Ranskan ja Italian uudet aallot kohtasivat Cahiers du cinéman toimituksessa

Cahiers du cinéma (Elokuvan muistikirja) on ranskalainen elokuvalehti, jonka perustivat Pariisissa 1951 André Bazin, Jacques Doniol-Valcroze ja Joseph-Marie Lo Duca. Sen piiristä aloittivat kirjoittajina myös Ranskan elokuvan uuden aallon (nouvelle vague) monet tunnetut tekijät, kuten Claude Chabrol, Jean-Luc Godard, Jacques Rivette ja François Truffaut. Nyt tämä elokuvalehti on näkyvästi esillä viime vuonna valmistuneessa elokuvassa Nouvelle Vague, joka kertoo Godardin ensimmäisen pitkän elokuvan Viimeiseen hengenvetoon (1960) tekemisestä. Elokuvahistoriallisesti on merkityksellistä, että noteeratuksi tässä Richard Linklaterin ohjaamassa elokuvassa tulee se tiivis yhteys, joka Ranskan uuden polven elokuvantekijöillä oli Roberto Rosselliniin. Yhdessä kohtauksessa Rossellini on vierailulla Cahiers du cinéman toimituksessa, jossa hän pitää luennon omista lähtökohdistaan italialaisen elokuvan siirtämisessä ”uuteen aaltoon” sotien jälkeen. Tuo vaihe tunnetaan yleisemmin nimellä neorealismi.

Ranskan elokuvan tulevat suurtekijät pitivät Rossellinia tärkeänä esikuvanaan. Cahiers du cinéman toimituksessa Rossellini puhuu noin 20 kuulijalle omasta moraalisesta lähestymistavastaan arkirealismin kuvaamisessa ja toisaalta elokuvataiteen suhteesta ohjaajien ja kuvaajien luomiin ihmeisiin valkokankaalla. Lisäksi hän painottaa nuoria ohjaajia välttämään keinotekoista taiteellisuutta. Lehdessä julkaistiin myös Rossellinin oma kirjoitussarja, minkä lisäksi Truffaut, Eric Rohmer ja Fereydoun Hoveydan tekivät Rossellinista lehteen kaksi isoa haastattelua.

Varsinkin Truffaut´n kanssa Rossellinilla syntyi perusteellisempikin suhde, sillä 50-luvun jälkipuoliskolla Truffaut toimi Rossellinin assistenttina kolme vuotta jatkaen kuitenkin myös Cahiers du cinéman toimittajana.

Rosselinin ohella Cahiers du cinéman piirissä pidettiin esikuvalisina hahmoina Jean Renoiria, John Fordia, Howard Hawksia ja Alfred Hitchcockia. Varsinkin Rosselinin vaikutusta oli uuden aallon tekijöille se, että studion asettamat kahleet piti murtaa, samoin lukkiutuminen ennalta tehtyyn käsikirjoitukseen ja tarkasta kuva kuvalta paperilla piirrettyyn kuvasuunnutelmaan. Linklaterin elokuvassa tämä tulee hyvin esille.

Ehkä vaikuttavimpia neorealismin elokuvia Cahiers du cinéman artikkeleissa ja analyyseissa olivat Rossellinin Rooma – avoin kaupunki (1945) ja Vittorio de Sican Polkupyörävaras (1948). 

Aubry Dullin (Belmondo) ja Zoey Deutch (Seberg)

Linklaterin elokuva on mukava, historiallinen ajankuva, joskaan ei kovin syvällinen. Välillä tulee vain mieleen, että olikohan Godardin elokuvanteko sittenkään niin levottoman vapaamuotoista kuin tässä annetaan ymmärtää, koska Viimeiseen hengenvetoon on joka tapauksessa hyvin jämptisti etenevä kertomus, eikä liian vapaamuotoisesta lähestymistavasta ole tietoakaan. Ongelmia kylläkin oli, mistä yhtenä todisteena oli Jean Sebergin protestointi ja halu lähteä lätkimään kesken kaiken.

