Pentti Saarikoski, Alexander Ironman Stubb ja muut urheilumiehet

Juuri ilmestyneessä Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 2/2024 kerrotaan tasavallan presidenteistä, joiden yhteydessä urheilu on ollut yksi osa presidentintekijyyttä. Jutun kirjoittanut urheilutietokirjailija Kalle Virtapohja aloittaa tunnetuimmasta esimerkistä Urho Kekkosesta, mutta löytää urheiluyhteyksiä melkein kaikkien presidenttien taustalta. Parnasson numerossa 2/2024 puolestaan käydään läpi Pentti Saarikosken päiväkirjoja, joissa myös urheilijat ovat hyvin esillä.

Presidenteistä valtaosa on ollut yksilöurheilun ystäviä, poikkeuksina vain lentopallomies Mauno Koivisto ja koripallomies Martti Ahtisaari. Tietyllä tapaa myös Alexander Stubb on joukkuelajien ystävä, koska hän henkilöityy jääkiekkoon isänsä kautta: Göran Stubb on Jääkiekkoliiton entinen toimitusjohtaja ja HIFK:n jääkiekkojaoston entinen puheenjohtaja. Jo pienenä poikana Alex nähtiin Helsingfors IFK:n edustusjoukkueen harjoituksissa Nordenskiöldinkadun hallissa pian sen jälkeen, kun hän oppi kävelemään. Vähän myöhemmin hän pelasi itsekin HIFK:n junioreissa. Nykyisin hänen leipälajinsa on kuitenkin triathlon.

Yksilöurheilusta presidenttien mielilajeina Virtapohja luettelee: K.J. Ståhlberg purjehti, P.E. Svinhufvud ampui ja metsästi, Kyösti Kallio oli hiihtänyt, Risto Ryti harrasti kävelypalavereita, C.G.E. Mannerheim ratsasti ja metsästi ja J.K. Paasikivi oli oman ilmoituksensa mukaan ollut innokas voimistelija ja urheilija. Viimeinen yksilölajien harrastaja Urho Kekkonen oli kovin: oli Suomen paras korkeushyppääjä, teki maailmanennätyksenkin vauhdittomassa kolmiloikassa, oli Suomen Urheiluliiton kova puheenjohtaja ja hiihti presidenttivuosinaan jopa tuhat kilometriä talvessa. Jos kalastamisenkin laskee urheiluksi, niin sen lajin presidentti oli Lauri Kristian Relander.

Pipolätkää ja rullaluistelua harrastava Sauli Niinistö on pelannut jääkiekkoa Vladimir Putinin kanssa. Tarja Halosen suosikki oli naisvoimmistelu ja muutenkin voimistelu, sillä hän toimi lajiliiton hallituksessakin. Eli jokainen on mukana.

Kaikki viittaa edelleen siihen, että urheilun merkitys säilyy jatkossakin varsin suurena presidentinvaaleja ajatellen. Virtapohja kirjoittaa, että ”tasaisissa vaalikamppailuissa urheilu ja toiminta urheilun parissa voi tuoda ratkaisevan kilpailuedun, kun tiedetään, miten vahvoja siteitä urheilun parissa syntyy”.

OLYMPIAMITALISTI
VOIMISTELUNOPETTAJANA

Pentti Saarikosken tapauksessa voi aloittaa siitä, että hänen voimistelunopettajanaan oli olympiavoimistelija Esa Seeste, joka saavutti Berliinissä 1936 pronssia joukkuekilpailussa. Kerran Pentillä tuli jotain skismaa opettajan kanssa ja Pentti löi opettajaa, seurauksena viikon pituinen ”hermojen toipumisloma”.

Arto Köykän Parnasso-jutussa sanotaan, että julkaistuissa runoissaan Saarikoski mainitsi huippu-urheilun kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos – päiväkirjamainen merkintä:

”Huomenna Pertti Pousi hyppää pituutta,
ylihuomenna kolmiloikkaa.
Saa nähdä tuleeko maailmanennätys.”

