Ingmar Bergmania etsien

Kun Ingmar Bergmanin syntymästä oli 2018 kulunut sata vuotta, teki Margarethe von Trotta hänestä dokumenttielokuvan. Jossain vaiheessa se tuli Suomessakin suoratoistopalveluihin ja nyt löysin sen katsottavaksi dvd:nä suomeksi tekstitettynä. Se alkaa samalla kallioisella rannalla, jossaristiretkiltä palaava Seitsemännen sinetin ritari kohtaa Kuoleman ja haastaa tämän shakkipeliin elämästä ja kuolemasta. Margarethe von Trotta itse istuu kivenlohkareella ja kertoo kohtauksen tapahtumat tarkasti alusta loppuun.

Seitsemäs sinetti on selvästi saksalaisohjaajan suosikkielokuva ja Bergman hänelle elokuvan historian paras ohjaaja. Pian tämän jälkeen von Trotta ottaa esille Göteborgin elokuvajuhlien kirjan vuodelta 1994, jossa on luettelo Bergmanin valitsemista yhdestätoista suosikkielokuvasta sen vuoden felmifestivaalin erikoisohjelmistoon. Ne ovat kirjassa ikäjärjestyksessä nuorimmasta alkaen, ja miten sattuukaan, ensimmäisenä on Margarethe von Trottan Sisarukset (1981). Muut:

Andrzej Wajda: Orkesterinjohtaja
Andrei Tarkovski: Andrei Rublev
Bo Widerberg: Korppikortteli
Federico Fellini: La Strada
Akira Kurosawa: Rashomon
Billy Wilder: Auringonlaskun katu
Marcel Carné: Sumujen laituri
Carl Th. Dreyer: Jeanne d´Arcin kärsimykset
Charles Chaplin: Sirkus
Victor Sjöström: Ajomies

Vuonna 2007 kuollut Ingmar Bergman sanoi, että hänen esikuvansa elokuvaohjaajana oli Sjöström ja suosikkielokuvansa Sjöströmin viimeinen elokuva Ajomies (1921). Omassa Mansikkapaikassaan (1957) Bergman perkaa syvältä vaikeaa suhdettaan kurjaan saarnaajaisäänsä. Se on alusta loppuun Bergmanin kipeää sukellusta omaan lapsuuteensa ja minuuteensa. Mansikkapaikassakin on ajomies: Isak Borg lähtee Tukholmasta vanhalla Packardilla Lundiin promovoitavaksi yliopiston kunniatohtoriksi, ja kuka näyttelee Borgia – Victor Sjöström. Matka on tilintekoa menneisyydestä. Isak Borg käy läpi tekemisiään ja laiminlyöntejään, ja Isak Borg on myös Ingmar Bergman. Molempien nimikirjaimet ovat IB, ja vähän muokaten nimestä tulevat ”is” ja ”borg”, jäinen linna, jollaisessa Ingmar lapsuutensa eli.

Kerran aikaisemmin oli Sjöström ollut Bergmanin elokuvassa, Onnea kohti (1949). Mansikkapaikassa hän oli 78-vuotias.

Margarethe von Trotta (kuvassa) on haastatellut myös Bergmanin lastenlapsista Daniel Bergmania ja Ingmar Bergman nuorempaa sekä lapsenlasta Judith Bergmania. Muita haastateltavia ovat mm. Oliver Assayas, Stig Björkman, Jean-Claude Carrière, Mia Hansen-Löve, Gunnel Lindblon, Carlos Saura, Liv Ullman ja Ruben Östlund. Oikein hyvä elokuva, läpileikkaus Bergmanin elokuva- ja teatteriurista sekä henkilökohtaisesta elämästä, jossa omat lapset eivät olleet yhtä tärkeitä kuin elokuvissa esiintyneet lapset. Jäinen linna sulamatta edelleen.

kari.naskinen@gmail.com

Pääministerin valta ei riitä

Ensimmäiset julkisuudessakin pääministerivaaleiksi sanotut vaalit olivat 1999. Silloin Esko Aho haastoi kaksinkamppailuun istuvan pääministerin Paavo Lipposen ja nimenomaan samassa vaalipiirissä Helsingissä. Voittajasta tulisi seuraava pääministeri, kampanjoi Aho. Enemmän ääniä hän saikin, 11 869, Lipponen 11 823. Puolueiden äänimäärissä ero oli kuitenkin iso Lipposen eduksi, SDP sai eduskuntaan 63 paikkaa, Keskusta 44, joten pääministeriksi tuli edelleen Lipponen.

