Taidemaalari Yrjö Saarinen jäisellä saarella

Onnistunut yhteensattuma: viime viikolla katsoin elokuvan Jäinen saari (1964) taidemaalari Yrjö Saarisesta ja viikonvaihteessa kävin Jyväskylän taidemuseossa, jossa kaupungin läpi virtaavaa Tourujokea käsittelevässä näyttelyssä oli kolme Saarisen maalausta. Erik Häkkisen elokuva perustuu Mika Waltarin samanimiseen novelliin (1947), eikä kummassakaan Saarista mainita nimeltä, mutta Waltari-tutkija Panu Rajala on blogissaan kertonut taiteilijan tarkoittavan Saarista, joka oli ystävystynyt Waltarin kanssa.

Tourujoki on tuttu aihe Yrjö Saarisen (1899 - 1958) maalauksissa, sillä hän asui lapsuutensa ja nuoruutensa Taulumäellä, jonka itäpuolella joki virtaa Palokkajärvestä ohi Jyväskylän Lohen pesäpallokentän kohti Jyväsjärveä. Jyväskylästä Saarinen muutti 1929 Hyvinkäälle, jossa taidemuseossa säilytetään ylilääkäri Carl-Erik Sonckin keräämää Saarisen taiteen kokoelmaa, 60 maalausta ja 200 piirustusta. Hyvinkäältä matka jatkui 1944 Helsinkiin, jossa Saarinen tutustui Waltariinkin, jonka kanssa ystävystyi. Aina välillä Saarinen ilmaantui rahapulassa Waltarin ovelle ja tämä auttoi. Waltari perusti jopa ”Saarisen taulutilin”, jota vastaan taiteilija vippasi isojakin ennakkoja. Vastineeksi sitten syntyi myöhemmin tauluja, kun ryyppämiseltään jouti.

Elokuvassa taiteilija sanoo, että muut sanovat häntä vanhaksi rähjäiseksi juopoksi. Sellainen hän olikin, mutta maalatessaan hän ei koskaan ryypännyt. Elokuvan alussa taiteilija kertoo häntä haastatteemaan tulleelle opiskelijalle, että oli juuri kolme viikkoa maalannut, saanut työn valmiiksi ja nyt hän juo. Waltarin novellia en ole lukenut, mutta Rajalan mukaan elokuva seuraa novellia melko uskollisesti repliikkejä myöten. Käsikirjoitukseen Waltari itse teki pieniä korjauksia. Saarisen maalauksia ei elokuvassa ole, vaan niitä markkeeraavat Ahti Lavosen maalaukset.

Opiskelija on keuhkotautinen taidehistorian opiskelijatyttö, joka saapuu jollekin vanhalle, syrjäiselle talolle tekemään tutkimusta laudaturtyötään varten erakoituneesta taiteilijasta. Heidän välilleen kehittyy monimutkainen, intohimoinen suhde, mutta tarina korostaa kuitenkin ensisijaisesti taiteen luomisen hintaa, yksinäisyyttä ja elämän raadollisuutta. Tytön ja taiteilijan suhde ikuistui muotokuvaan Harmaalakkinen tyttö. Taiteilija on kuvattu voimakkaasti Yrjö Saarisen kaltaiseksi boheemiksi. Waltari kuvaa taiteilijan rähjäiseksi ja häikäilemättömäksi ihmissyöjäksi, jolle vain taide kaikessa kaihtelemattomuudessaan suo arvon ja kuolemattomuuden. Päärooleissa ovat amatöörinäyttelijät Kalervo Koski ja Annikki Moksi.

Elokuva on kokemattoman ohjaajan tekemäksi kyllä katsomiskelpoinen, kun tietää kohdetaitailijalla olevan oikea esikuvakin, mutta lopputulos on jäykkä ja henkilöohjaukseltaan vielä jäykempi. Saarisen teoksia on Hyvinkään ja Jyväskylän taidemuseoiden lisäksi Ateneumissa, Helsingin taidemuseossa, Taidekoti Kirpilässä, Keski-Suomen museossa, Saarijärven museossa sekä yksityiskokoelmissa.

