Pulakapina – mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu

Myös 1930-luvun kansainvälinen lama heijastui rajusti Suomeen. Perheiden taloja meni pakkohuutokaupoissa halvalla, kun pankit niitä ostivat. Pankkilainoja ei pystytty lyhentämään, ei edes korkeita korkoja maksamaan. Mikko Niskasen (kuvassa oik.) parhaimpiin kuuluva elokuva Pulakapina (1977) kertoo hyvin noista ajoista. Esille tulee varsinkin pankkien, poliisin ja eduskunnan roolit tässä murhenäytelmässä. Pankinjohtaja sanoo lainanlyhennykselle lisäaikaa anovalle talonpojalle, että ei tule, koska ”pankit tässä kaikkein pahimmassa tilanteessa ovat”. Eduskunta on pitkällä kesälomalla, eikä puutu asioihin mitenkään. Yhdessä huutokaupassa Hypoteekkipankki ostaa maatilan 350 markalla!

Sen sijaan poliisi on aktiivinen, protestoijia otetaan kuulusteltaviksi, annetaan nokialaisella selkään ja kutsutaan apuun aluksi suojeluskuntalaisia ja sitten lisää poliisivoimia Oulusta ja lopulta armeijan jokin joukkue,

Nivalassa pulakapina sai 1932 nimen ”konikapina”, kun piirineläinlääkäri määräsi hevosia lahdattavaksi näivetystautisina. Ruotsissa tautia oli havaittu, mutta Nivalassa hevosten tutkiminen nimismies Bertil Vahlgrenin (kuvassa vas.) valvonnassa oli huteraa, ei edes verikokeita otettu, vaan eläinlääkäri vähän silitteli ja katsoi hevosen turpaa – ”on sairas, tappo”, sanoi lääkäri hoono soomen kieli. Maanviljelijä Sigfrid Ruuttusen Hilppa-tammakin oli aliravittu, joten ei näyttänyt kaikkein parhaimmalta, joten tappotuomio tuli. Kun vanhaisäntä Ruuttunen ei kuitenkaan kohta varsovaa tammaa halunnut ampua, hän sai Haapajärven käräjillä sakkotuomion, joka huonon rahatilanteen takia muunnettiin vankeudeksi. Muodolliseksi syyksi oikeus merkitsi eläinrääkkäyksen. Tästä sitten iso metakka kylillä nousi. Vuonna 2005 paljastettiin Nivalassa Hilpan patsas.

Samasta aiheesta sävelsi Ilkka Kuusisto oopperan Pula!, joka sai kantaesityksen Nivalan jäähallissa. Teollisuusneuvos Reino Rajamäki vei Erkki Puolakan ja minut kesällä 2004 syntymätienoilleen Nivalaan, jossa ooppera esitettiin jäähallissa. Libretto on tallella, ja sen viimeisessä kohtauksessa kuoro lauloi asiaan ja nykypäivään sopien:

Ei ole mitään uutta auringon alla,
ja mitä on tapahtunut,
sitä vastakin tapahtuu.

Kuten elokuvassa yksi pulamiehistä sanoo: ”Manttaalipösöjen asioita ne siellä vain ajaa” tarkoittaen Helsingin politiikkaherroja. Tuolloin eduskunnassa oli SDP:llä 66 edustajaa, Maalaisliitolla 59 ja Kokoomuksella 42. Ruuttusen tapauksen aikana hallituksena oli Maalaisliiton Juho Sunilan johtama porvarihallitus.

”Talonpojan tappolinja”, sanoi myöhemmin Maalaisliitosta eronnut Veikko Vennamo arvostellessaan Kalevi Sorsan – Johannes Virolaisen ”siviilijunttaa”. Nyt heikoimpien asemaa on heikentämässä Vennamon peruja oleva persujen ja kokkareiden eli Riikka Purran – Petteri Orpon juntta.

