Pyhää sotalaitosta ei saa pilkata

Vaikka Pentti Haanpää tiesi sotalaitoksen olevan ihmiskunnan pyhimpiä ja jaloimpia paikkoja, hän ei uskonut, että hänen omat kokemuksensa asevelvollisuudesta olivat kaikkein kovinta pyhyyden pilkkaa. Tämän takia ei WSOY suostunut vuonna 1928 julkaisemaan Haanpään novellikokoelmaa Kenttä ja kasarmi. Kirjeessä Haanpäälle WSOY:n edustaja edellytti, että yksi kertomus liian brutaalina ei kelpaa ollenkaan, ja muistakin kertomuksista on poistettava pahimpia kohtia.

Haanpään ja WSOY:n laaja kirjeenvaihto on julkaistu Otavan julkaisemassa kirjassa Pentti Haanpään Kirjeet (2004), jonka löysin Orimattilan kirjaston poistohyllystä (0 euroa). Nämä poistohyllyt ovat usein antoisia, Hollolan Salpakankaalla kirjojen hinnat ovat 20 senttiä ja Lahden pääkirjastossa euron (myös cd-levyt).

Mutta Haanpäästä kuitenkin, sillä ajankohtainen on asia nytkin. Suomen sota- ja muiden herrojen valmistautumista sotaan ei saa pilkata.

Haanpään novellikokoelman julkaisi lopulta Suomen Sosialidemokraattia kustantanut Kansanvalta Oy, mutta silläkin meni lopulta pupu pöksyyn. Valkoisessa Suomessa 1930-luvulla se ei uskaltanut kustantaa vaaralliseksi pilkkaajaksi leimatun Haanpään 1931 kirjoittamaa Noitaympyrä-romaania eikä 1933 valmiiksi saamaa novellikokoelmaa Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Vasta 1956 vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen Otava julkaisi nämä molemmat.

Jo 1930-luvun lopulla Haanpää sai sentään muutamia teoksiaan julki, kun Gummerus kustansi mm. romaanin Taivalvaaran näyttelijä (1938) ja novellikokoelman Ihmiselon karvas ihanuus (1939).

Poikkeuksen näissä Haanpään kustannussodissa muodosti hänen omiin talvisotakokemuksiinsa perustuva Korpisotaa, joka ilmestyi Otavan kustantamana 1940. Siinä tämän pyhän sodan kuvaaminen oli kohdallaan, koska suomalainen oli parempaa rotua ja neuvostoliitfolainen vain tyhmä ryssä.

Itsesensuuria Otavakin toteutti ennen kirjan julkaisemista, mutta sitten se olikin hyväksyttävää laatua: sotataidottomia venäläisiä kuskattiin sotatantereelle kuin mullilasteja, mutta suomalaiset olivat oikealla asialla ja osasivat sen.

Haanpää itse oli suorittanut asevelvollisuutensa Sakkolassa Karjalankannaksella 1925-26 ja talvisodassa hän palveli Jalkaväkirykmentti 40:ssä Pelkosenniemellä, Sallassa ja Viipurinlahdella. Haanpää toimi tavallisena rivimiehenä huoltojoukoissa ja myös kiväärimiehenä pahoissakin paikoissa. Uudelleen sotaan hän joutui 1941, III Armeijakunnan I/12:een.

Ensimmäisen Kenttä 
ja kasarmi -novelli-
kokoelman kansikuva.

Haanpää oli lähempänä oikeaa sotaa kuin ne parempaa mainetta nauttineet kirjailijat, jotka tiedotus- ja propagandatehtävissä saivat osallistua sotaan lähinnä kirjoituspöytien takana, kuten Viljo Kajava, Olavi Paavolainen, Unto Seppänen ja Mika Waltari. Haanpään romaani omakohtaisesti koetusta sodasta olikin ensimmäinen todellinen kuvaus talvisodasta. Näistä mainetta nauttineista kirjoituspöytäkirjailijoista Paavolainen oli päämajan propagandaosastolla Mikkelissä haukkuen Kentän ja kasarmin ”harvinaisen kömpelöksi erehdykseksi”.

