Unelma lännen kultamaasta on kangastus

Aasialaiset marjanpoimijat Suomessa, romanialaiset Saksan maatalouden kausityöläisinä. Kaikilla heillä ovat isot tavoitteet, jotka rikkaan lännen avulla pitäisi saada toteutumaan. Romanialais-ranskalaisen Matei Visniecin (s. 1956) tumma komedia Lännen pikajuna kuvaa niitä unelmia, joita lännen kultamaa ei kuitenkaan pysty täyttämään. Jari Juutisen kymmenen vuotta sitten perustama kansainvälinen teatteriryhmä Sadsongskomplex:fi esittää näytelmää nyt suomenkielisenä Vuosaaressa purkua odottavassa vanhassa lukiorakennuksessa, jonka teatteriväki tuntee erityisesti Helsinki 98 -ryhmän monista esityksistä.

Kymmenestä episodista koostuva näytelmä käsittelee sitä ankeaa tilannetta, jossa romanialaiset ja monet muutkin lähialueiden ihmiset ovat. Paremman tulevaisuuden toivossa miljoona romanialaista on jo siirtynyt pysyvästi Saksaan ja lisäksi on valtava joukko lyhyempiaikaisia kävijöitä, jotka eivät voi kokonaan jättää muuta perhettään kotikonnuille. Tästä apuvoimasta Saksan maatalouden kausityöläisistä 80 prosenttia on romanialaisia.

Kovin paljon asiat eivät maahanmuuttajilla kuitenkaan kohene. Näytelmän yhtenä punaisena lankana kulkevat puheet kotimaassa olevista, keskeneräisistä omakotitaloista, joiden rakentamista pitäisi päästä jatkamaan lännestä saatavilla palkkarahoilla. Ei saada, vain mummolle voi välillä lähettää kirjeessä vähän rahaa. Paluu kotiin on koko ajan mielessä, mutta kun talo ei valmistu, ei paluu toistaiseksi toteudu.

Loisteliaan Orient Expressin rata kulki ainakin ennen Romanian läpi. Näytelmässä rata menee pienen kylän ohi, mutta ei tietenkään sen kohdalla pysähdy. Näytelmän suomentanut ja ohjannut Jari Juutinen (kuvassa) on myös yksi näyttelijöistä, sokea isoisä. Hän haluaisi kerran edes koskettaa junan kylkeä, kun juna aina paluumatkalla vie ihmisiä sinne vaurauden lähteelle länteen. Isoisä on ollut sekä Neuvostoliiton että natsien vankileireillä, mutta elämä on mennyt johonkin ja siitä on jäljellä enää pikajunan vauhdilla kauas katoava utopia.

Isoisän aikana kommunismin punaista verrattiin Coca-Colan etiketin punaiseen, joka oli parempi punainen. Nyt tiedetään, että näin ei ainakaan kokonaisuudessaan ole asia. (Olisikohan entisen Itä-Saksan alue välttynyt nazionalistisen AfD:n valtaannousulta, jos se ei olisi liittynyt yhteen Länsi-Saksan kanssa?)

Matei Visniec tuntee asiaa. Itse hän pakeni Romaniasta Pariisiin 1987 saatuaan näytelmilleen esityskiellon. Nyt hänen näytelmissään liikkuvat siirtolaiset, pakolaiset, opiskelijat, sotilaat, professorit, taiteilijat ja prostituoidut etsimässä vapautta ja edes vähän helpompaa elämää. Nyt etsintä on helpompaakin, koska valtioiden rajojen ylittäminen on yksinkertaista, paitsi Suomessa, jossa ihmisoikeuksien vastainen rajalaki piikkilanka-aitoineen itärajalla on kuin Berliinin muuri.