Nivalan pulakapinaan eduskunta heräsi lopulta sen jälkeen, kun poliisiväkivalta ja 230 ihmisen pidättäminen nousivat valtakunnalliseksi asiaksi. Kahdeksantoista pulakapinan johtomiestä saivat vankeustuomiot, pisimmät 12 kuukautta. Aika pian eduskunta sentään sääti vihdoin poikkeuslain, jolla tuomitus armahdettiin.

Elokuvan lopussa otetaan esille myös uuden Kansanpuolueen perustaminen Ylivieskassa 1932. Sen pontimena oli nimenomaan talonpoikien protestiliike ja pettyminen silloisiin puolueisiin. Vaaleissa 1933 Kansanpuolue sai eduskuntaan kaksi pulamiestä, maanviljelijät Heikki Niskasen ja Yrjö Hautalan, joita elokuvassa esittävät Mikko Niskanen ja Kari Pajula. Seuraavien vaalien jälkeen puolue muodosti yhdessä Suomen pienviljelijäin puolueen (SPP) kanssa Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolueen (PMP).

Pula!-oopperasta vielä, että siinä Sigfrid Ruuttusen roolissa lauloi hänen pojanpoikansa Esa Ruuttunen. Lavastuksen oli suunnitellut Lahden kaupunginteatterin lavastaja Kari Junnikkala.

kari.naskinen@gmail.com

Herrojen rohdot ei auta

Radiosta tuli viime viikolla kuunnelmana Joel Lehtosen Putkinotko (Karisto, 1920). Kun meillä oli samaan aikaan odotettu putkimiestä toista viikkoa, tuli mieleen, että joku putkiliikkeen Käkriäinen varmaan on asiamme saanut hoitakseen, mutta ei ole vielä päässyt ylös taukohuoneen sohvalta. Myöskään Käkriäistä ei saa liikkeelle edes kangella kääntämällä. Putkinotko osoittaa, miten ihmisten inhimilliset heikkoudet, kuten laiskuus, eivät mihinkään katoa. Eivätkä myöskään rikkaampien ylemmyydentunto ja luokkaerot.

Putkinotko on yhteiskuntakuvaus, joka kertoo eteläsavolaisesta perheestä koostuen laiskasta viinatrokarista Juutas Käkriäisestä, hänen ahkerasta vaimostaan Rosinasta ja isosta lapsilaumasta. Juutaksen ja Rosinan suhde "herroihin" on kitkerä. Joel Lehtonen antaa ymmärtää, että jos herrat etääntyvät liikaa kansasta, syntyy katkeraa vastakkainasettelua. Juutas ja Rosina eivät tietenkään pidä vuokraisännästään, kirjakauppias Aapeli Muttisesta, eivätkä muistakaan tavallisen väen yläpuolella keikistelevästä sivistyneistöstä. Neuvoja he kyllä ovat antamassa, mutta kuten Rosina sanoo, ”herrojen rohdot ei auta”.

Putkinotkossa ei moralisoida yksipuolisesti kumpaakaan osapuolta, vaan molempia. Tavallisen kansan elinvoima tulee hyvin esille, mutta myös sen varjopuolet, samoin kuin herrasväen tekopyhyys, ylpeys ja luokkasidonnaisuuden korostuminen. Vaikka luokkaerot ovat yli sata vuotta sitten käydyn luokkasodan jälkeen tasoittuneet, ovat vastakkainasettelut edelleen voimassa. Duunarit, työttömät ja syrjäseuduilla asuvat eivät paljon arvoa anna Helsingin ja Brysselin herroille eivätkä etelän median antamalle kuvalle onnellisen kansan Suomesta.

Sosiaalinen media jonkin verran tasoittaa näitä asetelmia, koska somessa kaikilla on sana vapaa. Jos Käkriäisellä olisi ollut älykännykkä, hän olisi joutessaan näpytellyt Facebookiin tai Tiktokkiin, että akateeminen tai kaupunkilainen vihervasemmistolainen liberaali on etääntynyt oikeasta elämästä – tulkoot tänne Putkinotkoon katsomaan aitoa suomalaista elämää.