JUMALAINEN
TALOUSJÄRJESTELMÄ

Haanpää kirjoitti jo 1930-luvulla, että Suomessakin ”talousjärjestelmä on muka luonnonilmiö, jumalainen koneisto, jonka toimintaan valtiovalta ei voi sekaantua” (Tulenkantajat, 1933 ja 1934). Tuolloin maassa oli Toivo Kivimäen (Edistyspuolue) johtama porvarihallitus. Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Haanpään ja Tulenkantajien päätoimittajan Erkki Valan sakkoihin Raamatusta lainaamilla ja pilkkaavaa esitystapaa käyttäen lausumina, jotka halventavat julkisia viranomaisia ja laillista yhteiskuntajärjestelmää, kirkkoakin. Haasteen oikeuteen oli allekirjoittanut oikeusministeri Eric Serlachius (Rkp). Hovioikeus kuitenkin pudotti sakkojen määrää melkein puolella.

Edelleen ollaan samassa tilanteessa. Päivi Räsänenkin tuomittiin Raamatun siteeraamisesta.

Laillista isänmaata ei koskaan saa pilkata, vaikka USA:n DCA-sotajoukkojen täällä olo Tikkakoskelta Ivaloon isänmaan itsenäisyyttä hämärtääkin. Kirjapainojakaan ei Suomessa tarvita samalla tavalla kuin Haanpään aikana; kun Into-kustannus julkaisi Korpisotaa alkuperäisenä tekstinä, kirja painettiin Livonia-kirjapainossa Latviassa 2019.

Talousjärjestelmä joka tapauksessa pitää Isänmaata pystyssä, vaikka juuri nyt huonosti meneekin, ei kuitenkaan osinkojen kahmijoilla. Kuten Haanpää kirjoitti, tärkeät piirit, pankit ja yhtymät ovat valtiovallan asioihin sekaantumisen kautta saaneet yhteiskunnassa itselleen kadehdittavat olot, vapaudet ja väljyydet, eikä tähän kokonaisuuteen sovi puuttua.

kari.naskinen@gmail.com

Tuli on kirkkojen pahin vihollinen

Kärkölän hautausmaalla on pienoisveistos vanhasta puukirkosta, joka huonokuntoisena purettiin heti 1900-luvun alussa, kun nykyinen punatiilikirkko oli vihitty käyttöön lokakuussa 1889. Vanhan kirkon hirsistä rakennettiin Järvelän kylän ensimmäinen kansakoulu. Vaikka puukirkkoa ei tuhonnut tulipalo, aiheutti sen sijaan Hollolan pappilan tulipalo 1756 sen, että kirkkoa koskevia historiatietoja hävisi. Kärkölä oli pitkään Hollolan kappeliseurakunta, itsenäistyi 1867 ja liittyi takaisin Hollolan seurakuntaan 2017. Vanhasta kirkosta siirrettiin kellot uuden kirkon kellotapuliin ja tuntemattoman taiteilijan maalaama alttaritaulu myös uuteen kirkkoon.

Vuonna 1754 valmistuneen ensimmäisen kirkon suunnitteli Arvi Junkkari, jonka muita töitä olivat ainakin Heinolan maaseurakunnan kirkko, Haminan Elisabetin kirkko sekä Karttulan, Korpilahden ja Rautalammin entiset puukirkot. Kärkölän uuden kirkon suunnittelija oli Yleisten rakennusten hallituksen ylitirehtööri Ludvig Isak Lindqvist, joka oli hyvin tunnettu tekijä: Laitialan kartano Hollolassa, Arkkipiispantalo Turussa, lääninhallituksen päärakennus Oulussa, Jyväskylän kaupunginkirkko, Kemin kaupungin asemakaava jne.

