perjantai 30. tammikuuta 2026

Kuri ja valvonta lisääntyvät


Synkän tulevaisuudenkuvitelman kirjassaan
1984 esittänyt George Orwell kertoi, ettei hän usko kuvaamansa valvontayhteiskunnan koskaan toteutuvan, mutta piti tärkeänä, että sellaisen mahdollisuudesta kuitenkin varoitetaan – kaiken varalta. Orwell kirjoitti romaaninsa 1948 ja ehkä sai kirjalle nimen vaihtamalla vuosiluvussa nelosen ja kasin toiseen järjestykseen. Yhtä hurjaksi kuin kirjassa ei valvonta olekaan kehittynyt, mutta suunta on sama.

Äskettäin kävin ostamassa puolentoista metrin antennijohdon, kun television paikka vähän vaihtui. Myyjä toi tiskille johdon ja alkoi sitten kysellä henkilötietojani. Mihin niitä tässä tarvitaan? ”No kun tämä on sellainen… tarvitaan takuutakin varten”, selitti myyjä. Sanoin, etten tarvitse takuuta moiselle alle kympin maksavalle johdonpätkälle. Vielä siinä kinattiin, mutta lopulta myyjä antoi periksi ja suostui myymään johdon tälle tuntemattomaksi jääneelle asiakkaalle.

Voi tietenkin olla, että kaupassa jäin kuitenkin valvontakameran tallentamaksi, joten kasvojentunnist
usmenetelmällä ne saivat tämän salaperäisen kävijän kiinni ja jotain kautta hänen kotiosoitteensa, sotetunnuksensa ja vaimon puoluekannan.

Jyväskylän MM-rallin aikana elokuussa
2024 saatiin nalkkiin neljä elokapinallista, vaikka he eivät mitään häiriöitä aiheuttaneetkaan. Poliisi oli kuunnellut salaa heidän puheluitaan rallin aikana, koska ajattelivat, että kyllä ne jotain pahaa varmaan tekevät. Luvan kuunteluun oli antanut Pirkanmaan käräjäoikeus. Niin hämäräperäinen tämä operaatio oli, ettei poliisi uskaltanut kysyä lupaa Keski-Suomen käräjäoikeudelta.

Kova kuri ja valvonta kuuluvat aina yhteen totalitarismin kanssa. Vaikka Orwellin varoitusennuste ei vielä ole toteutunut, kummalliseen suuntaan oll
aan menossa. Orpon oikeusministeriö nimitti viime vuoden lopulla työryhmän valmistelemaan perustuslakiin muutosta, jolla yksityiselämän suojaa purettaisiin. Siviili- ja sotilastiedustelun toimivaltuudet ulotettaisiin ihmisten koteihin. Perustuslain kotirauhapykälää saisi rikkoa, jos vaikka epäiltäisiin, että joku voi käyttää antennikaapelia tiedonvälittämisessä vieraalle valtiolle.

Tuorein tieto on, että sisäministeriö haluaa laajentaa Rajavartiolaitoksen toimivaltuuksia penkomaan matkustajien taskuja, tavaroita ja asiakirjoja, vaikka ko. matkustajaa ei mistään rikoksesta epäiltäisikään. Tällaisia valtuuksia ei nykyisin ole poliisillakaan.

Totalitarismissa kaiken tiedonjaon kansalaisille hoitavat diktaattori ja hänen valtuuttamansa luottohenkilöt,
joista Saksassa tärkein oli Goebbels, kansanvalistus- ja propagandaministeriön johtaja. Nyt Orpon hallitus on ottanut tässä jo askeleen ja päättänyt keskittää kaikkien ministeriöiden viestinnän Valtioneuvoston kansliaan, jossa tiedonjakoa on helpompi ohjata.

