Rakastamisen taide

Ajanlaskun alun taitteessa elänyt roomalainen runoilija Publius Ovidius Naso karkotettiin loppuiäkseen pieneen syrjäkylään Mustanmeren rannikolle, syynä hävytön teos Ars amatoria. Suomeksi se ilmestyi 1965 Seppo Heikinheimon suomentamana nimellä Rakastamisen taito, joskin latinankielinen nimi tarkoittaa harrastelijan taidetta. Englanniksi kirja on The Art of Love eli rakkauden taide. Kirja on nyt tullut meillä taas esille, kun Helsingin Sanomissa oli kesällä uutinen, että Ovidiuksen nykyisin Romaniaan kuuluvan karkotuskaupungin Constantan valtuusto kumosi keisari Augustuksen karkotuspäätöksen epäoikeudenmukaisena. Sen jälkeen asiaan puuttui rakastamisen taidetta harrastava Panu Rajala blogissaan ja uudestaan vielä viime viikolla 80-vuotishaastattelussaan.

Ovidius käsitteli opaskirjassaan naisen iskemisen, rakastamisen ja rakastelun taitoja monipuolisesti. Rajala kirjoitti, että Rooman naiset saivat olla kiitollisia Ovidiukselle, joka opetti heille ja heitä liehitteleville miehille kuinka naista on rakastettava. Omassa elämässään Ovidius onnistui tässä kolmannen vaimonsa kanssa ja kolmesti on Rajalakin ollut naimisissa: ensin mallikaunotarjuristin Elina Ylivakerin kanssa, jäätyään sitten leskeksi stadionlaulaja Katri Helenan kanssa ja vielä opettaja Marja Norhan kanssa, ja ollut taas leskimies neljä vuotta.

Ovidiusta Rajala luonnehti elämänilon helkyttelijäksi ja aidoksi nautiskelijaksi, joka neuvoi muita rakasteluasentoja myöten - ”juuri se mikä hävettää, on minun alaani.” Huonosti kuitenkin kävi, ja Rajala kirjoittikin, että Ovidius oli ensimmäinen metoo-liikkeen uhri. Eikä Rajalakaan välttänyt metoo-syytöksiä nykyisellä interseksualistien aikakaudella.

Ovidiuksen kirja on ollut hyvä opaskirja. Heti alkuun siinä esitellään ne paikat, joissa Roomassa parhaiten tapaa kauniita tyttöjä. Pylväikköjen suojassa on hyvä tehdä tuttavuutta, torit ovat hyviä metsästysmaita, teatterissa ja muissa tapahtumissa on kätevää, kun pääsee istumaan lähekkäin jonkun kauniin typykän viereen jne. Sitten on tietenkin se suostutteluvaihe, jossa ensimmäisen askeleen pitää miehen aina ottaa. Pyydä hänet, sillä muuta kuin pyytämistä ei tyttö haluakaan.

Naisiakin Ovidius opettaa. Esimerkiksi lyhytkasvuisia hän neuvoo pysymään istuallaan tai makuulla, ettei näytä niin pätkältä. Rumat jalat taas kätkettäköön valkoisiin sandaaleihin. Jos sormet ovat paksut tai kynnet rosoiset, käyttäköön puhuessaan vain vähäisiä eleitä.

Kokeneemmille ja tyttöjen jo vierastamille miehille Ovidius kirjoittaa, että kyllä myöhempikin ikä on käyttökelpoinen. Sellainenkin vainio ansaitsee tulla kylvetyksi, jos vain voimat vielä sallivat. Nuoruuden parhaan hehkeyden ohittaneista naisista Ovidius sanoo, että heillä on kokemusta, joka luo taiturin. He korvaavat taidokkuudellaan vuosien haitat ja saavat kauneudenhoidolla aikaan sen, että heidän ikänsä ei täysimääräisesti näy. He tarjoavat myös niin paljon eri asentoja, etteivät kaikkia ole edes maalarit keksineet.

Yhdynnästä Ovidius sanoo suoraan, että molempien on lauettava. Tämä on samalla syy, jonka takia Ovidius ei hyväksy poikarakkautta.