Selvää tietenkin oli, että Godardin käsikirjoituksen muuttamiset ja kaikessa spontaanisuuden korostaminen hämmensivät näyttelijöitä ja koko kuvausryhmää. Jean-Paul Belmondollekin kuiskuteltiin, että jos hän jatkaa loppuun asti, hänen maineensa tulee olemaan pilalla.

Asiaan tietenkin kuuluu tuoda esille myös se Godard, joka antaa julistuksia lainaten filosofeja ja runoilijoita. Tästähän me Godardin hyvin tunnemme myös hänen viimeisiksi jääneistä elokuvistaan.

Oman kiinnostavuutensa tuo se, että elokuvaan on saatu roolihenkilöiksi tuttuja nimiä, Rivetten ja Truffaut´n lisäksi myös Jean Cocteau, Raoul Coutard, Juliette Gréco, Jean-Pierre Melville, François Moreuil jne.

kari.naskinen@gmail.com

Ahti soi antejaan ja Jumala kaikkea muuta

Kolmen teologin ja tutkijan kirja Jumalan synty (2025) ei kunnolla anna vastausta kirjan nimeen, mutta en olettanutkaan. Eksegetiikan yliopistonlehtorit Raimo Hakala ja Juha Pakkala sekä teologian tohtori Ville Mäkipelto ovat laajasti penkoneet historiallisia lähteitä, mutta eivät ole löytäneet Raamatussa mainittavien henkilöiden tai tapahtumien todenperäisyydestä mitään varmaa, puhumattakaan Jumalasta. Mikään Raamatun ulkopuolinen lähde ei vahvista, että esimerkiksi Aatami, Eeva, Nooa, Abraham, Jaakob, Mooses, Joosua tai Salomo olisi ollut oikeasti olemassa.

Mitä kauemmas ajassa Vanhan testamentin tarinassa mennään, sitä selvemmin kertomuksilla on mytologinen sävy ja sitä enemmän niihin sisältyy muista muinaisen Lähi-idän kulttuureista lainattuja elementtejä.

Hyvin yleistä on, että uskonnollisten käsitysten ja kulttuurivirtausten historiassa eri uskontojen ja uskomusten piirteitä sekoittuu keskenään. Esimerkkinä kirjassa mainitaan kristinuskon saapuminen Suomeen 900 vuotta sitten. Ensin tulivat katoliset ja ortodoksiset uskonkäsitykset, myöhemmin siirryttiin pääasiassa luterilaisuuteen Mikael Agricolan johdolla ja seassa vaikutti koko ajan myös vanha kansanusko: ”Sama ihminen saattoi käydä sunnuntaina messussa Kristuksen ruumista nauttimassa ja rukoilla maanantaina Ahdilta hyvää kalaonnea.” Omana aikanamme Kauko Käyhkökin tiesi, että kun Kalastaja-Eemeli pujotti madon koukkuun, ja thyi, niin Ahti soi antejaan.

Raamatun Jumalasta ei faktoja ole tämänkään vertaa. Yksi mielenkiintoisimmista asioista olisi tietää, mikä oli Jumala ennen maailmankaikkeuden alkuräjähdystä 14 miljardia vuotta sitten. Mitä yleensäkin oli sitä ennen, kun ei siis ollut mitään? Ei ollut tyhjääkään.

Hämmennystä aiheuttaa sekin, mitä Psalmissa 82 kerrotaan: ”Jumala seisoo jumalien kokouksessa, hän on tuomari jumalien keskellä. - - Minä sanon: Te olette jumalia ja kaikki tyynni Korkeimman poikia.” Tästä päätellen pääjumala seisoi muiden jumalten ympäröimänä, mutta mitä ja missä nämä muut jumalolennot olivat myöhemmin.

Sitten se maailman luominen, joka ei siis kuitenkaan tapahtunut alkuräjähdyksen yhteydessä, vaan oli erillinen jysäys paljon myöhemmin. Kirjassa otetaan esille irlantilaisen arkkipiispan James Ussherin 1600-luvulla selville saama tarkka päivämäärä. Hän oli tutkinut Raamatussa mainittujen henkilöiden sukuluetteloita, kuninkaiden hallituskausia sekä muita viittauksia ajankohtiin ja päässyt lopputulokseen, että Jumala päätti luoda maailman 22.10.4004 eKr.

