Stalinin kuoleman jälkeen Lahti aktivoitui ensimmäisenä

Kauppakeskus Trion takana Lahdessa lähellä entistä Kansaneläkelaitoksen taloa on aukio, jossa on kahdeksan kivikuutiota. Ensimmäisenä vasemmalla olevan päällä lukee ”Västerås 1939”. Muiden kivien päällä on muiden ystävyyskaupunkien nimiä, mutta en saanut niistä kunnolla selvää, koska olivat lumessa ja jäässä. Todennäköisesti tässä ovat kivet kahdeksalle ensimmäiselle ystävyyskaupungille, mutta uudemmat eivät ole tällaisia huomionosoituksia saaneet. Nykyisin Lahdella on ystävyyskaupunkeja 13 ja Nastolan myötäjäisinä tuli lisäksi neljä ystävyyskuntaa.

Västeråsin kohdalla oleva vuosiluku on outo. Päijät-Hämeen tutkimusseuran uusimmassa vuosikirjassa 2025 on ensimmäinen Lahden ja Västeråsin ystävyyssuhdetta koskeva ajankohta talvisodan päivä 10.2.1940, jolloin Ruotsin 12 suurimman kaupungin ja kahden kunnallisliiton kokouksessa Lahti nimettiin Västeråsin ”adoptiokaupungiksi”. Yhteistyö alkoi heti Västeråsin lähetettyä korjausauton, kuparilevyjä ja sähkötarvikkeita kauungintalon pommitusvaurioiden korjaamiseksi. Myöhemmin samana vuonna saatiin Västeråsista satakunta pientaloa koottaviksi Lahdessa kahdelle pientaloalueelle.

Ystävyyskaupunkijutun vuosikirjaan on kirjoittanut valtiot. tri Ilkka Haapola, joka on perehtynyt hyvin Lahden ystävyyskaupunkitoimintaan. Käytännössäkin hän on siinä mukana toimiessaan Suomi–Unkari-seuran hallituksen jäsenenä sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla. Pécs on hänelle tietenkin erittäin tuttu ystävyyskaupunki.

Haapola kehuu kaupunginjohtaja Olavi Kajalaa ystävyyskaupunkiasian edistämisestä. Kajalalla oli monia kansainvälisiä yhteyksiä, kun hän mm. toimi Suomi–Neuvostoliitto-seuran Lahden osaston jäsenenä, Suomi–Unkari-seuran johtokunnan jäsenenä, Suomi–Romania-seuran hallituksen jäsenenä ja oli Pohjola-Nordenin Lahden yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana 1943-49.

NEUVOSTOLIITTOON
ENNEN TURKULAISIA

Västeråsin jälkeen olivat vuorossa 1947 muiden Pohjoismaiden ystävyyskaupungit Akureyri, Randers ja Ålesund. Sitten mentiin itärajan yli. Kajalan aloitteellisuuden ansiosta Lahti oli ensimmäinen suomalainen kaupunki, joka Stalinin kuoleman jälkeen 1953 aktivoitui sinne suntaan kaupunkienvälisessä ystävyydessä. Turku hävisi niukasti.

Josif Stalin kuoli maaliskuussa ja Lahdesta lähti ensimmäinen ystävyysvaltuuskunta Zaporozhjeen syyskuussa. Matkalle Neuvostoliittoon vielä kuuluneeseen Ukrainaan osallistuivat Kajalan lisäksi teknillinen apulaiskaupunginjohtaja Reino Vornanen sekä kaupunginhallituksen jäsenet, varatuomari Ossi Kivekäs, sihteeri Antti Nurminen ja työläistarkastaja Niilo Pitkäsilta.

Tätä ennen jo helmikuussa oli kuitenkin Zaporozhjen delegaatio vieraillut Salpausselän kisoissa. Viralliseksi ystävyyskaupunkisuhteen alkamisajankohdaksi on kuitenkin merkitty syyskuu 1953 ja silloin lahtelaisten vierailun yhteydessä on pantu nimiä sopimuspaperiin.

Turku joka tapauksessa myöhästyi lahtelaisista kuukauden, koska Turun delegaatio kävi ystävyyskaupunkisopimuksen allekirjoittamassa Leningradissa lokakuussa 1953.

