Säveltäjän kannattaa muistaa, mitä on säveltänyt

Suomen suuriruhtinaskunnassakin juhlittiin keisari Nikolai II:n nousua Venäjän valtaistuimelle. Nikolai II:n ja Aleksandran kruunajaiset pidettiin Moskovassa Uspenskin katedraalissa 26.5.1896 ja meillä tätä juhlistettiin ilo- ja onnentoivotusjuhlassa 2.11.1896. Ohjelmassa oli myös kantaesitys Jean Sibeliuksen Kruunajaiskantaatista Nikolai II:lle. Sen esittivät Helsingin filharmonisen seuran orkesteri ja jokin harrastajakuoro Sibeliuksen itsensä johdolla.

Valtion rahoittamalla Aleksanterin yliopistolla oli velvollisuus tällaiseen kunnianosoitukseen uudelle hallitsijalle, eikä Sibeliuskaan tohtinut kieltäytyä sävellystilauksesta, vaikka hänellä oli juuri viimeistelyvaiheessa Neito tornissa -ooppera. Stressiä tulikin, kuten englantilainen Sibelius-ekspertti Andrew Barnett kirjoitti Lahden kaupunginorkesterin Kruunajaiskantaatti-levytyksen tekstivihkossa: esitys yliopiston juhlasalissa epäonnistui ja sävellys unohdettiin niin perusteellisesti, että se esitettiin seuraavan kerran vasta 1990-luvulla.

Arvostelijoiden esittämään kritiikkiin Sibelius vastasi: ”Tuubanpuhaltaja tuli paikalle aivan juovuksissa, eikä häntä voitu saada millään keinoin selviämään. Hän alkoi panna omiaan eräässä fuugajaksossa ja pilasi siten täydellisesti kokonaisvaikutuksen.” Todellisuudessa saattoi olla niin, että juovuksissa oli Sibelius, sillä hän ei ollut kirjoittanut partituuriin ollenkaan tuubaa.

Tällä oli seurausta myöhemminkin. Kun Sibelius oli valittu opettaksi yliopistoon, valinnasta teki valituksen toinen merkittävä hakija Robert Kajanus. Yhtenä perusteena oli Kruunajaiskantaatin epäonnistuminen, ja Kajanus saikin valinnan muuttumaan edukseen.

Eikä Neito tornissakaan onnistunut. Kantaesitys oli 7.11.1896 ja heti sen jälkeen Sibelius kielsi tämän pienoisoopperan esitykset, kunnes olisi saanut korjatuksi sitä paremmaksi. Korjaaminen jäi kuitenkin tekemättä.

Tämän jutun otsikkokuvaksi en valinnut Osmo Vänskän johtaman Lahden kaupunginorkesterin levyä (2001), vaan kauniimman cd:n, jossa Leif Segerstam johtaa Helsingin kaupunginorkesteria (1999). Ei tuolla nätillä tytöllä kylläkään mitään tekemistä ole levyn sisällön kanssa, koska heti näkee, ettei tyttö ole kuorosolistina laulanut Soile Isokoski eikä keisarinna Aleksandra. Näin markkinointi kuitenkin toimii, pannaan levyn kanteen kaunis pimu, niin joku voi ostaa sen mieluummin kuin jonkun vähemmän kauniin levyn.

Terve, nuori Ruhtinas,
uuden aamun koitto!
Pilvi poistuu kaihokas,
päivän onpi voitto taas.
Toivon riemu rinnassansa
tervehtää sua Suomen maa.
(Paavo Cajander)

Tänään on Jean Sibeliuksen syntymästä Hämeenlinnassa 160 vuotta ja Nikolai II:n allekirjoittamasta Lahden kaupungin perustamisasetuksesta tuli viime kuussa kuluneeksi 120 vuotta. Tänä iltana Lahden kaupunginorkesteri soittaa Hämeenlinnan Verkatehtaan Vanaja-salissa kuitenkin kuningas Kristian II -sarjan. Lahden Sibeliustalossa ei tällä viikolla soiteta Sibeliusta, mutta ehkä pienen mutkan kautta kiitetään vielä Nikolai II:sta Dmitri Shostakovitshin sinfonian välityksellä.

