Algoritmi = sielu

Teollisuusrobotiikan suunnittelija ja elektronisen musiikin varhainen suomalainen kehittäjä Erkki Kurenniemi (1941 - 2017) sanoi vuonna 2000, että ”tietokoneen raakakapasiteetin pitäisi olla ihmisaivojen tasalla 2040, no, sanotaan vaikka 2100. Jos silloin arkistoni syötetään kvanttiaivosimulaattoriin, siltä menee tietysti aikansa orientoitumiseen. Se tietää, ettei se ole ´sama´ kuin kuin minä, mutta se voi yrittää parhaansa.”

Kurennimen (kuvassa) tätä pohdintaa on nyt julkaistu Tutkijaliiton uuden jukaisusarjan Paran ensimmäisenä numerona Para 01 (2025), jonka sisältönä on Helsingin yliopiston filosofian, historian ja taiteiden tutkimuksen dosentin Tanja Tiekson essee ”Kokeellisen musiikin hiljaisuudet”. Essee laajenee otsikkoaiheestaan koko avangarden olemukseen käsitellen paljon myös John Cagen teoksia, joita esitettiin Viitasaarellakin Musiikin aika -festivaalilla 1983 (Hakkaraisen Teukka ei kuulemma ollut paikalla).

Kurenniemi on mukana esseessä sillä tavalla, että Tanja Tiekso julkaisee siinä otteita käymästään sähköpostikeskustelusta Kureniemen kanssa. Pitkissä kirjoituksissaan tuolloin vuonna 2000 Kurenniemi sanoi vanhan kysymyksen aineen ja hengen suhteesta kadonneen, de facto, kun on alettu ymmärtää hardwaren ja softwaren suhde. Aineen ja hengen suhteen läheisyyttä Kurenniemi kuvasi niinkin, että sielu on yhtä kuin algoritmi: ”Jonkin tietokoneohjelman algoritmillahan tarkoitetaan siinä mielessä abstraktia periaatetta, että sama algoritmi voidaan kirjoittaa suunnilleen millä tahansa ohjelmointikielellä. Kysymys kuuluu, mikä on yksinkertaisin algoritmi, jolla voi sanoa olevan itsetietoisuus (self-awareness)? Pelkään että teologian koulutus ei tarjoa ajanmukaisia välineitä näiden kysymysten pohtimiseen.”

En onneksi joutunut näin hankalien asioiden kanssa tekemisiin, kun aikoinaan toimittajana kävin haastattelemassa Kurenniemeä Porissa, jossa hän toimi teollisuusrobottien ohjausjärjestelmien suunnittelijana Rosenlewilla 70-luvun jälkipuoliskolla. Minua kiinnosti robotiikan ja koneellisen musiikin lisäksi Kurenniemen tekemät kokeelliset lyhytelokuvat, kun olin itsekin harrastanut sellaisten väsäämistä. Nykyisin ainakin osa näistä Kurenniemen 16 mm:n elokuvista on Kiasman hallussa ja niiden digitoituja kopioita ehkä pääsee katsomaan Kiasman kirjastossa. Osa elokuvista on Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa.

Silloin Porissa ei Kurenniemi näyttänyt elokuviaan, enkä minä puhunut omista 8 mm:n taide-elokuvayrityksistäni. Tanja Tiekso sen sijaan kertoo nyt Kurenniemen elokuvista, joista esimerkiksi neljä minuuttia kestävässä Tavotellussa kaunottaressa esiintyvät omina itsenään mm. Otso Appelqvist, Peter von Bagh, Otto Donner, Eija Pokkinen, Tuula Saarikoski ja Elina Salo.