Weilin + Göösin julkaisemaan kirjaan on kuvituksen piirtänyt helsinkiläinen Ronald Westrén-Doll. Sotien jälkeen hän opiskeli Ateneumissa ja teki pilapiirroksia ensin Tukholmassa ja sen jälkeen mm. Uuteen Kuvalehteen, Suomen Kuvalehteen, Apuun ja Me-lehteen. Häntä pyydettiin jopa Helsingin Sanomiin taiteelliseksi johtajaksi, mutta hän joutui kieltäytymään siitä vajottuaan alkoholiongelmaan, ja paikan sai Henrik Tikkanen. Westrén-Doll kuvitti Ovidiuksen lisäksi joitakin muitakin kirjoja.

Piirtäjän olisi kannattanut ottaa vaarin Ovidiuksen oppaasta, jossa eritoten varoitetaan viinin vaaroista. Eivät tytöt pidä sammaltavista pojista.

kari.naskinen@gmail.com

Vampyyri, Nosferatu, Dracula, Orlok…

Kauhuelokuvat ovat aina olleet suuressa suosiossa. Saksalaisen Friedrich Wilhelm Murnaun Nosferatu (1922) on tämän lajin merkkiteos, joka viime vuonna sai ”uusintansa” amerikkalaisen Robert Eggersin samannimisenä vampyyrielokuvana. On näitä uusintoja tehty ennenkin ja tehdään vastakin. Kun nyt on kuitenkin sata vuotta menty samalla sapluunalla, niin voisi ottaa jo uudenkin startin, seuraavaksi pitää tehdä Nosferatu tai Dracula tekoälyvampyyriksi, joka ei kuitenkaan tarvitse elääkseen ihmisen verta, vaan ihmisen dna:ta, jonka avulla se myös kehittää itseään yhä lähemmäksi ihmisen olomuotoa. Ehkä tämän vampyyrin nimi voisi olla vaikka Jiangshi, kiinalaisessa mytologiassa esiintyvän elävän kuolleen mukaan. Näin tietenkin siksi, ettei romanialaisista, unkarilaisista eikä saksalaisista ole tämän teknologian kehittäjiksi, eivätkä amerikkalaisetkaan pärjää kiinalaisille. Jiangshia ei kuitenkaan auringonvalo tappaisi, mutta pitäisi keksiä jotain muuta. Tekoälyvampyyri voisi tuhoutua vaikka ilmastonmuutoksen takia, koska se ei kestäisi yli 40 asteen lämpötilaa kymmentä sekuntia pitempään tms. Kiinassa Jiangshi-leffoja on tehtykin, mutta taitavat olla lännessä tuntemattomia.

Murnaun ja Eggersin elokuvissa Nosferatun arkinen nimi väestökirjanpidossa on kreivi Orlok, jonka alkuperä on luultavasti muinaisunkarin Ürdüng, sikäläisessä mytologiassa pimeyden voimien hallitsija. Jumalakin sai apua Ürdüngilta tai Ördögiltä luodessaan maailman.

Eggersin uusi Nosferatu on juoneltaan niin lähellä Murnaun Kauhujen sinfoniaa (Nosferatu: Eine Symphonie des Grauens), että sitä voi pitää 100-vuotiskunnianosoituksena Murnaun mestariteokselle. Perusrungot ovat samat: kiinteistönvälittäjä Thomas Hutter (Gustav von Wangenheim alkuperäisessä elokuvassa ja Nicholas Hoult Eggersin versiossa) matkustaa kuvitteellisesta Wisburgin kaupungista Transilvaniaan myymään Grünenwaldin kartanoa kreiville Orlokille (Max Schreck / Bill Skarsgård). Jo tie linnaan näyttää niin pelottavalta, että sitä ei uskaltaisi lähteä talsimaan edes Iso Paha Susi. Kaiken kauheuden jälkeen kauppakirja tehdään, mistä on seurauksena vampyyrin saapuminen Wisburgiin ja ruton leviäminen sinne. Karmea keino vampyyrin tuhoamiseksi on molemmissa elokuvissa Hutterin vaimo Ellen (Greta Schröder / Lily-Rose Depp), joka uhrataan rakastumaan vampyyrin tuhoamiseksi auringonvalossa.

