Oopperat keskellä arjen tragedioita

Figaron häiden ja Sevillan partureiden sijasta oopperataloissa ollaan nykyisin yhä useammin vakavammissa paikoissa. Aiheina ovat ilmastonmuutos, rasismi, poliisiväkivalta, maahanmuutto, atomipommin kehittäminen, #metoo, kouluampumiset ja muut arjen isot ongelmat. Kansallisoopperan tämän kevään uutuus on englantilaisen Mark-Anthony Turnagen (s. 1960) Festen, joka perustuu tanskalaisen Thomas Vinterbergin hurjaan elokuvaan isän paljastumisesta alaikäisten lastensa raiskaajaksi.

Ooppera alkaa heti niin kovalla ja räikeällä musiikilla, että siitä tietää jo pelin hengen. Ensimmäisissä kohtauksissa myös on epämiellyttäviä henkilöitä, vaikka isää ei näyttämöllä vielä olekaan. Vieraita isä Helgen 60-vuotisjuhlille kokoontuu hotellin ala-aulaan ja heistä muodostuva kuoro jatkaa orkesterin tyyliin niin, että sen ääni tuo mieleen Seminaarinmäen huutajat.

Juonellisesti päästään itse asiaan toisessa näytöksessä, kun ensimmäisessä maljapuheessa esikoispoika Christian paljastaa isän käyttäneen häntä ja kaksossisartaan Lindaa seksuaalisesti hyväkseen, milloin sohvalla, milloin lattialla kontallaan. Jokaisen kohtauksen välissä heijastetaan väliverhoon vihreän sohvan kuva. Isä ei sano mitään ja hämmentyneet juhlavieraatkin ovat hiljaa.

Juhlat jatkuvat, mutta yllättäen kaikki näyttää menevän edelleen aika hyvin. Oopperatalon ulkopuolella on mainoslakana, jossa sanotaan, että ”juhlien jälkeen mikään ei ole entisellään”, mutta ei asia ihan näinkään ole. Seuraavana aamuna oopperan viimeisessä kohtauksessa vieraat tulevat taas hotellin vastaanottoaulaan, ovat menossa aamiaiselle ja tunnelma on yleisesti ottaen samalla tavalla krapulaisen leppoisa kuin yleensäkin tällaisten kekkereiden jälkeen. ”Hyvää huomenta, hyvää huomenta...” Myös Helge tulee ja häntäkin tervehditään niin kuin mitään ihmettä ei olisi tapahtunut. Elämä jatkuu. Sitä sattuu.

Ennakkoon ajattelin, että oopperana Vinterbergin Juhlat (1998) ei toimi yhtä rankkana, koska repliikit laulettuina eivät ehkä iske yhtä lujaa kuin realistisena puheena. Olin väärässä, tunnelma oli nytkin kammottavan painostava, ei samaa luokkaa kuin aikoinaan KOM-teatterin näyttämöversiossa (2002), mutta sen verran kuitenkin, etten toista kertaa tule tätä oopperaa katsomaan.

Edes pienet huumoripätkät eivät kevennä tunnelmaa. Ohjelmalehtisessä on silti huumoriin ja komiikkaan keskittyneen yliopistonlehtorin Marianne Keisalon kirjoitus, jossa komediallisuuden sanotaan olevan osa esitystä. Ehkä yritystä siihen on ollut, mutta vakava yleisö ei reagoinut mitenkään niihin pariin huumorikohtaan, jotka meille tarjottiin. Libretontekijä Lee Hall sanoo oopperaa mustaksi komediaksi. Ei ole, ei minkään lajin komedia.

Turnagen sävellys pienemmällä volyymilla olisi itsenäisenä teoksena varmaan oikein passelia kuunneltavaa, sillä se on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia tyylejä tutusta oopperamusiikista jazziin, välillä yksi kansanlaulukin ja enimmillään kuitenkin vetävää nykymusiikkia.