DIMI IS DEAD

Tanja Tiekson esseen nimi tulee Kurenniemen yhdestä elektronisesta soittimesta Dimi O:sta, joka nyt on jo kuollut. Nyt kuitenkin muutama jälkihavainto amerikkalaisesta John Cagesta (1912 - 1992), joka tuli maallikoillekin kuuluisaksi lehtijutuista. Niissä kerrottiin varsinkin hänen avantgardesta teoksestaan 4´33”, josta puhuttiin neljänä minuuttina täydellistä hiljaisuutta. Tarkkaa kestoa ei kuitenkaan ollut, vaan teoksen jokaisen kolmen osan nuottien kohdalle oli vain merkitty ”tacet” (vaikeneminen, tauko). Kappaleen nimessä on kuitenkin tuo 4´33” eli kesto on sen mukaan 273 sekuntia (absoluuttinen nollapiste on -273,15 astetta).

John Cagen (kuvassa) teoksen kantaesitys oli 1951 Woodstockissa New Yorkissa, jossa sen esitti pianisti David Tudor. Suomen-kantaesitys oli 1962 Helsingissä tai Jyväskylässä, joissa Suomen musiikkinuoriso ry. järjesti nykymusiikkikonsertteja. Ne saivat lisänimekseen ”lastenkamarikonsertit” säveltäjätohtori Nils-Eric Ringbomin arvostelusta, jossa hän kirjoitti ko. konserttisarjan ensimmäisen konsertin olleen vain ”hillitöntä ja tarkoituksetonta lastenkamarimekkalaa”.

Nykyisin Cagen ja muiden avantgardistien teokset ovat jo hyväksyttyä taidetta, vaikka eivät tietenkään perusamerikkalaisille eikä -suomalaisille. Esseessään Tanja Tiekso sanoo tärkeimmän syyn avantgarden ja samalla hiljaisuuden paradigman hyväksytyksi tulemiselle olleen aikoinaan täydellinen ajoitus. Maailmansodat olivat keskeyttäneet tuhansien eurooppalaisten taiteilijoiden työskentelyn vuosiksi ja varsinkin juutalaiset taiteilijat olivat paenneet Yhdysvaltoihin. Kun sota 40-luvulla loppui, taide-elämä virkosi vauhdilla ja erityisesti fasisti- ja kommunistihallintojen halveksima ja kieltämäkin avantgarde alkoi taas kiinnostaa taiteilijoita. Musiikissa 50-luvulla tapahtui uuden ja elektronisen ja radikaaliin pyrkivän musiikin läpimurto.

Tutkijaliiton Para-sarjaa kannattaa seurata. Tutkijaliiton mukaan se tarjoaa uudenlaisen mahdollisuuden yhteiskuntakriittiselle, filosofiselle ja taideteoreettiselle kirjoittamiselle. Tanja Tiekson essee on 60-sivuinen. Tällainen kevyt muoto antaa mahdollisuuden murtaa käsitteellisen tekstintuotannon kategorioita esim. dialogin, kritiikin, luonnoksen, tutkielman, kommentaarin ja kirjeenvaihdoin keinoin. Helsingin kirjamessuilla kuukauden kuluttua kannattaa käydä Tutkijaliiton osastolla.

kari.naskinen@gmail.com

Antaa maaseudun autioitua

Kepu on periaateohjelmaansa myöten huolissaan maaseudun autioitumisesta. Sen omaan viiteryhmään kuuluva pellervolainen osuustoiminta ei kuitenkaan tästä välitä bensantippaakaan. S-ryhmän osuusliikkeiden ABC-asemat ovat järjestäneet itselleen yksinvalta-aseman monella pienellä paikkakunnalla, mutta nyt ne lopettavat näitä asemia, kuten Helsingin Sanomissa viikonvaihteessa uutisoitiin.

Kun ABC-ahneusasemia alettiin 1998 perustaa, yhtenä seurauksena oli, että lähitienoilta joutuivat pienet yksityiset huoltoasemat lopettamaan toimintansa, koska ison S-osuusliikkeen kanssa ei pystynyt kilpailemaan. Näillä vanhoilla huoltoasemilla autoilija sai vielä huoltopalvelujakin, mutta ABC:n bisnesformaatti oli alusta alkaen, että tärkeintä oli vessojen ja kassojen lukumäärä. Autonvalojen polttimoa tai tuulilasinpyyhintä siellä ei kukaan osannut vaihtaa. Eikä yhdelläkään ABC:llä ole rasvamonttua.