Eggersin versio kyllä eroaakin hieman vanhasta elokuvasta, se esimerkiksi korostaa Ellenin seksuaalisuutta ja laajentaa Murnaun sadunomaista rakennetta, eli: Murnaulla enemmän seikkailullisuutta, Eggersillä enemmän psykologisoimista ja eroottisuutta. Tietenkin Eggersilläkin on edelleen tuttuja kauhuelementtejä, kuten jotain hurjaa ennakoivat varjokohtaukset ja Orlokin puistattavan karmea ulkomuoto. Lyhyesti luonnehtien tämä on nyt enemmän Ellenin tarina, ja loppu on traagisempi kuin Murnaulla. Kokonaisuudessaan erinomainen elokuva lajissaan, ja sille voi ennustaa hyvää menestystä. Yhtenä vetonaulana on Orlokina näyttelevä Bill Skarsgård, sillä hän tuli tutuksi jo kaikkien aikojen suurimmat kauhun kassatulot keränneessä Andy Muschietin elokuvassa Se (2017), joka perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin.

kari.naskinen@gmail.com

Cadillac rampa ankka tai ehkä nopeampi Alpinea

Luotettavuusajon MM-sarjassa Cadillac saavutti viimeksi kaksoisvoiton Interlagosin 6 tunnin ajossa. Ensi vuonna Cadillac tulee myös Formula 1:een. On tietenkin outo nimi kilpa-ajoradoille, koska enemmän me miellämme Cadillacin esimerkiksi presidenttien edustusautoksi, nytkin sellainen on Trumpilla ja Suomessakin Cadillacilla kuskattiin melkein kaikkia presidenttejä Ahtisaareen asti. General Motors antoi kuitenkin kaupallisesta syystä autourheilupuolensa Cadillac-yksikön hoidettavaksi.

Luotettavuusajossa (WEC) säännöt ovat kovin toisenlaiset kuin F1:ssä. WEC:n Hypercar-luokassa autojen tehoja ja painoja vekslataan sen mukaan, miten kukin talli on edellisissä kilpailuissa pärjännyt, jotta seuraava kilpailu muodostuisi mahdollisimman tasaväkiseksi. Interlagosissa Cadillac pääsi tämän hyvitysjärjestelmän ansiosta ensimmäisen kerran kolmen parhaan joukkoon. F1:ssä ei tällaista venkulointia ole, vaan kaikkien on tultava toimeen omillaan.

Cadillacin alkuperäisessä liikemerkissä oli kuusi pientä ankkaa tai sellaisilta ne ainakin näyttävät. Kuvaavatkohan ne ensi vuonna Cadillacin menestystä F1:ssä? Onko Cadillac ns. rampa ankka vai pystyykö nousemaan pistetaulukossa heikon Alpinen ohi? Mielenkiintoista on sekin, että ensi vuonna F1:ssä ovat mukana autoteollisuuden kaksi entistä jättiläistä, GM ja Ford, joka tekee moottorit yhteistyössä Red Bullin kanssa. Ford on kuitenkin vanha tuttu, vaikka onkin ollut pois formularadoilta yli 20 vuotta. Historian aikana Fordin moottoreilla on saavutettu kymmenen maailmanmestaruutta ja 176 osakilpailuvoittoa. Seuraavaksi tarvitaan F1:een autoteollisuuden nykyinen suuruus Kiina.

Noista Cadillacin ankoista kaivelin sen verran tietoa, että niitä ei ankoiksi tai vesilinnuiksi sanota, ovat vain heraldisia lintuja, joita käytetään aateliston vaakunoissa. Cadillacilla ankat tulevat Detroitin perustajan Antoine de la Mothe Cadillacin suvun vaakunasta. Antoine de la Mothe Cadillac oli 1600-luvulla ranskalainen tutkimusmatkailija, ja hänen vaakunansa sisälsi näitä lintuja, koska niitä käytettiin vaakunoissa erityisesti osoittamaan ritarillista kunniaa tai osallistumista ristiretkiin.

Cadillac rekisteröi ankkatavaramerkkinsä 1905, mutta ankat se poisti siitä tämän vuosituhannen alussa.

Edelleen Cadillac-nimi yhdistyy ylellisyyteen, mikä tavallaan on ristiriidassa autourheilun kanssa, koska siinä touhussa syntyy välilillä romua ja ruumiitakin. Presidenttien autoksi Cadillac on kuitenkin passeli. Meillä sellaisen takapenkillä istui ensimmäisenä Relander, erikoisin tapaus oli, kun Ryti asennutti Cadillaciin häkäpönttövehkeen esimerkin vuoksi, ja säästäväisyyttä osoittivat myös Kekkonen, Koivisto ja Ahtisaari, jotka käyttivät samaa Cadillac Fleetwood 75 Limousinea. Tarja Halosen ja Niinistön aikana siirryttiin Mersuun ja nyt Stubbilla on Audi.

