Oi saame katso, Sinun päiväs koittaa

Saamelaisten totuus- ja sovintokomission 300-sivuisen loppuraportin otsikko on ”Haluan, että kansani elämä paranee”. Valtioneuvoston yhdessä saamelaisten kanssa asettaman komission raportin ensimmäisen osa valmistui viime joulukuussa. Muutama päivä sitten tuli radiosta Oulun teatterista nauhoitettu oopperaesitys Ovllá, joka kertoo suomalaiseen kouluun ja asuntolaelämään pannusta saamelaispojasta. Siellä poika oppii vähitellen häpeämään omia saamelaisia juuriaan. Tarinan arvet ovat todellisia, mutta oopperassa kadonnut identiteetti ja oma ääni myös alkavat palata.

Oopperan on säveltänyt Cecilia Damström (s. 1988) ja siihen on lisäksi säveltänyt joikuja Ovllán roolissa laulava norjansaamelainen Emil Kárlsen. Tärkeä henkilö on myös saamelainen säveltäjä Anders Rimpi, joka on toiminut säveltäjän neuvonantajana. Rimpi on sanonut, että joiku on tunnetta, joka muuttuu musiikiksi – ooppera taas on musiikkia, joka voi muuttua tunteeksi. Joiku on Euroopan vanhin musiikkiperinne. Tässä esityksessä Rimpi myös esittää Ovllán isää.

Cecilia Damström (37) oli ennen Ovlláa säveltänyt kolme lasten oopperaa ja paljon muutakin musiikkia, joista monille ovat tulleet tutuiksi ainakin RSO:n esittämät Tundo ja Extinctions, joka käsittelee evoluutiota ja sukupuuttoja. Saamelaisia ei sukupuutto ole sentään kohdannut, vaikka oopperassa tulee hyvin esille Suomen valtiojohtoinen sorto imperialistisessa ja kolonialistisessa painostavuudessaan. Saamelaisen näytelmäkirjailijan Siri Broch Johansenin libretto kertoo pojasta, joka pakkosopeuttamisen uhrina unohtaa, kuka hän on.

Kun Ovllá viedään kotoaan Tenonrannasta kouluun, äiti joikaa dovnan, joka on lapselle syntymän yhteydessä annettava joiku. Dovnan tarkoituksena on kasvattaa lapsen itsetuntoa ja saada hänet tuntemaan itsensä nähdyksi ja hyväksytyksi. Lopussa Ovllá tapaa äidin hoitokodissa, jossa äiti ei ensin meinaa ollenkaan tuntea oudoksi muuttunutta poikaansa, mutta lopulta joikaa Ovllán täysimittaisen dovnan ja Ovllá kohtaa menneisyytensä ja hyväksyy juurensa.

Tämä kaikki kuvataan kahdessa tasossa, joissa toisessa ollaan Ovllán koulussa ja toisessa ollaan nykyajassa, jossa Ovllá avioituu Annan kanssa, ja kielikiista tulee taas esille. Saamen kieliä on yhdeksän, joista nykyisin kolmea puhutaan Suomen puolella

Kokonaisuudessaan yllättävä taidetos. Cecilia Damströmin musiikki istuu asiaan kuin olisi siellä perusteellisesti saamelaisuuteen perehtynyt, kuten varmasti onkin Rimpin ja Kárlsenin konsultoimana. Finlandia-hymnikin lauletaan. Sävelkulut noudattavat tapahtumia kauniista melodioista vakaviin sävyihin meneviin asioihin, ja kaikkea tätä voi seurata suomennetusta libretosta Ylen nettisivulla. Teatterissa orkesterina toimii Oulun kaupunginorkesteri, ylikapellimestarinaan Rumon Gamba ja kuoromestarina Kristian Heberg.

EANANGIELLA – MAAN KIELI

Saamelaiset ovat Suomen alkuperäiskansa, jonka kielikin on vanhempi kuin suomen kieli. Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan kuuluu myös saamelaisen taiteen ja saamelaiskäsitöiden duodjin näyttely Eanangiella - Maan kieli. Näyttely on Oulun taidemuseossa 3.5. asti ja se esittelee laajasti sen, miten saamen kielet, kulttuuri ja hengellisyys ovat yhä elossa 400 vuotta kestäneen kolonialismin jälkeen.

Näyttelyn alaotsikoita ovat Maat, Esivanhemmat, Maailmojen välissä, Koristeltu elämä, Hengellisyys ja Vihreä kolonialismi, jolla tarkoitetaan saamelaiskulttuurin kaupallistamista.

Esillä on tietenkin myös Suomen saamelaisten käsityöntekijöiden etujärjestö Sámi Duodji ry. Sillä on oma myymälä Inarissa ja verkkokauppa, jossa on laaja valikoima uniikkeja saamenkäsitöitä.

