Teloittaa piti, joten syitäkin oli keksittävä

Mustankallion hautausmaalla Lahdessa on korkea hautakivi, jossa teksti: Insinööri Juho Alfr. Wirtavuori 28.5.1882 - 23.4.1918. Wirtavuori oli Lahden kaupungin sähkölaitoksen insinööri. Valkoiset teloittivat hänet ampumalla Harjukadun ja silloisen Kalmistonkadun kulmauksessa siihen rinteeseen, jossa nykyisin ovat Radiomäen urheilukentälle nousevat portaat. Kolme päivää aiemmin Wirtavuori oli vangittu kotinsa lähellä kauppatorilla, viety kaupungintalolle putkaan ja sai kuolemantuomion valkoisten epämääräisten kuulustelujen perusteella.

Lahden taistelut olivat päättyneet saksalaisten tullessa valkoisten avuksi aamulla 19.4.1918 ja valta vaihtui punaisilta valkoisille. Tapasin näiden asioiden tiimoilta Lahden seudun oppaiden yhden 1918-ekspertin Jaakko Petäjän, joka taas lähipäivinäkin pitää teemakierroksia ja -luentoja aiheesta Mustankallion hautausmaalla, Hiihtomuseossa ja Salpausselän koulussa. Petäjältä sain lainaksi myös nastolalaisen opettajan Erkki J. Hämäläisen perusteellisen kirjoituksen Wirtavuoren tapauksesta (Sukuseurojen keskusliiton Sukuviesti 1-2/1999).

Wirtavuoren kohtalo oli selvästi päätetty etukäteen. Vaikka hän oli sähkölaitoksella työskentelemisensä lisäksi Lahden ensimmäisen sähköliikkeen Lahden Uuden Sähköliikkeen omistaja, talonomistaja (Aleksanterinkatu 4), porvarien urheiluseuran Lahden Ahkeran jäsen ja verotutusluettelon perusteella hyvin äveriäs mies, niin oli kuitenkin sosiaalidemokraatti. Työväenyhdistyksen toimintaan hän ei osallistunut ollenkaan aktiivisesti, vaan oli mennyt mukaan sympatiasta köyhälistöä ja puolueen pyrkimyksiä kohtaan. Mutta tämä riitti.

Kuusisivuisessa kirjoituksessaan Sukuviesti-aikakauslehdessä Hämäläinen tekee kaikesta selville saamastaan johtopäätöksen, että Wirtavuori oli saanut ”nappituomion” poliittisista syistä.

SÄHKÖJEN KATKAISU
JA MIINOITUS?

Yksi Hämäläisen 70-luvulla haastattelema ihminen oli punakaartin muonitusosastolla työskennellyt Alma Snellman (o.s. Alanko), joka kertoi, että Wirtavuori olisi ”laittanut Lahden pimeäksi” valkoisten valtaamassa kaupungissa, minkä takia hänet myöhemmin ammuttiin. Ei pidä paikkaansa. Kun saksalainen 5. polkupyöräpataljoona teki 19.4. yllätyshyökkäyksen Lahden ratapihalle, huomasi Wirtavuori kotonaan taistelun alettua, että sähköt eivät toimineet. Wirtavuori lähti sähkölaitokselle tutkimaan asiaa ja havaitsi, että varmuussulakkeet olivat palaneet. Syyksi tähän hän arveli sähkölankojen katkeamista ampumisen takia. Wirtavuori hoiti asian kuntoon ja lähti takaisin kotiin päin, jolloin hän tuli pidätetyksi torilla.

Toinen tällainen konkreettinen syy oli muka se, että Wirtavuori oli järjestänyt punaisten suunnitteleman miinoituksen, jonka räjäyttäminen tappaisi kaupungintalon alakerrassa ja Hennalan kasarmilla olleet 50 valkoista sotavankia. Tämä olisi viimeinen kosto, ennen kuin punaiset lähtisivät perääntymään Lahdesta. Valkoisten mukana miinoitusta ehti purkamaan mm. kotiteollisuuskoulun johtaja Eero Salo, joka painamattomissa muistelmissaan 1934 väitti, että miinoituksen oli järjestänyt Wirtavuori. Olihan Wirtavuori sähköinsinööri, joka tällaisen olisi osannut?