Festen on Kansallisoopperan ja lontoolaisen Royal Operan yhteistuotantoa. Ilmeisesti solistit ovat pääosin englantilaisia, mutta Kansallisooppera ei enää sisällytä korkeisiin lipunhintoihinsa rooliluetteloita; estradilta tunnistin vain kotikaupunkimme sopraanon, isoäitiä esittävän Kirsi Tiihosen (kuvassa).

Kun jutun alussa mainitsin oopperoiden muuttumisesta, niin onhan yhteiskunnallisesti voimakkaita oopperoita, poliittisia, sosiaalisia ja moraalisia teemoja käsitteleviä teoksia Kansallisoopperassakin esitetty kiitettävän runsaasti, pikaisesti muistiin tulevina ainakin Benjamin Brittenin Peter Grimes, Alban Bergin Wozzeck, Dmitri Shostakovitshin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth, Aulis Sallisen Punainen viiva, John Adamsin Doctor Atomic sekä Kaija Saariahon Kaukainen rakkaus, Adriana Mater ja Innocence.

Varsinkin yhtä kuitenkin puuttuu, sillä koskaan ei Kansallisoopperassa ole esitetty Richard Wagnerin varhaista Rienziä, joka kuvaa Rooman kansalaisten 1300-luvulla murhaamaa, itsensä kansantribuuniksi nimittämää kansankiihottajaa. Lahden kaupunginorkesteri sentään soitti Rienzin alkusoiton Jouko Saaren johtamana keväällä 1983, kun Wagnerin kuolemasta oli kulunut sata vuotta. Televisiosta Rienzi tuli Deutsche Opera Berlinin esittämänä 2013.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen uusi aalto alkoi Kurkvaaran trilogialla

Niskavuoren Loviisa, Siltalan pehtoori ja muut suomalaisen elokuvan perinneroolit vaihtuivat 60-luvulla Helsingin nuoreen älymystöön ja taidemaailmaan. Herttoniemen ja Pyhäniemen kartanoiden sijasta elokuvan uusi aalto alkoi kuvata Helsingin kaduilla niillä liikkuvien ihmisten joukossa, eikä lavastuksia paljon muutenkaan tarvittu. Jörn Donnerin sanoin tässä oli suomalainen elokuva uudestaan vuodessa 0. Vajaat kymmenen vuotta tästä ja alkoi Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera-manifestoinnin myötä myös elokuvan yhteiskunnallisesti kantaaottava kausi.

Uuden aallon läpimurron toteuttaja oli Maunu Kurkvaara (1926 - 2023) kolmella elokuvallaan, jotka toivat kamerat studioista ja heinäpelloilta Mannerheimintielle. Eivätkä keskiössä enää olleet kielletty rakkaus ja perintöriidat, vaan vapaa rakkaus ja rahasta viis välittäminen, kunhan oli valkoviintä ja intellektuellista juttuseuraa.

Kurkvaara tuli elokuva-alalle kuvataiteilijana, joka oli opiskellut Taideakatemian koulussa Ateneumin talossa. Hän oli tottunut luomaan teoksensa itse, ilman ryhmätyötä. Siksi hän teki käsikirjoituksen, ohjasi, kuvasi, leikkasi ja tuotti elokuvansa perustamansa yhtiön muodossa. Hän oli tyypillisesti ns. auteur, mikä käsite oli syntynyt Ranskassa tarkoittamaan elokuvan kokonaisvaltaista luojaa ja nimenomaan sellaista, jolla oli aina tunnistettava persoonallinen tyyli. Kurkvaara itse perusteli tapaansa: ”Mielestäni koko elokuvan on ehdottomasti, kaikkine näyttelijöineen, vuorosanoineen, taustamusiikkeineen ja ympäristöineen palveltava ohjaajan näkemystä, alistuttava siihen. Tästäkin syystä teen kaiken itse.” (Elokuva-aitta 21/1962)

Koska Kurkvaara ei monipuolisuudestaan huolimatta ollut säveltäjä, hän palkkasi uuden aallon trilogian ensimmäiseen elokuvaansa Rakas… (1961) musiikintekijäksi Osmo Lindemanin ja kahteen seuraavaan Usko Meriläisen. Varsinkin Meriläisen soundtrackit olisivat itsenäisinä teoksinakin kuuntelemisen arvoisia. 