Putkinotkossa köyhyys on konkreettista: puute, lika, alkoholismi, suuri lapsiluku ilman resursseja. Nyky-Suomessa absoluuttinen köyhyys on vähentynyt, mutta syrjäytyminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä perhetausta korostuvat edelleen. Osaa vähäväkisimmistä pitää pinnalla sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion sosiaaliturva, mutta tulevaisuudenusko on minimissään, kuten tuore tutkimustieto osoittaa. Tähän vaikuttaa juuri nyt se, että maan hallituksen thatcherilainen politiikka poistaa tukea heikoimmilta niin paljon kuin kantti kestää. Nämä velkajarruherrat SDP:n täydellisellä tuella yhdessä EU-direktiivien kanssa muodostavat samanlalaisen etäisen vallankäyttöjärjestelmän kuin on Putkinotkossa vuokraisäntä Muttinen.

Kuunnelmassa Juutas Käkriäistä esittää Kauko Käyhkö, Rosinaa Emma Väänänen ja Aapeli Muttista Reino Valkama. Kuunnelma on vuodelta 1958, ja se on kuultavissa myös Yle Areenassa, jossa sen sanotaan olevan jokin ihmeen podcast. Sama kuin on jännityselokuvien kanssa, ettei niitä enää ole, vaan kaikki sen lajin elokuvat ovat thrillereitä. Ennen thrilleriksi sanottiin vain poikkeuksellisen jännittäviä jännityselokuvia. Elokuva Putkinotkosta tehtiin jo 1954, ja sekin löytyy Areenasta.

kari.naskinen@gmail.com

Hitler-jumalan opetuslapset viimeisellä tuomiolla

Talvella Helsingin Sanomissa siteerattiin natsien keskitysleireille joutunutta unkarilaista kirjailijaa Imre Kertésziä, joka oli sanonut nykyisen populaarikulttuurin muuttaneen holokaustin sentimentaaliseksi viihteeksi. Maailman kaikkien aikojen suurin tragedia on hyödynnetty viihdeteollisuuden kulutustuotteeksi (HS 6.1.2026). Amerikkalainen elokuva Nuremberg (2025) on tästä tyypillinen esimerkki. Siinä Hermann Göringistä tehdään ihmisenä sympaattinen, joka Adolf Hitlerin uskollisena opetuslapsena joutui Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntiin tuomittavaksi. Pehmeän nallekarhumaisen sympaattisuuden luo näyttelijä Russell Crowen taitava roolisuoritus.

Elokuva alkaa, kun Göring perheineen antautuu 7.5.1945 pakomatkalla Itävallassa liikenneratsiaa pitäville liittoutuneiden sotilaille. Nürnbergin oikeustalon vankilassa hän on kolmatta kuukautta, kunnes elokuvan toisena päähenkilönä oleva psykiatrian tohtori Douglas Kelley tulee selvittämään Göringin oikeustoimikelpoisuutta ennen vuoden lopulla alkavaa oikeudenkäyntiä. Viiden kuukauden ajan Kelley tutki Göringiä, Rudolf Hessiä ja 20:ta muuta natsikriminaalia, mutta elokuvassa keskitytään Göringiin.

Göring ei ollut hullu, kuten elokuva antaa ymmärtää. Hitlerin kaikkea toimintaa oikeana pitäneenä hän ei tietenkään ollut aivan täysissä järjissäänkään, mutta samanlaista sakkiahan koko natsijoukko tuolloin oli. Hitler oli nostanut itsensä jumalan asemaan tai ylikin, ja onhan meillä nykyisin vastaavanlainen tapaus Amerikassa.

James Vanderbiltin ohjaama elokuva on vetävästi tehty. Se on täsmälleen sitä, mistä Nobel-kirjailija Kertész oli puhunut, suuren kärsimysnäytelmän muuttamisesta pinnalliseksi viihteeksi. Elokuva tekee Göringin koko tämän spektaakkelin suurhahmoksi. Tätä korostaa sekin, että kaksi tuntia ja vartin kestävästä elokuvasta yli tunti alusta keskittyy Göringin henkilöön, johon Kelley lähes hurmaantuu. Näin nimenomaan kävi todellisuudessakin. Loppuarvioinnissaan Kelley totesi, ettei Göring edustanut erityisesti natsien patologiaa, vaan että tämä oli ”yksinkertaisesti ympäristönsä kehittämä, kuten kaikki ihmiset ovat", ja että joissakin olosuhteissa monet ihmiset toimisivat samalla tavalla.