Oi nouse, saame, nosta korkealle
pääs seppelöimä suurten muistojen.

kari.naskinen@gmail.com

Aika käy vähiin

Kansallisoopperan uutuusooppera päättyy, kun kello käy viimeisillään. Sebastian Fagerlundin säveltämä teos perustuu Karl Ove Knausgårdin romaaniin Aamutähti (2021), ja alkukohtaus jo näyttää, mistä on kysymys. Pappi Kathrine on palaamassa Oslosta kotiin Bergeniin, mutta kovasti ahdistuneena hän päättääkin mennä yöksi hotelliin. Kello on 23.50, lämpötilakin on ahdistavasti 27 astetta ja Bergenin lentoaseman tv-ruuduilta näkyy uutiskuvia ilmastonmuutoksen ja ympäristön saasteiden aiheuttamista ongelmista. Terminaalin digitaalinäytöissäkin ilmenee häiriöitä.

Oopperan ensimmäinen näytös tuo esille ihmisiä, joilla kaikilla muillakin on ongelmia, on synkkyyttä ja masennusta. Elämä on selvästi muuttunut. Tuntuu kuin kaikki olisi sekaisin ja tarinan edetessä alkaa tapahtua lisää outoja asioita. Knausgårdin romaanissa taivaalle on yllättäen ilmestynyt uusi tähti, iso ja kirkas. Oopperassakaan se ei heti aiheuta valtavaa mieltenliikutusta, mutta lopulta on pakko alkaa pohtia, onko kysymyksessä se kirkas aamutähti, josta Jeesus oli sanonut, vai onko se Jesajan mainitsema aamutähti, jonka Lucifer on lähettänyt, uusi Kointähti.

Sebastian Fagerlundin ensimmäisessä oopperassa Syyssonaatissa (2017) musiikki oli paikoin hyvin rajua, joka yllätti Ingmar Bergmanin elokuvan nähneet. Bergmanin elokuvien suurena ystävänä kävin katsomassa Syyssonaatin 2007 Svenska Teaternissakin, jossa esitys myös oli hyvin hillitty. Aamutähdessäkin Fagerlund alleviivaa tapahtumia hurjasti. Aamutähden valoa kuvataan epätavallisen korkeilla äänillä, joita saa jousisoitinten lisäksi aikaan erikoinen waterphone-laite. Sitä näytti käyttävän yksi lyömäsoittajista. Kun eilen ostin Kalevi Ahon uuden levyn, siinäkin oli waterphone kaksoiskonsertossa alttoviululle, lyömäsoittimille ja orkesterille. Vaikka sitä soitetaan jousella, se kuuluu Ahon sävellyksessäkin lyömäsoittimiin.

Koska oopperan juoni on jännittävä ja ikään kuin eri suuntiin muuttuva, on Fagerlundin musiikkikin monivivahteista. Kaksi pysyvää teemaakin silti on, kuten säveltäjä kirjoittaa näistä johtoaiheista ohjelmalehtisessä. Ensimmäinen tulee heti alussa kuoron esittämänä ja se kuvaa vakaata yhteiskuntaa ja olemassaoloa, toinen motiiveista edustaa ristiriitaisuutta ja epävarmuutta ollen läsnä eritoten papin yhteydessä. Tämän kaiken Hannu Linnun johtama orkesteri toteuttaa nautittavan komeasti, väliin pelottavasti.

Aiheena on siis ilmastonmuutos. Ihmisten hämmennystä lisäävät nykyisin muutkin kummallisuudet, joista vähäisin ei ole presidentti Trumpin toiminta ja ajattelu, vaikka tätä aihetta oopperassa ei käsitellä. Samaan lasten hiljaiseen ihmettelyyn senkin voi kuitenkin lisätä. Myös eläimet Bergenin metsissä ihmettelevät - tämä on sitä ihmisten touhua. 

Ilmastonmuutoksen osalta kaikki ei silti vielä ole menetetty, mutta globaali kello tikittää. Jos loppukohtauksen kellonaikaa tulkitaan jonkinlaisena maapallon ja Homo sapiensin kellona, se viimeinen sekunti on vielä mahdollisuus käyttää paremmin ja päästä uuden vuorokauden puolelle.