METALLIVALURI JA
PUUSEPPÄ SEKAISIN

Haapola kirjoittaa siitäkin, miten Zaporozhje valikoitui ystävyyskaupungiksi vahingossa. Lahti oli etsinyt kumppanikseen puusepänteollisuuteen erikoistunutta kaupunkia, mutta tulkkina toiminut kansanedustaja Hemming Lindqvist (SKDL) sotki keskenään venäjän kielen puuseppää ja metallivaluria tarkoittavat sanat stoljar ja stalevar. Niinpä Lahti sai parikseen metallivalimoihin erikoistuneen Zaporozhjen (nyk. Zaporizhzhja). Siellä toimi autotehdaskin, jossa valmistettiin pieniä Zaporozhets-autoja (Suomessa nimenä Jalta).

Toinenkin versio tästä on. Kajalan muistikuvan mukaan valintaan vaikutti sen sijaan Ilja Repinin maalaus Turkin sulttaanin kirjettä kirjoittavista zaporogeista: ”En aivan varmasti muista millä perusteilla juuri Zaporozhje tuli valituksi. Pääsyynä lienee ollut se, että Repinin kuulusta taulusta olimme saaneet zaporozjelaisista sen kuva, että heidän kanssaan varmasti viihtyy mainiosti.”

Vuonna 1982 vierailin Zaporozhjessa lehtimiesdelagaatiossa. Mekin viihdyimme erinomaisesti. Majoitumme Lahti-hotellissa ja tutustuimme kaupunkiin niin maan perusteellisesti. Energialaitoksella meille esiteltiin isoa valokuvaa laitoksen kuuluisimmasta työn sankarista, korkeushypyn entisestä ME-miehestä Vladimir Jashtshenkosta (235), lastentarhassa esitin lapsille suomalaista ripaskaa ja illalla nostimme Lahti-ravintolassa votkamaljoja ystävyydelle ja yhteistyölle.

Valtuuskuntamme johtajana oli Lahden ystävyyskaupunkitoimikunnan pitkäaikainen sihteeri, äänilevymies Esa Juurola, joka muutama vuosi sitten kertoi Facebookissa Kajalan vierailusta Zaporozhjessa silloin 1953. Kajala valmistautui matkaan perehtymällä sekä neuvostoliittolaisen että suomalaisen maatalouden faktoihin, koska arveli heitä vietävän siellä läheiseen karjatalouskolhoosiin. Niin kävikin ja siellä kolhoosilaiset pääsivät kyselemään Kajalalta Suomesta.

”Paljonko suomalainen lypsykarja tuotti maitoa ja voita vuodessa”, kysyttiin. Kajala katsoi muistiinpanojaan ja ilmoitti Kujalan maatalousoppilaitokselta saamansa luvut. Kolhoositalonpojat katsoivat toisiinsa, mutta eivät sanoneet mitään.

Sitten joku kysyi, paljonko paras suomalainen lehmä tuotti maitoa vuodessa. Tähänkin Kajalalla oli lehtiössään tarkat numerot, jotka kerrottuaan koko kolhoosin väki puhkesi iloiseen nauruun – mainio jutunkertoja tämä ystäväkaupungin johtaja.

Ensimmäinen iso ja näyttävä suomalais-neuvostoliittolainen ystävyyskaupunkikokous pidettiin Leningradissa 1969. Lahdessa sellainen järjestettiin 1985.

kari.naskinen@gmail.com

Fucking Greenland!

Serbialaisen Emil Kusturican elokuvassa Arizona Dream (1994) Johnny Depp sanoo, että ”Amerikassa ei ole enää mitään löydettävää”. Donald Trump on tullut samaan johtopäätökseen, joten uutta ja jänskää on keksittävä.

Tuttua sanontaa amerikkalaisesta unelmasta on elokuvassa onnistunut toteuttamaan Jerry Lewis, joka omassa autokaupassaan myy karamellipaperinvärisiä Cadillaceja. Vanha elokuvapelle tietenkin sopii hyvin tähän tarinaan, vaikka Kusturica ei silloin 30 vuotta sitten tiennyt Trumpista kertovansakaan. Vielä kun olisi ollut Donald Duck, elokuva olisi täydellinen.

Jerry Lewisillä on lopulta toinenkin unelma, hän haluaa päästä Kuuhun. Näin tapahtuukin tässä surrealistisessa elokuvassa, jossa sydänkohtauksen saava Jerry viedään ambulanssilla suoraan täysikuuhun. Epäilemättä myös Trump tulee onnistumaan tässä Elon Muskin Starship-raketin avulla.

