Koneen säätiö.

Suomen Tutkijaliitto ry:n alku sijoittui 70-luvun akateemiseen vasemmistolaiseen opiskelijaliikehdintään ja yhdistys perustettiinkin Sosialistisen opiskelijaliiton aloitteesta. Alusta asti Tutkijaliitto on julkaissut korkeatasoista Tiede & edistys -aikakauslehteä, jossa esitellään tutkimuksia erityisesti yhteiskuntatieteellisiltä ja humanistisilta aloilta sekä käydään aktiivisesti yhteiskunnallista ja tutkimuspoliittista keskustelua. Lehti ilmestyy sekä painettuna että avoimesti verkossa.

Tutkijaliiton julkaisutoimintaan liittyy myös kirjankustannus, joka näyttäytyy laajana liiton verkkosivustolla: Michel Foucaultin Turvallisuus, alue, väestö, Theodor W. Adornon Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta, Walter Benjaminin Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta, Friedrich Schillerin Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta jne. Uuden esseesarjankin kolmas kirja, Arja Karhumaan Kirjanpainajan levinneisyys lineaarisen ajattelun vyöhykkeellä on jo yöpöydällä.

Myös Jaakko Vuori käsittelee melankoliaesseessään yhteiskunnallista tilannetta lainaamalla saksalaisen sosiologin Andreas Reckwitzin tutkimusta länsimaisista yhteiskuntaluokista. Ylimmät luokat hän jättää omiin oloihinsa, mutta sen alapuolelle on nyt 2000-luvulla kolme keskiluokkaa:

1. Hegemonisen aseman saavuttanut ”uusi keskiluokka” koostuu tietotalouden ammateissa toimivista korkeasti koulutetuista ihmisistä, jotka kykenevät nauttimaan globaalin kapitalismin suomista kulutusmahdollisuuksista. Heille on statusarvoa Flow-festivaaleilla näyttäytymisellä, Applen tietokoneen käyttämisellä, Suomenlinnassa tai Vallilassa asumisella ja New Yorkissa tai Berliinissä käymisellä kotimaanmatkailun sijaan.

2. ”Vanha keskiluokka” on osa entistä teollisen yhteiskunnan keskiluokkaa, joka on säilyttänyt taloudellisen asemansa ainakin jossakin määrin. Tässä luokassa koetaan jonkinlaista statusahdistusta hegemonisen aseman menettämisestä; tämän vanhan keskiluokan pikkuporvarillinen elämänmuoto onkin uuden keskiluokan halveksunnan kohteena.

3. ”Prekaari luokka” koostuu niistä vanhan keskiluokan jäsenistä, joiden taloudellinen ja sosiaalinen asema on romahtanut. Prekaariin luokkaan kuuluvat lisäksi uuden digitaalisen talouden orjatyöläiset kuten esim. ruokalähetit ja verkkokauppojen varastotyöntekijät. Muita tämän luokan ammatteja ovat esim. bussikuski, siivooja, vartija ja nollatuntisopimuksella työskentelevä kaupan kassa. He kärsivät uupumuksenkaltaisesta masennuksesta, mutta se on yhtä näkymätöntä kuin heidän sosiaalinen olemassaolonsa.

kari.naskinen@gmail.com

Kaikki likaiset rodut syntyivät, kun käärme naiskenteli Eevan kanssa

Jumalan valitsemana ihmisen poikana, messiaana, tuli Donald Trump pelastamaan Yhdysvallat. Ennen häntä Paholainen hallitsi maata, joten jo oli aikakin. Tämä on kristillisen äärioikeiston sanoma nyt, kun valkoiset aitoamerikkalaiset ovat vihdoin saaneet otteen liittovaltiosta. Nyt kylläkin New Yorkin uudeksi pormestariksi äänestetty antikristillinen, muslimisosialisti Zohran Mamdani vähän keikauttaa tilannettaa, mutta eivätköhän evankelikaanien 85 - 90 miljoonaa jäsentä jotenkin tästä väliaikaisesta takaiskusta selviä.

Helsingin yliopiston ympäristönmuutoksen entinen professori Atte Korhola piti ikääntyneiden yliopistossa Jyväskylässä luennon, jossa hän sanoi, että Jeesuksen hyvyyden oppien tuomisesta Amerikkaan ei tässä prosessissa ole millinvertaa kysymys, van tähtäimessä on pelkästään valkoisen vallan saaminen kaikesta päättävään asemaan.

”Valkoinen rotu on ainoa Jumalan luoma, ajattelevat Trumpin takana seisovat kristityt”, sanoi Korhola. Heidän teoriansa ja vankka uskonsa on, että Paratiisin käärme oli paholainen, joka naiskenteli Eevan kanssa ja näin syntyivät kaikki maailman muut ja likaiset rodut.