Kirkkohistoriasta sain ylioppilastodistukseen 6, mutta nyttemmin olen yrittänyt parantaa tietotasoani tutustumalla kotiseutualueen historiaan. Käynti Kärkölän kirkon pääsiäiskonsertissa johdatti tutkimaan tulipaloja, kun tuli esille sellainenkin asia, että Kärkölän kirkko lämpiää maakaasulla. Jokaisen penkkirivin alla kulkevat siististi lämpöpatterit, eikä ole vaaraa tulipalon syttymisestä.

Vanhoja puukirkkojakin tietenkin vielä on, mutta koko ajan ne ovat vaarassa vähintäänkin tuhopolttajien takia. Suomen vanhin käytössä oleva puukirkko on Vöyrin puukirkko Pohjanmaalla. Sen vanhimmat osat valmistuivat 1627, kun se oli rakennettu 1490-luvulla valmistuneen Vöyrin ensimmäinen kirkon paikalle. Muita vanhimpia ympärivuotisessa käytössä olevia kirkkoja on Muhoksessa (1634), Elimäellä (1638), Kustavissa (1676) ja Sodankylässä (1689).

Eivät kaikki nämäkään kirkot ole tulipaloilta kokonaan säästyneet, mutta kirkkohistorian jatko-opintoni ovat vielä kesken tarkempien tietojen osalta. Internet kyllä auttaa: Suomessa on palanut arviolta noin 300 kirkkoa viimeisten 700 vuoden aikana, ja vauhti on kiihtynyt lähemmäs nykyaikaa tultaessa: salamaniskut, vahingot (esim. uunilämmitys), sodat ja ryöstöt, tuhopoltot (2000-luvullakin jo useita tapauksia). Nykyisin vanhoja puukirkkoja kyllä suojataan paremmin esim. automaattisammuttimilla, mutta riski on edelleen olemassa.

KOULU JA TÄHKÄ

Kärkölän nykyisen kirkon vieressä eteläpuolella on kirkonkylän entinen koulu (1905), jossa oli parhaimmillaan 75 oppilasta. Koulu lakkautettiin kesällä 2015, vaikka oppilaita silloinkin oli vielä 70. Rakennukset myytiin yksityiskäyttöön.

Kirkkoa vastapäätä tien toisella puolella on kuin Alvar Aallon suunnittelema funkkisrakennus. Se on kuitenkin kärköläläisen rakennusmestarin Jussi Vigrenin suunnittelema, 1939 avattu kahvila Tähkä. Nykyisin se toimii lounasravintolana sekä ateria- ja pitopalveluna. Jussi Vigren vaikutti enemmänkin kotikuntansa suunnitteluun toimiessaan Itä-Hämeen maanviljelysseuran rakennusneuvojana.

Kirkonkylän raitin varrella on vanhin liikerakennus kauppias Israel Saulin 1860-70-lukujen vaihteessa rakennuttama Puistola.

kari.naskinen@gmail.com

Rehujenpopsijat uhkana

Ranskalaiskaksikon Marc Caron ja Jean-Pierre Jeunetin paras elokuva on sympaattinen tieteisfantasia Kadonneiden lasten kaupunki (1995). Heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa Delicatessen (1991) oli myös fantasiaa, mutta komediallisesta yleisvireestään huolimatta karmea tarina kannibalismista ja muusta maailmanlopun meiningistä, kun kaikki alkaa olla menetettyä. Tämä tapahtuu pahasti rappioituneessa kerrostalossa, jonka vieressä on vielä surkeammassa kunnossa oleva rauniotalo. Mitään muuta ympäristöä ei näytetä, eikä saa tietoa siitäkään, mitkä tapahtumat ovat tähän johtaneet.

Koska ollaan Ranskassa, voi tietenkin viedä ajatusta siihen suuntaan, että aiheena on natsien miehitysvallan aiheuttama rappio. Kurjuutta korostaa värimaailma, joka on suodatettu pääasiassa ruskean ja likaisenkeltaisen sävyihin. Minkäänlaista vinkkiä ajankohdasta ei varsinaisesti kuitenkaan ole. Yksi auto sentään näkyy, 50-luvun englantilainen Morris Minor, mutta se ei paljon auta. Parempi onkin suhtautua elokuvaan pelkkänä groteskina hurlumheinä, jossa mikään ei ole totta.