Johnny Deppin unelma on muuttaa Alaskaan, jossa on eskimoita. Unessa tämä onnistuukin. Trump sen sijaan haluaa Grönlannin, koska Alaska hänellä jo on. Sen saatuaan Trump määrää Stubbin ja Wahlroosin kanssaan pelaamaan sinne golfia ja molemmat tietenkin menevät ja vievät mukanaan oranssit pallot, jollaisilla Suomessa pelataan hankigolfia.

Miamin lämpöön tottunut Trump ei tietenkään pidä tästä kokemuksesta, joten hän haistattaa vitut koko Grönlannille. Hankituksi valloitukseksi se tietenkin jää, mutta jotain uutta on taas keksittävä. Esikuvana on Kolumbus, kuten Johnny Deppilläkin. Paluumatkalla Grönlannista Trump kysyykin pojilta, mitä virkaa sillä Ahvenanmaalla teille oikein on.

kari.naskinen@gmail.com

Elon Musk suunnittelee yli-ihmistä

Yli-ihmisiä ovat viihdekirjallisuudessa ja -elokuvissa ainakin Batman, Hämähäkkimies, Teräsmies ja uudempana tuttavuutena Fight Club -romaanin ja -elokuvien Tyler Durden. Nyt Donald Trump ajattelee olevansa jonkinlainen yli-ihminen, mutta varsinainen tekijä tällä alalla on hänen kaverinsa Elon Musk. Maailman rikkaimpana ihmisenä Musk on kuin MacGyver, joka kehittää tekoälyä, suunnittelee Marsin asuttamista, lennättää ihmisiä jo nyt avaruuteen ja varmaan kohta Maapallon keskipisteeseenkin, jossa käydään jo Islannin kansalliseepoksen Heimskringla-saagassa, Jules Vernen romaanissa ja siitä tehdyssä elokuvassa.

Elon Muskin palveluksessa on huippuneroja, jotka pyrkivät yhdistämään teknologian ja ihmisen ajattelun. Tekoäly on Muskin toimesta jo saatukin aikaan. Kuinka pitkällä Elon Muskin yhtiöt ovat ajattelevan tekoälyn kehittämisessä, siis eräänlaisen yli-ihmisen? Juuri nyt esitinkin tälle Grok-tekoälylle kysymyksen, kuinka pitkällä Muskin yhtiöt ovat ajattelevan tekoälyn kehittämisessä, siis eräänlaisen yli-ihmisen luomisessa. Vastaus tuli parissa sekunnissa:

”Elon Muskin yhtiöt, erityisesti xAI, ovat tehneet merkittävää edistystä tekoälyn kehityksessä kohti AGI:a (Artificial General Intelligence), jota voidaan verrata ´ajattelevaan tekoälyyn´ tai eräänlaiseen yli-ihmiseen – älykkääseen järjestelmään, joka ylittää ihmisen kognitiiviset kyvyt monilla alueilla. Musk itse on toistuvasti korostanut, että xAI:n tavoitteena on ymmärtää universumi ja kehittää turvallista superälyä.”

Superälyksi sanotaan sellaista, jossa kone ylittää ihmisen tietämisen, viisauden ja ajattelun kokonaan. Musk on korostanut, että AGI voi ylittää yksittäisen ihmisen älykkyyden jo tänä tai ensi vuonna sekä saavuttaa superintelligenssin (kaikkien ihmisten yhteenlaskettu älykkyys) noin 2030:een mennessä. 

 

Tulivat nämä asiat esille, kun luin Martinius Vardogarin kirjan Nietzsche nykyaikana (2025). Vardogar kirjoittaa, että nykykulttuuri on täynnä superihmisen kuvia, jotka heijastavat osittain Nietzschen tunnettua ajattelua yli-ihmisestä. Nietzschen yli-ihminen on kuitenkin enemmän runo kuin kone, enemmän henkäys kuin ohjelma. Vardogarin sanoin: ”Yli-ihminen ei synny teknologiasta yksin, ei tiedosta, ei vallasta, vaan tahdosta luoda, elää, tanssia elämän kaaoksessa, tietäen, että mikään ei ole varmaa, ja silti sanoa: Kyllä!”