New Apostolic Reformation (NAR) on kristillistä oikeistoylivaltaa kannattava teologinen liike, joka yhdistää helluntailaisuuden ja evankelikaalisuuden. Tämä uusapostolisuus ajaa hengellistä sodankäyntiä kristillisen vallan saavuttamiseksi USA:n kaikilla osa-alueilla. NAR:n johtajat sanovat, että kyseessä on radikaalein muutos kirkon toimintatavoissa sitten protestanttisen reformaation. Tällä hetkellä jo 40 prosenttia amerikkalaisista kristityistä hyväksyy NAR:n periaatteet.

Atte Korholan kirjassa Yhdysvaltojen kristillinen äärioikeisto ja Trump (2024) näitä asioita käsitellään perusteellisesti. Kirjassa ja nyt luennossaan Korhola käsitteli näiden uskontofanaatikkojen ”seitsemän vuoren mandaattia”, joka tarkoittaa yhteiskunnan eri osa-alueiden valtaamista eli kulttuurin, koulutuksen, talouden, hallinnon, uskonnon, perheen ja median. Näin on tehtävä, koska kaikki nämä seitsemän sektoria ovat pahuuden hallussa ja ne on valloitettava takaisin kristityille. Esimerkiksi Bidenin hallinto oli tämän ajattelun mukaan antikristillinen. Nyt on tilalla Trump, ja edessä ovat ensin kaupunginosat, sitten kaupungit ja maakunnat ja lopulta Yhdysvallat ja lopulta koko maailma – valloittaa ne vuori vuorelta.

Korhola heijasti kankaalle kuvia tästä maailmanvalloituksesta kertovista kirjoista, niitä oli yli 30. Yksi tällaisia miljoonapainosten kirjoja tekevistä on evankelinen saarnaaja ja tele-evankelista Lance Wallnau Dallasista Teksasista. Hänet yhdistetään tiiviisti uuteen apostoliseen uskonpuhdistukseen ja seitsemän vuoren valloitukseen.

Wallnau edustaa ns. dominionismia. Sillä tarkoitetaan äärioikeistolaisia, kristillisiä poliittisia ideologioita, joiden tavoitteena on kristittyjen hallitseman kansakunnan perustaminen. Wallnaulle Trump on oman aikamme kuningas Kyyros, joka esiintyy Jesajan kirjassa Jumalan voitelemana. Kyyros vapautti juutalaiset Babylonian vankeudesta, ja Wallnau on tullut siihen tulokseen, että myöhemmin on uuden ajan Kyyroksia olleet mm. George Washington, Abraham Lincoln, Winston Churchill, Margaret Thatcher ja Ronald Reagan. Nykyisistä tähän listaan voidaan sijoittaa Trumpin lisäksi Viktor Orban, Andzej Duda ja Jair Bolsonaro.

Tällainen on nyt ajan henki Yhdysvalloissa. Puhdas valkoinen patriotismi taistelee vallasta, ja Korholan näkemyksen mukaan tässä taistelussa siitä erottaa asiallisen osapuolen vain seitinohut verho, joka voi jopa revetä aseelliseksi yhteenotoksi. Edellisen sisällissodan päättymisestä on kulunut 160 vuotta.

kari.naskinen@gmail.com

Taide on käsikauppalääkettä idiooteille

Lahden kaupungin viestintäpäällikön tehtävästä eläkkeelle siirtynyt Heini Moisio siteerasi Facebook-sivullaan berliiniläistä toimittajaa Leena Beckeriä, joka uusimmassa Taide-lehdessä kirjoittaa surrealismista: mikään toinen taidesuunta ei ole tällä hetkellä niin suosittu ja niin laajalle levinnyt kuin surrealismi. Leena Becker lainaa saksalaisesta taidekeskustelusta ajatuksen, että vain surrealismi pystyy parhaiten kuvaamaan maailmamme mielettömyyttä.

Kuvassa on ranskalainen Francis Picabia, joka 1920 kirjoitti Dadaismin manifestin. Juuri suomeksi ilmestyneessä pienessä kirjassa Levotonta valoa, epätaiteilijan sanoja (Bokeh, 2025) tämä manifesti on nimellä ”Kannibaalidadamanifesti” ja alaviitteessä selitetään, että sen luki ensiesityksenä pianon säestyksellä André Breton kolmansissa Dada-iltamissa Pariisissa. Breton kantoi kylttiä, johon Picabia oli maalannut tekstin: ”Vain sellaista voi rakastaa mitä on katsellut ja kuunnellut hyvän tovin senkin idiootit.”