Klo 06:66

Solistit ovat erinomaisia. Vaikka varsinaisia päähenkilöitä ei 19 laulajan joukossa ole, niin lähinnä sellaiseksi voi kuitenkin lukea entisen rikostoimittaja Josteinin, joka on ajan henkeen sopien alennettu mitättömäksi kulttuuritoimittajaksi. Josteinin roolissa on tanskalainen bassobaritoni Johan Reuter, joka Kansallisoopperassa tuli tutuksi Lentävässä hollantilaisessa 2016. Reuter on voimakas Wagner- ja Strauss-laulaja, joka on vieraillut Metistä Bayreuthiin ja mitä vain siltä väliltä. Toinen vahva miesrooli on Tommi Hakalalla, joka monologissaan tunnustaa epäonnistuneensa perheenisänä ja käsittelee myös aamutähden problematiikkaa – onko se uusi Betlehemin tähti vai Paholaisen lähettämä merkki. Tässä kohtaa digitaalisen kellon näyttöön tulee aika 6:66. Knausgårdin kirjassakin sivuja on 666. Onkohan tämä Egilin rooli Knausgård: ”Kuolemanjälkeistä elämää ei voi todistaa oikeaksi, mutta ei myöskään vääräksi. Yksikään tutkija ei voi varmuudella sanoa, että kuoleman jälkeen ei ole elämää.”

Iris Candelaria ja Johan Reuter

Parhaissa naisrooleissa ovat Kathrine Jenny Carlstedt, lääkäri Helena Juntunen ja taiteilija Iris Candelaria, joka voitti Timo Mustakallio -kilpailun 2019 ja Lappeenrannan laulukilpailun 2023.

Sebastian Fagerlundille ooppera on suuri voitto. Mielenkiintoista, että Suomessa on tällä hetkellä toistakymmentä oopperasäveltäjää, Kalevi Ahosta Olli Kortekankaaseen ja nuoremmasta päästä Cecilia Damström ja Joel Järventausta. Vielä odotellaan sitäkin, milloin Esa-Pekka Salonen saa raivattua niin paljon aikaa, että ehtii toteuttaa jossain vaiheessa vihjaamansa oopperan Peter Höegin Naisesta ja apinasta (1996).

kari.naskinen@gmail.com

Sivistyselämää näivetetään, koska se ei muka tuota taloudellisesti

Vuonna 2024 Suomessa vietettiin sivistyksen teemavuotta, johon innoituksen antoi Kansanvalistusseuran 150-vuotisjuhlavuosi. Yhtenä iltana järjestettiin Helsingin työväenopistossa Sivistyksen yö, jonka ennakkomainoksesta leikkasin tähän kuvan ja rajasin sitä omaan tarkoitukseni. Tarkoitus on toinen, kirjoittaa sivistyksen todellisen mustan yön alkamisesta jo oikeassa elämässä.

Parin viime vuoden aikana on kulttuuritoimintaa ja sitä kautta koko sivistyselämää kurjistettu sen talodellisia toimintamahdollisuuksia heikentämällä. Inhimillisen, humaanin elämän toimintoja ei tällä hetkellä pidetä tärkeinä, koska niiden ei katsota tuottavan riittävän paljon taloudellisesti. Viime vuoden lopulla Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth kirjoitti esseessään, että sivistyksen romahdus on muutenkin ollut hätkähdyttävän nopea. Vuosisatojen aikana rakennettu ihmisymmärrys on Yhdysvalloissa ja Itä-Euroopassa heitetty syrjään hetkessä (HS 28.12.2025) – ja sama kehitys on meneillään meilläkin.

Helsingin Sanomat itsekin on tässä alamäkiajossa mukana. Sen kulttuurisivuilta tämän helposti huomaa. Korkeakulttuuri joutuu toistuvasti antamaan tilaa karkeakulttuurille. Kun lehdessä pantiin viime vuoden äänilevyt paremmuusjärjestykseen, mukaan otettiin isolla huomiolla kahdeksan levyä. Niistä seitsemää ensimmäistä en tuntenut, mutta tekstien mukaan ne edustivat pop-musiikkia, ja kuin armosta oli viimeiseksi pantu RSO:n uusi Sibelius-levy.

Juuri jaettiin myös musiikin Grammy-palkinnot. HS:n uutisessa lueteltiin ensin kaikki pop-, räp- ja muut kevyenmusiikin voittajat ja viimeisenä mainittiin kahdella rivillä, että parhaan klassisen musiikin levytyspalkinnon sai Bostonin sinfoniaorkesteri

Viime sunnuntaina oli monen sivun juttu kahden tytön muodostamasta Maustetytöt-lauluyhtyeestä. Tytöt nousivat kuuluisuuteen ja suureen hyväksyntään, koska he olivat päässeet Suomen kaikkien aikojen parhaimpien elokuvaohjaajien joukkoon kuuluvan Aki Kaurismäen uuteen elokuvaan. Sen sijaan Sebastian Fagerlundin uuden teoksen kantaesitys Kansallisoopperassa sai arvostelunsa Helsingin Sanomiin vasta maanantaina, vaikka olin aikaisemmin lukenut siitä arvostelun jo Keskisuomalaisesta.

