Ionescon absurdi komedia (1962) viittaa nykypäivään

”Sinä kuolet puolentoista tunnin kuluttua”, sanoo pitkäaikaisen kuninkaan Bérenger I:n henkilääkäri kuninkaalle. Tätä ennen Eugène Ionescon näytelmä on alkanut näyttämön reunassa armeijan esittäessä tunnuslaulua ”Suuri ja mahtava...” ja toisessa reunassa on sitä kuunnellut Yhdysvaltojen lipun väreihin ja kuvioihin pukeutunut lääkäritohtori. Näyttämö on Lappeenrannan kaupunginteatterin pienessä salissa ja näytelmä on Ionescon 1962 kirjoittama Kuningas kuolee. Absurdia tai surrealistista, mutta oleellista juuri nyt on se, että näytelmä viittaa suoraan nykypäivään. Vaikka tämän päivän suuret johtajat eivät Bérengerin tavoin ole vielä 283-vuotiaita eikä toistaiseksi kukaan ole syyllistynyt 180 sotaan, niin yhtymäkohtia kuitenkin on.

Ohjaaja Antti Silvennoinen sanookin, että hän halusi näytelmän maailmasta tunnistettavan, mutta etäännytti sitä aivan suorista resonoinneista omaan aikaamme lainaamalla näytelmän estetiikkaa Afrikan ja Aasian sotilasdiktatuureista. Muistin Silvennoisen kolmen vuoden takaa, jolloin hän ohjasi helsinkiläisen Wusheng Company -teatteriryhmän esityksen Shakespearen Macbethistä pekingoopperan metodilla. Peking-oopperaa hän oli opiskellut Kiinan kansallisessa teatteriakatemiassa 2009-15, ja jotain tavallisuudesta poikkeavaa on nyt myös Lappeenrannassa.

Näytelmän keskeinen asia on kuoleman kieltäminen, ikuisen elämän fantasiat ja siihen liittyen myös henkilökohtaisen vallan ikuisuustavoite. Kuningas Bérenger (Jussi Johnsson) kieltäytyy aluksi täysin kuolemasta, koska mitä siitä sen jälkeen tulisi, jos kaikenmaailman ”saatanan tunarit” pääsisivät asioita sorkkimaan, tai bolshevikit. Osa ympärillä olevista lakeijoista on samaa mieltä; totta tai tarua, mutta on levitetty tietoa, että Bérenger on keksinyt auton, atomin halkaisemisen, sirpin ja vasaran, ja aurinkokin tottelee häntä.

Nyt on vain tullut aika täyteen. Maa ei enää kasva edes ruohoa ja pilvistä sataa sammakoita kuin Paul Thomas Andersonin Magnolia-elokuvan (1999) lopussa, jossa se surrealistisesti viittaa Raamatun Mooseksen kirjan toiseen lukuun sammakoiden vitsauksesta. Kaiken loppu lähestyy - kuten oikeassa elämässä ilmastonmuutos tekee pahojaan. Kuninkaan kaikkivoipaisuus on rapauttanut yhteiskunnan ja näytelmän edetessä väliajan jälkeen koko kuningaskunta kutistuu lähes olemattomiin, palatsissa pylväät kaatuvat, lähimmätkin alamaiset loittonevat. Ulkoinen mahti on vielä olemassa, mutta sisältä systeemi mätänee. Tuttua: ikääntyvät diktaattorit kieltäytyvät luopumasta vallasta. Vaikka Kuningas kuolee on muodoltaan puhdasta absurdia teatteria, sen ydin – ihmisen kyvyttömyys hyväksyä oma rajallisuutensa – on ehkä osuvampi juuri nyt kuin Ionescon aikana 60-luvulla.

Lopulta kuningas jää yksin kohtaamaan tyhjyyden ja kuoleman. Vain teatterin näyttämömiehet tyhjentävät estradia hienoista lavastuselementeistä.