Tuon jälkeen on aina puhuttu pääministerivaaleista. Tämän kehityksen mahdollisti jo Mauno Koivisto presidenttinä ollessaan, kun hän ikään kuin väistyi sivustakatsojaksi niissä asioissa, joita hallitus hoiti. Pääministerin ja hallituksen asema perustuu nykyisin siihen Koiviston malliin, jossa selkänojana on eduskunta, ei enää presidentti. Urho Kekkonen oli ollut myös sisäpolitiikan junailija. Hiihtämisen, kalastamisen, Hrushtshovin kanssa saunomisen ja nootteihin vastaamisen lomassa hän ehti panna myös hallitusasiat kuntoon mieleisellään tavalla.

Muodollisestikin Koiviston rakentama asetelma vahvistui, kun 1991 hallitusmuotoon tehdyn lisäyksen perusteella hallitusohjelma on annettava tiedoksi eduskunnalle. Presidentti seuraa sivusta kuin lentopallokentän vaihtopenkiltä.

Silloin Lipposen ja Ahon kamppailun aikoihin syntyi toinenkin uusi asia, sateenkaarihallitus. Siihen aikaan sateenkaarella ei vielä tarkoitettu pride-touhuilua, vaan sitä, että hallitus oli monenkirjava. Lipposen molemmat hallitukset 1995 - 2003 muodostivat SDP, Kokoomus, Vasemmistoliitto, Vihreät ja Rkp sekä matemaattistaktisista syistä maa- ja metsätalousministerinä puolueiden ulkopuolelta Kalevi Hemilä.

Ensi vuonna ovat taas pääministerivaalit, joissa Suomen johtajan paikasta kilpailevat Petteri Orpo ja Antti Lindtman. Kumpikaan ei ole puolueessaan täydellisesti hallitsevassa asemassa, mutta puheenjohtajina he kuitenkin ovat vaalien ykkösnimet.

Henkilökohtaiset äänimäärät eivät ratkaise mitään. Viimeksikin Petteri Orpo sai 17 000 ääntä, kun Elina Valtonen sai 33 000 ja Antti Häkkänen 21 000. Persujen Wille Rydman sai 12 000 ääntä, mutta tällä äänimäärällä hän nyt läimii Orpoa molemmille poskille.

Koska Petteri Orpo joka tapauksessa on pääministerivaalien voittaja eli kansan valitsema pääministeri, hänen pitäisi pystyä panemaan Rydman kuriin. Jos ei muu auttaisi, ulos hallituksesta. Orpon valta ei kuitenkaan riitä tai hän ei vain uskalla, koska pikkunappula Rydmanin erottaminen voisi viedä Perussuomalaiset-puolueen kokonaan hallituksesta ja se lopettaisi Orpon uran kansan valitsemana pääministerinä. Eikä tämä olisi mitenkään väärin, koska Orpo on tuoreen gallupin mukaan kaikkien aikojen huonoin pääministeri.

Toisaalta ei tiedä, vaikka Orpo ja Kokoomuksen enemmistö olisivat jopa Rydmanin saksilinjan kannalla. Ensin pantiin rahahanat pienemmälle kulttuuritoiminnan osalta ja nyt on vuorossa sosiaali- ja terveystoimen tärkeä vapaaehtoistoiminta. Jostainhan on saatava kymmenet ja sadat ja tuhannet miljoonan Turun tunninrataan, yleisurheilun EM-kisoihin ja Helsingin uuteen jäähalliin. Uudenlaista siltarumpupolitiikkaa toteuttava Rydman toimii tässä hyvänä apupoikana.