Proosassa on enemmän urheilusankareita. Vuoden 1964 olumpiakisoja Saarikoski seurasi tarkasti ja myöhemmin romaanissa Ovat muistojemme lehdet kuolleet sai kahden kultamitalin Eero Mäntyranta runsaasti huomiota. Samoista kisoista näytti Saarikoskea kiinnostaneen Arto Tiainen, mutta kultamitalisti Veikko Kankkonen sai vain lyhyen maininnan. Huomiota saivat myös Juha Mieto ja Ragnar Persson. Vanhemmista tekijöistä ei Veikko Hakulista näkynyt lainkaan Saarikosken teoksissa, mutta Sixten Jernberg oli lyhyesti esillä, samoin Benjamin Vanninen.

Kekkosen urheulusaavutukset Saarikoski luonnollisesti tunsi ja muista yleisurheilijoista hän otti päiväkirjoissaan tai muissa kirjoissaan esille seuraavat:
Mikko Ala-Leppilampi
Bob Beamon
Wayne Collett
Seppo Hovinen
Jorma Jaakola
Pentti Kahma
Tapio Kantanen
Ossi Karttunen
Jorma Kinnunen
Hannes Kolehmainen
Markku Kukkoaho
Carlos Lopes
Vincent Matthews
Miklos Nemeth
Pentti Nikula
Paavo Nurmi
Jesse Owens
Mona-Lisa Pursiainen
Pekka Päivärinta
Ville Ritola
Hannu Siitonen
Pekka Vasala
Lasse Viren
Juha Väätäinen
Emil Zatopek

Virenin olympiavoitosta Münchenissä oli Saarikoski niin innoissaan, että tarjoutui rahapulassaan kirjoittamaan Virenista kirjan. WSOY:n Hannu Tarmio kommentoi: ”Olitkohan ihan tosissasi?” Kirjat Virenistä tekivät Pentti Vuorio ja Mauno Saari.

Muitakin lajeja penkkiurheilija Saarikoski seurasi niin aktiivisesti, että mainintoja saivat monet:

Moottoriurheilusta Rauno Aaltonen, Hannu Mikkola, Timo Mäkinen, Jarno Saarinen.

Jääkiekosta Veli-Pekka Ketola, Vaclav Nedomansky.

Nyrkkeilystä Cassius Clay, Jorma Ojaharju.

Pesäpallosta Pentti Katainen.

Tenniksestä Björn Borg.

Jalkapallosta Torbjörn Nilsson.

Urheiluselostajista Saarikoski luetteli Paavo Noposen, Adolf Turakaisen ja Anssi Kukkosen.

Naisten urheilu ei Saarikoskea kiinnostanut, Mona-Lisa Pursiaisen lisäksi hänen näkökenttäänsä jäivät vain hiihtäjät Marjatta Kajosmaa ja Hilkka Kuntola.

Suurimmat kiinnostuksenkohteet hiihto ja yleisurheilu olivatkin. Asiaa tai ei -kirjassaan hän pohti: ”On satanut lunta, niin että maa taas on valkoinen, sataisi vielä sen verran että pääsisi hiihtämään, se olisi paras lääke masennukseen.”

Jutun Parnassoon kirjoitti rovasti ja teologian tohtori Arto Köykkä, joka väitteli tohtoriksi Saarikosken tuotannon uskonnollisesta kielestä. Väitöskirjan nimi on ”Sakeinta sumua käskettiin sanoa Jumalaksi”.

kari.naskinen@gmail.com

Elinkeinoelämä vastustaa ay-liikettä Loimaan kassaankin vedoten

Suomikin kuuluu YK:n alaiseen Kansainväliseen työjärjestöön (ILO), josta nyt tuli kirje työministeri Arto Satoselle (Kok). ILO:n mukana Suomen valtio on sitoutunut niihin sopimuksiin, joilla tunnustetaan oikeus työtaisteluihin. Kirjeessä todetaan, että Petteri Orpon hallituksen esitys lakko-oikeuden rajoittamisesta ei ole ILO:n sopimusten mukainen.

Hallituksen tukena on koko elinkeinoelämä, näkyvimpinä tahoina Elinkeinoelämän keskusliitto, Elinkeinoelämän valtuuskunta ja Keskuskauppakamari, jonka toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi on ottanut manaukseensa mukaan myös Yleisen työttömyyskassan YTK:n eli ns. Loimaan kassan. Romakkaniemi kehotti SAK:n jäseniä eroamaan ja liittymään YTK:n jäseneksi ja neuvoi kaikkia yrityksiä hakemaan työntekijöitä YTK:n jäsenistä.