Näyttelijät muodostivat tiiviin ryhmän, jonka keskeisiä henkilöitä olivat Kurkvaaran puoliso Sinikka Hannula, Jarno Hiilloskorpi, Jaakko Pakkasvirta ja Pehr-Olof Sirén. Muitakin tuttuja oli mukana, Kyllikki Forssellista Sasu Haapaseen ja Lenita Airistosta Pertti Roiskoon.

Ennen tätä trilogiaa Kurkvaara oli tehnyt jo viisi elokuvaa, mutta Rakas… vasta vei hänet ”kadulle”. Se on melko tavanomainen nuorten aikuisten rakkausdraama, mutta poikkeaa käsittelytavaltaan siihen asti totutusta. Oleellisinta on vapaus, vapaus lähteä ja palata, koska tässä maailmassa ei enää mikään pysyvästi sido. Kurkvaaran kanssa samaan uuden aallon aloittajiin kuului viisi vuotta vanhempi Eino Ruutsalo ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Hetkiä yössä (1961). Myöhemmin seurasivat perässä Risto Jarva, Erkko Kivikoski, Mikko Niskanen, Jaakko Pakkasvirta ja Jörn Donner.

Kurkvaaran trilogian toinen ja paras elokuva Yksityisalue (1962) on juoneltaan monivaiheisempi ja siinä tulee voimakkaimmin esille Kurkaavaran taide- ja arkkitehtuurisuuntautuminen edustaen jonkinlaista älyllistä ja esteettistä avantgardismia. Itsemurhan tehneen arkkitehtitoimiston omistajan Toivo Kosken (Kalervo Nissilä, kuvassa vas.) kotona on seinällä Légerin grafiikkaa ja Gallen-Kallelan näyttelyjuliste, olohuoneessa on Artekin ja Muuramen huonekaluja, työpaikalla takaumakohtauksessa Koski lukee Le Figaroa ja sanoo mieluiten kuuntelevansa Bachin musiikkia. Toimistossa työskentelevä nuori arkkitehti Pentti Vaara (Jarno Hiilloskorpi oik.) selaa Le Corbusierin kirjaa, ja kun Vaara käy kaupungin keskustassa kahvilassa, näkyy ikkunasta kadun toisella puolella mainosvalona Haimi, joka tunnettiin Yrjö Kukkapuron tuolien edustajana.

Trilogian kolmas Meren juhlat (1963) on näistä ainoa värielokuva. Siinä ollaan jo enemmän pois kaupungista, mutta tyylilajissa on samaa vapauden ja alituiseen uuden etsimisen pakottavuutta. Ehkä värien mukaantulo kuitenkin on aiheuttanut sen, että kuvataiteilijana Kurkvaara on keskittynyt niihin jopa liian pitkin otoksin, kun niissä ei ajoittain ole muuta kuin meren liikettä. Kurkvaara kuitenkin kertoi, että Geavertin päälaboratoriossa Belgiassa näytettiin vieraille pätkiä Meren juhlista esimerkkinä siitä, miten värielokuvaa pitää tehdä.

”Kun John Huston oli Suomessa tekemässä Kremlin kirjettä (1970), viimeiset kuvaukset kehitettiin meillä (Kurkvaara-Filmi Oy), ja Huston totesi katselun jälkeen, että miksi me turhaan Lontooseen olemme näitä aikaisemmin lähettäneet.” (Konnia ja huligaaneja, Gaudeamus 2013)

Kun Yksityisalueessa ollaan ihmisten sisäisillä yksityisalueilla, niin Meren juhlissa korostaa saaressa oleva Yksityisalue-kyltti sitä, että nyt ollaan myös konkreettisesti muiden tavoittamattomissa, ja kun satunnaisia tulijoita havaitaan, heidät ajetaan pois. Tämä asetelma myös poikkeaa kahdesta edellisestä elokuvasta siinä, että nyt ei ollakaan uudenlaisen yhteisöllisyyden kanssa tekemisissä.