kari.naskinen@gmail.com

Lisää raivoa Hannuun ja Kerttuun

Syyskuussa 2025 ilmestyi englanninkielinen kuvakirja Hannusta ja Kertusta. Jacob ja Wilhelm Grimmin yli sata vuotta vanhan sadun panivat uusiksi Stephen King (teksti) ja Maurice Sendak (kuvitus). Kingin romaaneja tuntien voi arvata, että Kingin versio on synkempi, pelottavampi ja painajaismaisempi. Tämähän sopii hyvin tyyliin, sillä saksan kielen grimm-sana tarkoittaa raivoisaa, vihan vimmoissa olevaa ja sentapaisia. Nämä sananselitykset ovat Günter Grassin viimeisessä kirjassa Grimmin sanat (2010). Yhdessä hurskaassa virressä Älä sure, sielu parka on myös säe ”uz eime grimmen herzen”. Kuvitus on peräisin Maurice Sendakin 1997 suunnitelmista Engelbert Humperdinckin oopperan lavastus- ja pukuratkaisuihin, ja ne ovat tyyliltään maalauksellisia ja goottisia sopien hyvin Kingin synkkään tyyliin.

Kansallisoopperassa tällä syyskaudella mennyt Hannu ja Kerttu ei ollut näin hurjaa tasoa, päinvastoin tarinaltaan leppoisampi kuin alkuperäinen. Isä ja äiti eivät tietoisesti hylänneet lapsia metsään, vaan seikkailu käynnistyi, kun äiti pyysi heitä keräämään astian täyteen mansikoita. Lisäksi puunhakkaajasta luutakauppiaaksi muutetulla isällä oli ollut hyvä myyntipäivä markkinoilla. Perusjatus silti oli, että perhe kärsi nälästä ja puutteesta, eikä rikkaiden pöydiltä tipppunut silloinkaan ylimääräistä ruokaa vähäosaisten avuksi.

Hannu ja Kerttu eksyivät metsään, nukahtivat ja näkivät nälissään unta piparkakkutalosta, johon menivät ja siellähän vasta pöydät herkuista notkuivatkin. En ollut oopperaa aikaisemmin nähnyt, ja se ihmetytti, että piparkakkutalossa ei ollutkaan sopraanoääninen noita-akka, vaan noitaukko Dan Karlström, tenori. Jos oikein muistan, niin ennen saduissa tämä pahis oli aina nainen. Vanhat rooliluettelot kuitenkin osoittivat, että Kansallisoopperassa tämä Pulla Mällinen on aina ollut mies, vuodesta 1921 alkaen. Karlström poikkeaa perusnoidasta siinäkin, että se ei ole yhtä paha kuin Grimmin veljesten kirjassa, vaan enemmänkin komediallinen.

Hyvinhän siinä tietysti kävi. Kauhu-unet pyyhittiin silmistä ja kotitiekin löytyi. Hannu oli Poliva Liiv ja Kerttu Suvi Väyrynen. Kotona odottivat isä Tommi Hakala ja äiti Tuija Knihtilä. Ooppera esitettiin suomeksi ja orkesteria johti Harri Karri, joka on toistakymmentä vuotta toiminut Kansallisoopperan kuoromestarina, apulaiskapellimestarina ja harjoituspianistina. Hänen kapellimestaritöistään ovat jääneet mieleen Albert Herring, Peter Grimes ja Kaukainen rakkaus.

Hannun ja Kertun musiikki on helpon melodista. Engelbert Humperdinck oli 30 vuotta vanhemman Richard Wagnerin avustajana 1880-81 Bayreuthissa, jossa suuri mestari ohjasi Parsifaliaan. Varmaan Humperdinckin musiikkikorvaan jäi jälkiä Wagnerin musiikista, joka tuohon aikaan oli saksalaisen musiikin ehdotonta ykköslaatua, joskin kahtiajako kulttuuripiireissä oli jo alkanut. Tämä jälki näkyy ehkä selvimmin alku- ja välisoitoissa sekä puhaltimien wagnerimaisessa käytössä. Hannu ja Kerttu valmistui 1893.