En tunne, mikä mies tämä Martinius Vardogar on. Suomalainen kuitenkin ja esittelee itsensä filosofiksi ja kirjailijaksi, joka tutkii ihmisen, teknologian ja kosmoksen risteyskohtia. Viime vuonna häneltä ilmestyi myös runo- ja aforismikirja Elämän tähtisumua, jossa yhdistyvät kosminen symboliikka ja eksistentiaalinen pohdinta. Nietzschen yli-ihmisasiasta hän sanoo sen jo aikaa sitten analysoidun totuuden, että Nietzschen yli-ihminen (Übermensch) ei ole mikään jumalaan verrattava olento, mutta kuitenkin moraalisesti ja esteettisesti ihmisen itsensä ylittävä yksilö.

Nietzschen väärintulkitsijoista pahin oli hänen siskonsa Elisabeth Förster-Nietzsche, joka muokkasi 30 vuotta aiemmin kuolleen veljensä filosofisia tekstejä sairasta nationalismia hyödyntämään ja saikin Nietzschen kirjat nousemaan natsi-Saksan rotuideologian symboliksi. Tämä oli iso väärennös, koska Nietzsche oli eläessään halveksinut saksalaista nationalismia ja antisemitismiä.

Nyt tilanne on joka tapauksessa isossa muutoksessa. Tekoäly ja algoritmit antavat ihmisille suosituksia ja tekevät heidän puolestaan päätöksiä. Mistähän Trump sai idean Grönlannin valtaamisesta? Kysyikö Muskin Grokilta, mikä olisi Amerikan kannalta hyvä laajennuskohde?

Lauantain Helsingin Sanomissa oli Der Spiegelistä suomennettu haastattelu, jossa saksalainen sosiologian professori Hartmut Rosa Jenan yliopistosta sanoi, ettei nykyihminen enää ajattele itse, vaan hänen käytöstään kahlitsevat algoritmit, ohjeet ja kaavat. Milloinhan oikeudenkäyttöön ei enää tarvita tuomareita eikä lautamiehiä? Muskin Grok Law tekee jo oikeudellisia analyyseja. Näin kun edetään, saadaan tasapuoliset tuomiot, kun laintulkinnat ovat koneellisia ja siten samanlaisia Hangosta Inariin.

kari.naskinen@gmail.com

Urut tyhjän panttina

Sibeliustalon urkuja ei juurikaan soiteta. Lahden kaupunginorkesterin ohjelmassa ei tämänkään ohjelmavuoden aikana ole urut mukana yhdessäkään konsertissa, eikä Lahden kansainvälisellä urkuviikolla ole rahaa kalliiseen salivuokraan kuin yhtä konserttia varten viikon aikana. Suomessa on kolmet konserttiurut kirkkojen ulkopuolella Finlandia-talossa, Sibeliustalossa ja Helsingin Musiikkitalossa, mutta vain Musiikkitalossa ne ovat ahkerassa käytössä.

Jo Sibeliustaloa suunniteltaessa otettiin urut huomioon. Ruotsalainen arkkitehti Ulf Oldaeus suunnitteli Sibeliustalon uskufasadin yhteistyössä talon arkkitehtien Kimmo Lintulan ja Hannu Tikan kanssa, mutta vasta seitsemän vuotta talon valmistumisen jälkeen 2007 urut saatiin, kun urkuviikon silloinen johtaja Erkki Krohn (kuvassa) oli pannut asian toimeksi. Hän perusti urkujen rahoituksen hankkimista varten Pro Organo Pleno ry:n ja valmista tulikin. Krohn itse oli kaiken sielu, ja kun mukaan hankkeeseen saatiin Lahden kaupunki, EU, Suomen kulttuurirahasto sekä mittava määrä yrityksiä ja yksityisiä lahjoittajia, vihittiin 1,2 miljoonaa euroa maksaneet urut käyttöön keväällä 2007. Urut teki Grönlunds Orgelbyggeri Ab Luulajassa.

Sibeliustalossa ei urkuja ole monta kertaa soitettu. Urkuviikolla soitetaan rahanpuutteen vuoksi Ristinkirkon ja Mukkulan kirkon uruilla ja välillä haitarilla kauppatorilla.