Neljä vuotta myöhemmin kirjoitti Breton Surrealismin manifestin. Leena Becker ja Heini Moisio tarkoittivat luultavasti kuvataiteen surrealismia, mutta koska olen tänä vuonna keskittynyt erityisesti surrealistiseen runouteen André Bretonin, Charles Baudelairen ja Arthur Rimbaudin avulla sekä katsomalla Herra Ylpön elokuvan Kronos Kairos (2025), pitää nyt täydentää suru-uutista Pentti Nikulan poismenosta sillä tavalla, että lokakuussa toinenkin viiden metrin mies Kari Tuominen, Espoon Tapiot, (525) poistui korkeuksiin.

Janne Salo on suomentanut tekstejä Picabia-kirjaan, josta on otettu 150 kappaleen langalla käsin sidottu painos, ja siitä onnistuin hankkimaan numeron 041 ja sain mukaan julisteen, jossa enemmän maalarina tunnettu Picabia on ateljeessaan Pariisissa.

”Taide on yhtä helppo nähdä kuin Jumala”, tokaisi Picabia. Surrealismi vielä helpompi, koska sitä ei tarvitse heti ruveta ”ymmärtämään”. Vaikka Sibeliuksen musiikki ei ole surrealistista, siis yli hilseen menevää, yksi tunnettu tapaus kuvaa hyvin, mitä taiteen ns. ymmärtäminen tarkoittaa: Kerran Sibelius soitti levyn omasta sävellyksestään jollekin vieraalleen, joka levyn loputtua kysyi: ”Mutta mitä se merkitsee?” Sibelius ei sanonut mitään, vaan pani levyn pyörimään uudelleen.

Luin tämän Leena Krohnin esseekirjasta, jossa hän sanoo, että ”taiteen antama tieto maailmasta on kokemuksellista laatua, sitä ei voi kääntää vain informaatioksi. Kyllä se merkitsee, mutta ei sitä merkitystä voi kokonaan ilmaista kuin taideteoksella itsellään.” (3 sokeaa miestä ja 1 näkevä, 2003)

Tämän jutun otsikko on Picabian tekstiä. Mutta ei väliä, sillä sielu ja lehmät haisevat samalle, eikä rakastaa kannata kuin tyhjyyttä, koska se on pian edessä, vaikka Picabia ei sitä ehkä 50-luvulla vielä tiennyt, mutta oli jo nähnyt sen, että ihminen on valjastanut kaiken mielikuvituksensa toisten tappamiseen. Jo manifestissaan Picabia kylläkin sen tiesi, että kuolemaa Te rakastatte, toistenne kuolemaa. Ainut kuolematon on raha, Jumalaa suurempi. Rahalla ostetaan ja myydään kuin persettä, ja te kaikki vakavamieliset haisette pahemmalle kuin lehmän paska.

Oman surrealaismini aloitin jo pienenä. Vielä pienemmän veljeni kanssa maistoimme kerran, miltä heinäksi takaisin kuivunut lehmänläjä maistui – heinälle pelkästään, oli varmaan ollut siinä meidän kesämökin pesispaikalla siepparin tontin vieressä vuosia. Tuttua juttua Picabiallekin: Taitavin ja täydellisin maalaus pureskelee heinää takapihallani.

Eilen katsoin televisiosta sahtielokuvan, joka voi Hollywoodin gaalassa voittaa surrealismi-Oscarin, vaikka se sysmäläisille ja lammilaisille on täyttä realismia, perseet olalle, vie!

kari.naskinen@gmail.com

Pentti Nikula (1939 - 2025), ainoa laatuaan

Kun Pentti Nikula vuonna 2009 täytti 70 vuotta, kirjoitin hänestä muuten tällä samalla otsikolla jutun, mutta noita vuosilukuja ei siinä silloin ollut. Viime torstaina Pentti Nikula kuoli 86-vuotiaana. Otsikon sanonta pitää edelleen paikkansa, sillä hän on ainoa suomalainen yleisurheilija, jolla on ollut hallussaan hyppylajien maailmanennätys. Ensimmäisenä maailmassa hän myös ylitti viisi metriä.