Esitys oli alunperin Chicagon Lyric Operan tuotantoa, jossa sielläkin noita-akka oli akka. Stephen Kingin versiossa noita kuuluu olevan räikeästi ilkeämpi kuin Grimmeillä.

kari.naskinen@gmail.com

Kansallissosialismi hurmaannutti

Suomen säveltäjät ry:n 80-vuotisjuhlassa Turussa esitettiin Jean Sibeliuksen Ett ensamt skidspår (Yksinäinen hiihtolatu). Osana sitä oli lausujan esitys runosta, jonka oli kirjoittanut Bertel Gripenberg. Konsertti tuli eilen radiosta, ja myös tämä runoilija oli juuri tullut tutuksi sosiaalihistoriallisesta tukimuksesta suomenruotsalaisen älymystön vinksahtamisesta ihailemaan Hitlerin kansallissosialismia. Tähän porukkaan kuului Sibeliuskin, jonka natsiyhteyksistä Sibeliustalon entinen toimitusjohtaja Antti Vihinen teki tohtorinväitöskirjankin (2001). Nyt Carl-Johan Holmlund on tehnyt laajan tutkimuksen näistä 30-40-lukujen poliittisista pyhiinvaeltajista. Tutkimuskirjan nimi on Tito Colliander ja Hitlerin Saksa (2025), mutta siinä käydään läpi koko suomenruotsalaisen sivistyneistön hurmaantuminen Saksan uuteen meininkiin.

Tilanne oli tuolloin aivan erilainen kuin nyt, kun äärioikeistolaiset puolueet ja niiden tukena olevat ryhmittymät lähestyvät Hitlerin aikaa toisella tavalla. Ne ihailevat vain sitä, miten Hitler suhtautui vähänkin poikkeaviin ihmisiin. Tällä hetkelläkin on meneillään rahankeräys, jonka tavoitteena on hankkia "Kansallismielisten liittoumalle" oma kiinteistö Kotkanpesä, nimi siis sama kuin oli Hitlerin loma-asunnolla Berchtesgadenissa.

Sen sijaan Sibeliuksen, Gripenbergin ja Collianderin perusteluissa ei rasismia ollut pätkääkään. Sen sijaan he hämmästelivät ja ihailivat sitä, miten asiat Kolmannessa valtakunnassa näyttivät pinnalta katsoen olevan: kaduilla oli siistiä, järjestys oli hyvä, ei näkynyt kerjäläisiä, ihmiset näyttivät puhtailta ja tyytyväisiltä, kaikilla oli töitä, rikollisuus oli oleellisesti vähentynyt jne. Vielä 1942 Suomesta osallistuivat Weimarin kirjailijakokoukseen Tito Colliander, V.A. Koskenniemi, Yrjö Soini, Maila Talvio, Örnulf Tigerstedt ja Mika Waltari.

Pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi natsismiin/fasismiin hurahtaneita suomalaisia oli paljon muitakin: Wäinö Aaltonen, Heikki Asunta, Lauri Haarla, Eino Kaila, Viljo Kajava, Yrjö Kilpinen, Arvi Kivimaa, Yrjö Koivukari, Matti Kuusi, Rolf Nevanlinna, Olavi Paavolainen, A.I. Virtanen, Georg Henrik von Wright…

Tutkimuksen nimen mukaisesti Tito Colliander edustaa kirjassa suomenruotsalaisen sivistyneistön kärkeä. Niin vahva hänen uskonsa NSDAP:n johtamaan Saksaan oli, että vielä kesällä 1944 hän avomielisen myönteisesti puolusti sen yhtyeiskuntajärjestelmää ja oli varma Saksan voitosta sodassa.

Kansainvälisesti Holmlund mainitsee vastaavanlaisina seikkailijoina Gottfried Bennin, Ingmar Bergmanin, Louis-Ferdinand Celinen, Knut Hamsunin, Martin Heideggerin, Verner von Heidenstamin, Ernst Jüngerin, D.H. Lawrencen, Luigi Pirandellon, Ezra Poundin ja William Butler Yeatsin.

Tällainen populistinen listahan tästä näyttää tulevan, mutta oli niitä toisinajattelijoitakin, joskin vähän. Holmlundin lähdekirjallisuus ja -tutkimukset ovat olleet laajat, ja niistä hän tuo esille Hitlerin etenemisen vastustajina julkisesti olleet Elmer Diktoniuksen, Yrjö Hirnin, Matti Kurjensaaren, Arvid Mörnen, Raoul Palmgrenin, F.E. Silanpään, Tatu Vaaskiven, Katri Valan ja Lauri Viljasen.