kari.naskinen@gmail.com

Kekkosesta

On vaikea kertoa Koivistosta jotain nuorelle ihmiselle, joka ei tiedä hänestä mitään. Koivisto oli suuri presidentti. Niinistö ei ole yhtä suuri kuin Koivisto. Eikä Ahtisaari ole mitään Koivistoon verrattuna. Halonen ja Stubb taas ovat pelkkiä kuplia verrattuna Koivistoon. Oikeastaan kaikki ihmiset ovat kuitenkin kuplia Kekkoseen verrattuina, ainoastaan Kekkoseen verrattuna Koivisto itse on kupla.

Sen vuoksi jätänkin Koiviston väliin ja kirjoitan teille mieluummin Kekkosesta.

Vaikka oikeastaan Kekkonen on niin suuri, että hänestä on mahdotonta kirjoittaa mitään, siksi kirjoitan sittenkin Koivistosta.

Mutta Koiviston jälkeen olisi jotenkin noloa kirjoittaa Kekkosesta. Ja Koivistosta taas on mahdotonta kirjoittaa. Sen vuoksi on parasta, etten kirjoita kenestäkään yhtään mitään.

(Mukaelma Daniil Harmsin tarinasta Pushkinista ja Gogolista.)

kari.naskinen@gmail.com

Eukkoja putosi ikkunasta

”Muuan eukko kierähti kohtuuttomassa uteliaisuudessaan ikkunasta, putosi ja läsähti katuun.

Ikkunasta kurottautui toinen eukko ja alkoi katsella pudonnutta, mutta kohtuuttomassa uteliaisuudessaan hänkin kierähti ikkunasta, putosi ja läsähti katuun.

Sitten ikkunasta kierähti kolmas eukko, sitten neljäs ja viides.

Kun kuudes eukko oli pudonnut ikkunasta, kyllästyin katselemaan ja lähdin Maltsevskin torille, missä sokea mies oli kuulemma saanut lahjaksi villasaalin.”

Tämä tapahtui Leningradissa ja tapauksesta kirjoitti oheisen raportin kirjailija Daniil Harms. Kun NKVD sai käsiinsä jonkin painotuotteen, jossa tämä oli julkaistu, kirjailija pidätettiin ja Harms pantiin putkaan, sillä tällaiset jutut eivät edistäneet sosialistista realismia eikä neuvostokasvatusta.

Sitten kunnon kansalainen toi KGB:lle toisen Harmsin kertomuksen: ”Orlov söi kerran liikaa survottuja herneitä ja kuoli. Kuultuaan tästä myös Krylov kuoli. Spiridonov kuoli muuten vain. Spiridonovin vaimo putosi penkiltä ja kuoli hänkin. Spiridonovin lapset hukkuivat lampeen. Spiridonovin isoäiti alkoi ryypiskellä ja lähti matkoihinsa. Mihailov lakkasi kampaamasta hiuksiaan ja sai rupia päähänsä. Kruglov piirsi naisen, jolla oli ruoska kädessä, ja menetti järkensä. Perehrestov sai sähkeitse 400 ruplaa ja rupesi niin koppavaksi, että sai potkut töistä.

Hyvät ihmiset eivät osaa pitää asioitaan oikeilla raiteilla.”

KGB toimitti tämän kirjoituksen NKP:n politbyroohon ja pani mukaan lapun, että kirjoittaja on hullu, ei ole syytä antaa olla vapaalla jalalla. Stalin oli samaa mieltä, joten Harms karkotettiin kahdeksi vuodeksi Kurskiin. En tiedä, näinkö tapahtui, mutta jotain kuitenkin. Kurskista päästyään Harms jatkoi edelleen samankaltaisten juttujen kirjoittamista ja NKP:n keskuskomitea passitti hänet Leningradin vankilan psykiatriselle osastolle virallisena syynä kuitenkin trotskilaissympatiat. Kirjailija kuoli nälkään 1942 Leningradin piirityksen aikana.