Uudet hienot kahvila- ja ravintolatilat tietenkin vetivät maajusseja kahveille ja viinereille, olihan se myös niin kuin omaa asiaa, oman osuusliikkeen toimintaa. Mutta entäs nyt, kun toiminta loppuu niillä paikoilla, joissa se ei olekaan osoittautunut kultakaivokseksi ABC:lle? Missä lähialueen äijät nyt kokoontuvat analysoimaan gallupin tuoreimpia prosentteja ja suomalaisten surkeaa menestystä Tokion kisoissa? Eiväthän ne lakkautetut vanhat huoltoasemat baareineen enää palaa. Lottokuponkikin pitää viedä johonkin kauemmas. Kannattaa muuttaa lähimpään kaupunkiin.

Kepu pettää aina, kirjoitti Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Aimo Kairamo jo 70-luvulla.

Muutaman viime vuoden aikana on yhdeksän ABC:tä suljettu. Viimeksi Ilmajoella, jossa kunnanvaltuuston suurin puolue on kepu, 35 valtuutetusta 14 on kepulaisia.

kari.naskinen@gmail.com

Ydinsodan uhka myös Dyynillä

Vaikka Dyyni-elokuvan Osa kaksi (2024) on ensimmäistäkin osaa seikkailullisempi action-scifi, on se teemoiltaan edelleen syvällinen, jos siitä näkövinkkelistä haluaa elokuvaa katsoa. Jo ennen alkutekstejä Arrakis-planeetan keisarin tytär sanoo, että hänen isänsä vallankäyttö perustuu tarkkaan laskelmointiin, ja kuvat Harkonnenin suvun suuresta sotilasparaatista tuovat suoraan mieleen Saksan natsipuolueen isot kokousparaatit Nürnbergissä 1930-luvulla. Elokuvan loppuvaiheissa on toinen paraati, jossa liehuvat viirit varustettuna T-kirjaimesta muotoilluilla kirjaimilla muistuttaen Elon Muskin autofirman liikemerkkiä. Ivalo-sarjaelokuvassa on roistomaisen yrityksen liikemerkki niin ikään versioitu Teslan logosta. Dyynissä maailmankaikkeuden Padishah-keisari täsmentääkin, että sydämen ei pidä hallita, tarkoittaen tällä sitä, että voima se on joka ratkaisee.

Dyynillä eletään vuotta 10 191, mutta ongelmat ovat samoja kuin täällä tänä päivänä. Sodanuhka on jatkuvasti päällä. Dyyni-universumissa kysymys on kapinasta eli sisällissodasta ja tilanteet ovat yhtä vaarallisia kuin meillä nyt. Molemmilla osapuolilla on omat ydinarsenaalinsa, ja fremenien heimolla se koostuu 92 ydinkärjestä. Sattumako on, että Israelilla on nyt 90 ydinkärkeä? Harkonnenien ydinkärkien määrä ei tule näin tarkasti esille. Lopun taisteluista en saanut selvää, käytettinkö ydinaseita, mutta ratkaisuun joka tapauksessa päästään, mutta kuten omasta maailmastamme jo tiedämme, ei lopullisia ratkaisuja ole. Päähenkilön Paul Atreidesin äiti Lady Jessica sanookin lopuksi, että Pyhä sota alkaa. Paul on jo aiemmin nähnyt unenkin Pyhästä sodasta, jossa miljoonia ihmisiä kuolee sotaväkivallan lisäksi nälkään. Pyhän sodan vuoro on Dyynin kolmannessa osassa, jonka ensi-illaksi on suunniteltu 18.12.2026.