Orwell kuvaa valtion tapaa valvoa kansalaisia kaksisuuntaisten televisioiden, valvontakameroiden ja piilotettujen mikrofonien avulla. Nykymaailmassa teknologia on paljon hienompaa. Orwell varoitti myös ihmisten ajatuksiin puuttumisesta. Tämä tapahtui luomalla kokonaan uu
si kieli, jota vain sai käyttää, ja tästä kielestä puuttuivat kaikki vahingolliset ilmaisut. Jos väärien sanojen käyttämisestä kärysi, joutui konkreettisesti kadotukseen. Orwell käytti tästä latinan kielen termiä damnatio memoriae (muistin tuhoaminen), millä tarkoitettiin Rooman vallan aikana, että jokainen jälki ihmisestä poistettiin, ikään kuin ihmistä ei ikinä olisi ollutkaan. Tätä menetelmää käytti tehokkaasti Stalin.

kari.naskinen@gmail.com


tiistai 27. tammikuuta 2026

Nauhattomien kenkien käyttäjä on kuin hiihtäjä


Nauhalliset kengät ovat juhlallisia tilaisuuksia varten, muuten käytetään nauhattomia kenkiä, jotka on helppo panna jalkaan, eikä tarvitse kyyristellä nauhoja sitomaan. Suorastaan filosofisen lähestymistavan on aiheesta ottanut Rax Rinnekangas kirjassaan Kaikki kenkieni nauhat (2025). Näin tietenkin, koska Rinnekankaan kaikki kirjat ja elokuvat ovat enemmän tai vähemmän filosofista sorttia.

Talvikengät tietenkin ovat nauhattomia, sillä nauhallisina niihin menisi siitä nauhojen kohdalta lunta. Mutta kesällä on toisin. Rinnekangas kirjoittaa, että ilman nauhoja kävelevä on kesälläkin kuin hiihtäjä. Hän näkee nauhattomat kengät kummallisina, koska niitä ei ole ikään kuin suljettu, joten niillä pitää kävellä varovasti, etteivät putoa jalasta; on siis ”hiihdettävä” nostamatta kenkiä kulkupinnasta.

Koska kirjan kansikuvana on
Vincent van Goghin maalaus (1886), lukija tietää, että Rinnekangas ei käsittele kenkäasioita pelkästään näin rahvaanomaisesti. Niinpä van Goghin maalauksestakin tulee analyysia seitsemän sivua, joiden jälkeen hän siirtyy monen muun kuvataiteilijan kautta Charlie Chaplinin Kultakuumeeseen (1925), jossa kulkuri joutuu hädässään valmistamaan toisen kenkänsä ateriaksi, ja kengännauhat menevät kulkurin suuhun kuin paraskin roomalainen spagetti.


Heinäkuussa
1987 Rinnekangas kävi Kalervo Palsan luona Kittilässä. Tämä kirjassa oleva kuvakin on Rinnekankaan ottama. Rinnekangas kuvailee Palsan olemusta tuolloin hauraaksi ja hyytyneeksi muistuttaen vakavasti vahingoitetun, loppuaan lähestyvän eläimen olemusta ilman, että sille tajusi syytä. Kolme kuukautta myöhemmin lokakuussa Kalervo Palsa kuolikin 40-vuotiaana. Heinäkuussa hän oli kertonut myyneensä eläkseen keväällä kolme pientä maalausta yhden pornolehden kuvitukseksi. Melkein sata vuotta aiemmin oli Vincent van Gogh löydetty kuolleena 37-vuotiaana.

Runoilijan, teologin, fil. tri Gösta Ågrenin luona Rinnekangas kävi syksyllä 1998. Ågren oli kertonut menestyksestään kirjailijana: ”Ennen 1988 saamaani Finlandia-palkintoa minulla oli 25 lukijaa. Tultuani palkituksia ja joutuessani kulutuksen tarjottimelle minulla oli 25 000 ostajaa. Vuotta myöhemmin minulla oli taas 25 lukijaa.” Tämä johtuu kiihtyvässä ajassa jatkuvasti olevasta ajankohtaisuusvaatimuksesta. Rinnekangas pitää jumalan ihmeenä, ettei Jumala itse ole vielä menettänyt taivaallista ajattomuuttaan.