Omaan karkeuteensa hukkuvat myös kirjankustantajat, koska markkinointi ja rahan tekeminen edellyttävät sitä. Viime viikolla sain sähköpostiin Into Oy:n uutiskirjeen, jonka viesti oli, että nyt on tarjolla ”vitun hyviä kirjoja”, saa kolme kahden hinnalla.

Tämä kaikki ilmeisesti puree hyvin. Juuri oli tuoreena tutkimustietona, että nuorten tärkein uutisväline on Tiktok ja toiseksi tärkein Instagram. Jussi Ahlroth kirjoitti, että olemme vaarassa liikkua tiedon suhteen 1800-luvun tyyliseen harvainvaltaan, jossa vain yläluokka osasi lukea. Silloin tieto oli raaka-ainetta sivistykselle, nyt se on dataa, jolla tehdään rahaa.

Dataan kiinnitti huomiota säveltäjä Kalevi Aho jo 2015 puhuessaan valtakunnallisilla orkesteripäivillä Sibeliustalossa: ”Halutaanko kasvattaa mieluiten ajattelemaan kyvyttömiä, persoonattomia ja värittömiä tikkukirjainkansalaisia? Tämä ilmaisu tulee siitä, että myös omaa käsialaa kehittävä kaunokirjoitus poistuu Suomen kouluista persoonattoman näppäimistön käytön tieltä, vastoin kaikkien psykologien suosituksia.” 

Ahon puheesta on kymmenen vuotta on tilanne on vain pahentunut. Enää ei tarvitse osata kirjoittaa tikkukirjaimillakaan, kun tekoäly netissä kirjoittaa kaiken tarvittavan. Ajattelunkin hoitaa jokin AI tai GPT. Turha ajatella ja pohtia, kun voi kysyä asian tekoälyltä. Ihanteena pidetäänkin, että koulutetaan nuoret suoraan työelämään ilman sivistyksen painolastia.

Onneksi kuitenkin tekoäly tuli vasta nyt, kuten Kalevi Aho sanoi, vaikka ei Sibeliustalossa vielä silloin tekoälystä ollut tietoa: ”Koko Suomea ei olisi kansakuntana olemassa ilman sivistystä ja kulttuuria, ellei Elias Lönnrot oli koonnut Kalevalaa ja luonut suomen kirjakieltä, elleivät Sibelius ja muut taiteilijat olisi antaneet taiteellista ilmiasua 1900-luvun vaihteen itsenäistymispyrkimyksille, tai ellei Väinö Linna olisi romaaneissaan purkanut sekä Suomen sisällissodan että toisen maailmansodan traumoja ja luonut maaperää kansalliselle konsensukselle.”

Mikähän on se hyötysuhde, mikä näistäkin sijoituksista on saatu? Varmaan vitun kova, voisi Tiktokissa sanoa. Miljardeja, tuhansia miljardia, ei voi edes rahassa laskea.

kari.naskinen@gmail.com

Fellini valloillaan

Kun Federico Fellini teki ensimmäisen pitkän värielokuvansa, siitä tuli unien ja fantasioiden sirkus. On väriä, Cinecittan lavastusrakennelmien loistoa, unenomaista fantasiaa ja Nino Rota sävellyksineen parhaimmillaan. Erityisen huomion saa lavastuksen lisäksi myös vaatteiden suunnittelusta vastannut Piero Gherardi, joka sai työstään Oscar-ehdokkuuden parhaista puvuista; on paljon leveälierisiä hattuja, höyheniä, läpinäkyviä kankaita, ronskeja värejä ja barokkimaista liioittelua, mikä sopii elokuvan psykedeelisiin tunnelmiin. Aikaisemmin Piero Gherardi oli jo voittanut kaksi puvustus-Oscaria Fellinin elokuvista La Dolce Vita (1961) ja 8½ (1963). Tästä kaikesta huolimatta Giulietta ja viettelykset (1965) on perusaiheeltaan hyvin arkinen. Ylemmän keskiluokan rouva Giulietta Boldrini elää nukkekotielämäänsä, nyt vaihteeksi hienossa kesähuvilassa, mutta sitten herää vahva epäilys, että puoliso Giorgiolla on rakastajatar, ehkä useampikin. Siitä se Fellinin mylläkkä alkaa.

Elokuvan suomenkielinen nimi on kuitenkin huono. Ei Giuliettalla ole viettelyksiä, mutta Fellinin hänelle luomia henkimaailman yhteyksiä sitäkin enemmän. Elokuvan italiankielinen nimi onkin Giulietta degli spiriti (Henkien Giulietta). Henget ja selvänäkijät eivät kuitenkaan auta. Yksikin huuhaabuddhalainen hermafrodiitti julistaa Giuliettalle, että ”miehesi on jumalasi ja sinä olet papitar”.