Harmia kerrakseen. Oikealta nimeltään kirjailija oli Daniil Ivanovitš Juvatšov. Salanimen hän kehitti jo nuorena englannin kielen sanasta harm (vahinko). Nyt WSOY on julkaissut uusintapainoksena hänen pienoistarinoitaan. Avatgardea, surrealismia, dadaismia, mutta ei sosialistista realismia edes nimeksi. Ne eukkojen putoamiset ikkunasta viittaavat enemmän Putinin Venäjään.

Sattumia-kirjan yhdessä tarinassa Harms kertoo rehabilitoinnista. Yhtä hauska juttu kuin muutkin. Hänet itsensä rehabilitoitiin Neuvostoliitossa 1960-luvulla. Otsikkokuvani otin kirjan kannesta, jossa on Vladimir Grinbergin maalaama muotokuva Harmsista (1941).

”Votka on terveellinen juoma, Sakerdon Mihailovitsh sanoi ja täytti lasit. - Metshnikov on kirjoittanut, että votka on terveellisempää kuin leipä ja leipä on pelkkää olkea, joka mätänee mahalaukuissamme.”

kari.naskinen@gmail.com

Kokoomuksen kansanedustaja suomensi Marxin Pääoman

Suomennoksen ensimmäinen osa Karl Marxin Pääomasta ilmestyi yhdeksänä vihkona 1913-18. Kustantajana oli sosiaalidemokraattinen Työväen sanomalehti Oy, mutta suomentajana oli yllättävästi toiminut filosofian kandidaatti Oskar Wilhelm Louhivuori, joka maailmankatsomukseltaan edusti aivan toista laitaa. Ennen kuin suomennos oli kokonaan ehtinyt ilmestyä, hän toimi Suomalaisen puolueen kansanedustajana 1917-18 ja Kokoomuksen kansanedustajana 1918, minä aikana hän oli myös sosialitoimituskunnan päällikkönä Svinhufvudin ja Paasikiven senaateissa (hallituksissa).

Kaikkein mustin porvari ei Louhivuori kuitenkaan ollut. Vuoden 1918 sodan syistä hän kirjoitti analyysin, jossa hän yhdeksi syyksi sanoi, ettei porvaristo ollut ymmärtänyt luoda yleisiä sosiaalisia edellytyksiä teollisuuden myötä syntyneelle ja juuri luokkatietoisuuteen heränneelle työväenluokalle. Syitä oli myös sosiaalidemokraateissa, jotka ”vääristelivät sosialistisia oppeja”. Kun torppareiden ahdinko oli keskeinen syy punaisten kapinaan ja kun jopa sosiaalidemokraattien piirissä arveltiin, että torpparit kääntyisivät maanomistajiksi tultuaan yksityisomistukseen perustuvan yhteiskuntajärjestelmän puolelle, suri Louhivuori ”kapinan tarkoituksettomuutta”. Sosialistijohtajathan olivat bolshevikkien tapaan lupailleet torppareille maita, ja heinäkuussa 1918 hyväksyttiinkin laki torppareiden ja mäkitupalaisten oikeudesta lunastaa vuokra-alueensa, vaikka punaiset olivat sodan hävinneetkin.

Pääoman suomennoshistoriaa käsitellään Historiallisen Aikakauskirjan tämän vuoden ensimmäisessä numerossa. Marxin suurteoksen ensimmäisen osan suomennoksen taustalla oli SDP:n menestys. Siitä oli nopeasti perustamisensa jälkeen tullut väkilukuun suhteutettuna Euroopan suurin työväenpuolue. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907 se sai 40 prosenttia paikoista, ja eduskunnan alainen rahasto mahdollisti Pääoman suomennoksen. Rahaston tarkoituksena oli tukea suomenkielistä kirjallisuutta ja suomennoshankkeita.