Palsalla oli Rinnekankaan käydessä sandaalit ja Ågrenin luona nautittiin teetä sukkasillaan. Sen sijaan maailman suurimmilla komentajilla on aina hienot nahka- ja nauhakengät. Näin myös nykyisin Saksassa, jossa ”saappaiden sijasta aivan normaalit kengät jalassa on jälleenrakennettu kaksi poliittista Saksaa”. 

(Mitähän Rinnekangas ajattelee siitä, kun tumman puvun ja juhlamekon kanssa käytetään nykyisin lenkkareita? Jotkin niistä ovat tarroilla kiinni.)

Arkisemmista asioista Rinnekangas kertoo taksimatkasta Tukholman keskustasta lentokentälle yhtenä perjantaina. Matkalla taksi pysäytti lähiön Systembolagetin kohdalla, Rinnekangas ihmetteli ja kuski vastasi: ”Kaikki paikalliset miehet haluavat tulla tänne aina tähän aikaan. Nythän on perjantai...”

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 23. tammikuuta 2026

Stalinin kuoleman jälkeen Lahti aktivoitui ensimmäisenä


Kauppakeskus Trion takana Lahdessa lähellä entistä Kansaneläkelaitoksen taloa on aukio, jossa on kahdeksan kivikuutiota. Ensimmäisenä vasemmalla olevan päällä lukee ”Västerås 1939”. Muiden kivien päällä on muiden ystävyyskaupunkien nimiä, mutta en saanut niistä kunnolla selvää, koska olivat lumessa ja jäässä. Todennäköisesti tässä ovat kivet kahdeksalle ensimmäiselle ystävyyskaupungille, mutta uudemmat eivät ole tällaisia huomionosoituksia saaneet. Nykyisin Lahdella
on ystävyyskaupunkeja 13 ja Nastolan myötäjäisinä tuli lisäksi neljä ystävyyskuntaa.

Västeråsin kohdalla oleva vuosiluku on outo.
Päijät-Hämeen tutkimusseuran uusimmassa vuosikirjassa 2025 on ensimmäinen Lahden ja Västeråsin ystävyyssuhdetta koskeva ajankohta talvisodan päivä 10.2.1940, jolloin Ruotsin 12 suurimman kaupungin ja kahden kunnallisliiton kokouksessa Lahti nimettiin Västeråsin ”adoptiokaupungiksi”. Yhteistyö alkoi heti Västeråsin lähetettyä korjausauton, kuparilevyjä ja sähkötarvikkeita kauungintalon pommitusvaurioiden korjaamiseksi. Myöhemmin samana vuonna saatiin Västeråsista satakunta pientaloa koottaviksi Lahdessa kahdelle pientaloalueelle.

Ystävyyskaupunkijutun vuosikirjaan on kirjoittanut valtiot. tri
Ilkka Haapola, joka on perehtynyt hyvin Lahden ystävyyskaupunkitoimintaan. Käytännössäkin hän on siinä mukana toimiessaan Suomi–Unkari-seuran hallituksen jäsenenä sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla. Pécs on hänelle tietenkin erittäin tuttu ystävyyskaupunki.

Haapola kehuu kaupunginjohtaja
Olavi Kajalaa ystävyyskaupunkiasian edistämisestä. Kajalalla oli monia kansainvälisiä yhteyksiä, kun hän mm. toimi Suomi–Neuvostoliitto-seuran Lahden osaston jäsenenä, Suomi–Unkari-seuran johtokunnan jäsenenä, SuomiRomania-seuran hallituksen jäsenenä ja oli Pohjola-Nordenin Lahden yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana 1943-49.

NEUVOSTOLIITTOON
ENNEN TURKULAISIA

Västeråsin jälkeen olivat vuorossa 1947 muiden Pohjoismaiden ystävyyskaupungit Akureyri, Randers ja Ålesund. Sitten mentiin itärajan yli. Kajalan aloitteellisuuden ansiosta Lahti oli ensimmäinen suomalainen kaupunki, joka Stalinin kuoleman jälkeen 1953 aktivoitui sinne suntaan kaupunkienvälisessä ystävyydessä. Turku hävisi niukasti.