Sibeliustalon urut omistaa Lahden kaupunki, joka on antanut ne tietenkin Sibeliustalo Oy:n hoidettaviksi. Urkujen luovutus- ja vihkiäisjuhlassa soittivat nyt jo edesmenneet urkutaiteilijat Erkki Krohn ja Kalevi Kiviniemi sekä ruotsalainen Hans-Ola Ericsson ja englantilainen Colin Walsh.

Mistä nyt kiikastaa? En tiedä Sibeliustalon liian suuren salivuokran korkeutta, mutta asialle olisi kaupungin ja Sibeliustalon jotain tehtävä. Viime kesänäkin kansainvälisellä urkuviikolla soitettiin hammond-uruillakin. Musiikkitalon urkukonsertit taas ovat todistaneet, että urkumusiikki kiinnostaa yleisöä paljonkin. Sibeliustalon urut ovat liian arvokkkaat pelkäksi salin koristeeksi. Ei kaikkea pidä laskea vain rahassa.

kari.naskinen@gmail.com

Laulavia pikku naisia

Tyttökirjallisuuden yksi suurimpia klassikkoja on varmaan amerikkalaisen Louisa May Alcottin romaani Pikku naisia (1868), josta suomeksikin on ilmestynyt niin monta painosta, etten saanut lukumäärästä selvää internettiä selaamalla. Lukenut en ole, mutta televisiosta tulleen kolmiosaisen minisarjan näin 2018. Nyt löytyi myös ooppera-dvd, joka oli tehty Houston Grand Operassa 1998. Kirjaa näytään suositeltavan 9-12-vuotiaille, mutta ooppera sopii hyvin kaikkien katsottavaksi, sillä Mark Adamon (s. 1962) musiikki soi parin tunnin ajan oikein mukavasti. Nykyoopperaksi sävellys on tavallista lyyrisempi ja laululinjat ovat selkeitä. Tarinan dramaattisimmissa kohdissa musiikkiin kyllä tulee monimutkaisempia rakenteita, mutta ei liian hankalasti.

Esitys on tietenkin täysipainoinen, sillä tekijät isossa oopperatalossa ovat kovaa tasoa. Nimet eivät läheskään aina sano täällä kaukana mitään, mutta yksi tuttu laulaja sentään on, kun neljästä sisaruksesta vanhimman Megin (16) roolin laulaa Joyce DiDonato. Hän on esiintynyt myös Helsingissä 2016 ja Turussa 2024 sekä nähty elokuvateattereiden suorissa Met-lähetyksissä. Muut siskot:
Jo – Stephanie Novacek
Beth – Stacey Tappan
Amy – Margaret Lloyd
Näiden solistien tiedoista näkyy, että kaikki ovat alan huippuja. Samoin miesrooleissa olevat, joista keskeisessä Laurien osassa on Chad Shelton. Tähän nimilistaan voi vielä lisätä Pikku naisista viimeksi tehdyn elokuvan (2019) pääroolien esittäjät: Emma Watson, Soarsie Ronan, Eliza Scanlen, Florence Pugh ja tällä hetkellä mieshurmureiden ykkösnimi Timothee Chalamet.

Yli 500-sivuinen romaani on laaja ja siinä on paljon sivujuonia. Tapahtumat sijoittuvat 1860-luvun Bostoniin sisällissodan aikana, jolloin tyttöjen isä on pappina rintamalla. Elämä on köyhää, ja koviakin kolauksia tytöt joutuvat kokemaan. Kontrastia tuo naapurissa asuvan rikkaan herra Lawrencen pojanpoika Laurie. Jo kuvaa kirjailijaa. Libreton kirjoitti Adamo itse tiivistäen tarinaa paljon. Monta sivuhahmoa hän jätti pois keskittyen vahvasti Jo´n sisäiseen ”painiskeluun”, ja sisartenvälisiin suhteisiin Adamo antoi enemmän painoarvoa kuin romaanin kevyemmässä tyylissä. Tosin etsimieni kirjallisuustietojen mukaan romaaninkin vakavat ydinteemat ovat kasvaminen, muutos ja perheen siteet. Adamo itse sanoo, että hän löysi romaanista sellaisen syvemmän teeman, että rakkaimmatkin ihmiset voivat "hyljätä" toiset, kun heidän tiensä erkanevat, ja tämä vain on hyväksyttävä. Ilmeisesti ooppera ei olekaan samalla tavalla kevyt kuin romaani, vaan korostaa menetystä ja muutosta.