Jumalan ulkonäöstäkään ei ole mitään hajua. Raamatuntutkimuksen mukaan israelilaisten varhainen käsitys jumalasta yhdisti piirteitä muinaisen Lähi-idän ja Kanaanin El-ylijumalasta ja muista perinteistä ennen Jahve-uskoon siirtymistä. El-jumalaa kuvataan Ugaritin satamakaupungin (nyk. Ras Shamra Syyriassa) savitauluissa noin 1300 eKr. ja niissä kerrotaan ylijumalan tavanneen maailman laidalla meren rannalla kaksi jumalatarta, joiden kanssa vietti railakasta rantaelämää:

Elin penis tulee pitkäksi kuin meri
Elin penis on kuin vuorovesi
Paisunut jäsen syvän kulhon kupeessa,
hän ottaa ja työntää sen kahteen naiseen.

Jumalan ulkonäkö jää kuitenkin arvoitukseksi. Siksi Jumalaa voi kukin kuvata miten haluaa, kuten esimerkiksi Lahdessa nykyisin asuva kuvataiteilija Arto Määttä, jonka teoksesta Radien (Taivaanjumala, The God of Heaven, 2021) on kuva otsikkoni yhteydessä.

IHMEITÄ EI OLE

Kirjassa käsitellään paljon Jeesus Nasaretilaistakin, mutta hän on selvempi tapaus kuin Jumala. Jeesuksen yhteydessä tulevat aina esille myös luonnottomat ihmeteot. Eikä niitä mitenkään todistaa voikaan. Eikä yliluonnollista ole olemassa. Kuten nykyisessä rikostutkinnassa sanottaisiin, tekninen näyttö puuttuu.

Jeesuksella ei ollut yliluonnollisia voimia eikä tekniikoita. Kirjassa Jeesusta verrataankin Teräsmieheen, jolla myöskään ei ole yliluonnollisia voimia, mutta Jeesuksen ja Teräsmiehen tapauksissa oleellisempaa on heidän uhrautuva sitoutumisensa puolustamaan niitä syrjäytyneitä, joilla ei ole valtaa. Tällaisia epäoikeudenmukaisuuksiin puuttujia ovat myös Hämähäkkimies, Lepakkomies ja Robin Hood.

Kovia juttuja joka tapauksessa. Kuten kirjassa todetaan, Jumala on maailmanhistorian suurin idea. Kapitalismi, kommunismi, fasismi tai jääkiekkoboikotit ovat pikkuasioita tähän verrattuna.

kari.naskinen@gmail.com

Tekoäly-yhtiöt kähveltävät teksejä omaan bisneskäyttöönsä

Tiedotusvälineet, muut kustantajat, itsenäiset kirjoittajat ja myös isommat organisaatiot, mm. EU, pyrkivät estämään tekoäly-yhtiöiden laajamittaista tekstivarkaustoimintaa. Minäkin sain tällä viikolla asiasta yhteydenoton amerikkalaiselta Cobymight Coalition -yhteisöltä. Se tutkii itsenäisten bloggaajien, kirjoittajien ja julkaisijoiden tekstejä, joita tekoälygeneraattorit ovat käyttäneet omiin tarpeisiinsa lupaa kysymättä ja lähteitä mainitsematta. Tällaisen tekijänoikeusrikkomuksen kohteeksi olivat tutkijat havainneet Mustaa valkoisella -blogissani 28.10. julkaisemani kirjoituksen, jossa käsittelin Pekka Hassisen romaania Virta ja Aalto (2026). Cobymight Coalition oli testannut tämän blogikirjoitukseni ”Keksittyä elämäkertatietojen väritteeksi”, jonka Elon Muskin Grok-tekoäly on julkaissut omana tekstinään, ja tulos oli, että Grok toisti kirjoittamani jutun 93-prosenttisesti sanasta sanaan. Eikä minkäänlaista lähdemainintaa ole. Sain selvityksestä raportin, jossa myös kuvakaappauksina vierekkäin pätkiä omasta jutustani ja tekoälyn eteenpäin julkaisemat samat kohdat ominaan.
Austinissa Teksasissa toimivan Cobymight Coalitionin toinen vetäjistä Michael Hodson kirjoitti, että he ovat rekisteröineet blogikirjoitukseni Yhdysvaltain tekijänoikeusvirastoon. Rekisteröinti tekee kopioinnista oikeudellisesti pätevän, ja kun materiaalia on tarpeeksi, lähdetään oikeuteen.