Sodan jälkeen Kelley kirjoitti kirjan 22 Cells in Nuremberg (1947). Se kävi huonosti kaupaksi ja 1958 hän tappoi itsensä syanidilla, kuten oli tehnyt myös Göring hirttotuomiotaan edeltävänä yönä. Ei ole selvinnyt, mistä Göring oli myrkkykapselin saanut.

Nurembergin (Nürnberg englanniksi) ansiot tämän holokaustipornon levittämisessä ovat vähäiset. On sentään lopun toteamus: ”Miksi se [natsien pahuus] tapahtui? Koska ihmiset heräsivät liian myöhään. He eivät nousseet vastarintaan, ennen kuin oli liian myöhäistä.”

Kuinka nyt? Herätäänkö nytkin niin myöhään, että lopulta ja liian myöhään tarvitaan taas oikeudenkäynti, mutta ei enää Saksassa?

kari.naskinen@gmail.com

Talvirengas oltava takakontissa

Vahingosta viisastuu. Koska autoissa ei enää ole vararengasta, voi joutua ongelmiin eri tavalla kuin ennen. Meiltä jäi matka kesken Pälkäneellä, kun yhdestä renkaasta lähti ilmat. Hinauspalvelun mies tuli ja sanoi, ettei tuohon renkaaseen kannata enää ilmaa tai sitä takakontissa olevaa mössöä pumpata. Niinpä auto lavalle ja takaisin Lahteen, 800 euroa.

Vakuutusyhtiö korvasi 500 euroa, mikä tarkoitti, että melkein 60 vuotta kalliita vakuutusmaksuja pulittaneena sain kuljetuskorvausta Pälkäneen Aapiskukko-asemalta vähän yli Tuuloksen. Eikä vakuutus korvannut 200 euron pääsylippuja Tampere-taloon, johon emme tietenkään päässeet.

Nyt tilanne on paremmin ennakoituna. Hain rengashotellista yhden talvirenkaan takakonttiin. Ensi syksynä renkaanvaihdon jälkeen vararenkaana saa toimia kesärengas. Näin siksi, että autossa sentään on tunkki, jollaista sitäkään ei kaikissa uusissa autoissa enää ole.

Mistähän tämäkin huononnus johtuu? Jos olisin diktaattori, määräisin heti ensimmäisenä virkapäivänä vararenkaan pakolliseksi autoihin ja Suomeen palautettaisiin rekisterikilpiin läänintunnukset; samana päivänä nimittäin lopettaisin sote-alueet ja ely-keskukset sekä palauttaisin 12 lääniä.

Renkaat sentään ovat parantuneet. Muistan hyvin yhden mummolanmatkan 50-luvulla Lahdesta Jyväskylään, kun isän Ford Prefectistä puhkesi rengas kolme kertaa vanhan nelostien soralla. Ensimmäinen hoitui vararenkaalla, mutta kahdessa jälkimmäisessä tapauksessa piti renkaat paikata, jota varten autossa oli aina paikkausvälineet. Olin tietenkin apumiehenä ja opin samalla kiroilemaan.

kari.naskinen@gmail.com

Avaimenperiä roskista ja kaupasta

Lahdesta Lappeenrantaan muuttanut kuvataiteilija Noora Ahonen on tehnyt roskista avaimenperiä. Ovat myös taideteoksia, koska ovat esillä Galleria Uuden Kipinän näyttelyssä Lahdessa.

Omat avaimenperäni ovat parempia, mutta ne ovatkin kaupasta ostettuja.