SAKSA-INNOSTUS
TIIVISTYI 1918

Suomessa lähentyminen Saksaan oli alkanut jo vuosisadan alussa ja tiivistyi 1918, kun valkoiset saksalaisten avustamina voittivat punikit. Kahtiajako oli selvä. Toukokuun 12. päivänä oli Kyösti Wilkuna toimeenpanemassa venäläisten sotilaiden teloitusta Kotkassa (osoittautuivat myöhemmin inkeriläisiksi ja virolaisiksi). Samoihin aikoihin Juhani Aho, Volter Kilpi ja Eino Leino yrittivät tahoillaan vedota humanismiin ja rangaistusmielialan hälventämiseen. Ei auttanut, kärpäsen surinaa.

Lisävauhtia saksalaissuuntaukseen antoi Suomalais-saksalaisen seuran perustaminen 1918, ja kolme vuotta myöhemmin perustettiin Nordische Gesellschaft edistämään Saksan ja Suomen kulttuuriyhteistyötä. Kun maiden välillä lisääntyi myös taloudellinen yhteistyö, tuleva suuntaus oli kiveen hakattu.

Kevään 1918 jälkeen syntyi myös ”äärivalkoisuutta” painottava liikehdintä. Eivät pitäneet vallanjakoa oikeana, koska se ei vastannut punaisten kapinan matalaksi lyömistä. Armoa ei olisi pitänyt antaa. Tästä ilmapiiristä tavallaan saivat myöhemmin alkunsa fasistiset IKL, Lapuanliike, AKS, Itsenäisyyden liitto, Vapaussodan rintamamiesten liitto, Lalli-liitto, Suomen Lukko, Sinimustat ja Suomen heimosoturien liitto.

Selvästi kansallissosialistisin ideoin ja niitä peittelemättä perustettiin 1930-40-luvuilla myös vähemmälle huomiolle julkisuudessa jääneet Suomen kansallissosialistinen liitto, Kansallissosialistinen järjestö, Suomen kansallissosialistit, Suomen kansan järjestö, Suomalaissosialistinen työväenpuolue, Suomen kansallissosialistinen työjärjestö, Suomen työrintama, Iskumiehet, Suomalaisen työn puolue, Yhteisrintama ja Siniristi.

Vielä 1942 perustettiin Suomen valtakunnan liitto. Ensin laadittiin periaateohjelma ja lopullinen ohjelma oli tarkoitus hyväksyä sen jälkeen, kun Saksa olisi Suomen avulla voittanut sodan. Puheenjohtaja oli silmätautiopin professori Mauno Vannas ja toiminnassa mukana olivat myös Rolf Nevanlinna sekä akateemikot Yrjö Kilpinen ja Wäinö Aaltonen. Professori Nevanlinna oli muutenkin aktiivinen, oli jo 1933 ollut perustamassa IKL:n ravintolaa Mustaa Karhua Helsinkiin Keskuskatu 7:ssä.

Hurjaa on ollut meininki. Unelma uudesta yhteiskunnasta eli, ja uuteen yhteiskuntaan piti kasvattaa uudenlainen ihminen.

kari.naskinen@gmail.com

Kirjanpainajan levinneisyys lineaarisen ajattelun vyöhykkeellä

Helsingin kirjamessuilla lokakuussa menin Tutkijaliiton osastolta ostamaan uuden esseekirjasarjan kakkosnumeroa Melankolian paluusta (2025), koska ensimmäinen numero Kokeellisen musiikin hiljaisuuksista (2025) oli ollut erinomainen. Tutkijaliiton osastolla ollut esittelijä sanoi siinä heti, että jos kerran olen pitänyt ykkösnumerosta, niin kannattaa ehdottomasti ostaa melankoliaesseen lisäksi myös uusin julkaisu, jonka nimi on tämän jutun otsikossa. Koska työurani aikana olin paljon tekemisissä kirjanpainajienkin kanssa, ostin tämänkin esseen ja kyllä kannatti.

Tässä Para-julkaisusarjan kolmannessa tutkielmassa Arja Karhumaa kuljettaa rinnakkain kahta oliota: Ips typographus, kirjanpainajaksi nimetty kuoriainen, ja Homo typographicus, ”typografinen ihminen”. Arja Karhumaa on Aalto-yliopiston taiteiden, suunnittelun ja visuaalisen viestinnän muotoilun professori. Tässä tutkimusesseessä hän sekoittaa tunnettujen tiedonalojen käsitteitä ja tekstilajeja radikaalilla tavalla sekä ravistelee käsityksiä kirjoituksen, painamisen ja ajattelun inhimillisyydestä ja lineaarisuudesta. Vaikeasti muotoiltu, mutta lukukokemuksena essee on suorastaan hurjan inspiroiva.