Kuluneena keväänä 100 vuotta täyttänyt Historian ystäväin liitto julkaisee Historiallista Aikakauskirjaa. Liiton ensimmäinen puheenjohtaja oli pankinjohtaja J.K. Paasikivi ja nyt puheenjohtajana on entinen Lahden kaupunginjohtaja Kari Salmi. Aikakauskirjassa 1/2026 Pääomasta kirjoittavat apurahatutkija, fil. tri Paula Rauhala Tampereen yliopistosta ja Itä-Suomen yliopiston dosentti, psykologian tohtori Jussi Silvonen. He toteavat, että Louhivuori oli kaikkea muuta kuin työväenliikkeen intellektuelli, mutta Otto Wille Kuusisen ehdotuksesta hän suostui kääntäjäksi. Muitakin porvarillisia oppineita toimi asiantuntijoina suomennoshankkeessa: kansanvalistusmies Zachris Castrén, tilastotieteilijä Toivo T. Kaila, professori ja ministeri Eino Kuusi, kielitieteilijä E.A. Tunkelo ja kansantaloustieteen professori J.H. Vennola.

Oman kommervenkkinsä Pääoman kanssa aiheutti, kun kansainvälinen työväenliike 1917 hajosi keskenään vihamielisiin sos.dem- ja kommunistileireihin. Käännöstyö keskeytyi pitkäksi aikaa ja toinen osa ilmestyi suomeksi vasta 1950 Mauri Ryömän ja Tuure Lehénin toimesta. Ryömä teki käännöstyön talvella 1940-41 Katajanokan lääninvankilassa, jossa hän istui Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran johtajana tuomittuna ”salahankkeista valtion turvallisuutta vastaan”. Toisen osan julkaisemiseen Ryömä sai mukaan Kansankulttuuri Oy:n kirjallisen johtajan Lehénin.

Kolmannen osan suomensi ammattikääntäjä Antero Tiusanen, joka oli aikaisemmin kääntänyt jo kaksi Marxin teosta, ja Pääoma 3 ilmestyi 1976. Kaikki kolme Pääoman osaa saatiin suomeksi myös uusintapainoksina, ja kolmannen kerran näköispainoksina 2013-15 sekä ensimmäinen osa vielä kertaalleen 2020. Kaikkiaan Pääoman kolme osaa ovat ilmestyneet suomeksi ainakin 42 120 niteenä.

PÄÄOMA NYT

”Vuoden 2007 finanssikriisin jälkeen moni nuorempi lukija on tarttunut Pääomaan entistä ennakkoluulottomattomalla asenteella”, kirjoittavat Rauhala ja Silvola. ”Marxin lukemiseen ei enää liity samanlaisia päivänpoliittisia intihimoja kuin kylmän sodan aikana.”

”Pääoman lukijan on hyvä olla tietoinen teoksen suomennoshistorian poliittisista kytköksistä. Erityisen kiinnostavaa on, että Pääoman ensimmäisen osan suomennoksen tekijät päätyivät kansalaissodassa rintaman eri puolille, minkä jälkeen silloista yhteistä hanketta ei ole haluttu muistella kummallakaan suunnalla. Myös ensimmäisen osan toinen painos (1933) jäi unohduksiin, kun hankkeen toteuttajat kuolivat Stalinin puhdistuksissa.” Nämä pois puhdistetut olivat Louhivuoren suomennoksen tarkistanut Väinö Kangas ja kirjaan esipuheen kirjoittanut Edvard Gylling, joka noihin aikoihin oli Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan johtaja. Tämän painoksen julkaisikin Petroskoissa valtionyhtiö Kirja.

Pääoma: Poliittisen taloustieteen arvostelua (Das Kapital, 1867): ”Pääoma on kuollutta työtä, joka elää vampyyrin tavoin vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä enemmän, mitä enemmän työtä se imee.”