Tilanne on hyvin erikoinen, kuten Sixten Korkmankin eilen kirjoitti Helsingin Sanomissa: ”Suomessa hallitus näyttäytyy nykyisessä työmarkkinaselkkauksessa työnantajapuolen esitaistelijana ammattiyhdistysliikettä vastaan.”

EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies tietenkin on lakkojen kieltämisen kannalla, varsinkin poliittisten lakkojen. Voi kuitenkin sanoa, että nyt ei ole lakkoiltu erityisesti poliittisesti, koska protestin kohteena on ollut hallitus nimenomaan siksi, että se on muuttanut itsensä työmarkkinaosapuoleksi.

Poliittiset työtaistelut Suomessa eivät ole edes usein toistuvia. Edellisen kerran sellaisia oli 2018, kun poliittisilla lakoilla vastustettiin Juha Sipilän (Kesk) hallituksen aikeita heikentää työntekijäpuolen asemaa lakiteitse. Nyt työrauhalainsäädännön uudistamista koskevassa hallituksen omassa lakiesityksessäkin sanotaan, että ”muina vuosina poliittisten työtaisteluiden vuoksi menetettyjen työpäivien määrä on ollut vähäinen” ja että ”2000-luvulla toteutuneet poliittiset lakot ovat olleet pääasiassa alle vuorokauden mittaisia”. Miksi siis nyt?

Uuden talousajattelun keskuksen (ajatuspaja UTAK) nettisivulla on havaittu, että hallituksen perustelut muistuttavat kehäpäätelmää: ”Hallitus rajoittaa lainsäädännöllä poliittisia lakkoja, mitä vastustetaan poliittisilla lakoilla, joten poliittisia lakkoja pitää rajoittaa, jotta poliittisia lakkoja ei olisi.”

(Olen ollut kaksi kertaa lakossa, ja kyllä niissä molemmissa politiikkaa oli mukana, vaikka ne eivät olleetkaan nykytermin mukaisia poliittisia lakkoja.)

Ajatushautomo UTAKin pyrkimyksenä on keynesiläisen hyvinvointivaltion päivittäminen 2020-luvulle. UTAKin yhteiskunnallisia tavoitteita ovat demokratia, täystyöllisyys, tasa-arvo, kestävä kehitys sekä pienet varallisuus- ja tuloerot. UTAKin toiminnanjohtaja valtiot. tri Lauri Holappa, jonka kanssa toimistolla työskentelee myös valtiot. maist. Antti Alaja. UTAKin hallituksen puheenjohtaja on Juha Leppänen ja varapuheenjohtaja Tuulia Pitkänen.

kari.naskinen@gmail.com

Eriarvoisuuden lisääntyminen johtaa kriiseihin

Keppanapullon hinta noussee alv:n korotuksen takia muutamalla sentillä, konjakkipullon ehkä 20 sentillä. Näin toimii arvonlisävero, joka on hienolta kuulostava tasavero, siis kaikille sama, itse kullekin säädylle. Ristiriita on kuitenkin siinä, että erilaiset tasaverot lisäävät kansalaisten eriarvoisuutta. Tätä ajaa nyt persukokoomuksen hallitus ja saa voimakasta tukea Elinkeinoelämän keskusliitolta, Elinkeinoelämän valtuuskunnalta ja Keskuskauppakamarilta.

Maailmassa on noin 20 valtiota, joissa on täydellinen tasaverojärjestelmä. Suomessa ei aivan ole, sillä vasta noin 85 prosenttia kaikista veroista on tasaveroja. Alv:n lisäksi tasaveroja ovat esimerkiksi kunnallisvero, bensa-, auto-, alkoholi- ja tupakkaverot. Ne tasaveromaat ovat Armenia, Belize, Bolivia, Bornia-Herzegovina, Bulgaria, Gruusia, Guernsey, Itä-Timor, Jersey, Kazakstan, Kirgisia, Pohjois-Makedonia, Moldova, Nauru, Romania, Tadzhikistan, Turkmenistan, Ukraina, Unkari, Uzbekistan ja Viro.

Tasaveron vastakohta on progressiivinen vero, joka kasvaa verotettavan tulojen kasvaessa. Tällainen on valtion ansiotulovero, mutta sen nousevaa progressiivisuutta halutaan vähentää.