Romaanin tavoin tässäkin viitataan John Bunyanin näytelmään Kristityn vaellus (1678), jonka päähenkilö etsii tietä ulos pahuuden kaupungista. Muita viittaustenkohteita ovat J.W. von Goethe ja John Keats. Tätä kokonaisuutta pitää hyvin kasassa musiikki, joka on puhdasta oopperaa, mutta tuo välillä mieleen vaikkapa bernsteinilaisen musikaalityylin. Itsekin hän on sanonut pitävänsä Stephen Sondheimin musikaalista Sweeney Todd, joka viime viikolla esitettiin Tampere-talossakin.

Mark Adamon toinen ooppera on Houstonin tilaama Lysistrata or the Nude Goddess. (2005). Hän on säveltänyt myös yhden sinfonisen kantaatin, harppukonserton ja kuoroteoksia. 

kari.naskinen@gmail.com

Sigmund Freudin ja Romain Rollandin kirjeenvaihto Pohjois-Karjalassa

Vanhana 8 mm:n kaitafilmiharrastajana asia kiinnostaa aina. Viime syksynä tuli televisiosta Annie Ernauxin (s. 1940) tunnin mittainen kaitafilmi perheen elämästä ja yhteiskunnan muutoksesta 1970-luvulla. Nyt on Uusi Kipinä -galleriassa (Lahti) Annu Timosen (s. 1984) ja Kerttu Malisen (s. 1985) kymmenminuuttinen videoteos, joka kuitenkin on tehty pääasiassa 8 mm:n kaitafilmiaineistosta. Koska molemmat pitää luokitella taideteoksista, tein tämän jutunkin otsikon taideabstraktioksi.

Nuoremmilla tekijöillä on ollut pohjana neurologi Sigmund Freudin ja kirjailija Romain Rollandin ystävyys, joka perustui lähinnä kirjeenvaihtoon; ystävykset kohtasivat kasvokkain vain kerran, vuonna 1924. He kirjoittivat vuosien 1923-36 aikana parikymmentä kirjettä, joissa he keskustelivat mm. politiikasta, taiteesta, uskonnosta ja psykoanalyysista. Vuonna 1927 Rolland kuvaili Freudille kokemaansa tunnetta ikuisena ja rajattomana, tavallaan valtamerellisenä ja kehotti häntä analysoimaan tätä tieteellisin perustein. Rollandin ja Freudin näkemykset erosivat toisistaan, mutta valtamerellinen tunne ja sen tutkiminen saivat tästä alkunsa.

Tästä kirjeenvaihdosta, Pohjois-Karjalassa kuvatusta kaitafilmistä ja arkistomateriaalista syntyi tämä videoteos. Se rajautuu kuvissa näkyvään tyttöön ja tekijöiden elämän tilastollisen keskikohdan tuntumaan, joka tarkkaan ottaen on puolessa välissä tyttölasten keskimääräisestä elinajanodotteesta Suomessa, 84,2 vuotta. Teoksessa pohditaan valtamerellisen tunteen käsitteen kautta kuolemanpelkoa, kuolemaa, kehollisuutta ja ylisukupolvisuutta. Annu Timonen valmistui Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta ja Kerttu Malinen Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta 2018.

Lyhytelokuva 84,2 vuotta on tarkkaan käsikirjoitettu ja suunniteltu, ja siihen on lisätty myös ääni, kertojana näyttelijä Seidi Haarla. Meillä vanhoilla kaitafilmaajilla ei yli puoli vuosisataa sitten ollut sen paremmin suunnittelua kuin ääntäkään. Tai suunnittelua kyllä oli se, ettei filmiä saanut tuhlata, koska se oli kallista. Eikä filmejä tämän takia paljon leikattu, vaan jokseenkin kaikki otokset jäivät näkyviin. Alkuperäisessä 8 mm:n filmissä ei ollut ääniraitaa, joten jos äänen halusi, se piti synkronoida esitysprojektoriin jonkin muun laitteen kautta. Me isän kanssa kokeilimme tällaista Grundig-kelanauhurilla, mutta oli niin vaivalloista ja lopputulos epätarkkaa, että päädyttiin kuitenkin mykkäfilmeihin.