Denis Villeneuven ohjaama elokuva on mahtipontisen komea. Dvd:ltä sen katsoin, mutta täydellisen kokemuksen saadakseen olisi tietenkin pitänyt mennä Finnkinon Itiksessä olevaan IMAX-teatteriin. Sellaisella valtavankokoisella, kaarevalla valkokankaalla 70 mm:n filmillä kuvattu elokuva on toista kuin metrinlevyisellä tv-ruudulla. Pääkuvaaja on taas ollut Greig Fraser ja jälki on upeaa. Fraser on myös uusimman Batmanin kuvaaja, ja toinen osa sille tulee 2027. IMAX varmaan paljastaa telkkaria paremmin, miksi Dyyni Toinen osa sai Oscarit visuaalisista tehosteista ja äänestä. Tämä äänipuoli on kuitenkin sellainen, että Tennispalatsin suurimmassa salissa käydessäni olen pitänyt päässäni vastamelukuulokkeita.

Dyynin kuvauspaikkoja ovat olleet mm. Abu Dhabin ja Jordanian aavikot. Harvinaisen hieno kohtaus on elokuvan alkuvaiheissa Fremenin ja Harkonnenin sotilaiden avaustaistelu, joka kuvattiin 25.10.2022 olleen osittaisen auringonpimennyksen aikana. Pimenevä aurinko on taustana, kun Lady Jessica iskee kivellä yhden Harkonnenin sotilaan kuoliaaksi. Elokuvan nimi siis tulee aavikoiden dyynimuodostelmista, vaikka kuvattavan planeetan nimi ei Dyyni olekaan. Frank Herbertin alkuperäisen romaaninkin nimi on Dyyni (1965); oli varmaan kaupallisesti parempi valinta kuin Arrakis. Lisäksi hiekkadyynit kiteyttävät mielikuvan eksoottisesta, mystisestä autiomaasta fremenien elämän ankarina elinolosuhteina.

Parempaan ollaan kuitenkin menossa. Paul sanoo joukoilleen, että veden niukkuudesta huolimatta vettä kyllä löytyy ja että hän tulee kuin messias konsanaan johdattamaan kansansa vihreään paratiisiin. Näin Paul ottaa kantaa ilmastonmuutokseenkin: on toivoa ympäristön ennallistamisesta. Messiaana häntä toiset pitävätkin, toiset taas huijarina. Dyynin kolmas osa tulee joka tapauksessa Herbertin kirjasta Dyynin messias (1969), jossa aikaa on kulunut 12 vuotta nyt nähdystä. Siinä Paul Atreides on päässyt valta-asemaan, mutta ei ole kyennyt pitämään aisoissa pyhän sodan nimissä taistelevia fanaatikkoja.

Paulin nousu messiaaniseksi hahmoksi fremenien keskuudessa korostaa sitä, miten uskonnollisia ja ideologisia asioita voidaan käyttää vallan välineinä. Taas tulee mieleen Israel, kuten myös poliittinen populismi, joka pyrkii karismaattisten johtajien avulla kiihdyttämään kansoja väkivaltaisiinkin tekoihin. Dyynissä voidaan nähdä vertauskuvaa siitä, miten yhteisöjä voidaan huijata lupauksilla pelastuksesta ja paremmasta tulevaisuudesta.

Yksi tärkeä viittaus Dyynissä nykyaikaan on se geopolitiikkaa, johovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet luonnonvarat. Arrakis-planeetan arvokkainta on jokin täydellisen erinomainen mauste, joten sen hallinnasta taistelevat kaikki. Täsmälleen sama on tilanne täällä tutussa maailmassa, jossa raakaöljy ja harvinaiset mineraalit liittyvät edelleen geopoliittisiin konflikteihin. Arrakisin alkuperäiskansa fremenit edustavat hyväksikäytettyjä yhteisöjä, jotka jäävät suurempien pelinappuloiksi, vrt. Lähi-idän tai muiden kolonialismin historia.

Niin ja sitten vielä ne hurjat hiekkamadot. Ne ovat yhä mukana ja hiekkamadolla ratsastaminen on hurjaa touhua. Mukana ovat myös lentokoneet, jotka lentävät räpyttävillä siivillä 6/kone, luultavasti 10 000 räpäytystä minuutissa.