Asuinpaikallani ei ole merkitystä: kirjoituksia rekisteröidään kaikkialta maailmasta, ja suurimmat tekoäly-yhtiöt toimivat Yhdysvalloissa. Halutessani voin liittyä tähän yhteisöön, jolloin kaikki julkaisemani tekstit tulevat oikeudellisesti tämän suojan piiriin. Kun tutkittuja tapauksia on riittävästi, on tarkoituksena nostaa kanteita tekoäly-yrityksiä vastaan. Yksi tavoite voi olla, että tehdään sopimuksia tekoäly-yritysten kanssa, mikä mahdollistaisi yrityksiltä lisenssimaksujen saamisen kirjoitusten käytöstä. Tämä tietenkin edellyttää, että koalition teho on riittävän suuri eli mukana on paljon kirjoittajia. Tämä vaatii järjestäytymistä, ja tähän ehkä tekijänoikeuskoalitio voi olla tehokas työkalu oikeudenkäyntien ja lisensoinnin puolella auttamaan pienempiä sisällöntuottajia saamaan ansaitsemaansa huomiota ja korvauksia.
Michael Hodson kirjoitti, että liittyminen hänen edustamaansa yhteisöön ei maksa mitään, mutta jos jossain vaiheessa oikeudenkäynneissä jotain myönteistä ratkaisua syntyisi, saisin 51 % omia juttujani koskevista korvauksista ja 70 % lisenssituloista.

Pitää vielä miettiä liittymistä ihan vain periaattellisista syistä, vaikka en tekoälyfirmojen varkauksille omia juttujani koskien juurikaan korviani lotkauta.

kari.naskinen@gmail.com

Vakavan maailman aika ohi

Jos Kokoomus ei olisi 1978 mennyt vasemmiston ja kepun kanssa yhteiseen vaaliliittoon sairaan Urho Kekkosen valitsemiseksi vielä kerran presidentiksi, vaan pannut omaksi ehdokkaakseen nelinkertaisen olympiavoittajan Lasse Virenin, olisi vaalien tulos ollut ainakin jotenkin toisenlainen. Vaalit kuitenkin menivät kuin oli suunniteltu: Kekkonen 259 valitsijamiestä, kristillisten Raino Westerholm 25 ääntä ja loput pienehdokkaat rippeitä.

Nykyisin politiikassa päästään huipulle muillakin kuin poliittis-yhteiskunnallisilla ansioilla. Oikeastaan historia on jo pitkäkin, sillä Ronald Reagan valittiin ensin 60-luvulla Kalifornian kuvernööriksi ja 1981 Yhdysvaltain presidentiksi. Kaliforniassa tämä tuntuu sikäli ymmärrettävämmältä kuin muualla, että siellä Hollywood-julkisuus on koko ajan läsnä, niinpä myös Reagania suurempi tähti Arnold Schwarzenegger nousi Kalifornian kuvernööriksi 2003.

Donald Trump ei ole filmitähti, mutta television suositun Apprentice-diiliohjelman juontajana hänestä tuli suuri julkkis. Tällä oli oleellinen merkitys Trunmpin nousulle politiikan korkeimmalle huipulle.

Ukrainan sodan aikana Trumpin yhtenä neuvottelukumppanina on ollut Volodymyr Zelenskyi, joka 2019 valittiin Ukrainan presidentiksi, koska hän oli suosittu komediapelle kaikkien katsomassa telkkarisarjassa.