Terävä näytelmä ja taitavasti esitetty. Juutisen lisäksi näyttelijöinä ovat Pinja Flink ja kulttuurikameleontiksi itseään sanova Carlos Orjuela (isä kolumbialainen). Näyttämöllä on myös musiikin säveltänyt ja esittävä ruotsalais-virolainen Sofia Joons. Edellinen esityskierros Lännen pikajunalla oli Makedonian kansallisteatterissa, jossa sielläkin Juutinen sen ohjasi. Ensi keväänä Juutinen ohjaa siellä jonkin suomalaisen näytelmän. Juutinen onkin nykyisin hyvin kansainvälinen teatterintekijä, joka on ohjannut näytelmiä 13 maassa ja 20 kansainvälisellä teatterifestivaalilla.

Eilen näytelmää oli katsomassa myös Yrjö Juhani Renvall, joka kertoi Visniecin olevan tuttu nimi, sillä 1994 hän ohjasi Turun kaupunginteatterissa yhdessä Alpo Suhosen kanssa Visniecin absurdin komedian Klovnille töitä. Ensi viikon lauantaina Visniec tulee Vuosaareen katsomaan Lännen pikajunan.

kari.naskinen@gmail.com

Luulivat huumekauppiaaksi

Kirjoitin 25.8.2026 blogijutun vyöruusurokotteesta ja panin sen myös Facebookiin. Jutussa oli valokuva apteekista ostamani rokotteen pakkauksesta. Se oli kuitenkin Facebookin ylläpitäjille liikaa. Luulivat sitä joksikin huumausainepakkaukseksi. 

Sain pian Facebookilta viestin, jossa sanottiin:"Siirsimme julkaisusi alemmas syötteessä. Tämä tarkoittaa, että ihmisten on ehkä vieritettävä pidempään nähdäkseen sisältösi.” 

Perusteluksi sanottiin: ”Miksi näin on käynyt? Julkaisulla saatetaan ostaa, markkinoida tai vaihtaa laittomia tai rajoitettuja lääkkeitä. Tämä näyttää samalta kuin muu sisältö, joka rikkoo huumausaineita koskevia yhteisönormejamme.”

Eli siellä jossakin – luultavasti tekoäly – ei ymmärretty, mistä lääkeaineesta oli kuvassa kysymys, vaikka normaalisti tekoäly pystyy tällaiset asiat tsekkaamaan sekunnissa.

Korkeamoraalinen amerikkalainen Facebook päätti viestinsä kohteliaasti:"Poistamme sisältöä tai rajoitamme ihmisiä ainoastaan pitääksemme yhteisömme kunnioittavana ja turvallisena.”

Kun lähetin niille protestoinnin sitä varten mukana olleella raksi ruutuun -lomakkeella, lupasivat vastata neljän päivän sisällä. Ei ole vastausta tullut.

Nyt joka tapauksessa tiedän, että vaarallisinta amerikkalaisessa tietoisuudessa ovat huumeet ja tissit. Tämä jälkimmäinen tuli selväksi neljä vuotta sitten, kun Facebook pyyhki kertaheitolla taivaantuuliin blogijuttuni toimittajien vanhasta Neekerin Uni -vappulehdestä. Jutun kuvitukseksi olin pannut lehden kansikuvan, jossa tavan mukaan oli kaunis nainen, mutta liian vähäpukeisena. Tässä tapauksessa Fb ei siis siirtänyt juttua alemmas syötteessä, vaan sensuroi pois kokonaan.

Rajasin kuvan tiukemmaksi ja klikkasin jutun uudestaan Facebookiin. Läpi meni. Hyvin ovat aina läpäisseet Fb:n moraaliseulan myös sotien ja rikoselokuvien veriset väkivaltakuvat.

Tissimoraalimuuriin pysähtyi Neekerin Unen julkaiseminen 1994, kun yhteiskunnallinen kukkahattutoimittajien vastarinta Etelä-Suomen sanomalehtimiesyhdistyksen jäsenistössä kasvoi niin paljon, että yhdistyksen julkaisemalle lehdelle tuli loppu. Asiaan vaikutti sekin, että moraalirintamaan liittyivät myös R-kioskit, jotka lopettivat lehtemme myymisen.