Saarisen taiteesta on maallikon vaikea paljon mitään sanoa parin nyt nähdyn työn perusteella, mutta värejä hän selvästi rakasti. Taidemuseon tekstien perusteella Saarisen omaperäinen tapa käyttää sävyjä tulee esille erityisesti hänen 40-luvun tuotannossaan. Maalauksissa kivien pinta hehkuu vaaleanpunaisena, iho vihertää, violetit ja oranssit hevoset kirmaavat jne. Hän pyrki taiteessaan ilmaisuun, johon liittyivät subjektiivisesti valitut, epärealistiset värit, vimmaiset siveltimenvedot ja voimakkaat muodot sekä myönteinen elämänasenne.

Erik Häkkisen ja perustamansa Filmiteos-yhtiön elokuvanteko jäi tähän toiseen elokuvaan. Ensimmäinen oli aiemmin samana vuonna 1964 valmistunut Harha-askel, jossa sorvari Masa (Ville-Veikko Salminen) on viettämässä joulua perheensä kanssa ja alkaa muistella kesäpäivää, kun oli touhunnut 18-vuotiaan ilotytön kanssa. Masan vaimoa näyttelee Annikki Moksi. Häkkisen molemmat elokuvat tuottivat selvät tappiot.

Vuonna 1978 esitettiin MTV:ssä uusi dramatisointi Jäisestä saaresta nimellä Harmaalakkinen tyttö. Sitä en tunne, mutta dramatisointi oli Panu Rajalan, ohjaus Markku Onttosen, päähenkilöinä Martti Katajisto ja Elli Castrén.

kari.naskinen@gmail.com

On välttämätöntä, että jotakin pidetään totena

”Puhun niin totta kuin osaan”, sanoi pääministeri Anneli Jäätteenmäki valehdellessaan meille kaikille päin naamaa.

Amerikassa päättyivät juuri valehtelemisen MM-kisat. Siellä kultamitalit annettiin kahdella tasapäiselle infantiilille Donald Trumpille ja Gianni Infantinolle, joka on Suomen Palloliitonkin suuri kamu.

Tänä vuonna ilmestyi fil. tri Vesa Heikkisen kirja Eduskunta – valehtelijoiden klubi? En ole sitä lukenut, mutta eiköhän siinäkin Jäätteenmäki kuulu klubin tunnetuimpiin jäseniin. Valehtelemista ei eduskunnassa ole varsinaisesti kielletty, mutta valehdella-sanaa ei ainakaan toisesta ihmisestä puhuttaessa ole soveliasta käyttää. Jos käyttää, puhemies keskeyttää ja neuvoo puhumaan siivosti. Valehtelemisesta ei muodollisesti ole kysymys, jos vain puhuu "muunneltua totuutta", mikä siellä on vakituinen tapa.

Esimerkiksi pääministeri Alexander Stubb esitti eduskunnalle vääriä prosenttilukuja ns. hallintarekisterikiistassa ja joutui pyytämään anteeksi. Vaikka tässä oli kysymys vain Stubbin tunaroinnista tai huonosta matikkapäästä prosenttilaskuissa, Stubbin uskottavuus kärsi niin paljon, että hän hävisi Kokoomuksen puheenjohtajakilpailun Petteri Orpolle. Nyt sitten Orpo johtaa valehtelun SM-turnausta.

Presidenttien henkilöhistoriaan valehtelu kuuluu siinä missä muidenkin. Urho Kekkonen pani muut valehtelemaan puolestaan, kun kansanedustaja J. Juhani Kortesalmi (SMP) esitti eduskunnassa 1978 kirjallisen kysymyksen siitä, onko Neuvostoliiton puolustusministeri tehnyt Suomelle esityksen yhteisten sotaharjoitusten järjestämisestä. Marsalkka Dmitri Ustinov oli Suomen-vierailullaan tehnyt tämän esityksen suoraan Kekkoselle. Kortesalmelle vastannut puolustusministeri Taisto Tähkämaa (Kesk) kiisti, että tällaista esitystä olisi tehty. Vastauksen olivat Tähkämaan luettavaksi kirjoittaneet yhdessä Kekkonen ja puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela.

Tällaisia valheita on joskus oikeutettua käyttää, jos sellaista edellyttää ”yleinen etu”.