Erinomainen näytelmävalinta teatterinjohtaja Helka-Maria Kinnuselta (kuvassa). Toivotaan lisää avantgardistista teatteria: Samuel Beckett, Jean Genet, Harold Pinter… Teatterinjohtaja luki ennen esityksen alkua Maailman teatteripäivän julistuksen.

kari.naskinen@gmail.com

Saksan varsinainen vasemmisto noussut 14 prosenttiin

Saksan suurimmat puolueet ovat nykyisin porvarillinen CDU/CSU (208 paikkaa liittopäivillä), äärioikeistolainen AfD (152) ja keskustavasemmistolainen SPD (120). Tuoreimpien mielipidemittausten mukaan järjestys on sama, ja seuraavina tulevat vihreiden Die Grünen ja vasemmistopuolue Die Linke. Kun mukaan lasketaan vasemmiston uuden Bündnis Sahra Wagenknechtin 3-4 prosentin kannatus, nousee Linken ja BSW:n yhteinen kannatus jo 14 prosenttiin ohi vihreiden.

Saksan sisäpolitiikassa Sahra Wagenknecht on jonkinlainen Vennamon, Soinin, Harkimon kaltainen poikkeusajattelija, joka yhdistää vasemmistolaisia talous- ja sosiaalipoliittisia tavoitteita konservatiivisempiin kantoihin kulttuuri-, maahanmuutto- ja identiteettikysymyksissä. Wagenknecht kutsuu 2024 perustamaansa puoluetta "järjen ja oikeudenmukaisuuden" puolueeksi, eikä halua olla mikään "Die Linke 2.0". Hän on aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija, jolta on suomeksikin ilmestynyt kaksi kirjaa Raha ilman ahneutta (2016) ja viime vuonna Yhteisöllisyyden manifesti (2021).

Die Linkestä hän erosi poliittisten ristiriitojen takia. Nyt hänen perustamansa liittouma (Bündnis) vaatii tiukempaa maahanmuuton rajoittamista, vetoaa hallitsemattoman maahanmuuton ongelmiin köyhissä kaupunginosissa ja rikollisuuteen sekä haluaa priorisoida saksalaisten (tai jo integroituneiden) etuja sosiaaliturvassa. Hän vastustaa transoikeuksien korostamista ja puhuu ”tavallisten ihmisten” puolesta.

Ehkä eniten Sahra Wagenknecht saa nykyisin arvostelua siitä, että hän vastustaa aseapua Ukrainalle, pakotteita Venäjää vastaan ja Naton laajentumista sekä syyttää länttä osittain sodan syttymisestä. Hän on valmis jatkamaan venäläisen energian tuontia. Rauhan asialla hän on niin voimakkaasti, että häntä syytetään ”putinistiksi”.

Uudemmassa kirjassaan Wagenknecht syyttää sosiaalidemokraateista vasemmalla olevaa Die Linkeä identiteettinsä menettämisestä. Linkestä on tullut eräänlainen elämäntapapuolue, jonka ajamat asiat liittyvät erityisesti ilmastonmuutokseen, maahanmuuttoon ja seksuaalivähemmistöihin. Merkitystään ovat menettäneet sosiaalisen yhteenkuuluvuuden käsitteet, alipalkatut naiset, köyhät maahanmuuttajalapset ja hyväksikäytetyt sopimussuhteiset työntekijät.

Kirjan Suomessa julkaisseen Särötär-kustannusliikkeen jälkisanoissa verrataan Die Linkeä meillä samanlaiseen Vasemmistoliittoon, jonka kannatus on ”rasvanahkaduunarien” keskuudessa pienentynyt, koska siitä on tullut punavihreä ”elämäntapapuolue”. Eduskuntavaalitutkimuksen mukaan on toisaalla Perussuomalaiset-puolueen kannattajakunnassa työntekijätason ihmisiä suhteellisesti enemmän kuin minkään muun puolueen kannattajissa.