Alv:n ja muiden välillisten verojen korotukset ovat juuri nyt myös ajan henkeen sopivia, vaikka eriarvoisuutta lisäävätkin. Ne ovat nyt sikäli perusteltuja, että ne ovat kulutusveroja eli haittaveroja. Koska mitä vähemmän kulutetaan, sitä paremmin maapallon käy.

Alv:n korottaminen rasittaa eniten pienituloisia. Tämän takia, eriarvoisuuden ehkäisemiseksi alv:n korottaminen pitäisi jotenkin kompensoida pienituloisille, mutta koska se söisi osan korotuksen tuotosta, näitä kompensaatioita ei tehdä - sosiaalisten tulonsiirtojen indeksit jäädytetään. Petteri Orpo onkin konjakinystävä Björn Wahlroosin tuttava ja Wahlroos on kyllä sanonut Orpollekin vanhan hokemansa, että yleensä taloudessa ei mene hyvin, elleivät tuloerot kasva. Orpo uskoi ja päätti panna yksinhuoltajat, opiskelijat ja muut vähäpätöiset entistä tukalampaan asemaan.

Suuremmassa mittakaavassa tilanne ei silti ole näin. Viime joulukuussa kuollut, taloustieteen jättiläiseksi sanottu talous-nobelisti Robert Solow sanoi, että ”USA:n historian suurimmat tuloerojen kasvun jaksot päättyivät historian pahimpiin talouskriiseihin. Niiden välillä on vahva yhteys.”

Institute for Fiscal Studies -tutkimuslaitoksen kansainvälisen vertailututkimuksen mukaan eriarvoisuutta ovat Suomessa kasvattaneet pitkäaikaistyöttömyyden kasvu, sosiaaliturvan leikkaukset sekä pääomatulojen kasvu ja keskittyminen suurituloisille. Raportin mukaan keskimääräiset henkilöveroasteet ovat laskeneet kaikilla tulotasoilla 1990-luvun puolivälistä lähtien 2010-luvulle asti, minkä jälkeen ne ovat hieman kiristyneet. Suurituloisten kokonaisveroasteet ovat kuitenkin laskeneet enemmän kuin muiden tuloryhmien. Tämä ja pääomatulojen kasvu ja keskittyminen suurituloisimmille kotitalouksille ovat keskeisiä syitä eriarvoisuuden kasvuun.

Tasavero lisää eriarvoisuutta, koska tasavero ei ole oikeudenmukainen. Ei ole oikein, että konjakkiporukka maksaa veroja suhteellisesti vähemmän kuin keppanaporukka.

kari.naskinen@gmail.com

Rauha huono, sota hyvä

Viime viikolla Vladimir Putin ja Dmitri Peskov ilmoittivat, että Venäjä olisi valmis keskustelemaan rauhasta Ukrainan kanssa. Huono ehdotus. Suomessakin Ulkopoliittisen instituutin ja Tampereen yliopiston nerot sanoivat heti, ettei käy (HS 13.4.). Ollaan edelleen samaa mieltä kuin olivat vuosi sitten Sanna Marin ja Sauli Niinistö, joiden mukaan ykkösasia ennen rauhaa on Ukrainan voitto ja mieluiten ylivoimainen voitto.

Jos Putin lähettäisi lännen johtajille faksin rauhanneuvottelujen alkuehdotuksista, kieltäisi Jens Stoltenberg siihen vastaamisen. Yksi peruste rauhanneuvottelujen ehdottomalle torjumiselle on, että Venäjä on nyt päässyt taistelukentillä niskan päälle, joten sillä olisi etulyöntiasema myös neuvottelupöydässä. Päivälleen 80 vuotta sitten Suomen eduskunta hylkäsi Moskovan rauhanehdot, tästä kaksi päivää ja puna-armeijan päämajassa alettiin valmistella suurhyökkäystä, joka sitten alkoi kesäkuun 9. päivänä 1944. Eikä mennyt viikkoakaan, kun Mannerheim viestitti Mikkelistä Helsinkiin: ”Armeija on lyöty.”

Sota on aina tuloksellinen homma, kun sitä jälkikäteen tarkastellaan. Joskushan rauha kuitenkin saadaan aikaan. Nobelin rauhanpalkintojakin on annettu sotahulluille, jotka lopulta ovat omat tuhotekonsa onnistuneet katkaisemaan: USA:n Henry Kissinger ja Vietkongin Le Duc Tho 1973 sekä Israelin - Palestiinan rähinöiden osalta vastaavanlaisessa asemassa olleet Jizhak Rabin, Shimon Peres ja Jasser Arafat 1994. Näistä tosin Le Duc Tho kieltäytyi palkinnosta ja Kissinger palautti sen.