Viimeksi tuli tämän lajin uutinen Nepalista, jossa pääministeriksi valittiin tänä vuonna hip hop -muusikko Balendra Shah. Hän oli sentään hankinut kokemusta Kathmandun pormestarina 2022-26.

Muita vastaavanlaisia: suosittu filmitähti Joseph Estrada Filippiinien presidentiksi 1998, laulaja Michel Martelly Haitin presidentiksi 2011, tv-koomikko Jimmy Morales Guatemalan prosidentiksi 2015 ja imitaattori Marjan Sharec Slovenian pääministeriksi 2018.

Näin maailma muuttuu, ja muuttuu vielä lisää tähän suuntaan, koska sosiaalinen media kaikkine uusine lisukkeineen valtaa alaa oikealta tiedonvälitykseltä.

Suomessakin tiedonvälitys on ahdingossa. Persukokoomuksen hallitus pyrkii edelleen kurjistamaan Yleisradion tilannetta, ja nyt on jo nurin menossa täysin yksitysomisteinen STT. Tähän liittyen otin tähän juttuun valokuvan Turun Sanomista vuodelta 2014: STT:n omistaman Lehtikuvan välittämä kuva Duudsonit-huvipuistosta Seinäjoelta, jossa pääministeri Alexander Stubb pyöri tikkataulussa lasten heitellessä häntä pehmeillä nuolilla.

kari.naskinen@gmail.com

Luokkataistelulla ei ole loppua

Tutkijaliiton Tiede & edistys -lehti on ilmestynyt 50 vuotta. Isossa juhlanumerossaan se on julkaissut ajankohtaiseksi taas tulleen ranskalaisen filosofin Dominique Lecourtin (1944 - 2022) haastattelun vuodelta 1978. Tuolloin oli kulunut kymmenen vuotta Ranskan suurista mielenosoituksista, joten oli analyysin aika, ja nyt Ranska ”palaa” taas. Laajat mellakat kytkeytyvät jälleen syviin sosiaalisiin ja taloudellisiin jakolinjoihin, kuten myös 1968. Haastattelussa Lecourt sanoi jo silloin, että näillä käytännön ja filosofian perusristiriidoilla ei ole mitään loppua, kuten ei ole luokkataistelullakaan.

Iso kahtiajako on ja pysyy. Lecourt oli marxilainen tieteenfilosofi, jolle kevään 1968 opiskelijamellakat tulivat yllätyksenä, kuten myös poliittisille järjestöille.

”Olimme hyvin epäileviä opiskelijaliikkeen suhteen, koska meidän oli vaikea ymmärtää sen varsinaisia tavoitteita ideologisen taistelun alueella, mutta yritimme kuitenkin noiden kahden kuukauden aikana organisoida yhteyden opiskelijoiden taistelun ja lakkoilevien työläisten välille työläisten tunnusten pohjalta. Tulokset olivat kuitenkin vähäiset”, sanoi Lecourt.

Nyt on liikkeellä taas kaksi tahoa, mutta kovin yllätyksellisesti: äärioikeisto ja äärivasemmisto. Väkivaltaiset mellakat ja omaisuuden tuhoaminen hyödyttävät luultavasti äärioikeistolaista Kansallista liittoumaa (RN) kevään vaaleissa, kun levottomuuksilla osoitetaan hallituksen kyvyttömyyttä ylläpitää järjestystä ja kytketään ne maahanmuuttokeskusteluun. Vasemmistojohtajat puolestaan vetoavat kansan oikeuteen protestoida ylikovaa talouskuria vastaan.