Nykyinen Vasemmistoliitto on leimallisesti kosmopoliittisesti ajattelevien sateenkaarivegaanihippuloitten puolue, jolle tärkeämpää on mamujen kuin pitkäaikaistyöttömien hyvinvointi.

Wagenknecht: ”Lifestyle-vasemmistolainen arvostaa itsemääräämisoikeutta ja itsensä toteuttamista enemmän kuin vanhoja perinteitä ja yhteisöllisyyttä. Koska lifestyle-vasemmistolainen on harvemmin joutunut henkilökohtaisesti tekemisiin sosiaalisten kysymysten kanssa, ne kiinnostavat häntä vain vähän. Kauhistuksia hänelle ovat tarjouslihaa syövät, dieselautoilla ajavat ja halvoilla lennoilla Mallorcalle matkustavat. Itse hän liikkuu kaupungilla polkupyörällä tai perheen kakkossähköautolla, mikä keventää omaatuntoa.”

Die Linke oli aloittaessaan 2007 perinteisillä vasemmistopolitiikan linjoilla. Die Linke syntyi DDR:n sosialistisen yhtenäisyyspuolueen SED:n toimintaa yhdistyneessä Saksassa jatkaneen vasemmistopuolue PDS:n jäsenistä ja SPD:stä eronneista vasemmistodemareista. Sittemmin Linken kannattajien koostumus on selvästi mennyt elämäntapavasurien suuntaan, samalla kun vanhaa kannattajakuntaa on siirtynyt AfD:n puolelle.

Sekä Linke että BSW ovat kapitalismikriittisiä, mutta BSW ei vaadi järjestelmän täydellistä vaihtoa yhtä vahvasti. Yksi ero on sekin, että BSW on populistisempi ja henkilökeskeisempi (Wagenknechtin ympärille rakentuva, joskin tähän on jo tullut muutosta). Ilmasto- ja ympäristöpolitiikka on myös puolueita erottava. Sahra Wagenknecht ei hyväksy kovaa ekoaktivismia, koska ilmastotoimet tekevät ihmisten arjesta kalliimpaa. Siksi hän panee sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ilmastotoimien edelle ja suhtautuu kriittisesti vihreän siirtymän kustannuksiin.

Yhteistäkin näillä kahdella vasemmistopuolueella on: molemmat korostavat sosiaalista oikeudenmukaisuutta, varallisuuden uudelleenjakoa, vahvaa hyvinvointivaltiota, julkisia investointeja ja kritiikkiä uusliberalismia kohtaan.

RIKKAIDEN SALALIITTO

Ettei Raha ilman ahneutta -kirja jää tässä ilman huomiota, lainaan siitä Wagenknechtin valitseman sitaatin Thomas Moren Utopiasta (1516) toimien ajankohtaisena mottona kirjan luvulle Kapitalismin elämänvalheet:

”Tutkiessani ja tarkastellessani näitä nykyajan kukoistavia valtioita näen niissä Luoja paratkoon pelkästään rikkaiden salaliiton, jonka avulla he hoitelevat omia etujaan käyttäen valtiota nimikkeenään. He koettavat keksiä kaikki mahdolliset konnankoukut voidakseen ilman menettämisen pelkoa pitää hallussaan sitä mitä ovat petollisesti kasanneet itselleen ja pystyäkseen mahdollisimman halvalla ostamaan itselleen köyhien työn ja riistämään heitä. - - - Nuo lurjukset ovat kyltymättömässä ahneudessaan jakaneet keskenään sen mistä olisi riittänyt kaikille.”

UUDET PUHEENJOHTAJAT
JA UUSI NIMI

Viime vuoden lopulla Sahra Wagenknecht luopui yllättäen BSW:n puheenjohtajuudesta. Puoluekokouksessa Magdeburgissa joulukuussa valittiin tilalle kaksi puoluejohtajaa, Fabio De Masi ja Amira Mohamed Ali, molemmat entisia Die Linken jäseniä. Wagenknecht itse siirtyi taustalle ja johtaa nyt puolueen uutta ideologispainotteista perusarvojen komissiota. Puolueen nimi muuttuu ensi syksynä muotoon ”Bündnis Soziale Gerechtigkeit und Wirtschaftliche Vernunft” (Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja taloudellisen järjen liitto), mutta lyhenne BSW säilyy.