Aika pian käy katsojalle selväksi, että nämä Giuliettan surrealistiset seikkailut eivät ole todellisia. Fellini sanoi myöhemmin, että oli ottanut lsd:tä valmistautuessaan tämän elokuvan tekemiseen. Toisaalta tiedämme, että tämä tyylilaji oli muutenkin ominta Felliniä. Täydennyksenä tähän vielä hänen sanontansa Lauri Timosen Fellini-kirjasta (2019): ”Unet ovat niin ylivoimaisia todellisuuteen nähden. Unissani voin rakastella 25 kertaa yössä.”

Timosen kirjan nimessä alaotsikkokin on Uneksijan sirkus, ja Felliniä täydentää siinä oleva lainaus Orson Wellesiltä: ”Elokuvalla ei ole koskaan suhdetta elämään. Elokuva on uni.”

Nimiroolissa Giulietta Masina on taas kerran loistava. Hän ei värikkäistä fantasiaseikkailuista huolimatta mene niihin varsinaisesti mukaan, vaan pysyy ulkopuolisena, asiallisena tarkkailijana. Tätä korostaa sekin, että Giuliettan asut ovat muita hillitympiä, moderneja ja tyylikkäitä. Värejä kyllä on, mutta alun ja lopun kohtauksissa hänellä on yllään valkoinen mekko, joka saattaa viitata hahmon viattomuuteen ja sisäiseen ristiriitaan. Giulietta Masina ja Federico Fellini olivat naimisissa Roomassa 50 vuotta. Onko valkoinen Fellinin kunnianosoitus puolisolleen, kun roolihenkilön etunimikin on sama?

Fellinin fantasioiden lisäksi elokuvan Giulietta turvautuu yksityisetsiväänkin saadakseen miehensä uskottomuudesta todisteen. Katsoessaan todisteita etsivän kuvaamilta kaitafilmeiltä Giulietta tuntuu kokevan nöyryytystä ja häpeääkin, että miten hän on voinut olla naimisissa tuollaisen vapaata eroottista elämää harrastavan rohjakkeen kanssa. Loppuratkaisu ei kuitenkaan ole dramaattinen, vaan rauhoittava: Giulietta kävelee valkoisessa mekossaan kohti Tyrrhenanmereltä puhaltavaa tuulta.

kari.naskinen@gmail.com

Kuri ja valvonta lisääntyvät

Synkän tulevaisuudenkuvitelman kirjassaan 1984 esittänyt George Orwell kertoi, ettei hän usko kuvaamansa valvontayhteiskunnan koskaan toteutuvan, mutta piti tärkeänä, että sellaisen mahdollisuudesta kuitenkin varoitetaan – kaiken varalta. Orwell kirjoitti romaaninsa 1948 ja ehkä sai kirjalle nimen vaihtamalla vuosiluvussa nelosen ja kasin toiseen järjestykseen. Yhtä hurjaksi kuin kirjassa ei valvonta olekaan kehittynyt, mutta suunta on sama.

Äskettäin kävin ostamassa puolentoista metrin antennijohdon, kun television paikka vähän vaihtui. Myyjä toi tiskille johdon ja alkoi sitten kysellä henkilötietojani. Mihin niitä tässä tarvitaan? ”No kun tämä on sellainen… tarvitaan takuutakin varten”, selitti myyjä. Sanoin, etten tarvitse takuuta moiselle alle kympin maksavalle johdonpätkälle. Vielä siinä kinattiin, mutta lopulta myyjä antoi periksi ja suostui myymään johdon tälle tuntemattomaksi jääneelle asiakkaalle.

Voi tietenkin olla, että kaupassa jäin kuitenkin valvontakameran tallentamaksi, joten kasvojentunnistusmenetelmällä ne saivat tämän salaperäisen kävijän kiinni ja jotain kautta hänen kotiosoitteensa, sotetunnuksensa ja vaimon puoluekannan.

Jyväskylän MM-rallin aikana elokuussa 2024 saatiin nalkkiin neljä elokapinallista, vaikka he eivät mitään häiriöitä aiheuttaneetkaan. Poliisi oli kuunnellut salaa heidän puheluitaan rallin aikana, koska ajattelivat, että kyllä ne jotain pahaa varmaan tekevät. Luvan kuunteluun oli antanut Pirkanmaan käräjäoikeus. Niin hämäräperäinen tämä operaatio oli, ettei poliisi uskaltanut kysyä lupaa Keski-Suomen käräjäoikeudelta.