kari.naskinen@gmail.com

Kuningas hyväksyi Esa Pethmanin palvelukseensa

Turun Tuomiokirkossa esitettiin 1973 ja 1974 oopperaa herännäisliikkeen kirkonmiehestä Laurentius (Lauri) Ulstadiuksesta. Hän eli yli sata vuotta ennen Paavo Ruotsalaista ja oli samanlainen yltiöpäinen saarnaaja, mutta meni liian pitkälle ja tuli peräti tuomituksi kuolemaan, josta hänet 30 vuoden vankeuden jälkeen kuitenkin armahdettiin. Tuomiokirkossa äänitetyistä esityksistä on levytys, jonka nyt löysin. Säveltäjä on enemmän jazzmuusikkona (saksofoni, huilu) tunnettu Esa Pethman (1938 - 2025) ja libretontekijä kirjailija Harri Raitis (s. 1944). Tunnin ja kolme varttia kestävä ooppera on hyvä esitys, jossa on 12 solistia, kaksi kuoroa ja Pertti Pekkasen johtama Turun kaupunginorkesteri. Automaattisesti tulee Ulstadius-oopperaa vertailleeksi Joonas Kokkosen Viimeisiin kiusauksiin (1975), ja hyvin nämä kaksi uskonnollissisällöllistä teosta sopivat yhteiseenkin asetelmaan. Samaan muottiin eivät kaksi oopperaa tietenkään mene, mutta eivät ole ristiriidassakaan keskenään. Musiikillisesti Kokkosen ooppera on kuitenkin laaja-alaisempi, ja siinä on myös yksittäisiksi laulunumeroiksi paremmin istuvia aarioita. Tosin aloin kirjoittaa tätä juttua Ulstadiuksesta heti yhden kuuntelukerran jälkeen, joten lisäperehtyminen voi tuoda lisää ymmärrystäkin.

Täysipainoinen teos, yllätyslöytö ja Esa Pethmanille hyvin tärkeä työ, kuten voi päätellä hänen lyhyestä kommentistaan cd:n mukana olevassa librettovihkossa (2002): ”Kirkko-oopperan säveltäminen on ollut minulle annettu mahdollisuus. Saan olla mukana virittämässä Ulstadiuksen katsojien ja kuulijoiden ajatuksia ihmisen tärkeimmissä kysymyksissä. Yleisö on kuningas, joka hyväksyy minut, jos onnistun. Yleisöäkin suurempi Kuningas hyväksyy minut palvelukseensa. Hän antaa minun olla mukana.”

Pethman selvästi lähti samasta ajatuksesta kuin Kokkonen, joka sanoi: "Koko asetelma Viimeisissä kiusauksissa on se, että lähtökohta on Jumala, Kristuksen, jumaluuden sisäinen tunteminen."

Lauri Ulstadius sen sijaan ei nuorena pappina hyväksynyt puhdasoppisen kirkon ja maallisen kuninkaan muotoilemaa yhteiskunnallista järjestystä. Hän nousee arvostelemaan kovin sanoin pappien ahneutta, koska hänen mielestään kaikki omaisuuden kokoaminen on tuomittavaa, jos se ei ole välttämätöntä hengissä pysymiseksi. Tilanne kärjistyy Oulun koulun opettajaksi 1680 päässeen Ulstadiuksen räikeisiin puheisiin. Oopperassa hän keskustelee ärhäkästi mm. pormestarin ja kirkkoherran kanssa, eikä voi hyväksyä pormestarin retostelua tervakaupungin vaurauden kasvattamisesta. Ulstadius sanoo, että tarpeen tullen oululaiset porvaritkin pelkäävät Jumalaa, mutta joka mies on kuitenkin valmis kääntämään takkiaan ja lähtemään taas kähmintään ja varkaisiin.

Ulstadius aiheuttaa näin skandaalin ja pakko on palata opiskelukaupunkiinsa Turkuun, vaikka ei siellä paljon paremmin mene: ”Ulos käydessäni on silmieni edessä turhan menon, saastan ja iljetysten täyttämä Turku, mutta olen sentään Herran turvakaupungissa.”

”Maallinen menestys saa Turun asukkaat hartauden valtaan, kullan kimallus saa heidän silmänsä kyyneliin. Jumalan pyhä Sana on kärpäsen surinaa heidän korvissaan”, laulaa Esa Ruuttunen Ulstadiuksen roolissa. Hyvä roolivalinta, sillä Ruuttunen on hengellisestikin paras mahdollinen tähän tehtävään. Hän valmistui teologian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1974 ja suoritti pastoraalitutkinnon 1977. Oopperoissa hän on laulanut tältäkin osin passeleita rooleja Martti Lutherista Paavo Ruotsalaiseen.