Näyttelyesitteen mukaan Noora Ahonen tutkii teoksissaan erilaisten materiaalien avulla ajan kulumista sekä mielen ja lähiympäristön syrjäseutuja. Minulla tutkimusalue rajoittuu automaailman historiaan ja kehitykseen, ja tavoitteena on, että joskus löytyisi paremmin avaimenperään sopiva auto kuin nykyinen. Kerran kävin jo huutokaupassa, jossa oli myytävä poliisin tai ulosottomiehen takavarikoima Ferrari, mutta oli liian kallis vähän kolaroitunakin.

Noora Ahonen pohtii teoksillaan, millaisia jälkiä jätämme tuleville polville tuhansien vuosien päähän. Miten meitä tullaan muistamaan? Minulta jää perinnönjakoon hieno avaimenperä, joka kertoo, että materia kestää pitempään kuin pois hajoava ihminen.

”Ihmisolennot elävät luonnon ja itse valmistamiensa esineiden ja rakennelmien välillä”, kirjoittaa taiteilija. Ferrari, Lamborghini, Bugatti ja muutamat muut ovat ihmisolentojen valmistamien rakennelmien parhaasta päästä.

Vähäpätöisemmätkin kotterot ovat silti tärkeitä. Kuten ranskalainen kirjailija Pierre Daninos sanoi, ”miehet panevat autoihinsa yhtä paljon rakkautta kuin bensiiniä”. Hän tunsi alan hyvin, sillä hänen veljensä Jean Daninosin yritys valmisti Facel Vega -luksusautoja 1954-64.

kari.naskinen@gmail.com

Pyhimyksiä olisi aina pidettävä syyllisinä, kunnes toisin todistetaan

Kun George Orwellin dystopiaromaanin Vuonna 1984 kuvitellusta tapahtuma-ajasta tuli kaksi vuotta sitten kuuneeksi 40 vuotta, nousi Orwell taas näkyvästi esille. Viime vuonna Rosebud julkaisi pienenä kirjana Orwellin esseet Mahatma Gandhista ja siitä, miksi paljon kirjoittavat ihmiset kirjoittavat. Oman kirjoittamisensa alkamisesta Orwell sanoo tietäneensä jo ehkä viiden tai kuuden vanhana, että vartuttuaan hänestä tulisi kirjailija. Hän yritti luopua tästä ajatuksesta 17-24-vuotiaana, mutta tajusi kuitenkin, että vastoin todellista luontoaan ei pidä toimia, ja niin hän lopulta asettui aloilleen ja alkoi kirjoittaa kirjoja.

Gandhin kirjallinen tuotanto oli laajaa, sen kattavin kokoelma on Intian valtion julkaisema 100-osainen kirjasarja, yhteensä noin 50 000 sivua. Lisäksi hän kirjoitti tuhansia lehtiartikkeleita, kirjeitä ja puheita, jotka heijastavat hänen kehitystään Intian väkivallattoman itsenäistysmiskampanjan ja filosofian parissa. Orwell ei kuitenkaan puuttunut Gandhin kirjoittamisen perusteisiin, vaan lähestyi Gandhia kriittisestä näkökulmasta. Se jäi Orwellin viimeiseksi julkaistuksi esseeksi 1949. Edellisvuonna oli Gandhi kuollut.

Orwell aloitti esseensä heti provosoivasti: ”Pyhimyksiä olisi aina pidettävä syyllisinä, kunnes toisin todistetaan, mutta kaikkia heitä ei pidä arvioida samoin kriteerein.”

Orwell kysyi, missä määrin Gandhia motivoi turhamaisuus – tietoisuus siitä, että hän oli nöyrä, alaston vanhus, joka istui rukousmatollaan ja ravisteli valtakuntia silkalla hengellisellä voimallaan - ”ja missä määrin hän luopui omista periaatteistaan astuessaan mukaan politiikkaan, johon liittyy luonnostaan pakottamista ja huijaamista?”

Brittien lähtökään Intiasta 1947 ilman taisteluja ei Orwellin mielestä ollut yksin Gandhin suurteko. Orwell kyseenalaisti sen, oliko se Gandhin vai Clement Attleen johtaman työväenpuolueen ansiota, koska konservatiivit vallasta jatkaessaan ja etenkin Winston Churchillin johdolla olisivat toimineet toisin. Työväenpuolue oli voittanut vaalti 1945.