Kova kuri ja valvonta kuuluvat aina yhteen totalitarismin kanssa. Vaikka Orwellin varoitusennuste ei vielä ole toteutunut, kummalliseen suuntaan ollaan menossa. Orpon oikeusministeriö nimitti viime vuoden lopulla työryhmän valmistelemaan perustuslakiin muutosta, jolla yksityiselämän suojaa purettaisiin. Siviili- ja sotilastiedustelun toimivaltuudet ulotettaisiin ihmisten koteihin. Perustuslain kotirauhapykälää saisi rikkoa, jos vaikka epäiltäisiin, että joku voi käyttää antennikaapelia tiedonvälittämisessä vieraalle valtiolle.

Tuorein tieto on, että sisäministeriö haluaa laajentaa Rajavartiolaitoksen toimivaltuuksia penkomaan matkustajien taskuja, tavaroita ja asiakirjoja, vaikka ko. matkustajaa ei mistään rikoksesta epäiltäisikään. Tällaisia valtuuksia ei nykyisin ole poliisillakaan.

Totalitarismissa kaiken tiedonjaon kansalaisille hoitavat diktaattori ja hänen valtuuttamansa luottohenkilöt, joista Saksassa tärkein oli Goebbels, kansanvalistus- ja propagandaministeriön johtaja. Nyt Orpon hallitus on ottanut tässä jo askeleen ja päättänyt keskittää kaikkien ministeriöiden viestinnän Valtioneuvoston kansliaan, jossa tiedonjakoa on helpompi ohjata.

Orwell kuvaa valtion tapaa valvoa kansalaisia kaksisuuntaisten televisioiden, valvontakameroiden ja piilotettujen mikrofonien avulla. Nykymaailmassa teknologia on paljon hienompaa. Orwell varoitti myös ihmisten ajatuksiin puuttumisesta. Tämä tapahtui luomalla kokonaan uusi kieli, jota vain sai käyttää, ja tästä kielestä puuttuivat kaikki vahingolliset ilmaisut. Jos väärien sanojen käyttämisestä kärysi, joutui konkreettisesti kadotukseen. Orwell käytti tästä latinan kielen termiä damnatio memoriae (muistin tuhoaminen), millä tarkoitettiin Rooman vallan aikana, että jokainen jälki ihmisestä poistettiin, ikään kuin ihmistä ei ikinä olisi ollutkaan. Tätä menetelmää käytti tehokkaasti Stalin.

kari.naskinen@gmail.com

Nauhattomien kenkien käyttäjä on kuin hiihtäjä

Nauhalliset kengät ovat juhlallisia tilaisuuksia varten, muuten käytetään nauhattomia kenkiä, jotka on helppo panna jalkaan, eikä tarvitse kyyristellä nauhoja sitomaan. Suorastaan filosofisen lähestymistavan on aiheesta ottanut Rax Rinnekangas kirjassaan Kaikki kenkieni nauhat (2025). Näin tietenkin, koska Rinnekankaan kaikki kirjat ja elokuvat ovat enemmän tai vähemmän filosofista sorttia.

Talvikengät tietenkin ovat nauhattomia, sillä nauhallisina niihin menisi siitä nauhojen kohdalta lunta. Mutta kesällä on toisin. Rinnekangas kirjoittaa, että ilman nauhoja kävelevä on kesälläkin kuin hiihtäjä. Hän näkee nauhattomat kengät kummallisina, koska niitä ei ole ikään kuin suljettu, joten niillä pitää kävellä varovasti, etteivät putoa jalasta; on siis ”hiihdettävä” nostamatta kenkiä kulkupinnasta.

Koska kirjan kansikuvana on Vincent van Goghin maalaus (1886), lukija tietää, että Rinnekangas ei käsittele kenkäasioita pelkästään näin rahvaanomaisesti. Niinpä van Goghin maalauksestakin tulee analyysia seitsemän sivua, joiden jälkeen hän siirtyy monen muun kuvataiteilijan kautta Charlie Chaplinin Kultakuumeeseen (1925), jossa kulkuri joutuu hädässään valmistamaan toisen kenkänsä ateriaksi, ja kengännauhat menevät kulkurin suuhun kuin paraskin roomalainen spagetti.

Heinäkuussa 1987 Rinnekangas kävi Kalervo Palsan luona Kittilässä. Tämä kirjassa oleva kuvakin on Rinnekankaan ottama. Rinnekangas kuvailee Palsan olemusta tuolloin hauraaksi ja hyytyneeksi muistuttaen vakavasti vahingoitetun, loppuaan lähestyvän eläimen olemusta ilman, että sille tajusi syytä. Kolme kuukautta myöhemmin lokakuussa Kalervo Palsa kuolikin 40-vuotiaana. Heinäkuussa hän oli kertonut myyneensä eläkseen keväällä kolme pientä maalausta yhden pornolehden kuvitukseksi. Melkein sata vuotta aiemmin oli Vincent van Gogh löydetty kuolleena 37-vuotiaana.