Traficomin tilaston mukaan Suomessa on liikennekäytössä noin 2300 Cadillacia. Osa niistä on nykyisin isoja mustia, möhkälemäisiä Cadillac Escalade -maastureita, joilla Trumpin Cadillacin edellä ja perässä liikkuu pataljoona turvamiehiä. Valtteri Bottaksen ajettavaksi annettavaa Cadillacia ei Traficomin tilastoon tule, mutta Ferrarin moottorilla varustettuna sen toivotaan yltävän MM-pistetilastoon viimeistään ensi kesän loppupuolella.

kari.naskinen@gmail.com

Kotimaani koivut, lapsuuteni ilma

Neuvostoliittolaisen Andrei Tarkovskin (1932 - 1986) Italiassa tekemä elokuva Nostalgia (1983) on hyvin henkilökohtainen. Se kertoo koti-ikävästä kärsivästä kirjailijasta Andrei Gortshakovista, joka Tarkovskin tavoin on olosuhteiden pakosta jättänyt kotimaansa. Gortshakov on tutkimusmatkalla 1700-luvulla eläneen venäläisen säveltäjän jäljillä pienessä Bagno Vignonin kylpyläkaupungissa Toscanassa. Vapaaehtoisella pakomatkalla oli myös Tarkovski, ei karkotettuna eikä poliittisena pakolaisena, vaan kyllästyneenä byrokratiaan, politrukkien kyttäämiseen ja kaikkeen siihen ammattitaidottomuuteen, jonka kanssa hän joutui taistelemaan Mosfilmissä elokuvia tehdessään. Elämä ei kuitenkaan hymyile vieraalla maallakaan. Heti elokuvan alussa Gortshakov sanoo haikeana jonkin näkymän muistuttavan entisen keisarillisen kartanon puistoa Nekushnyä Kremlin eteläpuolella Moskva-joen rannalla.

”Kuolisin, jos en enää koskaan näkisi kotimaatani, sen koivuja, lapsuuteni ilmaa”, sanoo Gortshakov, ”voisin kyllä yrittää olla palaamatta Moskovaan, mutta se ajatus tappaa minut.” Gortshakov/Tarkovski on vakuuttunut siitä, ettei kukaan vieras voi ymmärtää, millaista on olla venäläisenä ulkomailla. Venäläisyyttä ymmärtämään parantaa Pushkinin ja Tolstoin lukeminen, mutta ei sekään lopulta riitä. Mieli on kaksijakoinen, ja ongelmaa pohtiessaan Gortshakov sanookin, että valtioiden rajoja ei pitäisi olla ollenkaan, niin ymmärryskin maailmassa paranisi.

Ajatus oli varmaan myös Tarkovskin, joka oli lähtenut Venäjältä äitinsä kuoleman (1979) jälkeen, ja kuoli 1986 keuhkosyöpään Pariisissa, jossa hän on haudattuna ortodoksisella venäläisellä hautausmaalla. Muita tunnettuja venäläisiä emigrantteja samalla hautausmaalla ovat mm. Ivan Bunin, Feliks Jusupov, Viktor Nekrasov ja Rudolf Nurejev.

Gortshakovin tutkima säveltäjä on fiktiivinen Pavel Sosnovski, joka oli palannut Italiasta Venäjälle, vaikka tiesi joutuvansa oikeuteen jostakin. Sosnovski ei voinut muutakaan, mutta lopulta hän kuitenkin oli tehnyt itsemurhan. Gortshakov ajattelee myös palaavansa – menee Moskovaan, menee entiseen asuntoonsa, on siellä, ei tapaa ketään, mutta saa olla Moskovassa, ehkä käy yksin Nekushnyn puistossa, jossa ehkä on valkokylkisiä koivuja ja saa hengittää moskovalaista ilmaa.

Tänä Venäjän aloittaman sodan aikana tämä nostalginen elokuva ei tietenkään ole muodikas, mutta itsenäisenä taideteoksena se on vertaansa vailla. Se on suuri rakkaudenosoitus kotimaalle, ja ehkä vastaavanlaisia ajatuksia on muuallakin maailmassa. Voi vain kuvitella sitä surua, minkä kanssa tämän päivän pakolaiset joutuvat elämään.