NOBEL-KIRJAILIJA
EI TYYTYNYT MYKKÄÄN

Vuonna 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Annie Ernaux pani kuvan ja äänen kohtaamaan, mutta tekniikka oli varmaan parempaa kuin 50-60-luvuilla. Ernauxin perheeseen oltiin 70-luvulla hankittu Super 8 -kaitafilmikamera, jolla taltioitiin perheen elämää. Tämän nyt puheena olevan elokuvan suunnitteli perheen poika David, kameran takana oli alkuperäisiä filmauksia tehtäessä 1972-81 ollut Annien silloinen puoliso Philippe, ja kertojana toimii nyt Annie Ernaux itse.

Näissä kotifilmien kuvissa on samanlaista sisältöä kuin kaitafilmaajilla yleensäkin. On tavallista oleilua, paljon kuvia lapsista ja lastenlapsista, uimarantakuvia, yhteistä arkea ja paljon lomamatkoja, jotka tietenkin olivat aina elämän kohokohtia. Näin Ernauxin kaitafilmeissäkin, mutta sitten alkoi näissä lomakuvissa olla myös hankalampien paikkakuntien näkymiä: Chile, Marokko, Albania, Lontoo, Moskova. Annie Ernaux esimerkiksi muistelee perheensä vierailua Chilessä puolitoista vuotta ennen sotilasvallankaappausta.

Annie Ernauxin kaitafilmi on Yle
Areenassa vielä helmikuun loppuun asti.

Kino Reginan nettisivulla Ilpo Hirvonen kirjoittaa, että kuvat eivät ole vieras lisäys Annie Ernauxin maailmaan. Hänen kirjallinen tuotantonsa vilisee viittauksia elokuvaan ja muuhun visuaaliseen kulttuuriin. Joitakin Super 8 -vuodet -elokuvassa (2022) nähtäviä kuvia voi jopa tunnistaa Ernaux’n romaanista Vuodet (2008). ”Kaikki kuvat katoavat”, hän kirjoittaa sen aloituslauseessa. Valokuvat ja elokuvat eivät katoa samalla tavalla kuin mielikuvat ja muistikuvat, mutta Ernaux puhuu kuvista laajemmassa mielessä. Kuvat ovat elettyjä asioita, koettuna niiden ”ainutkertaisessa valossa”. Ainutkertainen valo voi olla subjektiivista, mutta se voi myös olla intersubjektiivista, kollektiivista; se voi olla sukupolven jakamaa tapaa kokea asiat tietyllä tavalla, niiden ainutlaatuisessa merkityksellisyydessä. Nämä kokemisen tavat katoavat.

Näin se on. Kun minä 10-vuotiaana kävelen kaitafilmillä Lahden konserttitalon luona uuden Hirvi-patsaan luona, en vielä silloin tiennyt, että siitä 15 vuotta ja olen minäkin lahtelainen, kuten filmillä hymyilevä evakkomummoni silloin. Ainutkertainen valo.

kari.naskinen@gmail.com

Kunnianhimo syö pyhyyttä

Elokuva Conclave (2024) alkaa uuden paavin valintaa edeltävien äänestysten alkamista kardinaalien lounaalla, jossa jotkut ottavat keskusteluissa esille kirkon hajaannuksen. Ennen oli yhtenäistä, kun jumalanpalveluksissa ja muutenkin käytettiin latinan kieltä, nyt italialaiset istuvat omassa pöydässään, espanjalaiset omassaan jne. Muutenkin asiat ovat arkipäiväistyneet ja maallistuneet niin, että aitoa uskoa ei löydy samalla tavalla kuin muinoin. Kunnianhimokin syö nykyisin myös kardinaalien pyhyyttä, puhumattakaan siitä, että kovin harvassa ovat ne paaviehdokkaatkin, joiden tausta on moitteettoman puhdas. Edward Bergerin ohjaama elokuva on erinomainen opastus tuohon maailmaan, ja eniten tästä ansaitsevat kiitosta samannimisen romaanin kirjoittanut Robert Harris, josta elokuvakäsikirjoituksen teki Peter Straughan. Oscar-palkinnonkin Straughan sai työstään. Harris tunnetaan Suomessa parhaiten kolmiosaisesta kirjasarjastaan, joka käsittelee Rooman valtakuntaa.