Enemmän pidin nyt Dyynistä kuin sen ensimmäisestä osasta (2021), näköjään olin päässyt paremmin sisälle tähän aika yksinkertaiseen tarinaan, kun otin uuden lähtökohdan ja vedin vertauskuvallisia yhtäläisyysviivoja omaan aikaamme.

kari.naskinen@gmail.com

Umpio nurinpäin

Amerikkalaisen Ross Macdonaldin kovaksikeitetyssä rikosromaanissa Tuomitsijat (1958) on hyvä virkepari: ”Pitäisi rakentaa mielisairaaloita, joissa on saranalliset nurkat. Aina silloin tällöin sairaala käännettäisiin nurin niin että ulkona olevat jäisivät sisään ja sisällä olleet pääsisivät ulos.”

Nykyisin tuntuu kuin osa ihmisistä eläisi pysyvästi nurinpäin käännetyssä umpiossa. Olen muutamia kertoja tavannut ihmisiä, joilla ei ole ollut hajuakaan oman paikkakuntansa asioista. Tämä koskee etenkin nuoria. Koska tällaiselle ihmiselle ei tule mitään oman alueen lehteä, hän tietää kyllä tarkkaan Gazan, Ukrainan ja Janni Hussin ajankohtaiset tilanteet, mutta kotikaupungin asioista ei ole hajuakaan. Ennen oli toisin, kun melkein joka kotiin tuli sanomalehti ja/tai maksuton kaupunkilehti, eikä nettiä vielä ollut. Lehdistä löytyi kaikki oleellinen oman kaupungin asioista, pienemmissä kunnissa omasta paikallislehdestä. Silloin ei kuitenkaan oltu tietämättömiä koko maan ja maailmankaan asioista, koska sanomalehdissä oli kattavat osastot niillekin. Esimerkiksi meillä Lahdessa oli ESS:n ulkomaantoimituksessa kolme erikoistoimittajaa, samoin talous- ja kulttuuritoimituksissa. Ei ole enää.

Jos umpiossa olisi saranat, ne on nyt käännetty nurinniskoin. Tilannetta hankaloittaa lisäksi se, että lehtiä tilaamallakaan ei saa tarpeeksi edes paikallista nippelitietoa. Olen pannut merkille, että esimerkiksi tapahtumailmoituksia ei enää lehdissä juurikaan ole, koska ne voi panna maksutta nettiin. Sieltä niitä on erikseen hakemalla haettava, eikä sittenkään löydy. Lehdillä on kyllä netissä erilaisia menovinkkikalentereita, mutta niissäkin on osattava tietyllä tavalla toimia, jotta hakemansa löytäisi.

Koko kuva on kaiken tiedon pirstaloituminen. Ennen oli helppoa, kun lehdet kertoivat kattavasti lähes kaiken ja loput kuultiin STT:n radiouutisista. Nyt koko tiedonvälitys on saanut kylkeensä vielä valetiedonvälityksen, johon liittyy myös digitaalinen valheellisuus. Kuvienkäsittelytekniikka on kehittynyt sillä tavalla huonoon suuntaan, että enää ei pidä paikkaansa sekään, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, koska tekoäly ja muut uudet teknologiat ovat pilanneet kuvan todistusvoiman.

Taas kirjoitan, että ”ennen”. Tuttu sanonta ennen oli, että se ei ole mikään uutinen, jos koira puri miestä, mutta jos mies puri koiraa, se oli. Nykyisin somessa ja koko nettihösötyksessä keskitytään pääasiassa tähän jälkimmäiseen. Aina on etsittävä jotain kohahduttavaa jatavalliset asiat jätetään sivuun.