Wirtavuoren kuulustelupöytäkirjasta on tallella vain se, joka on laadittu heti hänen vangitsemisensa jälkeen esitutkintaan varten. Lopullisista kuulusteluista ei ole säilynyt mitään dokumenttia, eikä ole haluttukaan säilyttää, koska mitään oikeudellisia tosiasioita kuolemantuomiolle ei ollut. Riitti, kun valkoisten puhdistusmieliala toimi tehokkaasti. Tuomion luki valkoisten komendantiksi Mannerheimin nimittämä Artturi Käpy, joka myöhemmin sai teollisuusneuvoksen arvon. Monet historioitsijat pitävät häntä ja Hennalan vankileirin vartiopäällikköä Hans Kalmia vastuullisina satojen punaisten vankien teloituksista, joten Käpy olisi voinut saada toisenkinlaisen neuvoksen arvon.

WIRTAVUORI NOUSI SÄHKÖ-
LAITOKSEN JOHTAJAN TILALLE

Tuolloin Wirtavuori oli noussut sähkölaitoksen väliaikaiseksi johtajaksi, sillä sähkölaitoksen varsinainen johtaja, dipl.ins. Esko Syrjälä oli paennut kaupungista 27.1.1918, jolloin punakaarti oli ottanut vallan käsiinsä. Lahden suojeluskunta lähti Sysmään valkoisten rintaman tukialueelle ja Wirtavuori määrättiin punakaartin Lahden rykmentin käskystä sähkölaitoksen komissaariksi 5.2.1918 alkaen.

Tuohon tehtävään Wirtavuori joutui vastentahtoisesti. Mentävä oli, kun rykmentin esikunnan määräyksen tuli kotiin tuomaan kolme aseistettua punakaartilaista. Pari viikkoa myöhemmin hänet valittiin myös lisäjäseneksi punaiseen kaupunginvaltuuskuntaan, joten kyllä hän täydestä punikista meni.

Esko Syrjälä kuoli Heinolan ensimmäisessä taistelussa 28.2.1918.

Wirtavuori oli kotoisin Kotkasta, jossa hänen isällään Otto Strömbergillä oli kaksi vossikkaa, mutta toimi myöhemmin työnjohtajana satamassa. Äiti Maria Knuts oli lapinjärveläisen ratsutilallisen tytär. Sukunimi suomennettiin Wirtavuoreksi. Juho Alfred tuli monien vaiheiden jälkeen monttööriksi Lahteen 1907, kun Lahden kunnallista sähkölaitosta rakennettiin. Se aloitti toimintansa joulukuussa 1907 ja samalla syttyivät ensimmäiset katuvalot 4000 asukkaan nuoreen kaupunkiin. Vesijärvenkadun ja Kirkkokadun kulmassa oleva sähkölaitos on kaupungin ensimmäinen julkinen rakennus (kuvassa).

Vuonna 1907 Wirtavuori oli perustamassa Suomen sähkötyöntekijäin liittoa, jolle hän suunnitteli lipunkin.

Vuonna 1910 Wirtavuori pääsi asentajaksi Siemensin tehtaalle ja suoritti töiden ohessa sähköinsinöörin tutkinnon Berliinin Bismarck Teknikumissa. Lahteen hän palasi 1914. Oman sähköliikkeensä takia hän itse siirtyi myöhemmin sähköliitosta porvarilliseen Käsityö- ja tehdasyhdistykseen, johon liittyminen oli lain mukaan pakollistakin liikkeenharjoittajille. Teloituksensa jälkeen Wirtavuoren sähköliikettä jatkoi hänen leskensä vuoteen 1936 asti. Lapsia Wirtavuorilla oli kuusi.

kari.naskinen@gmail.com

Linja-autoliikenne hakuammuntaa

Koteihin jaettiin tällä viikolla Etelä-Suomen Sanomien viikkoliitteen välissä uusi linja-autoliikenteen reittikartta, joka tulee voimaan kesäkuun alussa. Samalla ilouutisena kerrottiin, että vyöhykejako poistuu, eikä matkan pituus enää vaikuta hintaan.