Saksalais-iranilainen Sahra Wagenknecht (s. 1969 Jena, DDR) on kansantaloustieteen tohtori. Hän edusti Die Linkeä Saksan liittopäivillä ja Euroopan parlamentissa. Vuosina 2010-14 hän toimi Die Linken vt. puheenjohtajana ja 2015-19 puheenjohtajana. Hän on naimisissa Oskar Lafontainen kanssa. Lafontaine on toiminut sekä SPD:n että Linken puheenjohtajana. Koko liittovaltion valtiovarainministerinä hän oli 1998-99.

kari.naskinen@gmail.com

"Sympaattisia" tappajia

Jim-kanavalta tulee tänään klo 21 ensimmäinen osa Donald Trumpin toisesta presidenttikaudesta kertovasta englantilaisesta ohjelmasarjasta. Helsingin Sanomien tv-sivulla kerrotaan, että mukana on myös Elon Musk, joka yhdessä kohtaa näyttää lähinnä moottorisahamurhaajalta. Samaan aikaan alkaa Subilla Sam Peckinpahin väkivaltaklassikko Hurja joukko (1969). Molemmissa kerrotaan miehistä, jotka tappavat tai tapattavat muita, mutta saavat silti sympatiaa. Trumpin kannatus USA:ssa on edelleen 40 prosenttia, ja Hurjasta joukosta katsojat helposti sanovat, että hyvä äijät, näytitte niille, mistä kana kusee. Osa elokuvakriitikoista kirjoittaa, ettei kysymyksessä ole varsinaisesti väkivaltaelokuva, vaan se kuvaa väkivallan estetiikkaa.

Peckinpahin elokuvaa on luonnehdittu rohkeksi, balettimaiseksi ja verisen kauniiksi. Väkivalta on läpi vuosituhanten ollut aivan etusijalla ratkaistaessa erilaisia konflikteja, ja Trump käyttää väkivaltaa, vaikkei konfliktia olisikaan, kunhan vain oma hullu mieli saa tyydytyksensä. Peckinpah sanoi elokuvan valmistuttua, että väkivallan muodot ovat kehittyneet, mutta ihmiset eivät juuri lainkaan. Peckinpah yritti uskotella, että tässä elokuvassa väkivalta propaganda-aseena on käännetty itseään vastaan – ja erittäin kaukaa haetusti Vietnamin sotaa vastaan. Moniko katsoja näin ajattelee? Elokuvan ensi-ilta-arvosteluissa New York Postissa kysyttiinkin, "oliko tämä väkivalta välttämätöntä?". Näyttelijöistä Butch (Ernest Borgnine) myönsi, että näyttelijät "tunsivat ajoittain vastenmielisyyttä" filmauksen aikana.

Elokuvan tapahtumapaikkana on Meksiko 1913, kun lainsuojattomien revolverisankareiden joukkio ryöstää pankkeja ja tilaustyönä aselastissa olevan junan. Käsikirjoittajat Roy Sickner ja meksikolaisen kulttuurin opiskelija Walon Green sijoittivat tarinan alun perin tarkoitettua myöhempään ajankohtaan, Meksikon vallankumouksen aikaan Teksasin rajalle. Peckinpahin viesti muka on, kuinka tuollaisessa maailmassa ihminen syntymästään asti opetetaan väkivaltaan: lapsen ensimmäinen kosketus tähän tapahtuu jo silloin, kun hän joutuu äidinmaitoa imemään äidin olkapäillä riippuvien panosvöiden seasta. Vartuttuaan lapset panevat skorpioneja muurahaisia vastaan, ennen kuin peittävät ne oljilla ja polttavat ne. Sitten lopussa rosvojoukon pomo kuolee meksikolaispojan luodista. Rosvoja takaa-ajanut toinen samanlainen joukkio puolestaan tulee teilatuksi köyhien alkuasukkaiden toimesta.