Runoilijan, teologin, fil. tri Gösta Ågrenin luona Rinnekangas kävi syksyllä 1998. Ågren oli kertonut menestyksestään kirjailijana: ”Ennen 1988 saamaani Finlandia-palkintoa minulla oli 25 lukijaa. Tultuani palkituksia ja joutuessani kulutuksen tarjottimelle minulla oli 25 000 ostajaa. Vuotta myöhemmin minulla oli taas 25 lukijaa.” Tämä johtuu kiihtyvässä ajassa jatkuvasti olevasta ajankohtaisuusvaatimuksesta. Rinnekangas pitää jumalan ihmeenä, ettei Jumala itse ole vielä menettänyt taivaallista ajattomuuttaan.

Palsalla oli Rinnekankaan käydessä sandaalit ja Ågrenin luona nautittiin teetä sukkasillaan. Sen sijaan maailman suurimmilla komentajilla on aina hienot nahka- ja nauhakengät. Näin myös nykyisin Saksassa, jossa ”saappaiden sijasta aivan normaalit kengät jalassa on jälleenrakennettu kaksi poliittista Saksaa”. 

(Mitähän Rinnekangas ajattelee siitä, kun tumman puvun ja juhlamekon kanssa käytetään nykyisin lenkkareita? Jotkin niistä ovat tarroilla kiinni.)

Arkisemmista asioista Rinnekangas kertoo taksimatkasta Tukholman keskustasta lentokentälle yhtenä perjantaina. Matkalla taksi pysäytti lähiön Systembolagetin kohdalla, Rinnekangas ihmetteli ja kuski vastasi: ”Kaikki paikalliset miehet haluavat tulla tänne aina tähän aikaan. Nythän on perjantai...”

kari.naskinen@gmail.com

Stalinin kuoleman jälkeen Lahti aktivoitui ensimmäisenä

Kauppakeskus Trion takana Lahdessa lähellä entistä Kansaneläkelaitoksen taloa on aukio, jossa on kahdeksan kivikuutiota. Ensimmäisenä vasemmalla olevan päällä lukee ”Västerås 1939”. Muiden kivien päällä on muiden ystävyyskaupunkien nimiä, mutta en saanut niistä kunnolla selvää, koska olivat lumessa ja jäässä. Todennäköisesti tässä ovat kivet kahdeksalle ensimmäiselle ystävyyskaupungille, mutta uudemmat eivät ole tällaisia huomionosoituksia saaneet. Nykyisin Lahdella on ystävyyskaupunkeja 13 ja Nastolan myötäjäisinä tuli lisäksi neljä ystävyyskuntaa.

Västeråsin kohdalla oleva vuosiluku on outo. Päijät-Hämeen tutkimusseuran uusimmassa vuosikirjassa 2025 on ensimmäinen Lahden ja Västeråsin ystävyyssuhdetta koskeva ajankohta talvisodan päivä 10.2.1940, jolloin Ruotsin 12 suurimman kaupungin ja kahden kunnallisliiton kokouksessa Lahti nimettiin Västeråsin ”adoptiokaupungiksi”. Yhteistyö alkoi heti Västeråsin lähetettyä korjausauton, kuparilevyjä ja sähkötarvikkeita kauungintalon pommitusvaurioiden korjaamiseksi. Myöhemmin samana vuonna saatiin Västeråsista satakunta pientaloa koottaviksi Lahdessa kahdelle pientaloalueelle.

Ystävyyskaupunkijutun vuosikirjaan on kirjoittanut valtiot. tri Ilkka Haapola, joka on perehtynyt hyvin Lahden ystävyyskaupunkitoimintaan. Käytännössäkin hän on siinä mukana toimiessaan Suomi–Unkari-seuran hallituksen jäsenenä sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla. Pécs on hänelle tietenkin erittäin tuttu ystävyyskaupunki.

Haapola kehuu kaupunginjohtaja Olavi Kajalaa ystävyyskaupunkiasian edistämisestä. Kajalalla oli monia kansainvälisiä yhteyksiä, kun hän mm. toimi Suomi–Neuvostoliitto-seuran Lahden osaston jäsenenä, Suomi–Unkari-seuran johtokunnan jäsenenä, Suomi–Romania-seuran hallituksen jäsenenä ja oli Pohjola-Nordenin Lahden yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana 1943-49.

NEUVOSTOLIITTOON
ENNEN TURKULAISIA

Västeråsin jälkeen olivat vuorossa 1947 muiden Pohjoismaiden ystävyyskaupungit Akureyri, Randers ja Ålesund. Sitten mentiin itärajan yli. Kajalan aloitteellisuuden ansiosta Lahti oli ensimmäinen suomalainen kaupunki, joka Stalinin kuoleman jälkeen 1953 aktivoitui sinne suntaan kaupunkienvälisessä ystävyydessä. Turku hävisi niukasti.