Filosofi Friedrich Nietzsche kirjoitti olevan välttämätöntä, että jotakin täytyy aina pitää totena. Jonkin on oltava totta tai lähimpänä totuutta, ettei koko homma leviäsi käsiin.

Juuri on ilmestynyt suomeksi Martin Heideggerin Nietzsche-kirja kahtena Vastapainon julkaisemana niteenä (533 + 416 sivua), joissa perusteellisesti käydään läpi Nietzschen filosofiaa. Valheesta ja totuudesta kirjoittaessaan hän sanoi: ”Tämä maailma on vallantahtoa – eikä mitään muuta!” Ja tieto on valtaa. Tiedon takana taas on ennemmin totuus kuin valhe. Nietzsche otti esimerkin kaikkein yksinkertaisimmasta: ”Alkulima kurkottaa valejalkojaan ulospäin etsiäkseen jotakin, joka vastustaa sitä, - ei nälästä vaan vallantahdosta. Se mitä kutsutaan ravitsemukseksi, on pelkkä seurannaisilmiö, jossa käytetään hyödyksi alkuperäistä tahtoa tulla vahvemmiksi.”

Poliitikot ovat alkulimaa pitemmälle kehittyneitä, mutta heidänkin vallantahtonsa on ovelaa, niin niljakasta, ettei siitä aina saa otetta. Se vaatii myös valkoisten ja vakavampienkin valheiden esittämistä aina kun tarvetta vähänkin on. Kun edesmennyt lahtelainen paikallispoliitikko Pentti E. Rantanen (SDP → Kok) käveli joskus kaupungilla poikkeuksellisesti aurinkolasit silmillä, hän vastasi kysyjille: ”Valta sokaisee.”

Nietzsche ei ilmeisesti ollut samanlainen huumorimies kuin Rantanen ja hän kirjoitti totuuden olevan järjen tuntomerkki. Läheskään aina ei järki kuitenkaan voita, kuten tämän ajan maailmassa nähdään. Mutta mitä on totuus? Nietzschen mukaan se on metaforien liittouma, joka on unohtunut illuusioksi – summa inhimillisiä suhteita, jotka on runollisesti ja retorisesti tehostettu, siirretty ja koristeltu ja jotka pitkän käytön jälkeen näyttävät kansasta kiinteiltä ja velvoittavilta.

”Totuus on eräänlainen erehdys, ilman jota tietynlainen elävä olento ei voisi elää. Elämän säilyminen ja voima ovat lopulta ratkaisevia, eivät abstraktit totuudet.” Ristiriitaisia nämä filosofin ajatukset.

Rantanen oli yksiselitteisempi. Kun hän oli loikannut Kansalliseen Kokoomuksen, siellä jotkut kysyivät, että etkös sinä aina ole ollut sosialisti. Rantanen vastasi: "Olenhan minä, kun olen varsinainen kansallissosialisti."

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaiset muilutettu militarismiin

Mustikkamaan kesäteatterin alueelta löytyi muutama vuosi sitten ”Lapualaisoopperan kummituksen” käsiohjelma. Näytelmä oli suunniteltu Ylioppilasteatterin 100-vuotisjuhlaesitykseen, mutta vasta tänä kesänä juuri YT:n juhlavuonna näytelmä saatiin tehdyksi. Meno Mustikkamaalla on yhtä railakasta kuin 60 vuotta sitten Lapualaisoopperan esityksissä. Arvo Salon rauhansanoma on ajankohtaista edelleen, mutta nyt ei isketä lapualaiseen fasismiin, vaan nykypäivään.

Nyky-Suomea kuvataan jo Lapualaisoopperan kummituksen julisteessa: linnut lentävät muodostelmassa – joukossa varmaan rauhankyyhkyjäkin – mutta lintujen jälkeen muodostelmassa ovatkin F 35 -hävittäjät. Eikä näin muuttunutta tilannetta saa arvostella. Suomalaiset on muilutettu militarismiin ja sotaan valmistautumiseen. 