Josif Stalin kuoli maaliskuussa ja Lahdesta lähti ensimmäinen ystävyysvaltuuskunta Zaporozhjeen syyskuussa. Matkalle Neuvostoliittoon vielä kuuluneeseen Ukrainaan osallistuivat Kajalan lisäksi teknillinen apulaiskaupunginjohtaja Reino Vornanen sekä kaupunginhallituksen jäsenet, varatuomari Ossi Kivekäs, sihteeri Antti Nurminen ja työläistarkastaja Niilo Pitkäsilta.

Tätä ennen jo helmikuussa oli kuitenkin Zaporozhjen delegaatio vieraillut Salpausselän kisoissa. Viralliseksi ystävyyskaupunkisuhteen alkamisajankohdaksi on kuitenkin merkitty syyskuu 1953 ja silloin lahtelaisten vierailun yhteydessä on pantu nimiä sopimuspaperiin.

Turku joka tapauksessa myöhästyi lahtelaisista kuukauden, koska Turun delegaatio kävi ystävyyskaupunkisopimuksen allekirjoittamassa Leningradissa lokakuussa 1953.

METALLIVALURI JA
PUUSEPPÄ SEKAISIN

Haapola kirjoittaa siitäkin, miten Zaporozhje valikoitui ystävyyskaupungiksi vahingossa. Lahti oli etsinyt kumppanikseen puusepänteollisuuteen erikoistunutta kaupunkia, mutta tulkkina toiminut kansanedustaja Hemming Lindqvist (SKDL) sotki keskenään venäjän kielen puuseppää ja metallivaluria tarkoittavat sanat stoljar ja stalevar. Niinpä Lahti sai parikseen metallivalimoihin erikoistuneen Zaporozhjen (nyk. Zaporizhzhja). Siellä toimi autotehdaskin, jossa valmistettiin pieniä Zaporozhets-autoja (Suomessa nimenä Jalta).

Toinenkin versio tästä on. Kajalan muistikuvan mukaan valintaan vaikutti sen sijaan
Ilja Repinin maalaus Turkin sulttaanin kirjettä kirjoittavista zaporogeista: ”En aivan varmasti muista millä perusteilla juuri Zaporozhje tuli valituksi. Pääsyynä lienee ollut se, että Repinin kuulusta taulusta olimme saaneet zaporozjelaisista sen kuva, että heidän kanssaan varmasti viihtyy mainiosti.”

Vuonna 1982 vierailin Zaporozhjessa lehtimiesdelagaatiossa. Mekin viihdyimme erinomaisesti. Majoitumme Lahti-hotellissa ja tutustuimme kaupunkiin niin maan perusteellisesti. Energialaitoksella meille esiteltiin isoa valokuvaa laitoksen kuuluisimmasta työn sankarista, korkeushypyn entisestä ME-miehestä Vladimir Jashtshenkosta (235), lastentarhassa esitin lapsille suomalaista ripaskaa ja illalla nostimme Lahti-ravintolassa votkamaljoja ystävyydelle ja yhteistyölle.

Valtuuskuntamme johtajana oli Lahden ystävyyskaupunkitoimikunnan pitkäaikainen sihteeri, äänilevymies 
Esa Juurola, joka muutama vuosi sitten kertoi Facebookissa Kajalan vierailusta Zaporozhjessa silloin 1953. Kajala valmistautui matkaan perehtymällä sekä neuvostoliittolaisen että suomalaisen maatalouden faktoihin, koska arveli heitä vietävän siellä läheiseen karjatalouskolhoosiin. Niin kävikin ja siellä kolhoosilaiset pääsivät kyselemään Kajalalta Suomesta.