Elokuvan alussa tulee esille myös Tarkovskin isä, runoilija Arseni Tarkovski (1907 - 1989). Gortshakovin tulkkina oleva, Moskovassa venäjää opiskellut italialainen Eugenia lukee kirjaa.

Gortshakov: Mitä luet?
Eugenia: Arseni Tarkovskin runoja.
Andrei Gortshakov: Venäjäksi?
Eugenia: Ei, se on käännös. Melko hyvä sellainen.
Andrei Gortshakov: Heitä se pois.
Eugenia: Miksi? Kääntäjä on erittäin hyvä runoilija.
Andrei Gortshakov: Runoutta on mahdotonta kääntää, kuten koko taidetta.
Eugenia: Saatat olla oikeassa, että runoutta on mahdotonta kääntää. Mutta musiikkia? Esimerkiksi musiikkia…

Musiikkia tämän elokuvan kauneuden puutarhassa on ainakin Beethovenin 9. sinfoniasta ja Verdin Requiemista. Huipennus tulee loppuvaiheessa, jossa Gortshakovin tapaama hullu Domenico tekee polttoitsemurhan aukiolla pienelle kuulijajoukolle pitämänsä puheen lopuksi. Domenicon kerrotaan taannoin teljenneen perheensä seitsemäksi vuodeksi taloonsa odottamaan maailmanloppua. Vielä loppu ei kuitenkaan tullut ja nyt Domenico julistaa:

”Missä olen, kun en ole todellisuudessa tai mielikuvituksessani? Tässä on uusi sopimukseni maailmalle: yöllä täytyy olla aurinkoista ja elokuussa lunta. Suuret asiat päättyvät, pienet kestävät. Yhteiskunnan on yhdistyttävä jälleen hajaannuksen sijaan. Katso luontoa, niin näet, että elämä on yksinkertaista. Meidän on palattava takaisin siihen pisteeseen, jossa otimme väärän käänteen. Meidän on palattava elämän perusperiaatteiden luo likaamatta vettä. Millainen maailma tämä on, jos mielipuoli käskee teidän hävetä itseänne? Musiikkia nyt!” (avustaja napsauttaa nauhurista soimaan Oodi ilolle). Tämä iso kohtaus tapahtuu Roomassa Piazza del Campidogliolla, jonka Michelangelo suunnitteli 1500-luvulla Capitoliumin kukkulalle symboloimaan hengellistä etsintää. Domenico valelee itsensä bensalla ja sytyttää sitten palamaan Marcus Aureliuksen ratsastajapatsaan päällä. Paljon on tässä elokuvassa symboliikkaa ja pohdittavaa.

UHRI

Nostalgia oli Tarkovskin ensimmäinen Neuvostoliiton ulkopuolella ohjaama elokuva, tuottajana Italian valtion yleisradioyhtiö RAI sekä viimeistelyvaiheessa myös ranskalainen elokuvayhtiö Gaumont. Tekijöiden joukossa oli monta tuttua nimeä Italian elokuvasta: mestarillista jälkeä Kodakin Technicolor-filmille kuvannut Giuseppe Lanci, tuotannossa mukana Renzo Rossellini ja Manolo Bolognini, puvustajana Lina Nervi Taviani, Eugenian roolissa Domiziana Giordano jne. Kirjailija Gortshakovia esittää hienosti Oleg Jankovski.

Cannesissa elokuva sai kolme palkintoa ja olisi saanut pääpalkinnon Kultaisen palmunkin, mutta Neuvostoliiton viranomaiset pystyivät estämään sen, ettei Nostalgiaa esitetty virallisessa kilpasarjassa. Tämä sai Tarkovskin ilmoittamaan, ettei koskaan palaa kotimaahansa.

Vaikka Tarkovski itse ei pitänyt itseään minään toisinajattelijana, hän sai tarpeekseen valtion holhoamisesta, kuten hän päiväkirjaansa kirjoitti: "Kadehdin kaikkia, jotka pystyvät tekemään työnsä valtiosta riippumatta... Mikä moukkamainen hallitus! Tarvitseeko se kirjallisuutta, runoutta, musiikkia, maalaustaidetta, elokuvaa? Ei, päinvastoin. Haluan työtä, en mitään muuta. Työtä! Eikö olekin villiä, eikö ole rikos, että ohjaaja, jota Italian lehdistössä kutsuttiin neroksi, istuu ilman työtä? Rehellisesti sanottuna minusta tuntuu, että tämä on yksinkertaisesti keskinkertaisuuden kosto sellaiselle, joka on päässyt huipulle. Loppujen lopuksi keskinkertaisuus vihaa taiteilijoita, ja hallituksemme koostuu kokonaan keskinkertaisuuksista."