Kannattaa siis aloittaa sota ja kätellä sitten rauhantekijöinä Oslossa. Putinia ja Zelenskyitä tämä saattaa odottaa, samoin Netanjahua ja Ismail Haniyaa. Pro pace et fraternitate gentium.

Sota on myös tärkeä osa maailman elinkeinoelämää. Välillä niitä on käytävä, etteivät bisnekset romutu. Kun presidentti Dwight Eisenhover piti presidenttikautensa jäähyväispuheen tammikuussa 1961, hän oli jo vapaa puhumaan asioista niin kuin ne ovat: ”Valtaisan sotakoneiston ja suuren sotateollisuuden taloudellinen, poliittinen ja jopa hengellinen vaikutusvalta väreilee jokaisessa kaupungissa, osavaltiotason parlamentissa ja liittovaltion virastossa. Tunnemme tämän ilmiön syyt. Meillä ei ole varaa sivuuttaa sen negatiivisia seurauksia. Ne ulottuvat arkiseen uurastukseemme, voimavarojen jakoon ja toimeentulomme lähteisiin. Kyse on koko yhteiskuntamme rakenteesta.”

Tosiasia nyt Euroopassa on joka tapauksessa, että rauhasta ei ole toivoakaan. Siksi Pelicansin kiekkojoukkueestakin viisi käy tänään ilmoittautumassa armeijaan.

kari.naskinen@gmail.com

Kuolemattomuus olisi kauhistus

Kuvassa on itävaltalaisen Egon Schielen Omakuva vuodelta 1911. Maalaus on hieman rajattuna Heikki Kännön uuden Kädet-romaanin (Sammakko, 2024) kansikuvana, mutta ensikatsomalla näyttää kuin kuvassa olisi nainen. Kuvaa suurentaen ja tarkkaan katsoen kuitenkin näkyy, että miehen tukka siinä on, ja kirjallisten selitysten mukaan taiteilijan pään takana on musta savimaljakko. Sopii hyvin kirjan kanneksi, sillä osa romaanin henkilöistä on ainakin jossain määrin androgyynejä. Minullekin selvisi vasta noin sadannen sivun kohdalla, että päähenkilö Julian Angeli ei olekaan mies, mutta sitten myöhemmin, että taitaa vaihteeksi taas ollakin.

Egon Schiele omana itsenään on yksi romaanin henkilöistä, samoin kuin Ludwig Wittgenstein sekä Wienin yliopiston luonnonfilosofian professori Moritz Schlick ja hänet murhannut opiskelija Johann Nelböck. Muitakin tuttuja vilahtelee, mutta pääasiassa ollaan kuitenkin tekemisissä Danae Maria Julian Angelin suvun kanssa. Siinä sitä onkin tekemistä, sillä Danae Maria on yksi ja sama henkilö, mutta toisaalta Danae Maria on käynyt läpi yhdeksän elämänkiertoa. Toista ”lajia” edustaa sukuun kuuluva Giulietta Proserpina, joka syntyi ei-olevaksi ja jonka sukunimi tulee roomalaisten kuoleman jumalattaresta.

Heikki Kännön romaanissa ollaan taas kerran mytologian puolella. Antiikin Kreikan tarusto kulkee koko ajan mukana, välillä myös spiritismi ja juutalaisten kabbala-filosofia. Eikä lukijaa päästetä vähällä, sillä vasta viimeisillä 30 sivulla saa lopullisen selvyyden joihinkin asioihin, joita edelliset 670 sivua ovat pyöritelleet. Pari kertaa olikin hyvä lukea uudestaan kansipaperin takasivun teksti, joka helpotti perusasian ymmärtämistä:

”Ei ole elämää ilman kuolemaa, ei rakkautta ilman kuolemaa, eikä ihmistä ilman niiden keskinäistä yhteyttä. Sillä mitä arvoa olisi kullalla, jos sitä voisi lapioida maasta loputtomiin, tai kuka jaksaisi ilahtua rakkaudesta, jos sen voisi suudella omakseen jokaisen huulilta? Vasta kuolema antaa merkityksen elämälle ja rakkaudelle, koska ainoastaan katoavaisuus tekee elämästämme ja rakkaudestamme ainutkertaista. Elämä on kirkkaus, mutta kuolema on kirkkauden sädekehä.”