Elokuvan nimi viittaa herkkukauppaan ja herkutteluun, tässä tapauksessa makaaberisti, mitä korostaa myös elokuvalle annettu suomenkielinen nimi Herkuttelijoiden yö. Talon alakerrassa on kiinteistönomistajan lihakauppa, mutta kun pihvilihaa ei enää ole, eikä ainoasta saatavilla olevasta ruoka-aineesta maissista ole paljon mihinkään, pitää lihakauppiaan teurastaa talon asukkaita tuoretta lihaa myyntiin saadakseen; kuvassa lihakauppias (Jean-Claude Dreyfus). Ei niin hurjaa miltä kuulostaa, kun tyylilaji kuitenkin on hirtehinen musta komedia.

Vuokralaisina kauppias Clapetin talossa ovat toistaiseksi kaksi Kube-veljestä, Interligator-pariskunta, jonka vaimo yrittää toistuvasti itsemurhaa, Tapioka-perhe, eräänlaisessa kosteassa likakaivossa etanoita kasvattava monsieur Potin ja mademoiselle Plusse aistillisen hahmonsa kanssa.

Sitten Clapet palkkaa talonmieheksi eläkkeelle jääneen sirkusklovnin, jolle pian paljastuu, mitä lihakauppias puuhaa. Kun klovni rakastuu kauppias-teurastajan likinäköiseen tyttäreen Julieen, he ryhtyvät vastatoimiin. Julie näkee lehdessä jutun viemäreissä asuvista troglodisteista, jotka ovat vastarintaliikkeenä lihansyöjille. Kauppiaskin tämän tietää ja haukkuu ”rehuja popsivia hinttejä”. Troglodistit ovat Caron ja Jeunetin keksintöä, mutta sanalla on sen verran yhteyttä todellisuuteen, että troglodyytti tarkoittaa luolissa asuneita esihistoriallisia ihmisiä.

Romantiikkaakin on klovni Louisonin ja Julien kesken, joiden lisäksi kauppias itse käy jyystämässä yhtä talon asukasta. Kun vanhoissa suomalaisissa elokuvissa tällaisissa kriittisissä kohdissa näytetään valkoisten pilvien liikkumista taivaalla, tässä elokuvassa näytetään sängyn jousten narisevaa liikettä.

Hulvattoman kertomuksen loppu on parasta: kasvissyöjien vastarintaliike varmistaa, että rakastavaiset voivat esittää herkän dueton rappiotalon katolla sellon (Julien) ja sahan (Louison) säestyksellä.

Delicatessenin ja Kadonneiden lasten kaupungin jälkeen Caron ja Jeunetin tiet erosivat. Caro teki lähinnä lyhytelokuvia, mutta Jeunet jatkoi kokoillan elokuvilla, mm. huippumenestys Amélie (2001).

kari.naskinen@gmail.com

Juudas ei ollutkaan petturi

Pääsiäisenä 20 vuotta sitten otin Yleisradion verkkosivuilta talteen uutisen Yhdysvalloissa julkistetusta kirjoituksesta, joka toi uutta valoa 2000 vuoden takaisiin tapahtumiin. Kysymys oli Juudaksen evankeliumina tunnetusta kirjoituksestaja ja asia oli tämä: Juudas Iskariot ei ollutkaan petturi, vaan toimi niin kuin Jeesus oli häntä pyytänyt tekemään. Tämä papyruskäärö oli löydetty Egyptissä jo 1970-luvulla, mutta 2006 se oli perusteellisten tutkimusten jälkeen tuotu laajempaan julkisuuteen. Ylen uutinen perustui AFP:n, BBC:n, Reutersin ja National Geographicin tietoihin.