Kuvaavaa Tarkovskin kohtalolle oli, että hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi Ruotsissa valmistunut Uhri (1986). Siinä pääosassa on Erland Josephson, Nostalgian Domenico. Tästä elokuvasta kirjoitin 28.10.2020.

kari.naskinen@gmail.com

Vaikea paikko

Kävin tänään ensin keilahallissa ja sen jälkeen taidehallissa. Keilahallissa taas kerran parhaan sarjan tulos jäi vain 154:aan (maksimi 300). Uusi kipinä -galleriassa tilanne näytti jokseenkin samalta. Oululaisen Petriina Kiiskisen lasitetussa porsliiniteoksessa oli ensimmäinen heitto kaatanut vain yhden keilan ja jäljelle jääneet yhdeksän keilaa muodostivat täysin mahdottoman paikkotilanteen.

Esittelytekstissään taiteilija kertoo, että hän tutkii teoksissaan ihmismielen rajoja ja harmaata aluetta, joka sijoittuu kontrollin ja hallitsemattoman väliin. Keilailunharrastajalle tämä on tuttua, sillä hallissa tilanne on enimmäkseen hallitsemattoman harmaa. Petriina Kiiskisen näyttelyn teemana on ”vaihtelevat mitat”, keilailussa tulokset vaihtelevat yhden tunninkin aikana alle 100:sta joskus harvoin yli 200:n. Aina ovat kuitenkin eri asiana ne viereisen radan heittäjät, joiden tulokset joka sarjassa ovat vähintään 190.

Petriina Kiiskistä kiinnostaa erityisesti se jännite, jossa materiaalinen sisäinen muisti ja logiikka kohtaavat kulttuurisen muistin rakenteet. Ainakaan Lahden keilahallissa ei tällaista sisäistä muistia eikä logiikkaa ole. Jos olisi, ei keilaajan tarvitsisi joka kerta aloittaa ikään kuin alusta. Tänäänkään eivät keilapallo ja keilat muistaneet, ettei minua pitäisi heti aluksi masentaa jättämällä ensimmäisen sarjan tulos sadan pintaan, sillä voin suutuspäissäni jättää ensi viikolla vaikka menemättä.

Taiteilijoilla on helpompaa. Heitä ohjaa käsityöhön perustuva lähestymistapa ja yhteinen toimijuus materiaalin kanssa, kuten Petriina Kiiskinen kirjoittaa. Minulla ei ole minkäänlaista yhteistä toimijuutta keilaradan ja käytettävien välineiden kanssa, koska ne aina vastustavat minua. Ehkä jo ensi viikolla vaihdankin lajin yksinkertaisempaan taideinstallaatioiden tekemiseen.

Onkohan biljardin- ja golfinharrastajilla samanlaisia ongelmia?

kari.naskinen@gmail.com

Ernesto Che Guevara heräsi kahdesti moottoripyörämatkallaan

Kirja ja elokuva Ernesto Che Guevaran Moottoripyöräpäiväkirjasta antavat hyvän kuvan siitä, miten hänen yhteiskunnallinen heräämisensä tapahtui. Lääketieteenopiskelija Ernesto Guevara de la Serna lähti pitkälle moottoripyörämatkalle kaverinsa, biokemian yliopistotutkintonsa jo suorittaneen nuoren lääkärin Alberto Granadon kanssa tammikuun alussa 1952 Buenos Airesista, Vaikka 500-kuutioinen Norton jäikin risana Santiagoon, matka jatkui jalkapatikassa ja peukalokyydeillä niin, että heinäkuun puolivälissä he saavuttivat Caracasin. Matka Argentiinasta Chilen, Perun ja Kolumbian kautta Venezuelaan oli käänteentekevä Guevaran poliittisen ja ideologisen kehityksen kannalta.