Kuolemattomuus olisi kauhistus, kuten myös Julian lopulta tajuaa. Koska elämä kuitenkin on lahjoista arvokkain, pitää elää niin, että kuolema on siitä halpa hinta. Kuolema on vain kauniin elämän sinetti, kuten Egon Schiele sanoo.

Romaanin alussa ollaan vuodessa 1937, jolloin Julian on 21-vuotias ja hänen luokseen tuleva Wittgenstein 48-vuotias. Julian oli Schlickin suosituksesta hyväksytty yliopiston filosofian laitokselle vain 17 vuoden iässä, ja nyt hän lukee äidiltään, yhdeltä Danae Maria Angelilta, saamaansa muistelmakirjettä Wittgensteinin kuullen. Siitä selviää, että Julianin isä oli Egon Schiele. Samalla äidin kirje johtaa meidät lukijat 1700-luvun Torinoon, joka on yksi mustan magian trigonometrisen kolmion kärjistä. Kaksi muuta kärkeä ovat San Francisco ja Lontoo. Kun tähän asti olin päässyt, helpotti hetkeksi, että Danea Marea tilasi ravintolassa lombardialaista Disaronno-karvasmantelilikööriä. Pidin tauon, hengähdin ja muistelin ainoaa käyntiäni Torinossa, jossa hotellikorttelin kulmabaarissa pyysin jotain peri-italialaista juomaa ja sain Sambuca-anisliköörin, josta tulikin suosikkialkoholini. Lähtiessäni panin baaritiskiltä taskuuni Sambucan mainostuhkakupin.

Sitten takaisin Kännön kirjaan, jota joutuu lukemaan jatkuvasti digitiedostot käden ulottuvilla. Kun oli pakko arvata, että ihmisten nimiäkään ei ollut napattu puhelinluetteloja selaamalla, piti tsekata Danae: oli kreikkalaisessa mytologiassa kuningas Akrisioksen tytär, jonka pelasti isän ilkeydeltä Zeus kultasateena Danaen luokse saapuneena. Kultasade on Kännön romaanissakin moneen otteeseen esillä, koska Schielen kaveri oli Gustav Klimt, joka käytti maalauksissaan paljon kultaväriä ja lehtikultaa.

Kännö tuntee kuvataiteen hyvin, joten romaanissakin viitataan moniin eurooppalaisiin maalareihin, kuten Leonardo da Vinciin, Ernst Kirchneriin, Oskar Kokoschkaan, Franz Marciin ym. Schiele tuli Kännölle tutuksi jo vuosia sitten, kun hän kävi Wienissä katsomassa tämän retrospektiivisen näyttelyn.

Eurooppa ja etenkin sen kulttuurihistoria ovat muutenkin Kännön maantieteen keskipisteessä. Tällä kertaa ei kuitenkin sisällöltään yhtä massiivisessa muodossa kuin edellisessä romaanissa, jopa eeposmaisessa Ihmishämärässä (Sammakko, 2022). Eikä Kännö koskaan unohda varsinkaan Saksaa. Yhdessä vaiheessa eletään nyt vuotta 1936, kun ”saksalaiset kokosivat joukkojaan ja valmistautuivat pullistumaan maailmamme sisällä”. Kirjassa kaksi sivua eteenpäin ja Saksa miehittää Itävallan.

TAIDETTA, PORNOA

Egon Schiele tuomittiin Neulengbachin käräjillä siveettömien taulujen tekemisestä ja niiden esittelemisestä julkisuudessa kolmen päivän vankeuteen, mutta pääsi heti vapaalle jalalle, koska oli jo ollut tutkintavankeudessa kolme viikkoa. Raskauttavana asianhaarana oli, että Schiele oli käyttänyt malleinaan nuoria tyttöjä.

Kännö kuvaa taiteilijan ja mallien työtä. Yksi Danae kertoo: ”Istuuduttuani nostan kantapääni tuolille, lasken käteni polville, levitän jalkani auki ja annan hänen katsoa. - - - Avaan jalkojani lisää. - - - Egonin sivellin voi herkutella ruusunnupun sävyillä.”