Tämän aamun hauskuus lehtienluvussa oli kuitenkin, että joku maalta kaupunkiin tullut toimittajatyttö kirjoitti Etelä-Suomen Sanomissa ”tien toisella puolella” olevasta Citymarketista keskellä kaupunkia. Helsingin Sanomissa puolestaan ärsytti, että taas oli erillinen kulttuuriosasto niitattu yhteen päälehden kanssa ja kotona piti kinata, kumpi saa lukea lehden ensin.

kari.naskinen@gmail.com

Kauneuden syvin ydin

"Pahiten orjuutettuja ovat ne, jotka ovat vapaita.” Tällä Goethen sanonnalla alkaa Brady Corbetin iso eeppinen elokuva The Brutalist (2024) Buchenwaldista hengissä selvinneen arkkitehdin László Tóthin loppuelämästä Amerikassa. Ensimmäisenä hän näkee laivalta Vapaudenpatsaan alassuin oltuaan itse jotenkin huonossa asennossa, sitten hän saa tervetuliaistoivotuksena 25 dollaria, josta hän ainakin osan tuhlaa heti huoratalossa. Vuosi on 1947 ja Tóth lukee ja kuulee, että Amerikka on ratkaisujen maa. Vaikka dollarit menevät huoriin, Jeesus pelastaa, kuten seurakunnan ruuanjakopisteen kyltissä sanotaan. Ruoka kyllä loppuu kesken jonotuksen, mutta Amerikassa selviää aina ja kaikesta. Jo aiemmin kultamaahan tullut Attila Molnarkin on kuivilla keksittyään ratkaisuja; nimensä hän on vaihtanut ja perustanut huonekaluliikkeen Miller & Sons, vaikka hänellä ei lapsia olekaan, mutta näin pitää olla, koska Amerikassa pidetään perheyrityksistä.

László Tóthin keskitysleiritaustan ja brutalistisen betoniarkkitehtuurin lisäksi elokuvan nimi sisältää monitasoisesti symboliikkaa, joka ulottuu tämän arkkitehtuurisuuntauksen ohella raakaan, koruttomaan yhteiskuntaan ja siinä vain rahalla mitattaviin valtasuhteisiin. Tässä julmassa maailmassa Tothia näyttelevä Adrien Brody on Buchenwaldin jälkeen taas syrjittynä kurjuudessa, kunnes onnistuu kohtaamaan Pennsylvaniassa raharikkaan teollisuuspohatan Harrison Lee Van Burenin (Guy Pearce), joka oli nähnyt Look-lehdessä jutun Bauhausin arkkitehtuuri- ja taidekoulusta ennen sotia valmistuneesta Tothista. Näin Toth saa valtavan työprojektin: pitää suunnitella miljonäärin edesmenneen äidin kunniaksi Van Buren -keskus, joka käsittää kirjaston, teatterin, kuntosalin, uima-altaan ja kappelin. Rakennuspaikka on Philadelphian pohjoispuolella Doylestownissa, jossa netistä katsottuani onkin nykyisin useita komeita rakennuksia, mm. The Mercer Museum ja The Fountain House.

Jossain tässä kohtaa elokuvassa on minuutin väliaika ja siirrytään toiseen osaan, jonka nimi on "Kauneuden syvin ydin". Täsmällistä merkitystä tälle sanonnalle ei anneta, mutta elokuvan epilogissa Tóthin siskontytär Zsofia sanoo, että enon arkkitehtuurissa keskeinen piste oli aina jokin ”pysyvä”. Van Buren -kappelissa se oli katossa olevasta ristinmuotoisesta kuviosta alas heijastuva auringonvaloristi. Kappelista tuli myös heijastus Tóthin selviytymistä traumaattisessa ja vihamielisissä ympäristössä.

Zsofia sanoo tämän puheessaan 1980 Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa, jossa on Tóthin rakennusten retrospektiivinen valokuvanäyttely. László Tóth on paikalla pyörätuolissa ja Zsófia sanoo, että László suunnitteli Doylestownin rakennuksen tilat muistuttamaan sekä Buchenwaldin että Dachaun keskitysleirejä. Tóthin vaimo Erzsebet (Felicity Jones) ja Zsófia (Raffey Cassidy) olivat tulleet Amerikkaan 1950. Erzsebet istui pyörätuolissa sairastuttuaan Dachaussa huonon ravinnon osteoporoosiin, ja aika pian Amerikkaan tultuaan hän sanoi, että ”tämäkin maa on mätä”.