Seivästalli ry:n verkkosivuilla lahtelainen urheilutietäjä Aulis Tiensuu Suomen yleisurheiluarkistosta (SYUA) kirjoittaa, että Pentti Nikulan lapsuuteen Somerolla kuuluivat maalaistalon työt, ja ensimmäiset Suomen mestaruutensa hän voittikin sokerijuurikkaan harvennuksessa. Työ ja monipuolinen urheilu niin kesällä kuin talvella loivat fyysisesti vahvan pohjan. Seiväshyppy nousi jo varhain lempilajiksi. Pentti oli mukana Poikaurheilupäivillä ensimmäisen kerran 16-vuotiaaana ja saavutti hopeamitalin tuloksella 340. Neljä metriä ylittyi 18-vuotiaana.

Lahdessa Tiensuu tutustui Nikulaan hyvin, sillä Nikula oli siirtynyt syksyllä 1960 opiskelemaan liikunnanohjaajaksi Pajulahden urheiluopistolle ”seiväsprofessori” Valto Oleniuksen hoiviin. Tulisieluinen valmentaja panosti kaikkensa oppilaansa fyysisen kunnon, teknisten taitojen ja henkisen vahvuuden kehittämiseen. Terässeiväsennätykseksi syntyi 446 syksyllä 1961, mutta samalla opeteltiin kiireesti myös lasikuituseipään tekniikkaa. Sen Pentti oppikin nopeimmin ylittäen samana jo syksynä 451. Talviharjoitusmahdollisuudet Pajulahden hallissa pysyttivät Nikulan Lahdessa, jossa hän edusti Lahden Sampoa 1964-67 ja sitten Asikkalan Raikasta 1968-69. Vääksyssä hän tällä suunnalla ollessaan asuikin ja teki pääosan työstään Päijät-Hämeen liiton edunvalvontapäällikkönä.

Todellinen huippuvuosi suomalaisessa seiväshypyssä oli 1962, jolloin Belgradin EM-kisoissakin neljän parhaan joukossa oli kolme suomalaista, Nikula tietenkin kultamitalimiehenä. Jo ennen kesää Nikula oli hypännyt Itä-Berliinissä Euroopan halliennätyksen 471, ja Lahdessa Radiomäen kentällä toukokuun alussa syntyi ulkoratojen EE-tulos 472. Varsinainen pamaus tuli juhannuksena: maailmanennätys 494 Kauhavalla. Kaikki halusivat nähdä Nikulan ja ihmeellisen lasikuituseipään, ja tuona kesänä Nikula kilpailikin 40 kertaa.

Vuoden 1963 harjoitteluun Nikula lähti yhä kovemmin panoksin ja tavoittein, kuten Tiensuu kirjoittaa. Heti tammikuussa Nikula ylitti Pajulahdessa uuden sisäratojen ME:n 492. Pentin 24-vuotissyntymäpäivän aattona 2.2.1963 Pajulahdessa oli jälleen kilpailu. Pian rima kohosi 5 metriin, mistä toinen yritys teki urheiluhistoriaa ja rikkoi yhden tavoitelluimmista urheilun haamurajoista. Kilpailu jatkui silti yhä. Seuraava korkeus 505 ylittyi kolmannella yrityksellä. Rima nousi jo 510:een, minkä Nikula ylitti heti ensimmäisellä yrityksellään. Sama mies paransi samassa kilpailussa kolmesti ME:tä.

Minäkin tutustuin Pentti Nikulaan melkein heti Lahteen tultuani. Sain syksyllä 1970 nuorena toimittajana työkomennuksen Pajulahteen, jonne Pentti Nikula ja Kauko Nyström olivat tulossa Oleniuksen luo tuomaan komeaa seinäkelloa kiitokseksi vuosienmittaisesta yhteistyöstä; kelloseppä Nyström oli kaivertanut kelloon muistotekstin "58-68 hyppääjät". Pajulahdessa Olenius toimi tuolloin urheiluopiston talouspäällikkönä. Päijät-Hämeen liittoon tultuaan Nikula tuli enemmän tutuksi, ja nopeasti huomasin hänet hyvin säntilliseksi, tarkkaan sanomisensa harkitsevaksi virkamieheksi, joka otti huomioon pienemmätkin asioihin vaikuttavat seikat. Viimeksi pari vuotta tapasin hänet marketissa ostamassa uutta kattokruunua, ja sekin oli yhtä tarkkaa analysointia kuin seiväshypyssä askelmerkkien ja otekorkeuden määrittämiset.