Guevara piti koko ajan päiväkirjaa, jota hän myöhemmin muokkasi selväpiirteisemmäksi matkakertomukseksi. Kirjalliseksi teokseksi päiväkirjaa ja kertomuksia täsmennettiin vielä Guevaran henkilökohtaisessa arkistossa Havannassa Guevaran toisen vaimon Aleida March de la Torren toimesta. Moottoripyöräpäiväkirja julkaistiin 1992 ja suomeksi 1997 (WSOY).

Ernesto Guevara ja Alberto Granado

Sosiaalisten olojen havainnot matkan aikana olivat Guevaralle ja Granadolle hämmentävän rajuja. He joutuivat kasvokkain köyhyyden, eriarvoisuuden, vääryyden ja sorron kanssa. Samoin tuli esille alkuperäiskansojen hyväksikäyttö. Esimerkiksi Perussa he vierailivat pitkään leprasairaalassa, jossa he näkivät yhteiskunnan syrjäytettyjen kärsimykset. Nämä kokemukset syvensivät Guevaran ymmärrystä kapitalismin ja imperialismin vaikutuksista. Kuten The Times -lehti otsikoi: ”Easy Rider meets Das Kapital.”

Yksi konkreettisimmista tapauksista olivat havainnot Chuquicamatassa Chilessä olevan Anacondan kuparikaivosyhtiön toiminnasta. Brasilialaisen Walter Sallesin ohjaamassa elokuvassa korostuu siellä nähdyn ja koetun suuri merkitys Guevaran heräämiselle. Tämä amerikkalaisten omistama kaivosyhtiö on hyvin tuttu meillekin Pablo Nerudan runosta United Fruit Company, jonka Pentti Saaritsa suomensi ja varsinkin Eero Ojasen sävellyksestä Kristiina Halkolalle.

Päiväkirjassaan Guevara kertoo kohtaamisesta chileläiseen pariskuntaan, joka oli kylmissään keskellä yötä odottaen seuraavaa aamua, josko sattuisi pääsemaan kaivokselle töihin edes päiväksi: ”Sytytimme kynttilän valmistaaksemme matéta ja haukataksemme palan leipää ja juustoa. Yksinkertaisin, koskettavin sanoin mies kertoi vankilassa viettämistään kolmesta kuukaudesta, nälkiintyneestä vaimostaan, joka pysyi uskollisesti hänen rinnallaan, ystävällisten naapureiden huostaan jääneistä lapsistaan, toivottomasta vaelluksestaan työnhaussa, mystisesti kadonneista tovereitaan – niistä, joiden uskottiin makaavan meren pohjassa. Öisessä autiomaassa kylki kyljessä kohmeissaan värjöttelevä pariskunta oli elävä esimerkki proletariaatista kaikkialla maailmassa.”

CHE

Matka altisti Guevaran suoraan Latinalaisen Amerikan sosiaalisille ja taloudellisille epäoikeudenmukaisuuksille. Tuolla matkalla hän koki sen ensimmäisen heräämisen, jossa hänestä tuli myös Che. Kun he tulivat rajan yli Argentiinasta Chilen puolelle, Guevara tervehti ihmisiä sanomalla ”che”, joka on sama kuin meillä ”hei” tai ”moi”. Vaikka molemmissa maissa puhutaan espanjaa, niin ilmeisesti tämä che ei ollut yleinen puhuttelusana Chilessä. Niinpä Guevaran che-puhuttelu tuntui chileläisistä hauskalta ja oudolta, joten jotkut alkoivat puhutella häntä Che´ksi.

Kotiseuduilla Rosanossa, Buenos Airesissa ja Cordobassa Erneston lempinimi oli nuoruudessa ollut Fuser, joka oli lyhenne sanoista "El Furibundo Serna" viitaten hänen kiihkeään ja intohimoiseen luonteeseensa. Furibundo tarkoittaa raivokasta tai tulista, ja Serna oli hänen äitinsä sukunimi. Lempinimi kuvastaa Chen nuoruuden energistä ja kapinallista asennetta, joka näkyi erityisesti hänen rugbyharrastuksessaan ja keskusteluissaan ystäviensä kanssa.

Energisyys ja luontainen kapinallisuus oli pontimena Che Guevaran poliittiselle heräämiselle. Matkan aikana Guevara alkoi kyseenalaistaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Samalla hän näki USA:n taloudellisen ja poliittisen vaikutusvallan Etelä-Amerikassa, mikä vahvisti hänen antikapitalistisia näkemyksiään. Vaikka Guevara ei vielä matkalla identifioitunut varsinaisesti kommunistiksi, hänen kokemuksensa loivat pohjan hänen myöhemmälle kiinnostukselleen marxismiin.