Tällaista tämä nyt on. Tänä aamunakin heräsin kymmenen yli kahdeksan hävittäjäkoneiden ääneen, vaikka ei meidän taivaalla ennen ole hävittäjiä kuulunut, koska sotakoneiden sijoituspaikkoja ei ole lähelläkään. Olivat kai tarkastamassa, ettei venäläisiä tai kiinalaisia vihollisia olisi liikkeellä.

Lapuan liikkeen Jussi Muilu pakkokyyditsi 30-luvulla kommunisteja, pasifisteja ja muita fasisminvastustajia syrjemmälle metsään hakattavaksi tai muilutettiin Neuvostoliiton rajan yli. Lapualaisten keksimä tempaus oli myös vastustajien istuttaminen kusiaispesään. Nyt Mustikkamaalla esitetään muurahaisille toivomus, että nouskaa tekin sieltä sorron yöstä.

Näytelmä kertoo YT:n 100-vuotisnäytelmän harjoituksista. Koska nykyajassa ollaan, tulee paikalle myös luutnantti Purho varusmiesten kanssa opettamaan teatterinuorisolle sotilaallisuutta. Tästä ei sitten olekaan pitkä matka kielen, mielen ja yhteiskunnan militarisoituviin syvyyksiin. Väliajan jälkeen taivaalta putoaa näyttämön lähimetsään lennossaan epäonnistunut tuntematon objekti, mahtaako olla sotadrooni vai mikä?

Entisestään tilanne pahenee, kun Rajavartiolaitos ottaa YT:n käyttämän alueen omaan hallintaansa. Yh:tkin järjestetään. Rauhasta puhuminen on rikollista sotaan valmistautuvassa todellisuudessa. Yhdellä näyttelijällä on jalkapanta valvontarangaistuksen toteuttamiseksi, koska hän on totaalikieltäytyjä, verrattavissa kommareihin, homoihin, elokapinallisiin yms. - oli ehkä somessa arvostellut kymmenien miljardien turhaa hävittäjähankintaa.

Näin vanhan Lapualaisoopperan maailma on vuotanut nykytodellisuuteen, muuttuneena, pahentuneena. Herrat keksivät erilaisia konsteja, sotilasmenojen maksimoimiseksi velkajarruja ja muita, joiden avulla kansaa kuritetaan, ja sitten lauletaan Perustuslaillisten riemumarssia:

Meillä laki on keppihevonen
jolla ratsastelemme
ja Suomen kansan enemmistöä
nenästä vedämme,
ja köyhälistön niskoilla
me ratsastelemme.
Taivaaseen pääsette,
mutta jollette ole nöyriä
joudutte kuumuuteen.

Terävästi on Ylioppilasteatteri säilyttänyt linjansa. Tekijöiden nimet mieleen, jos tulee vaikka samanlaisia tähtiä kuin Lapualaisoopperan 1966 esiintyjistä. Käsikirjoitus ja dramaturgia: Rae Alemaa, Anna Kankila, Natalia Karjalainen, Ronja Louhivuori. Lavastus: Mitro Partti, Topias Tuononen (Lahden kansanopiston teatterikoulutus). Näyttelijät: Armi Salli, Tessi Lehtimäki, Kerttu Wagoner, Konsta Koivunen, Alina Kultavirta, Nooa Kenttä, Talsiyak Kostyuk, Eino Korhonen, Raphael Despouy, Katinka Ritvanen, Elmeri Kinnunen, Maisa Mansikka, Lili Oksman, Jade Manner, Valtteri Juvonen, Sarah Puukka, Elsa Aarnio, Liina Kaihilahti, Rai Laitinen.

Lapualaisoopperan Kummitus ei ole jättänyt meitä rauhaan. Mistähän se seuraavan kerran nousee esiin?

kari.naskinen@gmail.com

Musiikin tekeminen tekoälynkin kanssa on iso prosessi

Lahtelainen lauluntekijä Rauli Nordberg teki tekoälyn kanssa musiikkia. Sain häneltä kymmenen kappaletta sisältävän demo-cd:n Zia Knows My Name, jonka kuunneltuani piti heti soittaa Raulille ja sopia tapaamisesta, jotta koko asia tulisi selväksi. Eikä asia aivan yksinkertainen olekaan. Laulajien ja soitinten äänet olivat tässä tapauksessa tekoälyn tuottamia, mutta laulujen sanat, tarinat, henkilöhahmot, rakenteelliset ratkaisut, tyylilliset seikat, tahtilajit ja kokonaisuuden ohjaus olivat Rauli Nordbergin. Jokaisen kappaleen kanssa piti lopullista toteutusta hioa pitkään ja olla moneen kertaan kontaktissa tekoälyn kanssa, kun yksityiskohtia ja isompiakin asioita piti muuttaa toivottuun suuntaan.