 
MAAHANMUUTTAJAN SUURI TARINA

Elokuvateatterissa esiintyvien häiriöilmiöiden takia katson elokuvat nykyisin dvd:ltä. Joissakin tapauksissa tämä on tietenkin harmillista, koska nytkään en kokenut elokuvaa VistaVision-laajakangasesityksenä. Tämän 70 mm:n laajakuvaformaatin kehitti 1954 Paramount Pictures, mutta tämä malli häipyi pois 60-luvulla. Tavallisissa teattereissa tällainen 70 mm:n filmi olisi nyt kylläkin kopioitu kapeammaksi versioksi. Dvd:n etuna on kuitenkin se, että tämänkin 3,5 tuntia kestävän elokuvan voi pissa- ym. taukojen ajaksi pysäyttää. Nyt oli yksi tauko pidettävä, koska László Tóthin henkilöllisyys piti selvittää. Nopeasti tietenkin selvisi, että kysymys ei ole todellisen elämän arkkitehdista, mutta oli kuitenkin monta oikeaa arkkitehtia, jotka holokaustista selvisivät lopulta Amerikkaan. Yhtenä esimerkkinä mainitaan Tóthin tavoin Unkarissa syntynyt ja Bauhaus-koulutuksen saanut Marcel Brauer, joka suunnitteli jonkin ison rakennuskokonaisuuden Collegevilleen Minnesotaan.

Elokuvan mestarillisesti ohjaama Brady Corbet on maininnut kirjallisiksi lähteikseen W.G. Sebaldin ja V.S. Naipaulin teokset. Elokuvan ensimmäisen osan nimeksi Corbet otti Naipaulin omaelämäkerrallisen kirjan nimen Saapumisen arvoitus (1987). Naipaul syntyi intialaiseen hinduperheeseen Trinidadin saarella, josta hän stipendillä pääsi Oxfordin yliopistoon ja jäi Englantiin. Maahanmuuton ja vierauden ongelmiin puututaan myös The Brutalistissa, mutta juutalaisuudestaan huolimatta Tóth selviää, kun ei tietoisesti tee liikaa ongelmia elämäänsä, kun niitä on muutenkin. Antisemitismi ei elokuvassa tule esille, mutta on kuitenkin sitä arjen rasismia, joka viime aikoina on yllättäen taas muuttunut myös julkirasismiksi, meilläkin.

Tóth näkee kuitenkin valoakin, vaikka hänessä on brutaalia surua ja melankoliaa. Hänen suunnittelemassaan rakennuksessa komealla kukkulalla valon merkitys korostuu, se luo kontrastin materiaalien raskaudelle (pahuudelle?). Valo on vertauskuva toivolle ja henkisyydelle, joka laskeutuu maanpinnalle pimeyttä ja kärsimystä helpottamaan.

Maahanmuuttajiin kohdistuvaa hyljeksintää Corbet siis käsittelee hillitysti. Selväksi joka tapuksessa tulee, että Harrison Lee Van Buren edustaa elokuvassa trumpilaisen kapitalistista ja imperialistista voimaa, joka pelkästään hyödyntää Tóthin kaltaista lahjakasta maahanmuuttajaa. Van Burenin vallankäyttö on brutaalia alistamista, esimerkiksi lähes tiedottomassa känni- ja huumetilassa olleen Tóthin raiskaus.

Joillekin tämä koko julma iso maa ei vain käy. Zsófia ja puolisonsa Binyam sanovat 1950-luvun lopulla muuttavansa Israeliin, mutta siellä on tietenkin oma pahuutensa, pahempikin, kuten nyt varsinkin tiedämme.