Tämä reittikartta kyllä muistuttaa lähinnä jonkin monimutkaisen elektroniikkalaitteen virtapiirikytkentäkaaviota. Ymmärrettävältä Lahden kartalta se ei kuitenkaan näytä. Monet sitten tutkivat tätä kaaviota kännykän pieneltä ruudulta, niin mitä siitä tulee.

Kun pari kuukautta sitten vein auton rengaskorjaamolle, otin silloin voimassa olevan Lsl:n kartan ja tutkin, millä linja-autolla tulisin sieltä kotiin ja taas takaisin korjaamolle autoa hakemaan. Ei selvinnyt. Olen kyllä maallikko bussinkäyttäjänä, mutta olisi tällaisten asioiden selvittävä ummikoillekin. Vanhaan tapaan käytinkin taksia.

Joukkoliikennelautakunta tekee syksyllä opintomatkan Saksaan. Toivottavasti siellä on kohteena sellainen kaupunki, jossa linja-autoreitit on osattu piirtää oikeannäköiselle kartalle.

Äskettäin Turussa käydessäni osui kohdalle Turun liikennelaitoksen reittikirja. Se oli sentin paksu, sivumäärää en muista, mutta siitä kyllä näki reittikohtaisesti, mistä mennään mihinkin. Ei ollut jakelussa vain neljän sivun lehtimainosta, eikä myöskään tarvinnut mennä netistä katsomaan, mitä reittejä mihinkin kulkee.

Tällä viikolla Ulla-vaimoni sanoi Lahden reittioppaasta, että se on vaikeaselkoisempi kuin Pariisin metron kartta. Sitten vielä se, että Lahdessa ei kuulemma irtorahalla voi maksaa bussissa, vaikka tätä asiaa ei reittikarttalipareessa sanota.

Joka tapauksessa: jos on mentävä vaikka Aukeankatu 4:ään tai Sahaajankatu 3:een, olisi yksiselitteisesti löydyttävä tieto siitä, mistä bussit lähtevät, mihin aikaan ja mitä reittiä pitkin. Autoalan paikoista saa tosin usein väliaikaisesti käyttöön sijaisauton, mutta sellainen tulee monta kertaa kalliimmaksi kuin bussimaksu.

Kirjaston neropattien taas olisi kannattanut kysyä Turusta, millainen sähkökäyttöisen kirjastoauton pitää olla, jotta se jaksaa nousta mäet ylös, vaikka hyllyt olisivatkin täynnä kirjoja.

kari.naskinen@gmail.com

Diagnoosi aikamme henkisestä kärsimyksestä

Hollantilaisen historioitsijan Johan Huizingan kirja Huomisen varjossa alkaa länsimaisen sivilisaation henkistä kriisiä kuvaten: "Elämme riivatussa maailmassa.” Kirjan alaotsikko on ”Diagnoosi aikamme henkisestä kärsimyksestä”. Tämän päivän Helsingin Sanomien pääjuttu todistaa, että kysymys on juuri nyt myös fyysisestä kärsimyksestä, Helsingissä äiti ja tytär häädettiin asunnostaan, kun raha ei riittänyt enää sekä ruokaan että vuokraan. Eivätkä he ole edes syrjäytyneitä, vaan äiti on pätkätöissä ja tytär on työttömyyden kurimuksessa opiskellut maalariksi. Mutta kun rahaa ei vain ole tarpeeksi ja hallitus kurjistaa nimenomaan vähävaraisimpien asemaa entisestään.

Huizingan kirja ei ole vain poliittinen pamfletti, vaan analyysi siitä, miten kulttuuri, moraali ja järki olivat rapautumassa. Huomionarvoista tässä on myös se, että kirja on vuodelta 1935. Kuinka läheltä oma aikamme liippaakaan tuota natsismin nousuaikaa Saksassa. Huizinga näki ajan merkit – massakulttuurin, propagandan, rationaalisuuden rapautumisen, totuuden halveksunnan ja teknologian palvonnan – johtamassa katastrofiin.