Nordbergin kaverina tässä oli Suno AI Music Generator. Työ alkoi kuitenkin tavallisena kielenkääntämisenä, koska Nordberg halusi tehdä laulut englanninkielisinä, jota varten hän otti pöytälaatikon satojen laulluntekstien valikoimasta valmiita suomenkielisiä tekstejä ja käänsi ne englanniksi. Sitten yhteys Suno-sovellukseen, jolle piti antaa ohjeet kappale kerrallaan: tyylilaji, soitinvalikoima, laulajan ääniala, kappaleen rakenne ja tunnelma. Eikä siinä mennyt kuin 3-5 minuuttia, kun valmis laulusävellys tuli.

Tämän jälkeen alkoi säätäminen. Kun jotkin kohdat eivät Nordbergia tyydyttäneet, hän antoi uudet ohjeet Sunolle. Tässä oli kuitenkin sellainen ongelma, että kun Sunolta tuli tämä korjattuna, oli ehkä jokin toinen kohta kappaleessa hieman muuttunut. Nordberg ajatteli, että kalliimmalla kuukausimaksulla olisi mahdollisesti saanut paremman Suno-version.

”Ottihan tämä aikaa, mutta eipähän tarvinnut ainakaan kinata säveltäjän kanssa erimielisyyksistä”, sanoi Nordberg.

Vuonna 2010 teki Nordberg sanoitukset 16 lauluun Valtatie 66 -levyyn matkustettuaan tuon kuuluisan Route 66:n muutama vuosi aiemmin. Uudella tekoälylevylläkin ollaan 66:n varrella Oklahoman Tulsassa, muita tunnistettavia paikkoja levyllä ovat mm. Albuquerque, San Francisco, Tennessee ja Texas. Levyn nimikappaleessa oleva Zia on Uuden Mexicon alkuperäiskansojen pyhä aurinkosymboli, jonka Nordberg on piirtänyt levyn kanteen: keskellä ympyrä, jonka ympärillä neljän säteen ryhmiä. Tämä symboli otettiin käyttöön New Mexicon osavaltion lipussa 1925.

ETSINTÄ JATKUU

Levyn alaotsikko on ”Travels with Rauli. In search of the American SouthWest” (Raulin matkassa Amerikan lounaisosaa etsimässä).

Vaan mitähän kaikkea tuo mukanaan tekoälyn kanssa tapahtuva etsintä. Rauli Nordberg suhtautuu asiaan vakavan realistisesti.

”Teknologian kehittyminen on aina tuonut mukanaan isoja murrosvaiheita, pelottaviakin. Painokone, Kehruu-Jenny, höyrykone, latomakoneiden vieminen romunkeräykseen kirjapainoista… Ja olivathan taidemaalaritkin ihmeissään, kun valokuvakamera 200 vuotta sitten keksittiin”, sanoi Nordberg.

Taide- ja viihdeteollisuus on tietenkin ollut mukana tässä muutosvyöryssä. Eräällä tavalla keinotekoisen synteettistä ovat aina olleet elokuvien lavastukset ja nykyisin digitaalisesti toteutettavat elementit ja kohtaukset, mutta ne hyväksytään ilman mutinoita. Musiikissa tekoäly on laulaja, instrumentti, sovittaja ja virtuaalinen studio; sille ihminen päättää, mitä siltä pyydetään, mitä tuloksia hylätään ja mitä lopulta julkaistaan. Työprosessi ei siis ole vain yksi komento ja valmis kappale.