Pentti Nikulasta on hyvää kertomusta tamperelaisen Aamulehden entisen urheilutoimituksen päällikön Urho "Ursa" Salon kirjassa Seiväskomeetta (2009). Lähes 300-sivuinen kirja kertoo Nikulasta "kaiken", mutta lisäksi se on hyvä kuvaus niistä 60-luvun hienoista vuosista laajemminkin. Nikula kertoo niistäkin kahdesta kerrasta, jolloin hän tapasi kahteen pekkaan Paavo Nurmen kanssa. Jälkimmäinen tapaaminen 1963 venyi parituntiseksi keskusteluksi Bremenissä, jossa Nurmi oli Saksan yleisurheiluliiton kutsumana vieraana. Kun Nikula sitten huomasi, että kohta alkaa maaottelun yhteyteen järjestetty iltajuhla, hän sanoi Nurmelle, että nyt pitää lähteä ostamaan solmiota. Silloin Nurmi kiskaisi oman solmionsa suoraksi antaen sen Nikulalle, ja niin juttutuokio jatkui.

Kirjassa kerrotaan myös se, miten suomalaisen seiväshypyn lasikuitutarina alkoi 1961. Urheilun Kuva-Aitan päätoimittajana tuolloin ollut "Pesa" Vuorio huomasi talvella amerikkalaisesta Track & Field News -lehdessä kuvia USA:n hallikisoista, joissa Aubrey Dooleyn seiväs oli ponnistusvaiheessa taipunut luokille. Vuorio pani toimittaja "Jume" Melartin viemään lehden Oleniukselle Pajulahteen, ja "Valtsuhan syttyi heti", muistelee Vuorio. Olenius puolestaan pani asian eteenpäin SUL:n toiminnanjohtajalle Armas Valsteelle, hän taas otti yhteyttä Eeles Landströmiä Michiganin yliopistossa valmentaneeseen Don Canhamiin, jolla oli urheiluvälinekauppa. Canhamin lähettämät ensimmäiset lasikuituseipäät tulivat Suomeen heinäkuussa 1961. Seipäät kiikutettiin tullista suoraan Eläintarhan kentälle. Nikula kommentoi Suomen Urheilulehdelle: "Vielä en osaa sanoa mitään varmaa, mutta kun teen tuttavuutta lasikuidun kanssa, niin enköhän siitä jonkinlaiseen käsitykseen pääse".

Vuonna 1962 Nikula valittiin Viikkosanomien äänestyksessä vuoden suosituimmaksi suomalaiseksi, vuonna 1994 Nikula ikuistettiin Helsingin EM-kilpailujen kunniaksi postimerkkiin ja 2012 paljastettiin Somerolla Sofia Saaren pronssiin valettu Nikulan patsas.

kari.naskinen@gmail.com

Evakkoja oli kahdenlaisia, karjalaiset ja lappilaiset

Lapin sota katsottiin päättyneeksi, kun viimeiset natsisaksalaiset sotilaat olivat postuneet Kilpisjärveltä 27.4.1945. Suomalaisten tietoisuuteen Lapin sodasta ovat jääneet saksalaisten lähtö kostohenkisellä ”poltetun maan taktiikalla”, mikä aiheutti 18 000 rakennuksen tuhoutumisen, lähes kaikkien siltojen romahduttamiset ja vuosia kestäneet jalkaväkimiinojen raivaukset. Paljon vähemmälle huomiolle ainakin meillä täällä etelässä jäi se valtava operaatio, joka piti järjestää lappilaisten evakuoimiseksi pois sota-alueelta. Evakuoinnin piiriin tuli runsaat 100 000 ihmistä eli 75 prosenttia Lapin läänin siviiliväestöstä. Etelässä puheenaiheena ja ongelmana olivat kuitenkin Karjalan alueen 400 000 evakon siirtäminen ja asuttaminen.

Jatkosota loppui Suomen ja Neuvostoliiton aseleposopimukseen 4.9.1944, minkä jälkeen saksalaiset poistuivat vapaaehtoisesti Etelä-Suomesta parin viikon aikana. Pohjois-Suomessa tilanne kuitenkin kiristyi. Neuvostoliitto motkotti Suomelle saksalaisten pysymisestä pohjoisessa, salaisia neuvotteluja saksalaisten kanssa käytiinkin, mutta kun mikään ei auttanut, alkoi Lapin sota 1.10.1944. Silloin kenraalimajuri Aaro Pajarin 3. divisioona aloitti hyökkäyksen ja ensimmäisenä teki everstiluutnantti Wolf Halstin rykmentti maihinnousun Tornioon.

Tilanteen vaarallisuus oli tajuttu jo syyskuun puolella ja 6.9.1944 annettiin koko Lappia ja Oulun läänin itäisiä kuntia koskenut koko siviiliväestön evakuointikäsky. Se toteutettiin rivakasti vain muutamassa viikossa. Paljon siirtyi ihmisiä alemmas Pohjanmaalle ja Ruotsi suostui ottamaan vastaan 56 000 evakkoa.