Taas ollaan tummissa varjoissa. Ellei palata takaisin järjen, moraalin ja inhimillisyyden tielle, varjot vain syvenevät, kuten Huizinga ennusti omana aikanaan 1930-luvulla. Nyt äärioikeistolainen AfD-puolue on mielipidemittauksissa noussut jo selväksi ykköseksi Saksassa. Suomessakin äärioikeistolainen puolue on jo hallituksessa. Täällä sille on kuitenkin keksitty omaperäinen luonnehdinta ”laitaoikeistolainen” puolue, koska ei ole kanttia puhua äärioikeistolaisesta puolueesta, vaikka siitä linkit toistuvasti johtavat esimerkiksi natsimielisten mielenosoituksiin.

Huizingan kirja on hämmästyttävän ajankohtainen: some-propaganda, totuuden jälkeinen aika, teknologian ylivalta, kulttuurin pinnallistuminen ja polarisaatio. Kirja on myös varoitus fasismin ja totalitarismin noususta sekä niihin liittyen diktaattoreista, jotka hyödyntävät henkistä tyhjiötä. Huizinga ei ollut vasemmistolainen tai oikeistolainen liberaali, vaan konservatiivinen humanisti, joka suri perinteisten arvojen kuten kristillisen moraalin ja kriittisen järjen katoamista.

Vaikka ihminen on nyt kehittyneenmpi, tietävämpi ja arvostelukykyisempi, niin koko ajan tuntuu, että typeryys kaikissa muodoissaan ei ole koskaan ennen viettänyt sellaisia Tiktok-orgioita kuin nyt. Maailman suurimmista johtajistakin ainakin kaksi on täysiä pösilöitä. Tämä kaikki on saanut aikaan sen, että ollaan samankaltaisessa tilanteessa kuin Huizinga kirjoitti 1930-luvulla: ”Kaikkialla on epäilys yhteiskuntajärjestyksen lujuudesta, jossa elämme, epämääräinen pelko lähitulevaisuudesta, tunne sivistyksen laskusta ja tuhosta.”

Tulisiko enää yllätyksenä, jos Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato (1922) olisi kohta totta? Kaksi vuotta kirjansa ilmestymisen jälkeen Spengler kävi Turun yliopistossa luennoimassa ja sanoi, että länsimainen kulttuuri oli tiensä päässä, tuhon partaalla. Spenglerin mukaan kulttuurit syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja vähitellen hiipuvat kohti väistämätöntä kuolemaa.

Huizinga korosti, että ilman paluuta syvempiin arvoihin, velvollisuudentuntoon ja totuuteen näyttää tulevaisuus synkältä. Kirja oli ilmestyessään kuin diagnoosi niistä voimista, jotka sitten veivätkin toiseen maailmansotaan. Tällä hetkellä ovat lisäksi uhkana ilmastokriisin aiheuttamat voimat.

kari.naskinen@gmail.com

Leviatan, Minotaurus, Putin, Trump

Kirjoitin eilisessä jutussani elokuvasta Bugonia (2025), jossa alienkeisarinna Andromeda-galaksin joltakin planeetalta kertoo heidän tuhonneen aikojen alussa elämän maapallolla, koska täällä piti saada aikaan parempi meininki. Johonkin virukseen kuolivat niin dinosaurukset kuin kaikki muutkin. Kari Enqvist ja Esko Valtaoja eivät koskaan ole tuosta vaiheesta puhuneet, eikä Raamatussakaan siitä mainita. Jumalan luomia dinosaurukset joka tapauksessa olivat, koska Jumala on ”luonut kaiken” taivaassa, maassa ja meressä olevan. Kuudentena päivänä nimittäin oli vuorossa isojen maaeläinten luominen, joten silloin ilmestyivät esiin lehmät, leijonat, norsut ja varmaan dinosauruksetkin. Samana päivänä Jumala loi myös itikat ja iilimadot sekä käärmeen paratiisiin. Tämän viimeisen arkipäivän lopuksi ennen nukkumaanmenoaan Jumala loi vielä Aatamin ja Eevankin.

Epäonnistumisia luomistyössä kuitenkin tapahtui. Ihmisen lisäksi pieleen meni ainakin se, että Jumala erehtyi luomaan myös merihirviö Leviatanin, josta tuli uhka järjestykselle ja kurille. Miksi tuollainen piti luoda:

Luoja jätti sen pelkoa vaille.
Vahvimpiakin se ylväänä katsoo.
Se on kaikkien petojen kuningas.