Ips typographus -nimen tälle kuusipuissa painotyötään tekevälle koppakuoriaislajille antoi Carl Linnaeus tärkeässä teoksessaan Systema naturae (1758). Myöhemmin hänet tunnettiin paremmin nimellä Carl von Linné. Arja Karhumaan keksimä Homo typographicus puolestaan syntyi 1400-luvun Eurooopassa, kun Johannes Gutenberg keksi valaa latinalaisen kirjaimiston metallista ja kirjojen painamisen niiden avulla. Öljypohjaisen painovärin hän omaksui taidemaalareilta, kaivertamisen ja valamisen kultasepiltä sekä painoprässin rakenteen viinintekijöiltä.

Typos-sana tarkoittaa jäljen jättämistä esim. painauman muodossa. Graphein-sana taas kirjoitettujen merkkien kaivertamista. Kun nämä sanat pannaan yhteen typografiaksi, saadaan painaumankaivertamista tai kirjoitetun merkin toistamista.

Vielä 1700-luvulla eivät metsäasiantuntijat olleet varmoja siitä, onko kaarnakuoriainen metsän onnettomuuden syy vai seuraus. Nyt tiedetään, että kuusipuissa elävä kuoriainen on omilta seurauksiltaan kahtalainen: eläviin kuusiin etsiytyessään se aiheuttaa paljon tuhoa, mutta kuolleissa puissa touhutessaan se toteuttaa rooliaan järjestelmässä, jonka mukaan vanhat kuusikot uudistuvat. Tästä jälkimmäisestä on sellaisia todisteita, että mikä nähdään häiriöksi, on osa kuusimetsän monimuotoisuuden ylläpitämistä. Kirjanpainaja luo aukkoja ja metsänreunoja, joilla kuuset kuolevat, mutta nämä aukot kutsuvat elämää ja luovat sitä vuosikymmeniksi. Tämänkaltaiset tiedot kirjassa on lähdeviittein varmistettu. Tätä asiaa koskevalla tekstisivulla Arja Karhumaa on kuitenkin pannut alaviitteeksi, että Itävallassa 1993-97 Ips typographus tuhosi 8,2 miljoonaa kuutiota Homo Typographiuksen puutavaraa. Näitä faktatietoja on mukana suurempinakin lukuina.

Arja Karhumaan 62-sivuinen essee on itsessään typografinen taideteos. Siinä on hauskasti jopa yhdistetty vilnalaisen Petro ofsetas -kirjapainon ja kirjanpainajakuoriaisen jäljet. Yhdellä sivulla kerrotaan Gutenbergiäkin vanhemmista papyrus- ja pergamanttikäsikirjoituksista niin, että tekstin läpi on ikään kuin kuoriaisen jättämä kaiverrusjäki. Muutamissa luvuissa taas painokoneen tekemät pilkut on korvattu kuoriaista muistuttaen mustilla pampuloilla •. On myös sivuja • joita voi tarkastella sekä kaunokirjallisina että graafisen taiteen teoksina. Yhdessä sellaisessa esseisti on yhdistänyt Charles Darwinia (1859) ja Alejo Carpentieria (1958):

Tulee vielä päivä,
jolloin ihminen
keksii aakkosiston
kalsedonin välkkeestä
ja koin jäljistä
ja saa tietää,
että jokainen täplikäs
etana on kerran
ollut runo.

Darwinin Lajien synty ilmestyi sata vuotta Linnaeuksen suurteoksen jälkeen. Siinä Darwin havainnollisti kuinka lajit eivät synny itsenäisesti eivätkä lineaarisesti, vaan jaetuista aineksista jatkuvan haarautumisen ja luonnonvalinnan kautta. Ips typographus ja Homo typographicus ovat myös jossain haarautuneet niin, että toinen on kehittynyt osittain toisenlaiseksi kuin toinen. Lineaarista kehitystä Darwin kuvaa aakkosilla!