Esimerkiksi Rovaniemen kauppalan väkiluku oli evakuoinnin alkaessa 8233 ja maalaiskunnan 16 230. Näistä asukkaista yhteensä 20 000 siirtyi Ruotsiin ja 4000 muualle Suomeen.

Raskaalla evakkotaipaleella menehtyi yhteensä 516 ihmistä. Lapin läänin karjasta menetettiin yli kolmannes, 25 000 päätä, ja saman verran hävisi poroja.

Paluu kotikonnuille alkoi varsinaisesti huhtikuussa 1945 ja viimeiset palasivat vuoden 1947 loppuun mennessä. Valtaosa Lapin evakoista tuli takaisin.

Koneen säätiön rahoituksella toteutettiin pari vuotta sitten hanke, jossa tutkittiin, millaisia syitä on siihen, että Lapin sota on jäänyt kansallisessa tietoisuudessa katvealueelle. Keskeinen syy on, että Lappi on siellä kaukana, se on vain Etelä-Suomen ”resurssialue” ja tietenkin myös vähäväkisempi kuin etelä. Mitä Lapissa tapahtuu, jää vain muistin marginaaliin. 

Syyt ovat olleet myös inhimillisiä. Lapin sodan alkaessa sotavuosia oli takana viisi, sotaväsymys painoi ja ihmiset toivoivat jo paluuta normaaliin. Lisäksi Lapin sotaan liittyi toisen maailmansodan hankalan historian kerroksia, erityisesti liittyen saksalaismiehitykseen ja siihen, miten aseveljistä tulikin vihollisia – parempi unohtaa.

ROSA LIKSOM

Vuonna 2021 tämä evakkovaellus sai suurta huomiota, kun ilmestyi Rosa Liksomin romaani Väylä pienen kylän 14-vuotiaasta tytöstä, joka kotitilan lehmien kanssa matkasi turvaan Ruotsiin yli Tornionjoen. Finlandia-palkintoehdokkaista lukijat valitsivat Väylän Finlandia-suosikikseen.

”Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä. Minun miehleen ilmesty ajatus, että vanha maailma on menossa maihleen, ja mahassa alko pulputtahmaan huomispäivän kauhut. Sain rauhotettua itteni ko aattelin, että aika muuttuu niinko kaikki muuki, liukenee, hajjaantuu, rappautuu muuksi ja siittä lähtee syntyhmään ja kasuahmaan jotaki uutta.” sanoo tyttö.

Nyt Väylästä dramatisoitu näytelmä kiertää kolmen teatterin yhteistyönä: Teatteri Jurkka, Lahden kaupunginteatteri, Tampereen Työväen Teatteri. Ensimmäinen teatteriesitys Väylästä oli kuitenkin jo ennen näitä Kemin teatterissa syksyllä 2024, kun Lapin sodan alkamisesta oli kulunut 80 vuotta. Kemissä roolihenkilöitä oli muutamia, mutta nyt Lahdessa menevä yhteistyöesitys on monologi. Sen esittää KOM-teatterista sekä Tampereen Pohjantähdestä ja Sormusten herran tarusta tuttu Ella Mettänen. Tämän vuoden alussa hän aloitti Tampereella näyttelijäntaiteen yliopistonlehtorina.

Niin kirjassa kuin näytelmässä puhutaan paljon Tornionjokilaakson murteella, jonka Rosa Liksom hyvin hallitsee synnyttyään ja kasvettuaan juuri sillä seudulla Ylitorniolla.

LUTEITA, TÄITÄ

Voi tuosta 80 vuoden takaisesta tilanteesta siirtyä tähänkin päivään. Miten Suomen rajalla suhtauduttaisiin, jos ukrainalaisia naisia nyt tulisi lehmien kanssa hakemaan turvapaikkaa? Otettaisiinko nikottelematta vastaan kuten otti silloin Ruotsi suomalaiset? Ruotsissa vain tutkittiin, ettei mukana tullut luteita, täitä, tuperkkelia, saksalaista kuppaa, utaretulehdusta eikä suu- ja sorkkatautia; kurkkumätääkin oli Suomessa esiintynyt runsaasti 1943-44.

kari.naskinen@gmail.com

Suudelmakin täällä niin kuin veitsi hampaisiin kalahtaa

En ole peruslahtelainen, mutta 55 vuotta Aleksia kävelleenä ja Veskua ajaneena olen paljon rohjennut Lahdesta kirjoittaa. Tuli tuo sanonta peruslahtelaisuudesta mieleen yhdestä vaalimainoksesta yli 15 vuoden takaa, kun Keniassa syntynyt Wilson Kirwa (Kok) ilmoitti itsestään, että ”ei ihan perussuomalainen”. Meni valtuustoon 315 äänellä.