Lopulta virheensä huomattuaan Luoja murskasikin Leviatanin päät ja antoi ne ruuaksi erämaan kansalle. Näin yksiselitteinen asia ei kuitenkaan ole, vaan muinaisen heprealaisen mytologian mukaan Leviatan ehti joka tapauksessa tehdä paljon pahaa.

Viimeksi törmäsin Leviataniin venäläisen Andrei Zvjagintsevin elokuvassa Leviathan (2014), jossa sitä verrataan katsojien mielikuvitusta käyttäen Vladimir Putiniin. Mytologian mukaan Leviatan syö auringon maapallon elämän loppuessa. Vaikka Leviatanin luuranko on Barentsinmeren jossakin poukamassa, asiat ovat jo lähes pilalla. Naiset ovat töissä kalanjalostamossa, miehet juovat votkaa ja lapset kittaavat kaljaa tuhoutuneen kirkon raunioilla. Ei mitään toivoa. Musiikkina soi painostava melodia Philip Glassin Akhnaten-oopperasta. Se kertoo sopivasti 1300-luvulla eKr. eläneestä faarao Ekhnatonista, joka pyrki kumoamaan liian vahvaksi kohonnutta pappisvaltaa. Varmuuden vuoksi Zvjavingtsevin kannattaa elää nykyisin Ranskassa.

Zvjagintsevin uusin elokuva on nimestä päätellen samaa lajia: Minotaurus, joka saa ensiesityksensä 19.5. Cannesissa. Jos Leviatan kuvaa Putinia, niin onkohan Minotaurus Trump?

kari.naskinen@gmail.com

Ihmiskunta jatkaa itsetuhoaan

Absurdeja elokuvia tekevä kreikkalainen Giórgos Lánthimos käsittelee Bugonia-kertomuksessaan (2025) kahta erilaista asiaa, salaliittoteorioihin hurahtaneita ihmisiä ja elämän tuhoutumisen uhkaa maapallolla. Tuttuja molemmat. Esimerkiksi koronapandemian aikana hörhöt väittivät, että rokotusten yhteydessä ihmisiin pannaan pieniä valvontasiruja, joten rokotuksista pitää kieltäytyä ja juoda virusta vastaan tehokkaampaa hopeavettä. Ihmiskunnan tuhoutumiskehitys sen sijaan on todellisempaa, koska ilmastonmuutoksen torjuntaan ei edelleenkään suhtauduta riittävän tosissaan.

Andromeda-galaksista 2,5 miljoonan valovuoden päästä maapallolle on tullut andromedalainen keisarinna (Emma Stone), jonka salaliittoteoreetikot Tedd ja Don sieppaavat. Elokuvan lopussa keisarinna myöntää henkilöllisyytensä ja oman alienkansansa vaikuttamisen maapallon ihmiskunnan asioihin. Ihmiskunta on kuitenkin epäonnistunut pahasti historiansa aikana, ja koska tämä on hurjan elokuvan tärkein kohta - ja totta ainakin toinen puoli - panen keisarinnan monologin tähän:

”Planeettaanne hallitsivat dinosaurukset, upeat olennot, joilla oli monimutkainen mutta vakaa ekosysteemi. Levitimme tahattomasti tappavan viruksen planeetalle ja keisari tunsi syyllisyyttä nähdessään kaikkien Maan olentojen tuhoutuvan. Niinpä hän antoi tälle planeetalle uuden elämän, joka muistutti meitä. Varhaiset koeihmiset tuskin kestivät jalkojaan, mutta pian he kävelivät ja alkoivat lisääntyä. Sivilisaatio syntyi sopusoinnussa luonnon kanssa. Atlantis. Meitä palvottiin jumalina. Mutta jotkut ihmiset halusivat ohittaa meidät, joten he alkoivat luoda omia uusia, laboratoriossa kasvatettuja ihmisiä, jotka olivat vahvempia. Uudet ihmiset olivat myös aggressiivisempia, joten puhkesi konflikti, joka lopulta johti ydinsotaan. Sodan vanavedessä koko ihmiskunta sammui, lukuun ottamatta muutamaa valittua, jotka rakensivat arkin ja matkustivat valtamerillä vuosisadan ajan. Kun oli vihdoin turvallista nousta pinnalle kuivalle maalle, arkin johtajat kuolivat jättäen jälkeensä vain muutaman mutanttiyksilön rappeutuneita puoli-ihmisiä, apinat. Evoluutio jatkui, mutta kohti kaaosta. Uudet ihmiset, nykyiset esi-isänne, taistelivat keskenään loputtomassa sodan, kansanmurhan ja ekologisen tuhon syklissä. He raa'asti kohtelivat Maata. He pilasivat sen vedet, riehuivat sen ilmastossa, myrkyttivät itsensä lääkkeillä ja teknologialla. Vaikka ihmisille esitettiin kiistattomia todisteita omasta itsetuhostaan, he jatkoivat laantumatta. Jopa minusta itsestäni tuli itsekkäämpi ja julmempi, mitä kauemmin olin täällä teidän kaltaistenne keskuudessa.”