Lars Ulstadius keskeyttää jumalan-
palveluksen Turun Tuomiokirkossa.

Lauri Ulstadius oli Iin kirkkoherran Anders Ulstadiuksen poika. Kirkollinen tausta ei kuitenkaan auttanut, vaan 1688 tuli vihdoin stoppi, kun Ulstadius keskeytti saarnansa Tuomiokirkossa ja vaati saada esittää oman uskontunnustuksensa. Hän aloittikin oman opinkäsityksensä lukemisen, mutta se keskeytettiin väkivalloin ja edessä oli oikeuteen joutuminen. Ulstadius tuomittiin menettämään henkensä, mutta koska ei ollut täydessä ymmärryksessä, sovittakoon rikoksensa elinikäisellä vankeudella Tukholman Pajakartanon vankilassa. Vuonna 1719 uusi kuningatar Ulriikka Eleonoora armahti Ulstadiuksen, joka kuitenkin pyysi ja saikin jäädä vankilaan asumaan. Tässä vaiheessa hänet tunnettiin lempeänä vanhuksena. Ulstadius kuoli vankilassa 1732.

Ooppera Ulstadius oli yleisömenestys. Kirkko myönsi kulttuuripalkinnon yhteistyöhankkeelle, jossa olivat mukana Turun oopperayhdistys, Turun kaupunginorkesteri ja -teatteri, Chorus Cathedralis Aboensis sekä Turun ev.lut. seurakunnat.

Erityismaininnan ansaitsee myös esittelyvihko, jossa libreton lisäksi on laajasti tausta-aineistoa kirkko-oopperoista yleensä ja pietismistä. Arkkipiispa Jukka Paarma kirjoittaa, että suomalaiseen kristillisyyteen on tuskin mikään muu kirkollinen liike jättänyt niin paljon jälkiä kuin pietismi. Sen perusaatteet elävät edelleen ja tulevat kauniisti esille paljon veisatuissa Siionin virsissä. Ulstadiuksen ääni kolme vuosisadan takaa ei ole merkityksettömänä vaiennut.

kari.naskinen@gmail.com

Poliittinen totuus on mahdottomuus, koska totuus ei ole poliittista

Otsikon lainaus jatkuu: ”ja jos kaikki voi olla poliittista, mikään ei voi olla totta.”

Tämä klassista totuusteoriaa edustava virke on  Lauri Taneli Lassilan esseevihkosen takakannessa. Esseessään Lassila käsittelee Pontius Pilatuksen ja Jeesuksen tapausta, jonka yhteydessä hän tutkailee vallan ja demokratian olemusta. Erityisesti hän kyselee kansan moraalisen vastuun perään.

Pilatus tiesi totuuden, eikä Jeesusta tosiasioiden perusteella olisi pitänyt ristiinnaulita. Kansa kuitenkin huusi kurkku suorana tuomitsemista vaatien, eikä Pilatus uskaltanut siinä paineessa asettaa totuutta kansantahdon yläpuolelle.

Poliittisen ja totuuden ristiriita on aina läsnä. Filosofi Hannah Arendt käsitteli tätä esseessään Totuus ja politiikka (1967): poliittinen toiminta tähtää aina muutokseen ja taivutteluun, kun taas totuus on luonteeltaan muuttumatonta.

Pontius Pilatus -esseessä (Bokeh, 2026) Lassila kysyy, miksi
Barabbaksen vapauttamista vaatinutta kansaa ei syytetä. Hehän Nasaretilaisen kuolemaan käytännössä tuomitsivat. Miksi Pilatus nostetaan suurimmaksi syylliseksi?

Demokratia tarkoittaa kansanvaltaa. Mutta ”kun kansa vallan saa, niin kuka sen saa”, kysyi Paavo Haavikko Ratsumies-oopperansa libretossa (1975). Kansa on yksi osa sitä poliittisuutta, joka ei tunne totuutta. Totuus on objektiivinen ja riippumaton ihmisten mielipiteistä.