Tekoälyllä voi tietenkin teettää myös mitäänsanomatonta massaa, kuten voivat tehdä oikeat muusikotkin. Liian yksinkertaista on kuitenkin ohittaa asia sanomalla, että tekoäly on vain työkalu. Toistatuntia vienyt keskusteluni Rauli Nordbergin kanssa antoi täydemmän näkökulman tekoälyyn. Kimurantteja asioita jäi kuitenkin avoimiksi, kuten tekijänoikeudet, joiden tulkinnat vaihtelevat eri maissa. Yksiselitteinen oikeussäännöstä kuitenkin puuttuu vielä.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden kaksi ihmettä

Lahden kaupunginorkesterin 75-vuotisjuhlakirja käsittelee ensisijaisesti orkesterin nousua kansainväliseen maineeseen. Lahden ihme -kirjassa (2026) orkesterin vanha historia on alussa esillä kymmenen sivun verran, mutta alkuhistoriasta onkin olemassa hollolalaisen kotiseutuneuvoksen Heikki Mantereen (1951 - 2024) tekemä historiakirja 1950-80. Uuden kirjan tekijä on Tuomas Salo, joka nuorempana soittikin orkesterissa selloa. Kirjan kustansi Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Oikeastaan Lahden ihmeitä oli kaksi, koska Sibeliustalon rakentamishankkeen saaminen päätökseen asti oli myös sellainen. Nämä ihmeet kuitenkin liittyvät oleellisesti toisiinsa, sillä orkesterin saavuttaman menestyksen yksi osatekijä oli Sibeliustalo, eikä sitä olisi rakennettu ilman orkesteriin 80-luvun lopulla kiihdytettyä vauhtia.

Lahden orkesteriyhdistyksen ylläpitämä orkesteri kunnallistettin 1950 kaupunginvaltuuston päätöksellä ja ensimmäiseksi päätoimiseksi kapellimestariksi saatiin Martti Similä, joka johti 12 soittajan orkesteria. Similän jälkeen 1959 tuli kapellimestariksi Urpo Pesonen ja häntä seurasi 1978 Jouko Saari.

Vuoteen 1984 tultaessa oltiin ratkaisemassa orkesterin tulevaisuutta niin, että johtoon saataisiin joku kova nimi. Kun Saari luki lehdestä näistä suunnitelmista, hän otti ennenaikaisen lopputilin ja lähti Göteborgiin oopperakapellimestariksi. Seuraavana vuonna aloitti kapellimestarina Kansallisoopperan ylikapellimestari Ulf Söderblom ja päävierailijana nuori Osmo Vänskä, josta kolme vuotta myöhemmin tuli ylikapellimestari 20 vuodeksi.

Kirjassa on paljon haastatteluja. Vänskä muistelee alkua ja sanoo, että orkesterin taiteellisen uudistamisen pani liikkeelle 1983 intendentiksi tullut Helena Hiilivirta. Hän hoiti yhteydet hyvin myös kulttuurista vastaavaan apulaiskaupunginjohtajaan Kari Salmeen. Lahden ihmeen edetessä Salmen merkitys oli iso.

INTENDENTIT VAIHTUIVAT,
KONSERTTITALO ESILLÄ

Helena Hiilivirran jälkeen tärkeään intendentin tehtävään tuli Tero-Pekka Henell ja hänen jälkeensä Tuomas Kinberg. Heidän aikanaan uusi konserttitalo nousi esille erilaisina vaihtoehtoina, sijoituspaikkojakin ehdotettiin monia: Rauten tontti, Fellmaninpuisto, Teivaanmäen rinne, Messilän kallion sisään…

Sitten Henell tiedusteli Rakennusliike B&K:n johtajalta Juha Tammivuorelta, löytyisikö Lahden alueelta tyhjiä teollisuushalleja. Henell ja Vänskä kiersivät Tammivuorelta saamansa listan ehdokkaat läpi ja testasivat hallien akustiikkaa Vänskän Volvon torvella. Rauma-Repolan entisellä teollisuusalueella Vesijärven rannassa oli yksi passeli. Niin alkoi projekti kohti Sibeliustaloa.