Hieno kaunokirjallinen tietokirja.

kari.naskinen@gmail.com

Konsensus voi taas hyvin

Yhteisymmärrystä yhteisistä asioista tarkoittava sana konsensus oli Lahden politiikassa voimakkaimmillaan 1980-90-luvuilla. Tarkoitettiin lähinnä SDP:n ja Kokoomuksen hyvin toiminutta rinnaineloa. Nyt tämä sopuisuus on palannut, mikä näkyi ja kuului myös eilen Lahden sos.dem. työväenyhdistyksen 125-vuotisjuhlassa. Tilanne on tosin erilainen valtakunnanpolitiikassa, kuten tutusti ilmeni SDP:n puheenjohtajan Antti Lindtmanin puheesta. Paikallistasolla asiat sujuvat kuitenkin toisin. Juhlan jälkeen pidetyssä jatkoistunnossa kansanedustaja Mika Kari sanoi olevan taas hienoa, että tällaisessakin tilaisuudessa voidaan olla yhdessä muidenkin puolueiden edustajien kanssa.

Kansantalossa pidetyssä juhlassa istui takanani useampi Kokoomuksen edustaja. Saimme kuulla työväenyhdistyksen puheenjohtajan Kimi Uosukaisen (kuvassa) juhlapuheen, jossa hän palasi niihin koviin aikoihin, jolloin yhdistys vuosituhannen vaihteessa perustettiin. Vastakkainasettelu työväestön ja porvarien välillä oli kovaa.

”Kun ensimmäistä työväentaloa alettiin Radiomäelle rakentaa, kiellettiin hirsien kuljettaminen katua pitkin hautausmaan ohi. Ei auttanut muu, kuin vetää hirret kovalla työllä ylös Radiomäen rinnettä pitkin”, kertoi Uosukainen.

Radiomäkeä ei vielä silloin Lahden kauppalassa tunnettu tuolla nimellä, koska mäellä ei vielä ollut Yleisradion radioasemaa eikä radiomastoja. Jo 1850-luvulla oli kuitenkin Alexander Hallsténin maantiedon oppikirjassa käytetty nimeä Salpausselänne, joka myöhemmin tiivistyi Salpausseläksi. Tähän harjumuodostelmaan kuuluvana osana tästä nykyisen Radiomäen ja hautausmaan alueesta käytettiin nimeä, josta tammikuun alussa 1902 vihitty rakennuskin sai nimekseen Selänmäen työväentalo. Se tuhoutui tulipalossa 1911.

KONSENSUS EI ULOTU
YHDISTYSTOIMINTAAN

Juhlassa vastasi musiikista Jyväskylän työväenyhdistyksen soittokunta Kajastus (per. 1891), joka aloitti tilaisuuden Marseljeesilla ja Internationalilla. Lahdessa ei tällaista pumppua enää ole. Jyväskyläläisistä tuli mieleen, että siellä ei ole kuin yksi työväenyhdistys. Lahdessa tällaiseen konsensukseen ei ole päästy, vaan täällä toimivat ison Lahden ty:n lisäksi myös Etelä-Lahden sosialidemokraatit ry, Lahden ammatillinen sos.dem. yhdistys, Lahden sos.dem. naisyhdistys, Salpausselän demarit ja Nastolan sosialidemokraatit.

Näistä vanhin on tammikuussa 1900 perustettu Lahden sosialidemokraattinen naisyhdistys, joka muutama viikko sitten omat 125-vuotisjuhlansa pitikin. Lahden ty. perustettiin elokuussaa 1900.

Noihin aikoihin Lahden kylä kuului vielä Hollolan isoon pitäjään, eikä täällä asukkaitakaan ollut kuin pari tuhatta. Tämä epäitsenäinen kauppala sai kaupunkioikeudet 1.11.1905 ja samalla Lahti itsenäistyi irti Hollolasta.

Lindtmanin ja Uosukaisen puheissa palattiin muutenkin historiallisiin asioihin, joista rajuin oli tietenkin vuoden 1918 kapina, josta nykyisin käytetään termiä sisällissota, ettei kenellekään tule paha mieli. Tuossa vaiheessa Lahden asukasluku oli 5200, ja sodan ratkaisua konkretisoi hyvin se, että valkoisia tuli auttamaan 3000 saksalaista sotilasta. Sodan loppunäytös tapahtui Fellmanin pellolla ja Hennalan keskitysleirissä, jossa oli suurimmillaan yli 10 000 punavankia. Joukkotelloituksissa tapettiin 745 vankia, joista yli 200 oli naisia, nuorin 14-vuotias.

Hennalan kuolemanleiri toimi tokokuusta 1918 marraskuuhun 1919. Tuona aikana kuoli teloitettujen lisäksi 1167 vankia, osa huonon ruuan takia.