Vielä tässäkään elokuvassa Kurkvaara ei saanut näyttelijöistä irti täyttä osaamista. Vuorosanat eivät ole luontevia, kuten myöhemmin 60-luvulla alkoivat olla. Jaakko Pakkasvirta kertoi myöhemmin Filmihullussa: ”Ohjaajan ja kahden näyttelijän ryhmässä etsittiin ratkaisua sen juonen kertomiseen, joka oli asetettu tavoitteeksi. Dialogit kehiteltiin usein vasta muutama päivä ennen kuvauksia. Kyllä aina vähän harjoiteltiin ja etsiskeltiin, mutta työskentely oli äärimmäisen luonnollisuuden tavoittelemista. Siitä luonnollisuudesta tuli kai sitten senlaatuista että se alkaa olla jo luonnottomuudessaan ainutlaatuista.” Eipä silti, tällaisesta luonnottomuudesta Aki Kaurismäki on tehnyt omaa auteur-taidettaan.

Joka tapauksessa tämä Maunu Kurkvaaran trilogia oli merkkitapaus suomalaisessa elokuvataiteessa, sen irtautumisessa jäykästä kirja- ja teatterisidonnaisuudesta itsenäiseen taidelajiin elokuvaan.
- - -
”Eurooppalaisella elokuvalla on merkityksensä juuri eettisenä tekijänä, että on vaihtoehtoja nähdä asioita toiselta kantilta – ettei massaviihde tukahduttaisi ihan kaikkea. Kyseenalaistaminen on yksi taiteilijan tärkeimmistä tehtävistä.” (Maunu Kurkvaara)

kari.naskinen@gmail.com

Pyhää sotalaitosta ei saa pilkata

Vaikka Pentti Haanpää tiesi sotalaitoksen olevan ihmiskunnan pyhimpiä ja jaloimpia paikkoja, hän ei uskonut, että hänen omat kokemuksensa asevelvollisuudesta olivat kaikkein kovinta pyhyyden pilkkaa. Tämän takia ei WSOY suostunut vuonna 1928 julkaisemaan Haanpään novellikokoelmaa Kenttä ja kasarmi. Kirjeessä Haanpäälle WSOY:n edustaja edellytti, että yksi kertomus liian brutaalina ei kelpaa ollenkaan, ja muistakin kertomuksista on poistettava pahimpia kohtia.

Haanpään ja WSOY:n laaja kirjeenvaihto on julkaistu Otavan julkaisemassa kirjassa Pentti Haanpään Kirjeet (2004), jonka löysin Orimattilan kirjaston poistohyllystä (0 euroa). Nämä poistohyllyt ovat usein antoisia, Hollolan Salpakankaalla kirjojen hinnat ovat 20 senttiä ja Lahden pääkirjastossa euron (myös cd-levyt).

Mutta Haanpäästä kuitenkin, sillä ajankohtainen on asia nytkin. Suomen sota- ja muiden herrojen valmistautumista sotaan ei saa pilkata.

Haanpään novellikokoelman julkaisi lopulta Suomen Sosialidemokraattia kustantanut Kansanvalta Oy, mutta silläkin meni lopulta pupu pöksyyn. Valkoisessa Suomessa 1930-luvulla se ei uskaltanut kustantaa vaaralliseksi pilkkaajaksi leimatun Haanpään 1931 kirjoittamaa Noitaympyrä-romaania eikä 1933 valmiiksi saamaa novellikokoelmaa Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Vasta 1956 vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen Otava julkaisi nämä molemmat.

Jo 1930-luvun lopulla Haanpää sai sentään muutamia teoksiaan julki, kun Gummerus kustansi mm. romaanin Taivalvaaran näyttelijä (1938) ja novellikokoelman Ihmiselon karvas ihanuus (1939).

Poikkeuksen näissä Haanpään kustannussodissa muodosti hänen omiin talvisotakokemuksiinsa perustuva Korpisotaa, joka ilmestyi Otavan kustantamana 1940. Siinä tämän pyhän sodan kuvaaminen oli kohdallaan, koska suomalainen oli parempaa rotua ja neuvostoliitfolainen vain tyhmä ryssä.