Sekaisin keskenään menivät ideologiat myös 1968. Lecourt puhui haastattelussa syvällisestä teoreettisesta väärinkäsityksestä, joka koski marxilaisuutta. Tämä käsitys oli, että marxilaisuus oli rationalismia. Tämä johti nuoren älymystön epäpolitisoitumiseen ja vakuutteluun ”uudesta filosofiasta”, jonka kruunasi Gilles Deleuzen ja Felix Guattanin Anti-Oidipus -teoksen ilmestyminen 1972 (Tutkijaliiton suomennos 2007). Michel Foucalt´n kirjoittaman esipuheen mukaan kirja oli Ranskan psykoanalyysi vuosilta 1945-75, jolloin marxilaisuus ja strukturalismi (humanistisissa tieteissä ja filosofiassa vaikuttanut suuntaus, joka korostaa rakenteiden ja järjestelmien merkitystä ilmiöiden ymmärtämisessä) olivat ”virallisia oppeja”. ”Uuden filosofian” edustajat, mukana myös Bernard-Henri Lévy, käänsivät sen sijaan selkänsä marxilaiselle rakenteelle ja vasemmistolaisuudelle Neuvostoliiton toisinajattelijoiden innoittamina.

Anti-Oidipus oli ”anti”, koska se hyökkäsi juuri näitä vakiintuneita ja kyseenalaistamattomia viitekehyksiä kohtaan määritellen ne haluja tukahduttaviksi ja valtaa turvaaviksi ”oidipaalisiksi rakenteiksi”.

Dominique Lecourt pani vastaan: ”...täysin uskomaton sekoitus filosofiaa, zenbuddhismia ja marxilaisuutta. Nuori älymystö, jota teos puhutteli, mobilisoitui samanaikaisesti melkein avoimeen kapinaan eräiden teemojen ympärillä, jotka liittyivät koulutukselliseen aparaattiin, perheeseen ja valtion ideologisiin aparaatteihin kokonaisuudessa.” Teos oli omalla tavallaan tämän kapinan teoreettinen ilmaus. Se oli itsessään täynnä ristiriitaisuuksia, kuten monet marxilaiset ovat huomauttaneet.

TOISINAJATTELU,
VALLANKUMOUS

Lecourtin kirja Dissidence ou révolution? (Toisinajattelu ja vallankumous, 1978) kritisoi voimakkaasti uutta filosofiaa. Hän tarkasteli kirjassa tätä aatteellista murrosta, jossa edustettiin irrotionalismin nousua korvaamaan vallankumouksellista luokkataistelua pelkällä yksilöllisellä toisinajattelulla. Suomessakin tämä keskustelu kiinnosti erityisesti akateemisen vasemmiston, yhteiskuntatieteilijöiden ja kuttuuriväen keskuudessa.

Tiede & edistys -lehden ensimmäisessä numerossa todettiin, että Suomessa nimenomaan teatterikeskusteluun tuli näitä teemoja. Ralf Långbackan toimesta tapahtui Bertolt Brechtin näytelmien läpimurto meilläkin, Georg Büchnerin ja Peter Weissin näytelmät toivat selvästi esille luokka- ja vallankumousaiheet, Yleisradion Tv-teatteri välitti radikalismin koteihinkin, Lapualaisooppera tuli 1966 ja vasemmistolainen KOM-teatteri perustettiin 1971, jonka ensimmäinen esitys oli heti Riistäjän lait.

Pariisin kuohunta 1968 heijastui Suomeenkin jonkin verran. Se oli esikuvana, kun opiskelijat valtasivat Helsingin vanhan ylioppilastalon marraskuussa 1968. Mikään marxilainen demonstraatio se ei kuitenkaan ollut, eihän esim. Jyrki Virmavirtaa ja Risto Volasta voinut pitää kaaderijohtajina. Seuraavana vuonna vallattiin yliopiston tähtitieteen laitos (ja vielä 1990 yliopiston hallintorakennus).