Koska suurten juhlapäivien aatto on aina se parempi päivä, kirjoitan tämän Lahden 120-vuotisjuttunikin nyt. Tuttu kaupunkihan tämä on. Mummo oli tullut evakkona Renkomäkeen ja sitä kautta opin Lahtea tuntemaan, kuten Mariankadun Sinuhen valokennolla toimineen oven, leveät kadut, Hirvi-patsaan, LMV:n ottelut Kisapuiston tiilimurskalla ja vilkkaan torin, jossa isän kanssa kävimme muutaman kerran myymässä Renkomäen mansikoita. Hiihtolomaviikon 1958 olin 12-vuotiaana myös Renkomäessä ja joka päivä kävin Ruotin linja-autolla MM-kisoissa, joista ylivoimaisesti parhaiten jäivät mieleen Juhani Kärkisen ja Ensio Hyytiän kaksoisvoitto puumäessä sekä Kalevi Hämäläisen voitto Pavel Koltshinista ja Sixten Jernbergistä kolmellakympillä.

Joka päivä paleli, kun päivät olivat pitkiä, eikä Suurhallia ollut lämmittelypaikaksi. Kolme vuotta sitten kuollut päätoimittaja Pesa Vuorio tosin kertoi perusteelisia säätilastojaan tutkittuaan, ettei silloin pakkasta kovin paljon ollut. Vaatteet ja kengät olivat kuitenkin huonommat kuin nykyisin. Tähän asiaan liittyy myös sellainen yksityiskohta, joka jäi muistiini yhtenä tärkeimmistä asioista Lahdesta. Yhtenä kisapäivänä olin nimittäin tulossa sieltä pois pitkin Paasikivenkatua, taskussa rahaa bussimatkaa varten ja lisäksi yksi markka. Kyösti Kallion kadun kulmassa olevasta myyntikatoksesta pyysin myyjäsedältä nakin, jonka markalla sai. Myyjä katsoi minua ja sanoi, että olet niin kylmissäsi olevan näköinen, että saat sillä markalla kaksi nakkia. Tämän parempaa tervetulotoivotusta Lahteen ei olisi voinut saada.

Alkukesästä 1970 olin käynyt ESS:n päätoimittajan Olli Järvisen työhaastattelussa ja seuraavalla viikolla sain ilmoituksen Etelä-Suomen Sanomiin hyväksymisestäni. Ensimmäiseksi soitin työpaikaltani Hämeenlinnasta isälleni Jyväskylään, että menen syksyllä töihin Lahteen, mainitsin taas tuosta nakkijutusta, ja isä siihen, että siellähän se Viipurin Reipaskin nykyisin on – hieno homma.

RAAKAA ROMANTIIKKAA

Tähän juttuun lainasin otsikon Lahdessa syntyneen Risto Ahdin runosta, jonka Rauli Nordberg sääti ja sävelsi Nostoväkinäyttämön esitykseen 80-luvulla. Laulussa ollaan Vesijärvenkadun kivitalojen katveessa:

Vaan kun rakastuin niin huomasin,
vain talvi vuoteeksemme annettiin
rakastele siinä, kautta aikain Lahdessa on tehty niin.
Se on raakaa romantiikkaa,
sinipunaista kuin mustelmani.

Romantiikkaa oli vanhassa Esan talossakin Hämeenkatu 5:ssä. Siellä oli paljon nättejä tyttöjä, jotka silloinen konttoripäällikkö Jaakko Ukkonen tarkalla silmällä aina valitsi. Heti syksyllä 1970 alkoi sellainen touhu, että samoihin aikoihin taloon tullut Jukka Kuikka piiritti yhtä Sirpaa ja minä Raijaa. Onnistuin paremmin, kun yhtenä päivänä kysyin Raijalta, että haluatko lähteä Vesijärven jäälle tehdylle radalle Anglian kyytiin. Niin mentiin ja mentiin sitten loppuun asti.

Raakaa peliä on Lahdessa ollut muutenkin. Lahdesta paljon kirjoittanut Markku Koski ottaa juuri ilmestyneessä Päijät-Hämeen tutkimusseuran XXXVIII vuosikirjassa Lahti 120 kotimme esille taas Chicago-aiheenkin. Sen lanseerasi aikoinaan näkyvimmin käyttöön Iltalehteen uutisia Lahdesta kirjoittanut Tapio Rantakari, jonka minäkin palkkasin heti avustajaksi Uuteen Lahteen, kun lehti alkoi ilmestyä. Koski muistuttaa, että alunperin Lahtea alettiin kutsua Suomen Chicagoksi, kun tänne oli 1914 perustettu kunnallinen teurastamo ja sen myötä alkoi tulla myös yksityisiä lihanjalostamoja. Amerikan Chicago oli myös tunnettu teurastamoistaan, mutta me täällä Suomessa mielsimme sen enemmän ihmisten kuin lehmien lahtipaikaksi.