Tähän juttuun en pane kuvaa vyöruusurokotteen pakkauksesta, vaan ko. sairaudesta, niin katsotaan, meneekö Fb-Metan moraaliriman yli.

kari.naskinen@gmail.com

Tutkimusmatka sukupuuton käsitteeseen

PROLOGI

Meneillään oleva ekologinen kriisi ei johdu pelkästään ihmisyksilöiden kulutusvalinnoista tai ”vihreästä kapitalismista”, vaan muiden elollisten haltuunotosta ja riistosta lisäarvon tuottamiseksi. (Paul Guillibert, tutkija ja filosofi Panthéon-Sorbonnen yliopistossa: Elollisten riisto, Tutkijaliitto 2026)

Kysymys on lajienvälisestä riippuvuudesta ja omasta elämäntavastamme tällä yhteisellä planeetallamme. Ihminen on ajautunut tilanteeseen, jossa viimeistään nyt pitäisi kääntyä takaisin tai ainakin pysähtyä. Siltä kuitenkin tuntuu, että vain ihminen ei ymmärrä luonnon tarpeita. Lokkien tai saukkojen ei tarvitse ymmärtää, koska niillä ymmärrys on osa niiden luontoa.

IHMINEN VOI HALUTESSAAN
HÄVITTÄÄ KOKONAISIA LAJEJA

Vaikka Paul Guillibertin kirjalla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Elollisten kanssa, ovat teemat paljolti samoja. Pipsa Longan dramatisoima näytelmä perustuu Iida Turpeisen samannimiseen romaaniin (S&S, 2023), jonka käännösoikeudet on myyty jo lähes 30 kielialueelle.

Näytelmä kertoo stellerinmerilehmän (Hydrodamalis gigas) löytämisestä 1741 Bereninginmereltä ja sen sukupuuttoon johtaneista tapahtumista vain alle 30 vuotta myöhemmin. Sukupuuton aiheuttivat ilmastonmuutos ja ennen kaikkea ihmisen kaupalliset tavoitteet. Eri lähteiden mukaan stellerinmerilehmä kasvoi jopa 10 metriä pitkäksi ja painoi 4000 - 11 000 kg. Isojen eläinten nahkaa käytettiin lämpimien vaatteiden valmistukseen ja ravinnoksikin niitä tietenkin tapettiin. Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä on stellerinmerilehmän luuranko, joka on pystytty kokoamaan yhden ja saman eläimen luista. Toinen samanlainen on Moskovassa. Näytelmän lopussa Hkt:n pienellä näyttämöllä tällainen luuranko saadaan valmiiksi.

Nimensä eläin sai löytäjänsä, saksalaisen luonnontutkijan Georg Wilhelm Stellerin mukaan. Hän oli tanskalaisen Vitus Beringin retkikunnassa, joka oli kartoittamassa Alaskaa, ja kun laiva haaksirikkoutui saarelle, sen rannalta Steller ensimmäisen kerran näki tuon oudon merieläimen. Elollisten syvin aihe on se, miten ihminen pystyy tuhoamaan muita elollisia hyvinkin tehokkaasti – niin kuin omia lajitovereitaankin. Tämä on käynnissä nytkin.

Stellerinmerilehmä kuoli sukupuuttoon vuoteen 1768 mennessä ilmeisesti suurimpana syynä metsästys. Lieneekö näin pikaisia sukupuuttoon ajautumisia muita? Se joka tapauksessa tiedetään, että viimeisten noin 120 vuoden aikana on lajikato ollut valtavaa, selkärankaisiakin on hävinnyt tutkimusarvioiden mukaan satoja. Eniten dokumentoituja sukupuuttoja on linnuilla, nisäkkäillä, nilviäisillä ja eräillä saarilajeilla. Kasveilla on tuhansia sukupuuttoja, pääosin 1800-1900-luvuilta.