Ranskassa on viime viikkoina mellakoitu maan syviin sosiaalisiin ja taloudellisiin jakolinjoihin vedoten. Ongelmiksi koetaan varsinkin asumisen ja polttoaineiden hinta sekä heikkenevät julkiset palvelut. Tyytymättömyys kohdistuu suoraan Emmanuel Macroniin, jonka hallinto suosii rikkaita. Suomessa olisi näillä samoilla perusteilla aihetta voimakkaaseen protestointiin, mutta näin ei nyt tapahdu, koska meillä kaiken ohi menee sota, eikä sitä vastaan saa halaistua sanaa sanoa.

kari.naskinen@gmail.com

Keksittyä elämäkertatietojen väritteeksi

Ensin tuli autofiktio, nyt on lisääntynyt biofiktio. Autofiktiossa kirjailija kertoo itsestään sekoittaen mukaan sepitteellistä aineistoa. Biofiktiossa kirjailija kertoo jostakin toisesta ihmisestä, jonka elämäkerrallisiin tietoihin lisätään kirjoittajan mielikuvitukseen perustuvia asioita. Autofiktio-sanan auto-osa tulee kreikan kielen sanasta autós, joka tarkoittaa itseä, ja fiktio-sana latinan sanasta fictus, joka tarkoittaa muodostunutta, keksittyä tai valheellista, siis epätodellista tarinaa. Biografia tarkoittaa elämäkertaa. Ainakin suomen kielessä fiktiota käytetään myös kaunokirjallisuuden synonyymina.

Parnasson uusimmassa numerossa 5/2026 kirjailija ja toimittaja Kuutti Koski kirjoittaa skottilaisen James Boswellin jo 1700-luvun lopulla kirjoittamasta Samuel Johnsonista elämäkertateoksesta, jota tänä päivänä kutsuttaisiin ”subjektiiviseksi tai narratiiviseksi tietokirjaksi”. Nyt Suomessa on ilmestynyt autofiktioromaaneja mm. Mikael Agricolasta, Minna Canthista, Tove Janssonista, Aino Kallaksesta, Paavo Nurmesta, Armi Ratiasta ja Fredrika Runebergista.

Parnasson jutussa mainitaan, että kirjallisuuden Runeberg-raadin jäsenenä viime vuonna ollut Helsingin Sanomien toimittaja Maaria Ylikangas olisi ”valmis pääsemään biofiktiosta eroon koska vain”. Luin juuri historiallisen biofiktioromaanin Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun (myöh. Jyväskylän yliopisto) kampuksen vihkiäisjuhlallisuuksista, joissa mukana oli myös koko kampuksen monine rakennuksineen suunnitellut Alvar Aalto (kuvassa) – ja samaa mieltä olen Maaria Ylikankaan kanssa.

Kirjailija, fil. tri Pekka Hassisen romaanin Virta ja Aalto (2026) päähenkilö ei kuitenkaan ole Aalto, vaan kirjan nimessäkin ensimmäisenä mainittava korkeakoulun nuori vahtimestari Arvi Virta, liekö oikea nimi vai ei. Tapahtumat kyllä sujuvat niin kuin ne silloin 1959 sujuivat ja merkittävien henkilöiden nimet ovat oikein, mutta kyllä ottaa päähän, ettei esimerkiksi Alvar Aallon suuhun pannuista sanomisista tiedä, ovatko totta vai keksittyä. Tästä ei mitään tietoa, koska lähdeviitteitä ei ole.

Romaani muuten on lupsakkaa luettavaa, kevyttä viihdettä, jossa vihkiäistilaisuus jumalanpalveuksineen ja juhlalounaineen kuvaillaan mainiosti. Pääasiat koko tarinassa ovat kuitenkin vahtimestari Virran ongelmat opiskelijatytön kanssa ja hänen perustamansa Ari Virta Jazz Quintetin touhut. Se iso ongelma syntyy siitä, kun Virta on käynyt naisopiskelijoiden asuntolassa Naatissa ja tullut nähdyksi.

Tällaiselle entiselle jyväskyläläiselle romaani on kaikesta huolimatta kivaa luettavaa, kun siinä liikutaan tutuilla kulmilla Kauppakadun päästä päähän ja muuallakin. Päästä päähän siksi, että kampus on Kauppakadun yläpäässä ja Virran alivuokralaisasunto Aren aukion laidassa punaisessa tiilitalossa, josta muistan mm. Jyväskylän Suurajoissa lähettäjänä toimineen Eino Hinkkasen kellosepänliikkeen ja Kirin kakkosvaran Penna Paavolan urheiluliikkeen. Jyväshovin baarikin on monta kertaa esillä, koska Aalto ei enää 50-luvun lopulla asunut Jyväskylässä, vaan resideerasi siellä käydessään Jyväshovissa. Huonetatterikin noteerataan, koska Virran tyttöystävä näyttelee siellä, ensin Vapaudenkatu 2:ssa ja sitten Kauppakatu 6:ssa.