Itsesensuuria Otavakin toteutti ennen kirjan julkaisemista, mutta sitten se olikin hyväksyttävää laatua: sotataidottomia venäläisiä kuskattiin sotatantereelle kuin mullilasteja, mutta suomalaiset olivat oikealla asialla ja osasivat sen.

Haanpää itse oli suorittanut asevelvollisuutensa Sakkolassa Karjalankannaksella 1925-26 ja talvisodassa hän palveli Jalkaväkirykmentti 40:ssä Pelkosenniemellä, Sallassa ja Viipurinlahdella. Haanpää toimi tavallisena rivimiehenä huoltojoukoissa ja myös kiväärimiehenä pahoissakin paikoissa. Uudelleen sotaan hän joutui 1941, III Armeijakunnan I/12:een.

Ensimmäisen Kenttä 
ja kasarmi -novelli-
kokoelman kansikuva.

Haanpää oli lähempänä oikeaa sotaa kuin ne parempaa mainetta nauttineet kirjailijat, jotka tiedotus- ja propagandatehtävissä saivat osallistua sotaan lähinnä kirjoituspöytien takana, kuten Viljo Kajava, Olavi Paavolainen, Unto Seppänen ja Mika Waltari. Haanpään romaani omakohtaisesti koetusta sodasta olikin ensimmäinen todellinen kuvaus talvisodasta. Näistä mainetta nauttineista kirjoituspöytäkirjailijoista Paavolainen oli päämajan propagandaosastolla Mikkelissä haukkuen Kentän ja kasarmin ”harvinaisen kömpelöksi erehdykseksi”.

JUMALAINEN
TALOUSJÄRJESTELMÄ

Haanpää kirjoitti jo 1930-luvulla, että Suomessakin ”talousjärjestelmä on muka luonnonilmiö, jumalainen koneisto, jonka toimintaan valtiovalta ei voi sekaantua” (Tulenkantajat, 1933 ja 1934). Tuolloin maassa oli Toivo Kivimäen (Edistyspuolue) johtama porvarihallitus. Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Haanpään ja Tulenkantajien päätoimittajan Erkki Valan sakkoihin Raamatusta lainaamilla ja pilkkaavaa esitystapaa käyttäen lausumina, jotka halventavat julkisia viranomaisia ja laillista yhteiskuntajärjestelmää, kirkkoakin. Haasteen oikeuteen oli allekirjoittanut oikeusministeri Eric Serlachius (Rkp). Hovioikeus kuitenkin pudotti sakkojen määrää melkein puolella.

Edelleen ollaan samassa tilanteessa. Päivi Räsänenkin tuomittiin Raamatun siteeraamisesta.

Laillista isänmaata ei koskaan saa pilkata, vaikka USA:n DCA-sotajoukkojen täällä olo Tikkakoskelta Ivaloon isänmaan itsenäisyyttä hämärtääkin. Kirjapainojakaan ei Suomessa tarvita samalla tavalla kuin Haanpään aikana; kun Into-kustannus julkaisi Korpisotaa alkuperäisenä tekstinä, kirja painettiin Livonia-kirjapainossa Latviassa 2019.

Talousjärjestelmä joka tapauksessa pitää Isänmaata pystyssä, vaikka juuri nyt huonosti meneekin, ei kuitenkaan osinkojen kahmijoilla. Kuten Haanpää kirjoitti, tärkeät piirit, pankit ja yhtymät ovat valtiovallan asioihin sekaantumisen kautta saaneet yhteiskunnassa itselleen kadehdittavat olot, vapaudet ja väljyydet, eikä tähän kokonaisuuteen sovi puuttua.

kari.naskinen@gmail.com

Tuli on kirkkojen pahin vihollinen

Kärkölän hautausmaalla on pienoisveistos vanhasta puukirkosta, joka huonokuntoisena purettiin heti 1900-luvun alussa, kun nykyinen punatiilikirkko oli vihitty käyttöön lokakuussa 1889. Vanhan kirkon hirsistä rakennettiin Järvelän kylän ensimmäinen kansakoulu. Vaikka puukirkkoa ei tuhonnut tulipalo, aiheutti sen sijaan Hollolan pappilan tulipalo 1756 sen, että kirkkoa koskevia historiatietoja hävisi. Kärkölä oli pitkään Hollolan kappeliseurakunta, itsenäistyi 1867 ja liittyi takaisin Hollolan seurakuntaan 2017. Vanhasta kirkosta siirrettiin kellot uuden kirkon kellotapuliin ja tuntemattoman taiteilijan maalaama alttaritaulu myös uuteen kirkkoon.