Moottoripyörämatka oli käänteentekevä kokemus Che Guevaralle. Sen jälkeen hän aloitti poliittisen opiskelunsa, tutustui marxilais-leninistisiin kirjoituksiin ja osallistui vallankumoukselliseen toimintaan, erityisesti Guatemalassa ja myöhemmin Kuubassa.

UTOPIA PAREMMASTA
MAAILMASTA

Elokuva Che Guevaran heräämisestä on erinomainen (2004). Ohjaaja Walter Salles sanoo sen kuvaavan utopiaa paremmasta maailmasta, jollainen utopia kuoli jo 80-luvulla. Muutaman minuutin yli kaksi tuntia kestävä elokuva antaa hyvän käsityksen matkasta, vaikka eivät kirjan 235 sivun kaikki tapahtumat mukaan ole mahtuneet. Sopivasti on mukana sekä vakavaa että hauskaa, jota sitäkin Chen ja Alberton reissuun mahtui paljon. Moninaisia juttuja oli keksittävä, että matka välillä täysin rahattomana sujui. Che on meksikolainen Gael García Bernal, joka myöhemmin on tullut tutuksi monesta Pedro Almodovarin elokuvasta, ja Alberton roolin tekee yhtä hienosti argentiinalainen Lionel Rodrigo de la Serna.

Lisämateriaalina dvd-paketissa on italialaisen Gianni Miran dokumenttielokuva Sallesin ohjaaman elokuvan tekemisestä, ja tärkein asia siinä on, että mukana oli muutamissa elokuvaryhmän kuvaus- ja muissa tilanteissa Alberto Granado itse 81-vuotiaana. Granado muistelee matkaa ja antaa myös ohjeita Sallesille niinä hetkeinä, kun on mukana kuvasryhmässä. Vuonna 2011 Granado kuoli.

Kaiken huippuna tuon yhdessäolon aikana elokuvayhtiö lahjoittaa Granadolle kopion siitä vuoden 1939 Nortonista, joka oli pitänyt jättää kesken matkan. Alkuperäisen Nortonin oli Granado ostanut Cordobassa 1946. Nyt vuonna 2004 Granado ei itse lähtenyt ajamaan, mutta meni Gael García Bernalin kyytiin.

Granado muistelee, että kova homma se silloin 1952 oli. Välillä korkeilla vuoristopaikoilla lunta oli kymmenen senttiä, eikä Etelä-Amerikassa tietenkään mitään talvirenkaita ollut. Kuivalla kelilläkin tiet olivat muhkuraisia ja savivellisiä, ja yhtenäkin päivänä he kaatuivat yhteensä yhdeksän kertaa. Oli siinä olemista, kun matkaan lähtiessä olivat villissä mielikuvituksessa pyörineet kaukaiset maat, sankarilliset suoritukset ja kauniit naiset.

Tuttua musiikkiakin tässä dokumenttielokuvassa, kun kuullaan Carlos Pueblan laulu Comandante Che Guevara, jonka suomeksi käänsi Saaritsa ja lauloivat levylle Agit Prop ja Arja Saijonmaa:

On jäänyt jotakin tuuleen
ja auringon kimallukseen.
Niin läsnä olet kuin ennenkin.
Comandante Che Guevara.

VIVA LA REVOLUCION!

Matkalla Che ja Alberto juovat koko ajan mate-teetä. Piti kuitenkin muuta kautta ottaa selvää siitä. Lahdessa onkin yhtiö Matelaituri Oy, joka tuo maahan Etelä-Amerikan subtrooppisella vyöhykkeellä kasvavan yerba mate -pensaan kuivatuista lehdistä tehtyä teetä. Yhtiön nettisivuilta näkee, että pääjehu sen takana on entinen ammattilaisjalkapalloilija Antti Pohja, jonka lisäksi nimiä taustalla näyttävät olevan Topi Saari, Roope Suonio, Mikko Pohja ja Miikka Seppälä. Perusteellisen selvityksen saa Matelaiturin nettisivuilta, joka päättyy toteamukseen Viva la Revolucion!

kari.naskinen@gmail.com