Paljonko suomalainen lypsykarja tuotti maitoa ja voita vuodessa”, kysyttiin. Kajala katsoi muistiinpanojaan ja ilmoitti Kujalan maatalousoppilaitokselta saamansa luvut. Kolhoositalonpojat katsoivat toisiinsa, mutta eivät sanoneet mitään.

Sitten joku kysyi, paljonko paras suomalainen lehmä tuotti maitoa vuodessa. Tähänkin Kajalalla oli lehtiössään tarkat numerot, jotka kerrottuaan koko kolhoosin väki puhkesi iloiseen nauruun – mainio jutunkertoja tämä ystäv
äkaupungin johtaja.

Ensimmäinen iso ja näyttävä suomalais-neuvostoliittolainen ystävyyskaupunkikokous pidettiin Leningradissa 1969. Lahdessa sellainen järjestettiin 1985.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 21. tammikuuta 2026

Fucking Greenland!


Serbialaisen Emil Kusturican elokuvassa Arizona Dream (1994) Johnny Depp sanoo, että ”Amerikassa ei ole enää mitään löydettävää”. Donald Trump on tullut samaan johtopäätökseen, joten uutta ja jänskää on keksittävä.

Tuttua sanontaa amerikkalaisesta unelmasta on elokuvassa onnistunut toteuttamaan
Jerry Lewis, joka omassa autokaupassaan myy karamellipaperinvärisiä Cadillaceja. Vanha elokuvapelle tietenkin sopii hyvin tähän tarinaan, vaikka Kusturica ei silloin 30 vuotta sitten tiennyt Trumpista kertovansakaan. Vielä kun olisi ollut Donald Duck, elokuva olisi täydellinen.

Jerry Lewisillä on lopulta toinenkin unelma, hän haluaa päästä Kuuhun. Näin tapahtuukin tässä surrealistisessa elokuvassa, jossa sydänkohtauksen saava Jerry viedään ambulanssilla suoraan täysikuuhun.
Epäilemättä myös Trump tulee onnistumaan tässä Elon Muskin Starship-raketin avulla.

Johnny Deppin unelma on muuttaa Alaskaan, jossa on eskimoita. Unessa tämä onnistuukin. Trump sen sijaan haluaa Grönlannin, koska Alaska hänellä jo on.
Sen saatuaan Trump määrää Stubbin ja Wahlroosin kanssaan pelaamaan sinne golfia ja molemmat tietenkin menevät ja vievät mukanaan oranssit pallot, jollaisilla Suomessa pelataan hankigolfia.

Miamin lämpöön tottunut Trump ei tietenkään pidä tästä kokemuksesta, joten hän haistattaa vitut koko Grönlannille. Hankituksi valloitukseksi se tietenkin jää, mutta jotain uutta on taas keksittävä. Esikuvana on
Kolumbus, kuten Johnny Deppilläkin. Paluumatkalla Grönlannista Trump kysyykin pojilta, mitä virkaa sillä Ahvenanmaalla teille oikein on.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 19. tammikuuta 2026

Elon Musk suunnittelee yli-ihmistä



Yli-ihmisiä ovat viihdekirjallisuudessa ja -elokuvissa ainakin Batman, Hämähäkkimies, Teräsmies ja uudempana tuttavuutena
Fight Club -romaanin ja -elokuvien Tyler Durden. Nyt Donald Trump ajattelee olevansa jonkinlainen yli-ihminen, mutta varsinainen tekijä tällä alalla on hänen kaverinsa Elon Musk. Maailman rikkaimpana ihmisenä Musk on kuin MacGyver, joka kehittää tekoälyä, suunnittelee Marsin asuttamista, lennättää ihmisiä jo nyt avaruuteen ja varmaan kohta Maapallon keskipisteeseenkin, jossa käydään jo Islannin kansalliseepoksen Heimskringla-saagassa, Jules Vernen romaanissa ja siitä tehdyssä elokuvassa.