Minä sen sijaan lähden kohta kirjastoon, ja Lahden kaupunginteatterin ohi kävellessäni katson brutalistista betonirakennusta uusin silmin. Pekka Salmisen suunnittelema teatteritalo valmistui 1983, eikä se paljon yleisiä kehuja saanut. Nyttemmin me kuitenkin olemme oppineet sitä suorastaan ihailemaan, ja seuraavalla kerralla italialaisen Elena Ferranten Loistavaa ystävää katsomaan mennessäni tarkastelen väliaikakahveilla erityisesti valon tulemista aulatiloihin.

kari.naskinen@gmail.com

Levis kun Jokelan eväät

Helsingin kaupunginteatterin mainoslehdessä ennen syyskauden alkua kehuttiin, että Juha Jokelan uusi näytelmä on hulvattoman hykerryttävän riemastuttava komedia. Jokelan liike-elämää käsittelevät näytelmät Mobile Horrorista (2003) alkaen ovat olleet teräviä havaintoja bisnesmaailman armottomuudesta ja huonosta osaamisesta, mutta nyt tämä Let´s play business on surkeuden huippu, eilenkin se levis liian isolle näyttämölle kuin Jokelan eväät.

Väliaikakahveilla samassa pöydässä istunut hesinkiläinen pariskunta oli vielä jyrkemmin samaa mieltä, mies (n. 70) sanoi heidän käyvän paljon teatterissa ja tämä esitys on nyt huonointa teatteria, mitä olivat koskaan nähneet. Pelkkää kaaosta esitys onkin. Epäjohdonmukaista ja epäseölvää puhetta paljon, liikettä koko ajan sekä henkilöillä että lavasteilla. Kaiken lisäksi tämä konsulttitoimisto HX:n sekava tarina on sekoitettu kaupunginteatterin omaan sählinkiin, kun kysymyksesä on rakenteeltaan teatteria teatterissa -näytelmä. Lopputulos on pelkkää hulvatonta sanallista ja liikunnallista kohellusta. Ei hykerrytä. Toisaalta ei lopulta ole tarkoituskaan, kuten Jokela kirjoittaa ohjelmalehdessä: "Näyttämölliset mieltymykseni liittyvät yleensä aivan muihin asioihin kuin hauskuuteen." Mutta eivät ne muutkaan mieltymykset mene nyt perille, koska mistään ei saa kunnon otetta.

Jokelan yritys on ilmeisesti ollut kuvata työntekijöiden paineita ammattitaidottomien johtajien hiostamina nykyisen liike-elämän kurimuksessa. Osaamisen on keskityttävä esittämiseen siitä, että ammattilaisia ollaan, hallitaan resurssit asiakasrajapinnassa, että tahtotila ja yhteisöohjautuvuus saavuttavat kohtaannon ja että kaiken pohjana on jatkuvasti uudistuva luovuus. Tässä on samoja elementtejä kuin Jokelan Esitystalous-trilogiassa Espoon kaupunginteatterissa 2010-18, jossa koko elämä oli pelkkää esittämistä ja vertautui liike-elämän osalta Jari Sarasvuon lanseeraamaan huomiotalouteen. Nytkin johtajat ”esittävät” työntekijöille, jotka taas ”esittävät” yrityksen osaamista asiakkaille.

Esittäminen ja huomion herättäminen on tärkeämpää kuin todellinen sisältö. Nyt Jokelan eväät tästä aiheesta on kuitenkin syöty, eikä auta, vaikka hän itse on ohjannutkin näytelmänsä.

Kovin nahistuneeksi jää sekin aihe, jossa vatvotaan firman edellisen johtajan edesottamuksia, koska tämä menneiden vuosikymmenten autoritaaristen johtajien käsittely on jo kyllästymiseen asti puitu.

JOTAIN HYVÄÄKIN

Teatterin pihan parkkimittarilla oli Hkt:n vahtimestari neuvomassa meitä vieraspaikkakuntalaisia, miten taas kerran uudistettu laite toimi. Näiden kanssahan on usein ongelmia, kun Helsingissä on erilaisia mittareita kuin meillä kotona. Hankalimpia Helsingissä ovat ne, joista voi ostaa myös linja-autolippuja. Nyt selvisi koko homma pankkikortin lähimaksulla puolessa minuutissa.

kari.naskinen@gmail.com