Luontokato ja ekokriisi johtuvat tälläkin hetkellä siitä, että luontoa otetaan haltuun ja pannaan talouskasvun osatekijäksi. Meille yksittäisille ihmisille neuvotaan kulutuksen vähentämistä ja kierrättämistä, mutta isot tekijät ovat aivan muita. Eläimiäkin pidetään pääasiassa vain tuotannon eli bisneksen takia – kanat, lampaat, lehmät, siat…

Näytelmä on täydellisen tärkeää ja hienoa teatteria. Pipsa Longan ja Wauhaus-kollektiivin yhteistyönä tämä on jo neljäs ihmistä, eläimiä ja ilmastonmuutosta käsittelevä näytelmä: Toinen luonto (2018), Neljän päivän läheisyys (2023), Peter asui talossa (2026), Elolliset (2026). Nämä kaikki ovat sellaisia, että aina kun tulee tieto jatkosta tälle sarjalle, hyökkään nettiin lippuja ostamaan.

Wauhaus on tässä kokonaisuudessa tärkeä osapuoli. Se on Helsingissä 2016 perustettu monitaiteinen kollektiivi, joka näissä Pipsa Longan produktioissa vastaa kokonaisvaltaisesta audiovisuaalisesta näyttämöestetiikasta. Niin nytkin. Näytelmän ohjaajakin on Wauhausista, Juni Klein, joka sanoo, että näitä aiheita ei teatterissa kovin usein käsitellä, vaan pääosassa ovat yleensä vain ihmissuhteet. ”Meitä kiinnosti, miten aihetta voi tarkastella syyllistämättä, mutta kuitenkin väistämättä vastuuta. Tämä on meidän ajassamme ajankohtainen kysymys.”

Jääköön syyllistäminen sitten meidän katsojien tehtäväksi, ja Elollisten jälkeen me syyllistämme ihmisen ja kaikkein tärkeimpänä nykyisin pidettävän jatkuvan talouskasvun tavoittelun.

Elolliset jännittyy historian ja nykyhetken väliin. Kun Venäjän keisarikunnan lipun alla purjehtinut tutkimusretkikunta haaksirikkoutui saaren (nyk. Copper Island) pohjoiselle rannalle, niin vain muutamassa vuosikymmenessä saaren kettujen ja saukkojen turkisten perään lähteneet metsästäjät onnistuivat aiheuttamaan merilehmälajin sukupuuton. Siitä jäi jäljelle vain kasa piirustuksia, tarinoita ja muutama luuranko, joista yksi päätyi monen mutkan kautta Helsinkiin. Näytelmässä katsotaan museo-oppaan johdolla menneisyyteen ja samalla omaan aikaamme. Uutisista olemme juuri lukeneet, että Tonavan kuivuus on paljastanut sen pohjalle hautautuneet mammutin luut - ”maa autioituu ja elämä ympäriltämme katoaa huimaavalla vauhdilla”, kuten Wauhaus-työryhmä käsiohjemassa kirjoittaa. Hyvä niin planeetan kokonaisedun kannalta.

kari.naskinen@gmail.com

Diesel, kaasuöljy, nafta, löpö

Nykyinen ”dieselvero” perustuu ajoneuvoverolakiin, jossa sen lainopillinen nimi on käyttövoimavero. Se määrätään kaikille niille ajoneuvoille, joiden käyttövoimana on muu kuin moottoribensiini. Nyt hintatilanne on jo pitkään ollut sellainen, että diesel on ollut kalliimpaa kuin bensa. Ainakin Suomessa muutos tapahtui 2018. Dieselin valmistevero on matalampi kuin bensiinin, mutta maailmanmarkkinahinnat ovat kääntäneet tilanteen toisinpäin.