Josif Stalin kuoli maaliskuussa ja Lahdesta lähti ensimmäinen ystävyysvaltuuskunta Zaporozhjeen syyskuussa. Matkalle Neuvostoliittoon vielä kuuluneeseen Ukrainaan osallistuivat Kajalan lisäksi teknillinen apulaiskaupunginjohtaja Reino Vornanen sekä kaupunginhallituksen jäsenet, varatuomari Ossi Kivekäs, sihteeri Antti Nurminen ja työläistarkastaja Niilo Pitkäsilta.

Tätä ennen jo helmikuussa oli kuitenkin Zaporozhjen delegaatio vieraillut Salpausselän kisoissa. Viralliseksi ystävyyskaupunkisuhteen alkamisajankohdaksi on kuitenkin merkitty syyskuu 1953 ja silloin lahtelaisten vierailun yhteydessä on pantu nimiä sopimuspaperiin.

Turku joka tapauksessa myöhästyi lahtelaisista kuukauden, koska Turun delegaatio kävi ystävyyskaupunkisopimuksen allekirjoittamassa Leningradissa lokakuussa 1953.

METALLIVALURI JA
PUUSEPPÄ SEKAISIN

Haapola kirjoittaa siitäkin, miten Zaporozhje valikoitui ystävyyskaupungiksi vahingossa. Lahti oli etsinyt kumppanikseen puusepänteollisuuteen erikoistunutta kaupunkia, mutta tulkkina toiminut kansanedustaja Hemming Lindqvist (SKDL) sotki keskenään venäjän kielen puuseppää ja metallivaluria tarkoittavat sanat stoljar ja stalevar. Niinpä Lahti sai parikseen metallivalimoihin erikoistuneen Zaporozhjen (nyk. Zaporizhzhja). Siellä toimi autotehdaskin, jossa valmistettiin pieniä Zaporozhets-autoja (Suomessa nimenä Jalta).

Toinenkin versio tästä on. Kajalan muistikuvan mukaan valintaan vaikutti sen sijaan Ilja Repinin maalaus Turkin sulttaanin kirjettä kirjoittavista zaporogeista: ”En aivan varmasti muista millä perusteilla juuri Zaporozhje tuli valituksi. Pääsyynä lienee ollut se, että Repinin kuulusta taulusta olimme saaneet zaporozjelaisista sen kuva, että heidän kanssaan varmasti viihtyy mainiosti.”

Vuonna 1982 vierailin Zaporozhjessa lehtimiesdelagaatiossa. Mekin viihdyimme erinomaisesti. Majoitumme Lahti-hotellissa ja tutustuimme kaupunkiin niin maan perusteellisesti. Energialaitoksella meille esiteltiin isoa valokuvaa laitoksen kuuluisimmasta työn sankarista, korkeushypyn entisestä ME-miehestä Vladimir Jashtshenkosta (235), lastentarhassa esitin lapsille suomalaista ripaskaa ja illalla nostimme Lahti-ravintolassa votkamaljoja ystävyydelle ja yhteistyölle.

Valtuuskuntamme johtajana oli Lahden ystävyyskaupunkitoimikunnan pitkäaikainen sihteeri, äänilevymies Esa Juurola, joka muutama vuosi sitten kertoi Facebookissa Kajalan vierailusta Zaporozhjessa silloin 1953. Kajala valmistautui matkaan perehtymällä sekä neuvostoliittolaisen että suomalaisen maatalouden faktoihin, koska arveli heitä vietävän siellä läheiseen karjatalouskolhoosiin. Niin kävikin ja siellä kolhoosilaiset pääsivät kyselemään Kajalalta Suomesta.

”Paljonko suomalainen lypsykarja tuotti maitoa ja voita vuodessa”, kysyttiin. Kajala katsoi muistiinpanojaan ja ilmoitti Kujalan maatalousoppilaitokselta saamansa luvut. Kolhoositalonpojat katsoivat toisiinsa, mutta eivät sanoneet mitään.

Sitten joku kysyi, paljonko paras suomalainen lehmä tuotti maitoa vuodessa. Tähänkin Kajalalla oli lehtiössään tarkat numerot, jotka kerrottuaan koko kolhoosin väki puhkesi iloiseen nauruun – mainio jutunkertoja tämä ystäväkaupungin johtaja.

Ensimmäinen iso ja näyttävä suomalais-neuvostoliittolainen ystävyyskaupunkikokous pidettiin Leningradissa 1969. Lahdessa sellainen järjestettiin 1985.

kari.naskinen@gmail.com