Elon Muskin palveluksessa on huippuneroja, jotka pyrkivät yhdistämään teknologian ja ihmisen ajattelun. Tekoäly on Muskin toimesta jo saatukin aikaan. Kuinka pitkällä Elon Muskin yhtiöt ovat ajattelevan tekoälyn kehittämisessä, siis eräänlaisen yli-ihmisen? Juuri nyt esitinkin tälle Grok-tekoälylle kysymyksen, kuinka pitkällä Muskin yhtiöt ovat ajattelevan tekoälyn kehittämisessä, siis eräänlaisen yli-ihmisen luomisessa. Vastaus tuli parissa sekunnissa:

”Elon Muskin yhtiöt, erityisesti xAI, ovat tehneet merkittävää edistystä tekoälyn kehityksessä kohti AGI:a (Artificial General Intelligence), jota voidaan verrata ´ajattelevaan tekoälyyn´ tai eräänlaiseen yli-ihmiseen – älykkääseen järjestelmään, joka ylittää ihmisen kognitiiviset kyvyt monilla alueilla. Musk itse on toistuvasti korostanut, että xAI:n tavoitteena on ymmärtää universumi ja kehittää turvallista superälyä.”

Superälyksi sanotaan sellaista, jossa kone ylittää ihmisen tietämisen, viisauden ja ajattelun kokonaan. Musk on korostanut, että AGI voi ylittää yksittäisen ihmisen älykkyyden jo tänä tai ensi vuonna sekä saavuttaa superintelligenssin (kaikkien ihmisten yhteenlaskettu älykkyys) noin 2030:een mennessä. 

 

Tulivat nämä asiat esille, kun luin Martinius Vardogarin kirjan Nietzsche nykyaikana (2025). Vardogar kirjoittaa, että nykykulttuuri on täynnä superihmisen kuvia, jotka heijastavat osittain Nietzschen tunnettua ajattelua yli-ihmisestä. Nietzschen yli-ihminen on kuitenkin enemmän runo kuin kone, enemmän henkäys kuin ohjelma. Vardogarin sanoin: ”Yli-ihminen ei synny teknologiasta yksin, ei tiedosta, ei vallasta, vaan tahdosta luoda, elää, tanssia elämän kaaoksessa, tietäen, että mikään ei ole varmaa, ja silti sanoa: Kyllä!”

En t
unne, mikä mies tämä Martinius Vardogar on. Suomalainen kuitenkin ja esittelee itsensä filosofiksi ja kirjailijaksi, joka tutkii ihmisen, teknologian ja kosmoksen risteyskohtia. Viime vuonna häneltä ilmestyi myös runo- ja aforismikirja Elämän tähtisumua, jossa yhdistyvät kosminen symboliikka ja eksistentiaalinen pohdinta. Nietzschen yli-ihmisasiasta hän sanoo sen jo aikaa sitten analysoidun totuuden, että Nietzschen yli-ihminen (Übermensch) ei ole mikään jumalaan verrattava olento, mutta kuitenkin moraalisesti ja esteettisesti ihmisen itsensä ylittävä yksilö.

Nietzsc
hen väärintulkitsijoista pahin oli hänen siskonsa Elisabeth Förster-Nietzsche, joka muokkasi 30 vuotta aiemmin kuolleen veljensä filosofisia tekstejä sairasta nationalismia hyödyntämään ja saikin Nietzschen kirjat nousemaan natsi-Saksan rotuideologian symboliksi. Tämä oli iso väärennös, koska Nietzsche oli eläessään halveksinut saksalaista nationalismia ja antisemitismiä.

Nyt tilanne on joka tapauksessa isossa muutoksessa. Tekoäly ja algoritmit antavat ihmisille suosituksia ja tekevät heidän puolestaan päätöksiä. Mistähän Trump sai idean Grönlannin valtaamisesta? Kysyikö Muskin Grokilta, mikä olisi Amerikan kannalta hyvä laajennuskohde?