Välillä huilataan ja sitten taas jatketaan: ”Nousen vuoteesta. Siistin jalkovälini ja pukeuden.”

Danaen ja Giuliettan lesporakastelusta on suorastaan raamatullista kuvausta: ”Kuulen korvissani Sfäärien laulun. Se kuulostaa silkinpehmeältä aistien hyräilyltä. En soisi sen päättyvän milloinkaan. Mutta silloin Giulietta vettää sormensa minusta pois. - - - Se on täytetty.”

Koska Heikki Kännön kirja taas valitaan Finlandia-ehdokkaaksikin, se on taideteos, eikä taiteessa olevaa pornoa sanota pornoksi, vaan arjen kuvaamiseksi.

Oikeudenkäynnissä Schiele pitää erinomaisen puolustuspuheen taiteelle. Todennäköisesti puhe on kuitenkin Kännön tekstiä, koska lähdeviitettä ei ole. Muutamilla sivuilla alaviitteitä on, joten tästä voi tulkita tähän ajankohtaiseen lähdeviitekeskusteluun, että Schielen puhe oikeudessa ei ole hänen oikeaa puhettaan. Eikä ole väliksikään, koska kirja ei ole dokumenttiromaani, vaan hieno taideteos.

Toisessa kohtaa Schiele sanoo Julianian äidille Danaelle: ”Te olette kuin elämä itse, eli kauneinta kaikessa. Jotain teeskentelemätöntä. Lihallista. Se, mitä te sanotte rumaksi, on minun mielestäni kiihottavaa. Kuten elämä. Ja kuten kuolema.”

Kädet on jälleen iso kertomus. Yksi asia jäi minulta kuitenkin hoksaamatta. Vaikka lukiessani teen aina muistiinpanoja, ei niistä nyt selviä, mistä johtuu tämän romaanin nimi.

kari.naskinen@gmail.com

Vain ohut punainen viiva erottaa terveet mielettömistä

Vasta neljännen tai viidennen kerran katsottuani Terrence Malickin Veteen piirretyn viivan (1998) luin James Jonesin romaanin, jonka kuvaamiin sotatapahtumiin elokuva pintajuonellisesti perustuu. Kirjan mottona on vanha amerikkalainen sananparsi, joka on tämän jutun otsikkona. Siitä myös kirjan nimi The Thin Red Line (1962). Malickin teema on kuitenkin tätä laajempi, luonnon tuhoutuminen ihmisen mielettömyyden takia. Heti elokuvan ensimmäinen repliikki, jonka meille katsojille tuntematon ääni sanoo, kuuluu: ”Mikä on tämä sota luonnon sydämessä?”

Ääni ei kuulu elokuvien perinteiselle kertojahahmolle, vaan se on vain ääni, jonka me katsojat kuulevat. Ehkä sen voi tulkita Malickin ajatteluksi, joka muistakin hänen elokuvistaan tutusti paljastuu problematiikaksi ”kolmiyhteydestä” Jumala – luonto – ihminen. Tässäkin elokuvassa ollaan koko ajan luonnossa, aluksi idyllisellä Tyynenmeran saarella, jossa alkuasukasheimo asuu. Kaunis musiikki soi taustalla, mutta sitten idylliin tulee pelottava särö, kun kauempana merellä näkyy amerikkalainen sotalaiva. Ääni kysyy: ”Tämä suuri paha tulee, mistä se hiipii maailmaan? Miten tuho hyödyttää? Auttaako se aurinkoa paistamaan, ruohon kasvamaan? Miten olemme antaneet hyvän mennä?”

Ollaan kuuluisassa Guadalcanalin taistelussa, johon päädyttiin 1942, kun USA oli liittynyt maailmansotaan Japanin tuhottua Pearl Harborin tukikohdan joulukuussa 1941. Kun elokuva on edennyt vähän alkua pitemmälle, eräs ylikessu vastaa äänen esittämään kysymykseen: ”Elämme maailmassa, joka tuhoaa itsensä. Mutta ei ole toista parempaa maailmaa, on vain tämä. Jos kuolet, kuolet turhan takia.”