Tuossa vaiheessa talolla ei vielä ollut Sibeliustalo-nimeä, vaan se oli kongressi- ja konserttitalo, tässä järjestyksessä, ettei olisi syntynyt liikaa vastustusta eliitille puuhattavasta viihtymislaitoksesta. Tilanne oli joka tapauksessa poliittisesti ja kuntalaisten kannanotoissa tiukka. Valtioltakin oli tulossa tukirahaa 40 miljoonaa markkaa, josta siitäkin käytiin kilpailua. Tampereen kaupunginjohtaja Jarmo Rantanen ja Jyväskylän kaupunginjohtaja Pekka Kettunen ilmoittivat, että jos Lahti ei ota, heille kyllä sopii, koska siellä sopivia hankkeita on vireillä.

Ratkaisu syntyi kaupunginvaltuuston kokouksessa 1998. Samaan aikaan brittiläinen kapellimestari David Angus veti LKO:n harjoituksia Ristinkirkossa, eikä tiennyt tilanteesta mitään ja ihmetteli orkesterilaisten jännittyneisyyttä ja apaattisuutta. Äänin 30 - 29 rakentamispäätös syntyi. Se varmistui kahden valtuutetun toimesta: kansanedustaja Ulla Juurola (SDP) jätti valiokuntamatkan Etelä-Amerikkaan väliin, jotta varmasti pääsi äänestämään rakentamisen puolesta, ja Pentti Heikkurinen (Kok) äänesti samoin, vaikka ennakkolaskelmissa hän oli vastustajien rivissä. Kari Salmi kertoi myöhemmin, että äänestykseen oli sovittu myös perälautajärjestely, joka meni niin, että jos Heikkurinen olisi vastustanut rakentamista, olisi eräs toinen valtuutettu muuttanut äänestyskäyttäytymisensä hyväksymisen kannalle.

JEAN SIBELIUS
KAI HYTTINEN

Sibeliustalon avajaisissa maaliskuussa 2000 piti avajaispuheen pääministeri Paavo Lipponen. Avajaiskonsertti pidettiin seuraavana päivänä, orkesteria johti Osmo Vänskä ja ohjelmassa Jean Sibeliusta ja muutakin suomalaista musiikkia. Avajaiskonsertin jälkeen järjestettiin koko kansan suuri viihdekonsertti, jossa lauloivat Kai Hyttinen, Marion Rung ja Laura Voutilainen.

Tämä oli se linja, joka Sibeliustaloon valittiin. Kuten toimitusjohtaja Antti Vihinen sanoi: ”Koko kansan talo.” Tämä ei kaupunginorkesterin johtoa tyydyttänyt. Vihisen perustelut olivat kuitenkin selvät: ”Minulle on henkilökohtaisesti sama, mitä talon ohjelmasisältö on. Se voi olla vaikka klassista musiikkia tai sumopainijoiden kokoontuminen, kunhan toiminta on kannattavaa.”

Vihistä vihattiin. Eikä tätä tilannetta mitenkään helpottanut se, että Sibeliustalon johtaja oli tehnyt tohtorinväitöksensä Sibeliuksen natsiyhteyksistä. Vihinen siirtyi 2010 virkavapaalle ja irtisanoitui myöhemmin samana vuonna. Vihinen sanoi, että jos kirjoittaisi muistelmat ajastaan Sibeliustalossa, teoksen nimeksi tulisi ”Savustuspöntössä”.

HANNU LINTU HELLITTÄÄ
VÄHÄN SIBELIUKSESTA

Sibeliustalossa aloitettiin heti ensimmäisen vuoden syksyllä Sibelius-festivaali, jossa esitettiin vain Sibeliuksen musiikkia. Tuomas Kinbergin jälkeen intendentiksi 2014 valittu Teemu Kirjonen sanoo kirjassa, että Sibelius-festivaali on erinomainen esimerkki organisaation halusta tehdä asioita perinteisten tapojen ulkopuolella: ”Oli rohkea veto luoda festivaali yhden säveltäjän ympärille ja brändätä se siten, että The Sibelius-orkesteri soittaa Sibeliustalossa loistavissa olosuhteissa pitkän viikonlopun ajan. Orkesterille on ollut suorastaan pyhä asia pitää kiinni siitä, että festivaalilla soitetaan vain Sibeliuksen musiikkia.”