Nykyisin informaatiota on yhä enemmän ja se on myös enemmän valjastettu osaksi vaikuttamistaloutta. Entistä vaikeampi on erotella sitä, mikä on totta ja mikä vain vakuttamista. Sanonta totuudenjälkeisestä yhteiskunnasta on osuva.

Juudean roomalainen prokuraattori Marcus Pontius Pilatus tiesi totuuden, mutta kansan painostuksesta hän tuomitsi Jeesuksen ja pesi sen jälkeen kätensä. Kuvassa tästä on Jose Maria Subirachsin veistos Antoni Gaudin Sagrada Familian julkisivulla Barcelonassa.

BOKEH

Lauri Taneli Lassilan essee on 36-sivuinen (14 x 20 cm) nidottu vihko, joka on digipainettu Antti Nylenin Bokeh-kustantamossa. Sisuslehtien paperi on Multi Design Original Natural 100 g/neliömetri, kirjasintyyppi Bell MT, Jost. Kansipaperin tekstit on ladottu metallikirjakkeista ja painettu yli satavuotiaalla kohopainokoneella. Vihkon numeroitu painos on 200 kpl.

Tämän vuoden Bokeh-uutuus on myös kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan Roland Barthesin (1915 - 1980) kirja Valoisa ikkuna, josta on tullut yksi valokuvateorian perusteksteistä. Se ei ole opas valokuvaamiseen, vaan enemmänkin filosofinen lähestyminen valokuvan kattsomiseen. Barthes rinnastaa valokuvan yllättäen enemmän teatteriin kuin kuvataiteeseen:

”Valokuva on kuin primitiivistä teatteria, kuin tableau vivant, liikkumattomien ja maskeerattujen kasvojen esitys, jonka alla näemme kuolleet.”

Valokuvat rinnastuvat Barthesin tulkinnassa teatterin alkuperäiseen suhteeseen kuolemankulttiin: naamioitumalla näyttelijät tekivät itsestään ruumiin, joka oli yhtä aikaa elävä ja kuollut – maalatut kasvot kiinalaisessa teatterissa, riisitahnameikki intialaisessa kathakalissa ja no-teatterin naamio Japanissa. Valokuvasta Barthes löytää tuon saman yhteyden. Vaikka katsojat kiihkeästi tahtovat ajatella valokuvan ihmisiä ”elävinä”, niin tämä ei voi olla muuta kuin kuolemaan liittyvän epämukavuuden myyttistä kieltämistä.

Eipä ole tullut ajatelleeksi. Näinhän se kuitenkin on, kun katsomme vaikka kuolleiden vanhempiemme tai isovanhempiemme kuvia. Niitä on mukava katsoa, mutta samalla tulee se tiedostamaton epämukavuus, että seuraavaksi lapseni ja lastenlapseni katsovat kuvia minusta…

Friedrich Nietzsche kirjoitti: ”Ihminen labyrintissa ei koskaan etsi totuutta, vaan ainoastaan omaa Ariadneaan.” Barthes löysi Ariadnensa vanhasta valokuvasta (1898), jota katseli juuri kuolleen äitinsä asunnossa. Barthes kirjoitti kuvasta monta sivua, mutta ei painattanut sitä kirjaan monien muiden kuvien kera. Se on hänen ikioma Ariadnensa. Barthes oli kokenut samaa kuin Marcel Proust, joka yhtäkkiä oli nähnyt isoäitinsä kasvot kuin elävänä todellisuutena, oli tavoittanut isoäitinsä tahattomassa ja täydellisessä muistossa.

Oman ”Ariadne-kuvansa” löytäessään Barthes tajusi, että hänen ei enää pidä tarkastella Valokuvan olemusta mielihyvän näkökulmasta, vaan suhteessa siihen, mitä romanttisesti voi kutsua rakkaudeksi ja kuolemaksi.

Nicéphore Niépce: Katettu pöytä
(ensimmäinen valokuva n. 1822)

kari.naskinen@gmail.com