Kaikki muistamme hyvin kuinka diesel oli aikaisemmin selvästi edullisempaa kuin bensa, ”pumppuhinta” hyvinkin 20-30 senttiä litralta halvempi. Käyttövoimavero jonkin verran tasoitti tilannetta, mutta paljon ajavat joka tapauksessa hyötyivät dieselinkäytöstä. Nyt on päinvastoin, mutta esimerkiksi veropolitiikkaa ei ilmeisesti pyritä muuttamaan, koska se on aina iso prosessi, ja tilanne saattaa kohta taas olla toinen.

Yksi lähtökohta dieselin ja bensan hintaerolle oli aikaisemmin, että diesel oli edullisempaa jalostaa. Raakaöljyn tislauksessa diesel tulee ulos valmiimpana kuin bensiini, joka vaatii lisäprosessointia (katalyyttistä krakkausta, reformointia, isomeroimista jne. oktaaniluvun nostamiseksi). Tämä perusasetelma muuttui, kun ympäristösyistä otettiin käyttöön tiukat rikkirajat, ja rikin poistaminen dieselistä vaatii kallista toimenpidettä. Tällä vetyä hyödyntävällä ULSD-prosessilla (Ultra-Low Sulfur Diesel) polttoaineen rikkipitoisuus pudotetaan minimaalisen alhaiselle tasolle. Bensiinistä rikinpoisto on helpompaa.

ULSD:stä johtuen 42 gallonan (159 litraa) raakaöljytynnyristä saadaan dieselöljyä enää 11-12 gallonaa, mutta bensiiniä 19–20 gallonaa. Tämä on oleellinen syy siihen, että diesel ei enää ole halvempaa kuin bensa.

Suomessa myydään dieseliä nykyisin runsaat 2000 miljoonaa tonnia vuodessa ja bensiiniä noin 1200 miljoonaa tonnia. Vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä myyntimäärät kulkivat jokseenkin rinnakkain, mutta nyt sähköautojen voimakas lisääntyminen on vähentänyt bensanmyyntiä. Dieselin kohdalla muutos on ollut pienempi, kun raskas liikenne on yhä pääosin dieselkäyttöistä.

Olen aina ajanut bensa-autolla, mutta entisenä auto- ja liikennetoimittajana tutustuin tietenkin perusteellisesti myös dieselhenkilöautoihin. Kyllähän ne ennen rohisivat ja olivat ääneltään enemmän työkoneenoloisia, ja tämän takia naftamoottoreita sanottiinkin nakuiksi. Enää ei ole näin, eikä maallikko taksin takapenkillä huomaa bensa- ja dieselautojen eroa.

Epämiellyttävin dieselkokemuksistani oli kuitenkin se, että tankkaamisessa kädet likaantuivat, koska mittarista tulevan letkun pistoolipää oli aina öljyinen.

Yksi erikoistilanne dieselautoissa liittyy siihen, että niiden tankkiin voidaan panna myös veroluokaltaan halvempaa ”löpöä” eli kevyttä polttoöljyä, mistä kuitenkin tulee sakot, jos käry käy. Nimitys tulee vanhasta LÖ-PÖ-merkinnästä (lämmitysöljy-polttoöljy). Sitä käytetään sallitusti esimerkiksi työkoneissa ja kiinteistöjen lämmityksessä.

Sitten on vielä petroli, joka myös on raakaöljystä tislattu, polttoöljyä kevyempi neste. Sitä käytetään lämmitykseen, grillin sytytysnesteenä ja lentokoneen suihkumoottoripolttoaineena (kerosiini).