Tappaminen elokuvassa on raainta, mitä valkokankailla siihen mennessä oli nähty. Yksityiskohdat kaulankatkaisuista, luodin uppoamisesta kehoon ja veren purskahtaminen ovat karmeita, kun niitä lisäksi korostetaan hidastuksilla. Vastenmielisiä ovat myös joukkokohtaukset, joissa ihmisiä teurastetaan raaemmin kuin nautoja kaupungin teurastamolla. Kuten Paul Schrader on sanonut, Peckinpah käyttää väkivaltaa kiihottamiseen ja sitten soveltaa lisää väkivaltaa kommentoidakseen tätä kiihotusta.

Mikään maailmassa ei väkivaltakoneistojen osalta ole muuttunut puoleen vuosisataan. Tämän todistavat Trump ja Putin, ja ainakin Trumpin dvd-kokoelmaan kuulunee Hurja joukko. Ei sitä yleiseen elokuvateatterilevitykseen pitäisi päästääkään, vaan voisi jäädä elokuvafestivaalien ohjelmistoihin.

Yhdessä kohtaa porukan pomo Pike Bishop (William Holden) sanoo: "Meidän on alettava ajatella aseidemme ulkopuolelle. Nämä päivät ovat ohi nopeasti." Bishop on huomannut, että he elävät jo 1900-lukua, johon heidän kunniakoodinsa ei enää sovi. Auton nähdessään miehet tajuavat sen merkitsevän hevosajan loppua. Näin pitkälle ajattelussaan ei Trump ole päässyt.

On Hurjalla joukolla myös ansionsa. Lucien Ballardin kuvaus on mestarillista ja kekseliästä. Tärkeimmät tulitaistelut kuvattiin kuudella kameralla, jotka kaikki toimivat eri nopeuksilla: 24 kuvaa sekunnissa, 30 kuvaa sekunnissa, 60 kuvaa sekunnissa, 90 kuvaa sekunnissa, 120 kuvaa sekunnissa – niin, että leikattaessa toiminta muuttui jatkuvasti hitaasta nopeaan, vielä hitaammasta taas nopeaan, mikä kaikki antoi ajalle todellisuudesta poikkeavan kulun. Tämä on sellaista estetiikkaa, joka sittemmin on jäänyt enemmänkin elämään.

Myös Jerry Fieldingin laaja The Wild Bunch -elokuvamusiikkilevy on erinomainen, löytyy netistä kuunneltavaksi.

kari.naskinen@gmail.com

Pois vapauttain kukaan ei saa - mutta teloittajat vievät hengen

Tammikuun 17. päivänä 1977 teloitettiin 36-vuotias Gary Gilmore ampumalla Utahin osavaltiossa Draperin valtionvankilassa. Gilmore oli tuomittu kahdesta murhasta mitättömien ryöstöjen yhteydessä. Jo aikaisemmin hän oli ollut erilaisista rikoksista 18 vuotta vankilassa, jossa myös oli murhannut toisen vangin 57 puukoniskulla. Gilmoren teloitus oli Yhdysvaltain ensimmäinen teloitus sen jälkeen, kun kuolemanrangaistus oli palautettu edellisvuonna, mikä tietenkin aiheutti taas valtavan julkisen keskustelun. Korkein oikeus oli todennut, ettei teloittaminen merkitse "julmaa tai epätavallista rangaistusta", jollaiset Yhdysvaltain perustuslaki kieltää. Lisäksi tapaukseen liittyi sellainen erikoisuus, että Gilmore vastusti jyrkästi hänelle määrätyn asianajajan yrityksiä muuttaa tuomio elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi.