Vuonna 1754 valmistuneen ensimmäisen kirkon suunnitteli Arvi Junkkari, jonka muita töitä olivat ainakin Heinolan maaseurakunnan kirkko, Haminan Elisabetin kirkko sekä Karttulan, Korpilahden ja Rautalammin entiset puukirkot. Kärkölän uuden kirkon suunnittelija oli Yleisten rakennusten hallituksen ylitirehtööri Ludvig Isak Lindqvist, joka oli hyvin tunnettu tekijä: Laitialan kartano Hollolassa, Arkkipiispantalo Turussa, lääninhallituksen päärakennus Oulussa, Jyväskylän kaupunginkirkko, Kemin kaupungin asemakaava jne.

Kirkkohistoriasta sain ylioppilastodistukseen 6, mutta nyttemmin olen yrittänyt parantaa tietotasoani tutustumalla kotiseutualueen historiaan. Käynti Kärkölän kirkon pääsiäiskonsertissa johdatti tutkimaan tulipaloja, kun tuli esille sellainenkin asia, että Kärkölän kirkko lämpiää maakaasulla. Jokaisen penkkirivin alla kulkevat siististi lämpöpatterit, eikä ole vaaraa tulipalon syttymisestä.

Vanhoja puukirkkojakin tietenkin vielä on, mutta koko ajan ne ovat vaarassa vähintäänkin tuhopolttajien takia. Suomen vanhin käytössä oleva puukirkko on Vöyrin puukirkko Pohjanmaalla. Sen vanhimmat osat valmistuivat 1627, kun se oli rakennettu 1490-luvulla valmistuneen Vöyrin ensimmäinen kirkon paikalle. Muita vanhimpia ympärivuotisessa käytössä olevia kirkkoja on Muhoksessa (1634), Elimäellä (1638), Kustavissa (1676) ja Sodankylässä (1689).

Eivät kaikki nämäkään kirkot ole tulipaloilta kokonaan säästyneet, mutta kirkkohistorian jatko-opintoni ovat vielä kesken tarkempien tietojen osalta. Internet kyllä auttaa: Suomessa on palanut arviolta noin 300 kirkkoa viimeisten 700 vuoden aikana, ja vauhti on kiihtynyt lähemmäs nykyaikaa tultaessa: salamaniskut, vahingot (esim. uunilämmitys), sodat ja ryöstöt, tuhopoltot (2000-luvullakin jo useita tapauksia). Nykyisin vanhoja puukirkkoja kyllä suojataan paremmin esim. automaattisammuttimilla, mutta riski on edelleen olemassa.

KOULU JA TÄHKÄ

Kärkölän nykyisen kirkon vieressä eteläpuolella on kirkonkylän entinen koulu (1905), jossa oli parhaimmillaan 75 oppilasta. Koulu lakkautettiin kesällä 2015, vaikka oppilaita silloinkin oli vielä 70. Rakennukset myytiin yksityiskäyttöön.

Kirkkoa vastapäätä tien toisella puolella on kuin Alvar Aallon suunnittelema funkkisrakennus. Se on kuitenkin kärköläläisen rakennusmestarin Jussi Vigrenin suunnittelema, 1939 avattu kahvila Tähkä. Nykyisin se toimii lounasravintolana sekä ateria- ja pitopalveluna. Jussi Vigren vaikutti enemmänkin kotikuntansa suunnitteluun toimiessaan Itä-Hämeen maanviljelysseuran rakennusneuvojana.

Kirkonkylän raitin varrella on vanhin liikerakennus kauppias Israel Saulin 1860-70-lukujen vaihteessa rakennuttama Puistola.

kari.naskinen@gmail.com