Petrolista minullakin on harvinaista kokemusta. Kun Uudenkaupungin tehtaalla valmistettiin 80-luvulla petrolilla käyneitä Talbot Horizoneja, osallistuin Talbotin ”tehdasjoukkueessa” Jyväskylän taloudellisuusajoon. Saab-Valmet oli saanut valtiolta erikoisluvan tehdä kiellettyä polttoainetta käyttäviä autoja, joten yhden sellaisen sain Jyväskylään ajettavaksi. Kartanlukijani Ilkka Valtasaaren kanssa saimme komeat palkinnot. Isoa menestystä Talbot Horizon Petroista ei kuitenkaan tullut, sillä niiden moottoreiden kestävyys sai huonon maineen, eikä autoja tehtykään kuin 2385 kappaletta.

kari.naskinen@gmail.com

Myymälävaras on vähäpätöinen pikkutekijä

Varastin joskus 50-luvulla osuuskaupan tavaratalon leluosastolta auton pienoismallin, ehkä kymmenen senttiä pitkä. Toisen kerran varastin muutama vuosi sitten yhteiskunnalta, kun matkustin Helsingissä raittiovaunussa pummilla, koska en löytänyt lipunmyyntipistettä, eikä raitsikassa lippuja myyty. Pientähän tämä kuitenkin on ollut. Tutkijaliiton julkaisemassa Varkaan päiväkirjassa (2026) kirjoittaa Katariina Yli-Malmi havainnollisesti, että koko yhteiskuntajärjestelmämme perustuu varastamiselle. Sitä ei kuitenkaan sanota varastamiseksi, vaan verosuunnitteluksi, veropakolaisuuden ja veroparatiisien hyödyntämiseksi, asuntosijoittamiseksi, pääomaksi, perinnöksi, rajapolitiikaksi jne.

Katariina Yli-Malmi on Lahdessa 1991 syntynyt kuvataiteilija ja kirjoittaja. Hän oli vahingossa varastanut Alepan myymälässä, kun kaupan kassa ei ollutkaan rekisteröinyt hänen pankkikorttiaan, eikä valintamyymälän kassaneitikään ollut huomannut tätä. Vasta kotona kirjoittaja huomasi näin käyneen. Täytyy puhua ”kirjoittajasta”, koska se ei kirjasta selviä, ovatko kaikki tapahtumat totta ja juuri hänelle käyneitä. Näin se kuitenkin alkoi. Tämähän on helppoa.

Seuraavan kerran päiväkirjanpitäjä meni myymälävarkauskeikalle Citymarkettiin, koska se on myymälävarkaalle otollisempi paikka. Jo kahden CM-kokemuksen perusteella hän tiesi, että ”on paljon helpompaa varastaa rikkailla asuinalueilla, rikkaiden kaupoissa, kun siellä kukaan ei samalla tavalla odota varkauksia. Siellä on vähemmän valvontakameroita ja vartijoitakin.”

Varkaan itsensä on myös sulauduttava joukkoon: ”Olen valkoinen, kohtelias, hyvin pukeutuva, hymyilevä ja sosiaalinen.” Jos kuitenkin kärähtäisi, olisi helppo selittää herttaisesti: ”Oi anteeksi, se oli vahinko, päätä särkee, tuli paniikkikohtaus, olin huolimaton, anteeksi anteeksi anteeksi. Kassatyöntekijäkin hymyilisi vain ja sanoisi, sellaista sattuu, ja sitten puhuisimme jostain ihan muusta.”

Homma toimii hyvin. Varkaan päiväkirja on kuitenkin muutakin. Kirja jakautuu vuorotellen varkauspäiväkirjaan ja yhteiskunnallisiin pamflettilukuihin, joiden otsikoita ovat mm. ”Luokka ja työ”, ”Oppimispäiväkirja Silvia Federicin jalanjäljissä”, ”Valtio ja moraali”. Luonnollisesti mukana ovat myös Karl Marx ja kasautumisen teoria, joka on johtanut vaurauden epätasaiseen jakoon.