Eikä Pekka ja Pertti Sormusen, Hannu Helmisen, Heikki Hiiren ja Wallu Heinomaan Amulet-yhtyekään laulanut Suomen Chicago -biisissä teurastamoista:

Kun sä grillibaariin jonotat,
muista olla kiltisti ja odota.
Älä nenääs vahingossa edes nyrpistä,
sillä varmasti saat heti nyrkistä.
Tule Lahteen, Suomen Chicagoon,
tule Lahteen, täällä jännää on.

Sillä tavalla vertaus Chicagoon oli kuitenkin heiveröinen, että siellä monen miljoonan asukkaan kaupungissa oli hautausmaallakin enemmän vilskettä kuin pienen Lahden kaduilla. Vaikka kyllähän Rantakari aiheita sai. Hyvin on muistissa, kun vielä tuoreena Etskun (nyk. Etlari) toimittajana menin poliisien kanssa kirvesmurhaaja Tuomisen jäljille, ja mukana oli tietenkin myös Rantakari. Verta oli omakotitalon seinillä ja lattialla. Se oli sitä aikaa, kun poliisi päästi toimittajatkin rikospaikalle heti tuoreeltaan. Myöhemmin olimme myös läsnä, kun rautakahleissa pidetty murhaaja oli tuomiolla raastuvassa kaupungintalolla.

Onhan näitä ollut. Kymintiellä murhattiin parturikampaaja jakoavaimella päähän iskemällä, Ilpo Larha ja Kullervo Haikas järjestivät jännitysnäytelmän Metsäpellontielle, moottoripyöräjengiläisten sisäisessä kärhämässä ammuttiin kolme miestä Rautatienkadun ja Puistokadun kulmauksessa olleessa Ararat-ravintolassa jne.

Kyllä nämäkin tapaukset vahvistivat Lahden Chicago-mainetta sillä kaikkein kurjimmalla tavalla. Samoin kuin hakaristi viittaa natsismiin olkoonkin jokin tuhansia vuosia vanha hindulaisten tai etruskien tulkinta siitä mikä tahansa.

Järjestystäkin on silti ylläpidetty. Ensimmäinen nimeltä tunnettu, oikein asiakirjoissa mainittu lahtelainen oli Hollolan kihlakunnan kalakäräjillä 1445 istunut lautamies Kalku Lactis (Kalkku Lahden kylästä).

Tutkimusseuran 170-sivuinen kirja on nimeään myöten erinomainen. Aiheina ovat 13 kirjoittajan jutut mm. Fellmanin pellosta, Vesijärvestä, ystävyyskaupunkitoiminnasta, Lahdesta kultaseppäkaupunkina, Lahden viipurilaisuudesta ja tietenkin mäkihypystä. Kirjan kansikuva liittyy peruslahtelaisen Aija-Riitta ”Tiitu” Saastamoisen (o.s. Känkänen) kirjoitukseen yhteisöllisestä lapsuudesta Lahdessa 50-luvulta tähän päivään. Kuvassa ovat Tiitu ja Maikki.

Tutkimusseuran puheenjohtaja on kuvataiteilija Martti ”Fransu” Keränen, jonka piirtämä kuva tässä:

Yksi sana jäi kirjassa kuitenkin ihmetyttämään, kun kaupungin uusi viestintäpäällikkö Anu-Liisa Rönkä luettelee Lahden lempinimiä: Suomen Chicago, Business City, Tempparipääkaupunki. Mikä ihmeen temppari? Vai onko painovirhe ja tarkoitus on ollut liittää lempinimi jotenkin mattojen tamppaamiseen tai tampponeihin, joita ei kuitenkaan ennenkään valmistettu Lahdessa, vaan Lapinjärven Porlammilla (Mölnlycke), josta Ukkosen Jaskan palkkaama Raija Silander on kotoisin? Nykyinen puolisoni on pesunkestävä lahtelainen Ulla Vaara, jonka näin ensimmäisen kerran pienessä roolissa Erkko Kivikosken Lahdessa kuvatussa elokuvassa Kuuma kissa? (1968), ja myöhemmin tavatessamme tajusin heti, että kysymysmerkin voi ottaa pois.

kari.naskinen@gmail.com