Viime aikoina keisarinna on nähnyt tilanteen vaarallisesti huonontuneen. Hän lopettaa puheensa: ”Mutta ihmiset eivät voi sille mitään. Se on geeneissänne, jotka esi-isänne istuttivat vahvistaakseen itseään. Se lisääntyy ja vahvistuu kehoissanne. Me andromedalaiset olemme täällä eliminoimassa tuon itsemurhageenin. Pelastamassa ihmiskunnan. Mutta myös pelastamassa Maan teiltä ja kaltaisiltanne.”

Omalle planeetalle palattuaan keisarinna ja siellä oleva johtoryhmä kuitenkin toteavat, että turha toivo. Päätös on, että poksautetaan maapallon suojakupla puhki, mikä tappaa kaikki ihmiset.

Elokuva oli alkanut siitä, kun mehiläisiä kasvattava Teddy (Jesse Plemons) oli uskonut, että pahanlaatuiset avaruusolennot tappavat Maan mehiläisiä, tuhoavat yhteisöjä ja pakottavat ihmiset omaan näkymättömään valtaansa. Hunajaa ei enää tullut. Elokuvan lopussa ihmiskunnan kuoltua mehiläiset pörräävät taas niin kuin ennenkin.

Elokuvan nimi viittaa antiikin kreikkalaiseen uskomukseen. Bugonia tulee kreikan sanoista bous tai bougonia (härkä) ja gonē (synty). Uskomuksen mukaan mehiläiset syntyivät spontaanisti uhratun härän mätänevästä ruhosta. Tätä kuvataan mm. Vergiliuksen Georgica-runossa (suom. 2020, Gaudeamus), joka käsittelee maanviljelyä, hedelmänviljelyä, karjanhoitoa ja mehiläistenhoitoa. Runoilijan tavoitteena oli saada ihmiset arvostamaan luonnon monimuotoisuutta ja palaamaan maanviljelyksen pariin sisällissotien jälkeen. 
Elokuvan käsikirjoittaja Will Tracy on sanonut, että Bugonia-nimi symboloi myös mahdollisuutta uuteen alkuun korruptoituneen ja mätänemässä olevan sivilisaation tuhoista.

kari.naskinen@gmail.com

Jännitystä, pelkoa, kauhua

Iranissa ei tarvitsisi jännityselokuvia tehdä, koska elämä siellä on muutenkin täynnä jännitystä, pelkoa ja kauhua. Jännityselokuva silti on Pyhän temppeliviikunan siemen (2024), joka kuvaa yksittäisen perheen kautta vuosien 2022-23 suurta protestiliikettä. Iranin väkivaltaviranomaiset tukahduttivat sen, mutta viime ja tänä vuonna isot mielenosoitukset ovat taas toistaneet niitä teemoja, jotka Iranissa edelleen rajoittavat naisten oikeuksia: hiusten ja kaulan peittävän hijabin pakkokäyttö sekä miehen ylivalta avioliitossa, huoltajuudessa, työmarkkinoilla ja perinnönjaossa. Naiset ovat toisen luokan kansalaisia kuin Minna Canthin Työmiehen vaimossa (1885), josta eilen kirjoitin.