Ei tämä mikään uusi väite kuitenkaan ollut. Jo kesällä 1960 fransiskaanimunkki Berthold B. jätti Jerusalemin patriarkalle Alberto Gorille pyynnön panna vireille Juudaksen tunnustaminen marttyyriksi ja julistaminen pyhimykseksi. Juudaksen evankeliumin julkaisun myötä asia tuli taas voimakkaasti esille, mutta koska Juudaksen toiminta Jeesuksen pyynnöstä poikkeaa virallisesta kirkollisesta opetuksesta, ei munkin ehdotus ole johtanut mihinkään virallisiin toimiin. (Pyhimysluetteloissa esiintyvä Pyhä apostoli Juudas eli Juudas Taddeus oli eri henkilö kuin Juudas Iskariot.)

Kirjallisuudentutkija Anne Fried kirjoitti asiasta 1984 käsitellessään myyttiä ja uskoa Michel Tournierin tuotannossa. Anne Fried kirjoitti Berthold B:n pyynnön koostuneen siitä, että Juudas tarjoutui vapaaehtoiseksi osalliseksi jumalalliseen pelastussuunnitelmaan. Hän otti tehtäväkseen Jeesuksen pettämisen, jotta Jeesus saattoi suorittaa loppuun tehtävänsa kuolla maailman syntien tähden ja pelastaa ihmiskunnan kuolemallaan.

Viimeisellä ehtoollisella Getsemanessa Jeesus vielä varmisti, että Juudas muisti heidän sopimuksensa: ”Ystäväni, mitä varten tänne tulit?” Juudas tiesi ja muisti. Hän toteutti taivaallisen tehtävänsä.Raamattuun otetun version mukaan Juudas antoi Jeesuksen roomalaisille 30 hopearahasta, katui myöhemmin tekoaan ja hirtti lopulta itsensä.

Juudaksen evankeliumin kirjoittajaa ei tiedetä. Egyptistä löydetyn tekstin uskotaan olevan 300-luvulla kirjoitettu kopio alkuperäisestä kreikankielisestä tekstistä, josta on mainintoja jo 180-luvulta.

Eilen pääsiäisenvietto käytännössä alkoi Lahden kaupunginorkesterin, Dominante-kuoron ja solistien esittämällä Bachin Johannes-passiolla. Johannes-passiossa Juudas mainitaan heti alussa Jeesuksen vangitsemisen yhteydessä, kun hän tulee paikalle sotilasjoukon kanssa.

Matteus-passiossa Juudaksen bassorooli on paljon näkyvämpi, siinä hänellä on useita omia lauluosuuksia evankelistan kertomuksessa. Matteus-passiossa kuvataan myös Juudaksen katumusta, hopearahojen palauttamista ja hänen itsemurhaansa. Tätä seuraa kuuluisa aaria "Antakaa minulle Jeesukseni takaisin!”

Hieno esitys Sibeliustalossa, mutta ei sille mitään voi, että Ristinkirkossa nämä kärsimysviikon passiot tuntuvat aina oikeammilta – vähän epämukavat penkit, eikä turhalla väliajalla juoda kuohuviiniä tai konjakkia. Bach ei passioitaan taidemusiikkitilaisuuksiin edes tarkoittanut. Tilanne onneksi todellistuu taas pitkänäperjantaina Kärkölän kirkossa, jossa Kansallisoopperan laulajat esittävät Pergolesin Stabat Materin. Sitä ennen tänä iltana tulee radiosta Matteus-passio.

IKONI

Hollolan kirkkoherranpappilassa on vielä 2. pääsiäispäivään asti ikoninäyttely. Siellä ei ole kuitenkaan yhtään Juudas-aiheista ikonia, joten valitsin tämän jutun otsikkokuvaksi Marjaana Heinosen modernin ikonin, jonkatapaista en ennen ollut nähnyt. Siinä on käytetty tekstiiliä, lasia ja ehkä orjantappurapensaan oksaa. Lasi on säröillä, mitenhän se pääsiäisen symboliikkaan liittyy? Teoksen nimi on ”Alusta asti”.

kari.naskinen@gmail.com