Lauantain Helsingin Sanomissa oli Der Spiegelistä suomennettu haastattelu, jossa saksalainen sosiologian professori Hartmut Rosa Jenan yliopistosta sanoi, ettei nykyihminen enää ajattele itse, vaan hänen käytöstään kahlitsevat algoritmit, ohjeet ja kaavat. Milloinhan oikeudenkäyttöön ei enää tarvita tuomareita eikä lautamiehiä? Muskin Grok Law tekee jo oikeudellisia analyyseja. Näin kun edetään, saadaan tasapuoliset tuomiot, kun laintulkinnat ovat koneellisia ja siten samanlaisia Hangosta Inariin.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 16. tammikuuta 2026

Urut tyhjän panttina


Sibeliustalon urkuja ei juurikaan soiteta. Lahden kaupunginorkesterin ohjelmassa ei tämänkään ohjelmavuoden aikana ole urut mukana yhdessäkään konsertissa, eikä Lahden kansainvälisellä urkuviikolla ole rahaa kalliiseen salivuokraan kuin yhtä konserttia varten viikon aikana. Suomessa on kolmet konserttiurut kirkkojen ulkopuolella Finlandia-talossa, Sibeliustalossa ja Helsingin Musiikkitalossa, mutta vain Musiikkitalossa ne ovat ahkerassa käytössä.

Jo Sibeliustaloa suu
nniteltaessa otettiin urut huomioon. Ruotsalainen arkkitehti Ulf Oldaeus suunnitteli Sibeliustalon uskufasadin yhteistyössä talon arkkitehtien Kimmo Lintulan ja Hannu Tikan kanssa, mutta vasta seitsemän vuotta talon valmistumisen jälkeen 2007 urut saatiin, kun urkuviikon silloinen johtaja Erkki Krohn (kuvassa) oli pannut asian toimeksi. Hän perusti urkujen rahoituksen hankkimista varten Pro Organo Pleno ry:n ja valmista tulikin. Krohn itse oli kaiken sielu, ja kun mukaan hankkeeseen saatiin Lahden kaupunki, EU, Suomen kulttuurirahasto sekä mittava määrä yrityksiä ja yksityisiä lahjoittajia, vihittiin 1,2 miljoonaa euroa maksaneet urut käyttöön keväällä 2007. Urut teki Grönlunds Orgelbyggeri Ab Luulajassa.

Sibeliustalossa ei urkuja ole monta kertaa soitettu. Urkuviikolla soitetaan rahanpuutteen vuoksi
Ristinkirkon ja Mukkulan kirkon uruilla ja välillä haitarilla kauppatorilla.

Sibeliustalon urut omistaa Lahden kaupunki, joka on antanut ne tietenkin Sibeliustalo Oy:n hoidettaviksi. Urkujen luovutus- ja vihkiäisjuhlassa soittivat nyt jo edesmenneet urkutaiteilijat Erkki Krohn ja
Kalevi Kiviniemi sekä ruotsalainen Hans-Ola Ericsson ja englantilainen Colin Walsh.

Mistä nyt kiikastaa? En tiedä Sibeliustalon liian suur
en salivuokran korkeutta, mutta asialle olisi kaupungin ja Sibeliustalon jotain tehtävä. Viime kesänäkin kansainvälisellä urkuviikolla soitettiin hammond-uruillakin. Musiikkitalon urkukonsertit taas ovat todistaneet, että urkumusiikki kiinnostaa yleisöä paljonkin. Sibeliustalon urut ovat liian arvokkkaat pelkäksi salin koristeeksi. Ei kaikkea pidä laskea vain rahassa.