Elokuvan ohjannut Mohammad Rasoulof on jo aiemmin rikkonut sensuurimääräyksiä, saanut vankilatuomioita ja maastapoistumiskieltoja, mutta on päässyt livahtamaan pakolaisena Saksaan. Tämän uusimman elokuvansa hän teki niin, ettei näyttäytynyt kuvauspaikoilla, vaan antoi puhelimitse ohjeet apulaisilleen ja kuvaajille. Paljon on mukana myös kännykkäkameralla otettuja pätkiä todellisista tilanteista, joissa poliisit armotta kurittavat mielenosoittajia, tappamiseenkin asti.

Elokuva alkaa, kun perheen isä Iman nimitetään Teheranin vallankumoustuomioistuimen tutkintatuomariksi. Jo ensimmäisenä työpäivänä tulee eteen kuulustelupumaska, jossa käsiteltävä henkilö on syyttäjän antaman määräyksen mukaan tuomittava kuolemaan. Iman on pakotettu allekirjoittamaan tämä, vaikka ei ehdi tapaukseen edes tutustua. Kotona tilanne kiristyy, kun vaimo ja kaksi tytärtä eivät täysin ymmärrä asioiden uutta tolaa. Kaiken lisäksi tyttäret ovat jo kasvaneet vuoden 2022 Mahsa Amini -protestien kannattajiksi. Ei sovi, että arvostetun tutkintatuomarin virassa olevan miehen lapset niskoittelevat valtiota vastaan. Nämä ”huivikapinat” olivat alkaneet, kun 22-vuotias Mahsa Amin oli kuollut siveyspoliisin hakkaamana liian avonaisesti kietaistun hijabin takia.

Isä yrittää saada tytöt kuriin. Isä ei hyväksy, että pienempikin tytär jo haluaa värjätä tukkansa siniseksi ja maalata kyntensä - ”Maailma on kyllä muuttunut, mutta Jumala ei.”

Yhtenä aamuna Iman huomaa, että tutkintatuomarin saama virka-ase ei ole pöytälaatikossa. Onko hän hukannut sen eilen johonkin, onko se jäänyt työpaikalle muiden nähtäväksi, onko vaimon pelko aseen takia lisäntynyt ja hän on pannut sen piiloon? Kauhea asia. Virka-aseen hukkaamisesta ei selviäisi ilman vankilaa ja maineen lokaamista.

Toinen samanaikaisesti tuleva pelkoasia on, että protestijengien netissä levitettävään valtion virkamiesten kuvien, nimien ja kotiosoitteiden joukkoon on lisätty Imanin tiedot. Iman on kauhuissaan; onko hänen autonsa vieressä ajava mopomies tullut häntä ampumaan, tai kotitalon edessä kadulla lorvaileva mies? Vainoharhaisuus tekee elämästä helvettiä, ja kotona tietenkin pelätään myös.

Jämerästi etenevän elokuvan nimessä oleva temppeliviikuna (Ficus religiosa) on puu, joka löytää kasvualansa levittämällä ilmajuurensa jonkin toisen kasvin ympärille, jolloin se toinen kasvi heikkenee ja vähitellen kuihtuu pois. Iän myötä temppeliviikuna juurtuu maahan ja kasvaa 15-20 metrin korkuiseksi. Elokuva antaa ymmärtää, että nuoremman polven protestiliike on Irania vähitellen pois kuristava Ficus. Toistaiseksi Iran on joka tapauksessa teokraattinen tasavalta, jota ylin hengellinen johtaja ja uskonnollinen eliitti hallitsevat ankarasti. Vaalit ovat säännöllisiä, mutta vahvasti suodatettuja ja valvottuja. Legitimiteetti on heikentynyt, äänestysaktiivisuus on matala, tyytymättömyys korruptioon on levinnyt laajalle, ihmisoikeustilanne on huono, teloitusten määrä on iso, sähköistä tiedonvälitystä katkotaan jne.

Vaikka ei tämä meidän oma pesäkään puhdas ole. Tampereella perjantaina poliisivoimien turvaamassa äärioikeiston mielenosoituksessa iranilaisittain naamioituneet natsit potkivat nuoren tytön sairaalakuntoon.

Muuten erinomainen elokuva kuitenkin pilaa itsensä lopun lapsellisen typerällä takaa-ajo- ja kaksintaistelukohtauksella.

kari.naskinen@gmail.com