Digitalisoituneessa nykymaailmassa työ on muovautunut tehdastyöstä toimistotyöhön ja edelleen taideteollisuudeksi, alustataloudeksi ja datankeruuksi, mutta kapitalismin riistävästä perusrakenteesta tämä ei ole vähääkään vapauttanut. Mitään todellista muutosta kapitalismiin ei ole tuonut mahdollisuus ”tehdä työtä vapaammin” vaikka osittain etänä kotona ”puhtain vihrein arvoin”. Yhteenvetona kaikesta tästä Katariina Yli-Malmi kirjoittaa, että kapitalistinen valtio ja sen instituutiot on rakennettu turvaamaan hallitsevien luokkien asema ja yksityisomaisuus sekä hillitsemään köyhien luokkien vastarintaa.

Tässä järjestelmässä Suvi Linden, Tuija Nurmi, Timo Soini ja useat muut herrakansan edustajat nauttivat edelleen eduskunnan sopeutumiseläkkeitä, vaikka ei tarvetta olisikaan, nykyiset kansanedustajat ajelevat taksilla veronmaksajien laskuun esimerkiksi 200 metrin matkoja, yritysten pikkupomot vievät johtajien hyväksyttäviksi vääristeltyjä ajopäiväkirjoja oman auton käytöstä työajoihin jne.

Katariina Yli-Malmi käy vuoropuhelua vähäpätöisten näpistelijöiden ja marxilaisen feminismin kanssa. Varkaan päiväkirja kehittelee eräänlaista varastamisen praktiikkaa ja osoittaa kuinka kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä itsessään on rakentunut varkaudelle. Mitä varastaminen kapitalismissa siis oikeastaan tarkoittaa ja kuka on varas, kysyy kirjoittaja.

Olikohan sekin eräänlainen varkaus, kun ostin kiinalaisesta Temusta Kiinassa valmistetun Ferrari F1-75:n pienoismallin (1:43)? Hinta 15,39 euroa + toimitusmaksu 0 euroa. Oli hyvin edullinen, koska edellinen pienoismalliostos samaa mittakaavaa olevasta Ford Fiestasta maksoi suomalaisesta verkkokaupasta 36 euroa. Varastinko valtiolta alv:tä tai jotakin?

JEAN GENET

Kirjan lähdeluettelossa on Federicin ja Marxin lisäksi toista sivua muitakin, esimerkiksi Pierre Bordieu, Gilles Deleuze, Michel Foucault ja Friedrich Nietzsche. Sen sijaan ei ole pariisilaisen Jean Genet´n 1949 ilmestynyttä Varkaan päiväkirjaan, joka ei sido asiaa yhteiskunnallisiin järjestelmiin eikä ideologioihin, vaan kertoo oikeiden varkaiden, vankikarkureiden, huorien ja muiden kurjien runkkujen elämästä.

Jean Genet (1910 - 1986) oli lapsena sosiaaliviraston holhokki kasvatuslaitoksessa, nuorena pummi, mutta kasvoi lopulta kirjailijaksi ja myös poliitiseksi aktivistiksi. Muukalaislegioonaankin Genet liittyi, mutta viiden vuoden jälkeen karkasi sieltäkin varastaen mukaansa kahden upseerin matkalaukut. Suomessa hänet muistetaan parhaiten absurdeista näytelmistään.

Jos on Katariina Yli-Malmin 60-sivuinen kirjoitus Tutkijaliiton esseesarjassa (nro 05) terävää ja hauskaa luettavaa, niin Genet´n samanniminen kertomus rankoista kokemuksista ja hädästä on ankaraa, paikoin ahdistavaa.

”Tämä kirja, mahdottoman mitättömyyden tavoittelua”, kirjoitti Genet. Sen avulla hän sanoi voivansa ”hakea tästä pyhyyden jo vahvistamasta teoksesta tukea pyrkimyksilleni kohti tuntamaonta päämäärää. Lempeyteni on nousevaa taikinaa, ja ihmisten henkäykset häiritsisivät uuden paratiisin etsimisen vaatimia keinoja. Haluan esittää pahan puhtaana, vaikka sitten joutuisin luopumaan hengestäni, kunniastani ja loistostani tämän pyrkimyksen hyväksi.”

kari.naskinen@gmail.com