Lohdullista on vain se, että luonto ei kuole. Ihmiskunta voi tuhota itsensä, mutta ei luontoa. Kun sotilas kevyesti koskettaa sormellaan saniaista, se sulkee lehtensä – älä koske minuun. Luonnolle ihminen on ylimääräinen häirikkö, mutta luonto joka tapauksessa selviää aina. Guadalcanalin hurjien taisteluiden tauottua Malick näyttää autiota rantaa, jolta sotilaat ovat jo häipyneet pois ja yksinäinen vesikasvi hengittää taas vapaasti.

James Jonesin romaanissa tämä puoli asiasta ei juurikaan ole esillä, vaan kirja on puhtaasti klassinen sotakirja, jossa kuvataan tappamista ja kaikkea muuta sotaan liittyvää älyttömyyttä, kuten japanilaisten kannibalismia, amerikkalaisia vetämässä hohtimilla kultahampaita kuolleilta japseilta ym. Kerrotaan myös Aqua Velva -partaveden juomisesta viskin loputtua ja jotoksella verisestä lammesta juomisesta, kun muutakaan ei 35 asteen kuumuudessa ollut. Vain yhdessä kohtaa tässä 390-sivuisessa kirjassa mainitaan luonto: viidakon reuna oli kuin vuori, joka ennusti ihmiselle tuhoa.

Sotakirjoja ja -elokuvia on useimmiten vaikea mieltää pasifistisiksi, jos ne vaikka sellaisiksi olisi ajateltukin. Jones varmistaa kirjan alkulehdillä olevalla ironisella selityksellään, että ymmärtäkää nyt hyvät ihmiset, mistä on kysymys: ”Tämä kirja on hilpein mielin omistettu kaikista inhimillisistä pyrkimyksistä suurimmalle ja sankarillisimmalle, sodalle ja sodankäynnille. Älkööt ne koskaan lakatko tuottamasta meille sitä mielihyvää, jännitystä ja lisämunuaisten kiihoketta, mitä me tarvitsemme, tai antamasta meille sankareita, presidenttejä ja johtajia sekä niitä muistomerkkejä ja museoita, joita me heille rauhan nimessä pystytämme.”

Jones oli alan mies kirjoittamaan Guadalcanalista, sillä hän teki jo Pearl Harborista henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvan romaanin Täältä ikuisuuteen (1951), ja Guadalcanalissakin hän oli, haavoittui siellä ja päätti sotatrilogiansa sotasairaalakertomukseen Whistle (1978). Jones myös kirjoitti havainnollisesti siitä, miten elokuva tai kirja ei koskaan voi esittää sotaa niin kuin sota on: ”Elokuvassa tai romaanissa hyökkäys tapahtuisi tyydyttävällä tavalla. Sillä olisi jonkinlainen merkitys ja tunnearvo. Yleisö voisi mennä kotiin ja pohtia hyökkäyksen merkitystä ja aistia sen tunnearvon. Vaikka sankari saisikin surmansa, kertomuksessa olisi silti jotakin järkeä. Bell (kiväärimies sodassa, romaanissa ja elokuvassa) päätteli, että luova taide oli roskaa.”

Mielenkiintoisia ovat myös Jonesin luonnehdinnat japanilaisista, esimerkiksi yhden tuhoon tuomitun hyökkäyksensä tapauksessa: ”Olivatko he jonkinlaisia hulluja uskonnollisia vapaaehtoisia, jotka halusivat päästä nirvanaan, vai miksi he sitä kutsuivat? Kapteeni Stein ei ymmärtänyt heidän käsittämättömän hienostuneita teenjuontitapojaan, heidän liioitellun herkkäilmeistä maalaustaidettaan ja runouttaan, heidän uskomattoman julmia ja sadistisia teloituksiaan ja kidutuksiaan. Stein kammoksui heitä. ”

Jones siis selittää, mitä ohut punainen viiva hänelle tarkoittaa. Vanhempi selitys on, että termillä tarkoitetaan Krimin sodassa 1854 käytyä Balaklavan taistelua, jossa brittien jalkaväkirykmentti kukisti venäläisen husaariyksikön kahdella yhteislaukauksella. Punaisia univormuja käyttäneet britit muodostivat leveän, mutta ohuen linja, jonka taktinen tehokkuus toimi ja venäläiset menettivät noin 200 sotilasta, britit eivät yhtään. Krimin nykyinen päähusaari Putin puhuu myös punaisesta viivasta, jonka yli länsi ei saa tulla.

kari.naskinen@gmail.com