Nämä ehdokaskardinaalien taustat ovat keskeisiä kysymyksiä elokuvassa, kun oikein aletaan niitä setviä äänestysten alkaessa ja jatkuessa. Joku on tehnyt aviottoman lapsen 30 vuotta sitten, joku on syyllistynyt lahjontaan hankkiessaan kirkollisia virkoja, joku on enemmistön mielestä kelvoton paaviksi ihonvärin takia ja yksi on taas juonta värittäen transu, vaikka siitä on ollut tietoinen vain edesmennyt edellinen paavi.

Laaja ongelma on kirkon se hajaannus, joka on jakanut katolisen kirkon pappeja ja jäsenistöä liberaaleihin ja konservatiiveihin. Yksi kärkiehdokkaista sanoo suoraan senkin, että katolisen kirkon olisi vihdoin aloitettava uskonsota, koska Roomakaan ei ole enää entisensä: ”Täälläkin on nyt minareettaja ja moskeijoita, ja tätä rappeutumista on kestänyt jo 50 vuotta.”

Valittavan paavin mielipiteet ovat ratkaisevia. Tämän takia ratkaisu ei ole helppo. Jotta koko homma ei kuitenkaan leviäisi mahdottomaksi ulkopuolisten vaikutusten takia, tapahtuu koko konklaavi (latinan sanoista cum clave, ”avaimen kanssa”) täysin suljetussa tilassa. Suljettuna tilana toimii Sikstuksen kappeli, josta kardinaalit kuljetetaan linja-autoilla yöpymään Vatikaanin muurien sisäpuolella olevaan hotellinomaiseen Casa Santa Martaan. Se rakennettiin 1990-luvulla juuri tätä tarkoitusta varten. Siellä on yksinkertaiset huoneet, yhteiset ruokailutilat ja kaikki tarvittava, ja koko rakennus eristetään ulkomaailmasta konklaavin ajaksi (ei puhelimia, internettiä tms.). Ennen tätä kardinaalit nukkuivat paljon epämukavammissa väliaikaisissa järjestelyissä Apostolisessa palatsissa 1600-luvun alusta.

Valintaan pääsevät osallistumaan alle 80-vuotiaat kardinaalit, joita yleensä on paikalla 120-130. Heistä jonkun pitää suljetussa lippuäänestyksessä saada kahden kolmasosan äänet, jotta Vatikaanin piipusta voidaan tussauttaa valkoinen savu. Vanhanaikaista valintakierroksissa on, että vähiten ääniä saaneita ei jätetä pois seuraavalta kierrokselta. Enää sataan vuoteen ei kuitenkaan ole mitään maratonkonklaaveja ollut, mutta muutaman päivän kestäviä sentään. Kaikkien aikojen ennätys on 1006 päivää 1200-luvun lopulla, ja se sai aikaan suljettuun konklaaviin siirtymisen. Elokuvassa ollaan Sikstuksen kappelissa kolme päivää ja valittu paavi ottaa nimekseen Innocentius XIV.

Elokuvan päähenkilö on kardinaalikollegion dekaani, joka toimii kollegion vanhimpana ja johtaa myös konklaavia. Tätä Vatikaanin hallinnon kakkosmiestä esittää hienosti Ralph Fiennes, joka on monenlaisen paineen alla, koska hänen vaikutusvaltansa kardinaaleihin on iso. Koko näyttelijäryhmä on tehnyt vakuuttavaa työtä.

Dekaanin avainkohtaus on se, jossa hän puhuu muille kardinaaleille varmuudesta. Varmuus on suvaitsevaisuuden kuolettava vihollinen. Edes Kristus ei ollut lopussa varma. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”, hän huusi tuskissaan ristillä yhdeksän tunnin jälkeen. - ”Uskomme on elävä asia juuri siksi, että se kulkee käsi kädessä epäilyksen kanssa. Jos olisi vain varmuutta eikä ollenkaan epäilystä, ei olisi mysteeriä. Eikä siksi uskoa tarvittaisi. Rukoilkaamme, että Jumala suo meille paavin, joka epäilee. Ja suokoon Hän meille paavin, joka tekee syntiä ja pyytää anteeksiantoa ja joka jatkaa samaan malliin.” Nämä sanat dekaani osoitti varsinkin niille kardinaaleilla, jotka olivat täysin varmoja siitä, millainen ihminen on väriltään ja muilta ominaisuuksiltaan hyvä ja millainen ei tarpeeksi hyvä paavin virkaan.

kari.naskinen@gmail.com