Ensi kuussa tästä pyhästä periaatteesta luovutaan, kun Hannu Linnun rakentama ohjelmisto koostuu Sibeliuksen lisäksi nyt myös Bergiä, Busonia, Rahmaninovia, R. Straussia. Sama idea kahtena seuraavana vuonna. Saa nähdä, käykö niin kuin kirjassa povataan: ”Ilman selkeää keskittymistä Sibeliuksen musiikkiin koko festivaali voisi kuihtua pois muutamassa vuodessa.”

kari.naskinen@gmail.com

Voittoisa, hellä Siikli

En ole perunantuntija enkä -ystävä, mutta nyt osui käsiin kirja säveltäjä Richard Wagnerista, jossa mainitaan, että 1930-luvulla Saksassa jalostettiin uusi perunalajike ja sen nimeksi annettiin Sieglinde. Nimi valittiin siksi, että Adolf Hitler oli suuri Wagnerin oopperoiden ystävä ja Valkyyriassa Sieglinde on. Koska olen tässä samaa mieltä Aatun kanssa, seuraavalla kauppareissulla etsin tietenkin Siikliä, joksi Suomeen 1940-luvulla tuotu Sieglinde täällä nimettiin. Ainakin Santamäeltä ja Ruposelta kysyn torilla.

Kirjan nappasin siksi, että sen ensimmäisen esseen nimessä oli Bayreuth, Wagnerin ja Baijerin kuninkaan Ludvig II:n perustama juhlatalo Wagnerin oopperoiden esittämistä varten. Siikli kiinnosti ja täydennystiedoksi löytyi, että Sieglinde-nimi yhdistyy sankarillisuuteen ja voittoon (muinaissaksan sana sigu tarkoittaa voittoa ja linde pehmeää, hellää).

Sieglinde on mielenkiintoinen rooli. Hän on Siegmundin kaksossisar, jollaiseksi hän oopperassa tunnistautuu:

Jos sinä olet Siegmund,
jonka tässä näen –
niin minä olen Sieglinde,
joka sua kaipaa:
Oman sisaresi valloitit sä.

Myöhemmin Sieglinde ja Siegmund saavat sankarillisen Siegfried-pojan rakastettuaan toisiaan intohimoisesti.

Kansallisoopperassakin Sieglinde on seikkailut monesti, ensimmäisen kerran 1920 ja viimeksi 2022, jolloin tämän dramaattisen sopraanoroolin lauloi Miina-Liisa Värelä. Jo 2014 hän oli voinut Suomen Wagner-seuran stipendiaattina osallistua Bayreuthin oopperajuhlille, joilla hän on viime vuosina myös esiintynyt.

Sieglinde on rooli, jossa raskaan Brünnhilden roolin tulevat laulajat pääsevät hyvin sisään Wagnerin musiikkimaailmaan. Brünnhilde on Sieglinden ja Siegfriedin sisarpuoli, josta myöhemmin tulee Siegfriedin rakastajatar. Kansallisoopperassa Sieglindenä esiintyi 2004 ruotsalainen Nina Stemme, joka nykyisin on yksi maailman huippusopraanoista. Suomen huippu on tällä hetkellä Camilla Nylund, joka Kansallisoopperassa ei kuitenkaan ole Sieglindenä ollut.

Esseekirjassaan Seikkailu alkaa sumusta (2022) Veli-Matti Huhta kirjoittaa myös neuvostoliittolaisesta elokuvaohjaajasta Sergei Eisensteinista, joka vilkkaassa mielikuvituksessaan yhdisti valkyyriat jotenkin Suomen mäntykankaisiin. Eivät kuitenkaan lyöneet päitään. Talvisotavuonna 1940 Eisenstein oli ohjannut Valkyyriat näyttämölle. Muinaisnorjalaisessa mytologiassa valkyyriat lensivät sotatantereille ratsain tai joutsenina ja valitsivat kaatuneet soturit, joista he urhoollisimmat veivät Valhallaan valmistautumaan taistelemaan edelleen Odin-jumalan rinnalla.

Missä olet Siegmund? Vieläkö sua nään,
kiihkeästi rakastettu, loistava veljyt?

(Tv 1:n Dollanganger-saagan tekijät ovat varmaan kopioineet juonen Valkyyriasta.)

kari.naskinen@gmail.com