Natsi-Saksan juutalaiskysymykseen Gandhilta kysyttiin 1938, onko hän pasifistina valmis vain seuraamaan sivusta, kun juutalaisia hävitetään. Amerikkalaisen Louis Fischerin kirjasta Orwell oli löytänyt Gandhin vastauksen: juutalaisten olisi pitänyt tehdä joukkoitsemurha, mikä olisi herättänyt maailman ja Saksan kansan Hitlerin väkivaltaisuuteen (Gandhi & Stalin: Two Signs at the World´s Crossroads, 1947).

Esseensä loppuun Orwell kirjoitti ironisesti: ”Jos Gandhia arvioi puhtaasti poliitikkona ja vertaa häntä muihin aikamme merkittäviin poliittisiin hahmoihin, kuinka puhtaan tuoksun hän onkaan onnistunut jättämään jälkeensä.”

Jos Orwell vielä eläisi, niin millaisen tuoksun hän sanoisi maailman nykyisten suurjohtajien jättävän jälkeensä.

MIKSI 
KIRJOITAN? 
(1946)

Esseessä kirjoittamisen päämotiiveista Orwell luetteli neljä asiaa.

1. Egoismi: Halu tulla muistetuksi ja vaikuttaa älykkäältä. On hölynpölyä väittää toisin. Kirjailijat ovat tässä suhteessa samanlaisia kuin tiedemiehet, taiteilijat, poliitikot, lakimiehet, sotilaat ja menestyvät liikemiehet.

2. Esteettinen innostus: Kauneuden havaitseminen sanoissa ja maailmassa. Kenties juna-aikatauluja lukuun ottamatta ei juuri mitään kirjoja kirjoiteta ilman esteettistä harkintaa.

3. Historiallinen motiivi: Halu nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat ja tallentaa ne jälkipolvien käyttöön. Koskee kaunokirjallisuuttakin – mielipide, jonka mukaan taiteen pitäisi olla vapaa kaikesta politiikasta, on itsessään poliittinen.

4. Poliittinen tarkoitusperä: Halu muuttaa maailmaa ja vaikuttaa siihen, mihin suuntaan yhteiskunnan tulisi kehittyä.

Tietenkin tuli hetken ajatelleeksi, miksi ruvetaan toimittajaksi? Sattumankauppaa ainakin omalla kohdallani, joskin suuntaushaluja johonkin sinne päin oli, ja yo-kirjoitustenjälkeisenä syksynä se sitten alkoi.

kari.naskinen@gmail.com

Oopperat keskellä arjen tragedioita

Figaron häiden ja Sevillan partureiden sijasta oopperataloissa ollaan nykyisin yhä useammin vakavammissa paikoissa. Aiheina ovat ilmastonmuutos, rasismi, poliisiväkivalta, maahanmuutto, atomipommin kehittäminen, #metoo, kouluampumiset ja muut arjen isot ongelmat. Kansallisoopperan tämän kevään uutuus on englantilaisen Mark-Anthony Turnagen (s. 1960) Festen, joka perustuu tanskalaisen Thomas Vinterbergin hurjaan elokuvaan isän paljastumisesta alaikäisten lastensa raiskaajaksi.

Ooppera alkaa heti niin kovalla ja räikeällä musiikilla, että siitä tietää jo pelin hengen. Ensimmäisissä kohtauksissa myös on epämiellyttäviä henkilöitä, vaikka isää ei näyttämöllä vielä olekaan. Vieraita isä Helgen 60-vuotisjuhlille kokoontuu hotellin ala-aulaan ja heistä muodostuva kuoro jatkaa orkesterin tyyliin niin, että sen ääni tuo mieleen Seminaarinmäen huutajat.

Juonellisesti päästään itse asiaan toisessa näytöksessä, kun ensimmäisessä maljapuheessa esikoispoika Christian paljastaa isän käyttäneen häntä ja kaksossisartaan Lindaa seksuaalisesti hyväkseen, milloin sohvalla, milloin lattialla kontallaan. Jokaisen kohtauksen välissä heijastetaan väliverhoon vihreän sohvan kuva. Isä ei sano mitään ja hämmentyneet juhlavieraatkin ovat hiljaa.