Gilmoren tapauksesta kirjoitti Norman Mailer yli 1000-sivuisen dokumenttiromaanin Pyövelin laulu (1979), joka perustuu yli sataan haastatteluun, oikeuden pöytäkirjoihin, muihin dokumentteihin ja myös Gilmoren kirjeisiin, joista kaikista kirjassa on laajoja, sanatarkkoja lainauksia, samoin lehtijutuista. Kirja alkaa huhtikuusta 1976, jolloin Gilmore vapautui Illinoisin Marionissa sijaitsevasta liittovaltion vankilasta ja päättyy teloitukseen yhdeksän kuukautta myöhemmin.

Gary Gilmore oli älykäs ja luovuuteen kykenevä, mutta päässä sitten vinksahteli pahemman kerran. Hän harrasti taidemaalausta ja runojen kirjoittamista, ja kirjeet 15 vuotta nuoremmalle rakastetulle Nicole Barrettille olivat pitkiä, asiallisia ja kauniita. Kerran he yrittivät samanaikaista itsemurhaakin ja Gilmore sen jälkeen vielä kerran yksin.

Gilmoren äitikin teki armonanomuksia teloituksesta, mutta poika oli eri mieltä ja kirjoitti äidilleen: ”Rakastan sinua syvästi niin kuin aina ennenkin ja tulevaisuudessa. Mutta ole hyvä ja pysy erossa siitä Setä Tuomo -henkisestä NAACP:stä. Yritä hyväksyä, että minä tosissani haluan kuolla. Että minä hyväksyn sen.” (NAACP on Yhdysvaltojen vanhin ja suurin kansalaisoikeusjärjestö. Sen tehtävänä on taata poliittinen, opetuksellinen, sosiaalinen ja taloudellinen tasa-arvo, poistaa rotusorto ja edistää oikeudenmukaisuutta afroamerikkalaisille. Gilmore kuitenkin oli valkoinen.) Myös kansalaisvapausjärjestö ACLU vastustaa kuolemanrangaistuksia ja oli näkyvästi kampanjoimassa Gilmoren teloitusta vastaan.

Kansa oli kuitenkin jyrkästi toista mieltä. Valtakunnallisessa Louis Harris -mielipidemittauksessa 71 % ihmisistä kannattivat Gilmoren teloitusta.

KÄVI KUTSUVA
TUULI SIELUSTANI

Yhdessä runossaan vankilassa Gilmore kirjoitti itsetutkistelustaan:

Kävi kutsuva tuuli sielustani
siitä tiesin oli tullut aikani
astua sisään
Ja sisään astuin, kaikkea katselin
itseni kotini totisesti tunnistin
Minän peilistä heijasti itseys
missä kaarre reunus tai syvennys
joka pinnalla oli siellä
Ei mitään paljauden tiellä…

Kun sitten tuli lähtö autolla teloituspaikalle, hänellä oli yllään musta paita ja valkoiset housut. Kuljettajan lisäksi autoon menivät pappi Meersman jalkaraudoissa olleen Gilmoren viereen istumaan, vankilanjohtaja Sam Smith ja kolme vartijaa. Matkaa hylättyyn tehdasrakennukseen, tölkittämöön, oli alle puoli kilometriä. Kun kuljettaja käänsi virta-avainta, alkoi päälle jääneestä radiosta kuulua pari vuotta vanha hittikappale Una paloma blanca (Valkea kyyhkynen). Kuljettaja kurottautui sulkemaan radiota, mutta Gilmore kohotti päätään ja sanoi: ”Ole hyvä ja jätä se auki.”

Niin lähdettiin ja laulu jatkui: ”...olen vain pieni lintu, yli vuorten käy tieni. Kerran tappion kalkin sain maistaa, kerran jouduin myös kahleisiin. Mutta uusi aamu tuo vapauden. Pois vapauttain kukaan ei saa, ja mä lennän aurinkoon.”

Teloitushuone oli iso, seinät paljaat, harmaata betonia. Valkoisen viivan taakana oli ainakin 50 ihmistä, Mailerin sanoin: ”Jokikinen kyttä tai byrokraatti, jolla oli vähänkin painoa tai nostetta, oli änkäytynyt paikalle.”