Vanhastaan Jyväskylä oli kuitenkin tuttu Hugo Alvar Henrik Aallolle, joka jo pienenä oli muuttanut Kuortaneelta Jyväskylään varamaanmittari-isänsä ja äitinsä kanssa. Isä osti Harjukadulta kaupunkitalon, josta pojalla oli lyhyt koulumatka Lyseoon (yo 1916). Valmistuttuaan arkkitehdiksi Alvar Aalto palasi Jyväskylään ja perusti Kauppakatu 19:ään Arkkitehtuuri- ja monumentalitaiteen toimisto Alvar Aallon vuonna 1923.

KEKKONEN OLI TIHENTYMISTÄ
SYNNYTTÄVÄ PYÖRRE

JKK:n kampuksen vihkiäisten päähenkilö ei kuitenkaan ollut Alvar Aalto, vaan Urho Kekkonen, jota Hassinen kuvaa värikkäästi: ”Presidentti oli aina juhlallinen kuin kuolema, sivuuttamaton kuin painovoima. Hän oli tihentymistä synnyttävä pyörre ja puoleensa taipumisia aikaansaava keskittymä – kokonaan riippumatta siitä, mitä monet korkeakoululla juuri Kekkosesta ajattelivat.”

Alvar Aallostakaan ei kasvatusopillisessa korkeakoulussa täysin hyväksytysti ajateltu. Tästä oli osoituksena sekin, että juhlapäivällisille ylioppilastalo Lozziin ei Aaltoa ollut serveerattu pääsaliin, vaan sen vieressä olevaan kabinettiin. Eikä pääjuhlassakaan ennen päivällistä ollut Aallosta paljon mitään mainittu, mutta tämän puutteen oli pääministeri V.J. Sukselainen havainnut ja otti asian esille omassa valtiovallan tervehdyksessään.

Yhden närästyksen oli kampusta suunniteltaessa aiheuttanut se, että Aallon vaatimuksesta piti kirjaston kohdalta Kauppakadun toiselta puolelta raivata kunnon kulkuväylä päärakennukselle. Tämän takia Aalto kaadatti useita vanhoja puita, ja jotkut puhuivat peräti vandalismista, ja pilkallisesti tuota katua alettiin haukkua Aallon pikatieksi.

Kyllä näistä kaikista vaiheista varmaan sen ajan Keskisuomalainen, Jyväskylän Sanomat ja Työn Voima kirjoittivat paljon, ja muutenkin Aallon sanomisia Jyväskylän-ajoiltaan löytyy Ksml:n ja kirjaston arkistoista, joten jäin vain arvuuttelemaan, mitkä Aallon kommentit tässä kirjassa ovat oikeita, mitkä keksittyjä.

Minulla joka tapauksessa on paljon oikeita muistoja yliopiston kampukselta, vaikka en sitä oppilaitosta käynytkään. Jyväskylän Kesän tilaisuudet 60-luvulla olivat tuon tapahtuman parasta aikaa, ja isoja askelia elämälleni niissä tilaisuuksissa otin. Kahtena kesänä olin siellä myös Sakari Saarikiven taidehistorian kursseilla ja Veli-Matti Syrjön venäjän kielen kurseilla. Kävin myös katsomassa Jyväskylän NMKY:n Suomi-sarjan otteluita Aallon suunnittelemassa urheiluhallirakennuksessa, josta mieleen jäivät Namikan pelaajat Antti Elomaa ja Partanen. Yliopiston juhlasalissa näin ensimmäisen balettinikin, Tshaikovskin Joutsenlammen.

”Arkkitehtuuri on ikuisuuteen kurkottavaa pysyvyyden taidetta.” (Pekka Hassinen)

kari.naskinen@gmail.com