Juhlat jatkuvat, mutta yllättäen kaikki näyttää menevän edelleen aika hyvin. Oopperatalon ulkopuolella on mainoslakana, jossa sanotaan, että ”juhlien jälkeen mikään ei ole entisellään”, mutta ei asia ihan näinkään ole. Seuraavana aamuna oopperan viimeisessä kohtauksessa vieraat tulevat taas hotellin vastaanottoaulaan, ovat menossa aamiaiselle ja tunnelma on yleisesti ottaen samalla tavalla krapulaisen leppoisa kuin yleensäkin tällaisten kekkereiden jälkeen. ”Hyvää huomenta, hyvää huomenta...” Myös Helge tulee ja häntäkin tervehditään niin kuin mitään ihmettä ei olisi tapahtunut. Elämä jatkuu. Sitä sattuu.

Ennakkoon ajattelin, että oopperana Vinterbergin Juhlat (1998) ei toimi yhtä rankkana, koska repliikit laulettuina eivät ehkä iske yhtä lujaa kuin realistisena puheena. Olin väärässä, tunnelma oli nytkin kammottavan painostava, ei samaa luokkaa kuin aikoinaan KOM-teatterin näyttämöversiossa (2002), mutta sen verran kuitenkin, etten toista kertaa tule tätä oopperaa katsomaan.

Edes pienet huumoripätkät eivät kevennä tunnelmaa. Ohjelmalehtisessä on silti huumoriin ja komiikkaan keskittyneen yliopistonlehtorin Marianne Keisalon kirjoitus, jossa komediallisuuden sanotaan olevan osa esitystä. Ehkä yritystä siihen on ollut, mutta vakava yleisö ei reagoinut mitenkään niihin pariin huumorikohtaan, jotka meille tarjottiin. Libretontekijä Lee Hall sanoo oopperaa mustaksi komediaksi. Ei ole, ei minkään lajin komedia.

Turnagen sävellys pienemmällä volyymilla olisi itsenäisenä teoksena varmaan oikein passelia kuunneltavaa, sillä se on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia tyylejä tutusta oopperamusiikista jazziin, välillä yksi kansanlaulukin ja enimmillään kuitenkin vetävää nykymusiikkia.

Festen on Kansallisoopperan ja lontoolaisen Royal Operan yhteistuotantoa. Ilmeisesti solistit ovat pääosin englantilaisia, mutta Kansallisooppera ei enää sisällytä korkeisiin lipunhintoihinsa rooliluetteloita; estradilta tunnistin vain kotikaupunkimme sopraanon, isoäitiä esittävän Kirsi Tiihosen (kuvassa).

Kun jutun alussa mainitsin oopperoiden muuttumisesta, niin onhan yhteiskunnallisesti voimakkaita oopperoita, poliittisia, sosiaalisia ja moraalisia teemoja käsitteleviä teoksia Kansallisoopperassakin esitetty kiitettävän runsaasti, pikaisesti muistiin tulevina ainakin Benjamin Brittenin Peter Grimes, Alban Bergin Wozzeck, Dmitri Shostakovitshin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth, Aulis Sallisen Punainen viiva, John Adamsin Doctor Atomic sekä Kaija Saariahon Kaukainen rakkaus, Adriana Mater ja Innocence.

Varsinkin yhtä kuitenkin puuttuu, sillä koskaan ei Kansallisoopperassa ole esitetty Richard Wagnerin varhaista Rienziä, joka kuvaa Rooman kansalaisten 1300-luvulla murhaamaa, itsensä kansantribuuniksi nimittämää kansankiihottajaa. Lahden kaupunginorkesteri sentään soitti Rienzin alkusoiton Jouko Saaren johtamana keväällä 1983, kun Wagnerin kuolemasta oli kulunut sata vuotta. Televisiosta Rienzi tuli Deutsche Opera Berlinin esittämänä 2013.

kari.naskinen@gmail.com