Gilmore istutettiin paikalleen. Vankilanjohtaja kysyi: ”Onko teillä vielä jotain sanottavaa?” Gilmore: ”Tehdään se.” Isä Meersman asteli Gilmoren luo antamaan viimeisen voitelun, ja Gilmore kiitti: ”Dominus vobiscum”, kuten hän oli kuullut kirkossa messua pidettässä sanottavan. Isä vastasi: ”Et cum spiritu tuo” (nämä repliikit: ”Herra olkoon teidän kanssanne”, ”Ja teidän henkenne kanssa”).

Punatakkiset miehet tulivat ja panivat Gilmorelle hupun päähän. Lääkäri kiinnitti valkoisen ympyrän Gilmoren mustaan paitaan sydämen kohdalle ja astui sivuun.

Teloittajia oli viisi, joista neljällä oli oikea luoti (.30-30-kaliiperin kivääreissä) ja yhdellä tyhjä patruuna, jotta kukaan ei tietäisi varmasti ampuneensa tappavan laukauksen. Ampujat ampuivat samanaikaisesti kuuden metrin etäisyydeltä Gilmoren rintaa. Gilmoren pää nytkähti eteenpäin ja oikea käsi kohosi ilmaan ja laskeutui takaisin käsinojalle. Veri alkoi virrata mustan paidan läpi ja valui valkoisille housuille. Ruudinkatku tuntui.

Lääkäri tuli paikalle stetoskooppinsa kanssa ja pudisti päätään. Ei ollut vielä kuollut. Parinkymmenen sekunnin kuluttua lääkäri meni uudestaan Gilmoren luo, pani stetoskoopin käsivarrelle. Nyökkäsi vankilanjohtajalle.

Huone tyhjeni, Lawrence Schiller sanoi itsekseen: ”Mitä me tällä voitimme? Murhamiehet eivät tästä yhtään vähene.” Schiller oli valokuvaaja, tuottaja ja media-agentti, joka osti Gilmoren elämäkerran kirja- ja elokuvaoikeudet. Hän oli teloituksessa yhtenä Gilmoren valitsemista neljästä todistajasta, muut olivat hänen setänsä Vern Damico sekä hänen kaksi asianajajaansa Ron Stanger ja Robert Moody.

Norman Mailer (1923 - 2007) oli sotienjälkeisen amerikkalaisen kirjallisuuden suuria nimiä. Hänen kovien aiheittensa teksti on aina vankkaa ja etenee suoraviivaisesti kuin luoti. Pyövelin laulussakin käydään perusteellisesti läpi ruumiinavauskin, mutta siihen en tässä mene. Lisäksi tavataan teloittajista kolme ryyppäämässä ravintolassa Salt Lake Cityn lähellä, ja he esittelevät muille ampumiaan luoteja ja Gilmoren päässä ollutta huppua. Käydään vielä Gary Gilmoren muistotilaisuudessa Spanish Forkin pikkukaupungissa Utahin piirikunnassa, jossa Myöhempien Aikojen Pyhien kirkon mormonit uskovat kuolemanrangaistuksen oikeutukseen.

Tässä asiassa Donald Trump kuuluu samaan leiriin. Hän näkee kuolemanrangaistuksen välttämättömänä työkaluna vakavimpien rikosten torjunnassa. Trump on kutsunut kuolemanrangaistusta "lopulliseksi pelotteeksi”. Hän myös kannattaa kuolemanrangaistuksen laajentamista muihinkin kuin murhatapauksiin, esimerkiksi huumekauppiaille ja -salakuljettajille sekä lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista. Trumpin hallinto on pyrkinyt nopeuttamaan teloituksia, auttamaan osavaltioita lyhentämään valitusprosesseja ja yleisesti lisäämään kuolemantuomioiden täytäntöönpanoa.

kari.naskinen@gmail.com