kari.naskinen@gmail.com


keskiviikko 14. tammikuuta 2026

Laulavia pikku naisia


Tyttökirjallisuuden yksi suurimpia klassikkoja on varmaan amerikkalaisen
Louisa May Alcottin romaani Pikku naisia (1868), josta suomeksikin on ilmestynyt niin monta painosta, etten saanut lukumäärästä selvää internettiä selaamalla. Lukenut en ole, mutta televisiosta tulleen kolmiosaisen minisarjan näin 2018. Nyt löytyi myös ooppera-dvd, joka oli tehty Houston Grand Operassa 1998. Kirjaa näytään suositeltavan 9-12-vuotiaille, mutta ooppera sopii hyvin kaikkien katsottavaksi, sillä Mark Adamon (s. 1962) musiikki soi parin tunnin ajan oikein mukavasti. Nykyoopperaksi sävellys on tavallista lyyrisempi ja laululinjat ovat selkeitä. Tarinan dramaattisimmissa kohdissa musiikkiin kyllä tulee monimutkaisempia rakenteita, mutta ei liian hankalasti.

Esitys on tietenkin täysipainoinen,
sillä tekijät isossa oopperatalossa ovat kovaa tasoa. Nimet eivät läheskään aina sano täällä kaukana mitään, mutta yksi tuttu laulaja sentään on, kun neljästä sisaruksesta vanhimman Megin (16) roolin laulaa Joyce DiDonato. Hän on esiintynyt myös Helsingissä 2016 ja Turussa 2024 sekä nähty elokuvateattereiden suorissa Met-lähetyksissä. Muut siskot:
Jo –
Stephanie Novacek
Beth – Stacey Tappan
Amy – Margaret Lloyd
Näiden solistien tiedoista näkyy, että kaikki ovat alan huippuja. Samoin miesrooleissa olevat, joista keskeisessä Laurien osassa on Chad Shelton. Tähän nimilistaan voi vielä lisätä Pikku naisista viimeksi tehdyn elokuvan (2019) pääroolien esittäjät: Emma Watson, Soarsie Ronan, Eliza Scanlen, Florence Pugh ja tällä hetkellä mieshurmureiden ykkösnimi Timothee Chalamet.

Yli 500-sivuinen romaani on laaja ja siinä on paljon sivujuonia.
Tapahtumat sijoittuvat 1860-luvun Bostoniin sisällissodan aikana, jolloin tyttöjen isä on pappina rintamalla. Elämä on köyhää, ja koviakin kolauksia tytöt joutuvat kokemaan. Kontrastia tuo naapurissa asuvan rikkaan herra Lawrencen pojanpoika Laurie. Jo kuvaa kirjailijaa. Libreton kirjoitti Adamo itse tiivistäen tarinaa paljon. Monta sivuhahmoa hän jätti pois keskittyen vahvasti Jo´n sisäiseen ”painiskeluun”, ja sisartenvälisiin suhteisiin Adamo antoi enemmän painoarvoa kuin romaanin kevyemmässä tyylissä. Tosin etsimieni kirjallisuustietojen mukaan romaaninkin vakavat ydinteemat ovat kasvaminen, muutos ja perheen siteet. Adamo itse sanoo, että hän löysi romaanista sellaisen syvemmän teeman, että rakkaimmatkin ihmiset voivat "hyljätä" toiset, kun heidän tiensä erkanevat, ja tämä vain on hyväksyttävä. Ilmeisesti ooppera ei olekaan samalla tavalla kevyt kuin romaani, vaan korostaa menetystä ja muutosta.

Romaanin tavoin tässäkin viitataan
John Bunyanin näytelmään Kristityn vaellus (1678), jonka päähenkilö etsii tietä ulos pahuuden kaupungista. Muita viittaustenkohteita ovat J.W. von Goethe ja John Keats. Tätä kokonaisuutta pitää hyvin kasassa musiikki, joka on puhdasta oopperaa, mutta tuo välillä mieleen vaikkapa bernsteinilaisen musikaalityylin. Itsekin hän on sanonut pitävänsä Stephen Sondheimin musikaalista Sweeney Todd, joka viime viikolla esitettiin Tampere-talossakin.

Mark Adamon toinen ooppera on Houstonin tilaama Lysistrata or the Nude Goddess. (2005). Hän on säveltänyt myös yhden sinfonisen kantaatin, harppukonserton ja kuoroteoksia. 

kari.naskinen@gmail.com