Kevyestä ohjelmasta eilisessä juhlassa vastasi Lahden Uusi Työväen Näyttämö, joka esitti Timo Taulon kirjoittaman ja Aadolf Kärjen säveltämän laulunäytelmän Herra Heleniuksen iloiset rouvat. Näytelmässä ei oltu Windsorissa, vaan Selänpään työväentalon jälkeen rakennetussa työväentalossa Nastolankadulla, jossa se vanha Työväen Näyttämö harjoittelee kassakappaletta Etelämeren satu (1934). Teatteriryhmään kuuluu myös sähkömittarinlukija Reino Helenius, joka tekee käsikirjoitusta. Myöhemmin Helenius suomensi nimensä Reino Helismaaksi.

Kansantalon näytelmähistoriaan liittyy sekin, että sos.dem.-henkinen Lahden Lauantainäyttämö aloitti siellä toimintansa 1985 esittämällä Yrjö Soinin Palokunnanjuhlat. Sen yksi päänäyttelijöistä Timo Ahonen istui eilen eturivissä.

kari.naskinen@gmail.com

Maailmankaikkeuden uudet ihmeet

Lehdessä oli eilen uutinen, jonka mukaan Lofar-radioteleskoopilla oli saatu uutta tietoa oman aurinkokuntamme liikkumisesta maailman kaikkeudessa. Kaikkihan me tiedämme, että universumi on koko ajan alkupamauksesta lähtien laajentunut ja tämä vain jatkuu. Tämä laajentuminen ja muu liike Linnunradan ympärillä on niin vinhaa, että maapallon vauhdiksi on tutkittu 792 000 km/t eli kolme kertaa lujempaa kuin oli tätä ennen arvioitu. Hurja vauhti, mutta ei tunnu missään, ja kaiken lisäksi pyörii.

Tällaisia ja muita ihmeitä maailma on täynnä. Niin kuin se Einsteinin suhteellisuusteorian tieto, että aika kaareutuu painovoiman vaikutuksesta.

Keski-Suomen pahoinvointialueelta tuli jokin aika sitten esille sellainenkin ihme, että Äänekoskella piti palvelutaloissa lopettaa kahvin ja karjalanpiirakokoiden tarjoaminen siellä käyville soittajille ja muille esiintyjille. Koska sotealueen talous siellä on kuralla, ovat johtajatkin lähteneet lätkimään ja nyt pitää tarjoiluistakin säästää, koska kahvikupillisen tarjoaminen soittajalle maksaa aina 20 senttiä. Joten kuivin suin jäädään esityksen jälkeen sinne juttelemaan.

Pirkanmaan alueella taas Hämeenkosken päivätoimintakeskuksessa piti lopettaa pullan leipominen ja kahvin keittäminen vanhuksille, koska elintarvikelaki on jotenkin muuttunut. Se kuitenkin sallitaan nykyisessä 792 000 km:n tuntivauhdissa, että joulupipareita saa leipoa salin puolella, mutta keittiöön niitä ei saa mennä paistamaan. Monella meistä on kuitenkin kokemusta siitä, että piparien syöminen raakana voi panna mahan kuralle, mutta mummoillahan onkin vaipat housuissa.

Einsteinin teoriassa on sellainenkin kummallisuus, että suuremman massan lähellä aika kuluu hitaammin kuin sen ulkopuolella, jossa aika-avaruus on suorempaa. Jos Lahden kaikkien aikojen paras painovoimanostaja Taito Haara hurjimmillaan ollessaan käveli Aleksanterinkadulla, hänen lähellään aika ei mennyt yhtä nopeasti kuin muilla kävelijöillä. Nykyisin Taito Haara on lihaksiltaan taas hoikassa kunnossa ja hänen tullessa vastaan ei enää huomaa ajankulussa edes hetkellisesti mitään erikoista.

Sitten on se musta aukko, jossa on niin raju painovoima, että sieltä ei pääse mikään ulos, jos joku hullu sinne eksyisi. Valokaan ei pääse ulos. Jos vaikka meidän aurinko ja karjalanpiirakat muuttuisivat mustiksi aukoiksi, ne katoaisivat näkyvistä, ei näkyisi edes mustaa eikä rypytettyjä reunoja. Uskoo jo huvittaa.

Mitenhän Suomelle ja sotealueille käy, kun EU pani meidät jo nurkkaan häpeämään? Onko seuraava vaihe talousavun saaminen Kreikalta, ja jos sekään ei auta, meidät viskataan mustaan aukkoon?

kari.naskinen@gmail.com