Kansallissosialismi hurmaannutti

Suomen säveltäjät ry:n 80-vuotisjuhlassa Turussa esitettiin Jean Sibeliuksen Ett ensamt skidspår (Yksinäinen hiihtolatu). Osana sitä oli lausujan esitys runosta, jonka oli kirjoittanut Bertel Gripenberg. Konsertti tuli eilen radiosta, ja myös tämä runoilija oli juuri tullut tutuksi sosiaalihistoriallisesta tukimuksesta suomenruotsalaisen älymystön vinksahtamisesta ihailemaan Hitlerin kansallissosialismia. Tähän porukkaan kuului Sibeliuskin, jonka natsiyhteyksistä Sibeliustalon entinen toimitusjohtaja Antti Vihinen teki tohtorinväitöskirjankin (2001). Nyt Carl-Johan Holmlund on tehnyt laajan tutkimuksen näistä 30-40-lukujen poliittisista pyhiinvaeltajista. Tutkimuskirjan nimi on Tito Colliander ja Hitlerin Saksa (2025), mutta siinä käydään läpi koko suomenruotsalaisen sivistyneistön hurmaantuminen Saksan uuteen meininkiin.

Tilanne oli tuolloin aivan erilainen kuin nyt, kun äärioikeistolaiset puolueet ja niiden tukena olevat ryhmittymät lähestyvät Hitlerin aikaa toisella tavalla. Ne ihailevat vain sitä, miten Hitler suhtautui vähänkin poikkeaviin ihmisiin. Tällä hetkelläkin on meneillään rahankeräys, jonka tavoitteena on hankkia "Kansallismielisten liittoumalle" oma kiinteistö Kotkanpesä, nimi siis sama kuin oli Hitlerin loma-asunnolla Berchtensgadenissa.

Sen sijaan Sibeliuksen, Gripenbergin ja Collianderin perusteluissa ei rasismia ollut pätkääkään. Sen sijaan he hämmästelivät ja ihailivat sitä, miten asiat Kolmannessa valtakunnassa näyttivät pinnalta katsoen olevan: kaduilla oli siistiä, järjestys oli hyvä, ei näkynyt kerjäläisiä, ihmiset näyttivät puhtailta ja tyytyväisiltä, kaikilla oli töitä, rikollisuus oli oleellisesti vähentynyt jne. Vielä 1942 Suomesta osallistuivat Weimarin kirjailijakokoukseen Tito Colliander, V.A. Koskenniemi, Yrjö Soini, Maila Talvio, Örnulf Tigerstedt ja Mika Waltari.

Pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi natsismiin/fasismiin hurahtaneita suomalaisia oli paljon muitakin: Wäinö Aaltonen, Heikki Asunta, Lauri Haarla, Eino Kaila, Viljo Kajava, Yrjö Kilpinen, Arvi Kivimaa, Yrjö Koivukari, Matti Kuusi, Rolf Nevanlinna, Olavi Paavolainen, A.I. Virtanen, Georg Henrik von Wright…

Tutkimuksen nimen mukaisesti Tito Colliander edustaa kirjassa suomenruotsalaisen sivistyneistön kärkeä. Niin vahva hänen uskonsa NSDAP:n johtamaan Saksaan oli, että vielä kesällä 1944 hän avomielisen myönteisesti puolusti sen yhtyeiskuntajärjestelmää ja oli varma Saksan voitosta sodassa.

Kansainvälisesti Holmlund mainitsee vastaavanlaisina seikkailijoina Gottfried Bennin, Ingmar Bergmanin, Louis-Ferdinand Celinen, Knut Hamsunin, Martin Heideggerin, Verner von Heidenstamin, Ernst Jüngerin, D.H. Lawrencen, Luigi Pirandellon, Ezra Poundin ja William Butler Yeatsin.

Tällainen populistinen listahan tästä näyttää tulevan, mutta oli niitä toisinajattelijoitakin, joskin vähän. Holmlundin lähdekirjallisuus ja -tutkimukset ovat olleet laajat, ja niistä hän tuo esille Hitlerin etenemisen vastustajina julkisesti olleet Elmer Diktoniuksen, Yrjö Hirnin, Matti Kurjensaaren, Arvid Mörnen, Raoul Palmgrenin, F.E. Silanpään, Tatu Vaaskiven, Katri Valan ja Lauri Viljasen.

SAKSA-INNOSTUS
TIIVISTYI 1918

Suomessa lähentyminen Saksaan oli alkanut jo vuosisadan alussa ja tiivistyi 1918, kun valkoiset saksalaisten avustamina voittivat punikit. Kahtiajako oli selvä. Toukokuun 12. päivänä oli Kyösti Wilkuna toimeenpanemassa venäläisten sotilaiden teloitusta Kotkassa (osoittautuivat myöhemmin inkeriläisiksi ja virolaisiksi). Samoihin aikoihin Juhani Aho, Volter Kilpi ja Eino Leino yrittivät tahoillaan vedota humanismiin ja rangaistusmielialan hälventämiseen. Ei auttanut, kärpäsen surinaa.

Lisävauhtia saksalaissuuntaukseen antoi Suomalais-saksalaisen seuran perustaminen 1918, ja kolme vuotta myöhemmin perustettiin Nordische Gesellschaft edistämään Saksan ja Suomen kulttuuriyhteistyötä. Kun maiden välillä lisääntyi myös taloudellinen yhteistyö, tuleva suuntaus oli kiveen hakattu.

Kevään 1918 jälkeen syntyi myös ”äärivalkoisuutta” painottava liikehdintä. Eivät pitäneet vallanjakoa oikeana, koska se ei vastannut punaisten kapinan matalaksi lyömistä. Armoa ei olisi pitänyt antaa. Tästä ilmapiiristä tavallaan saivat myöhemmin alkunsa fasistiset IKL, Lapuanliike, AKS, Itsenäisyyden liitto, Vapaussodan rintamamiesten liitto, Lalli-liitto, Suomen Lukko, Sinimustat ja Suomen heimosoturien liitto.

Selvästi kansallissosialistisin ideoin ja niitä peittelemättä perustettiin 1930-40-luvuilla myös vähemmälle huomiolle julkisuudessa jääneet Suomen kansallissosialistinen liitto, Kansallissosialistinen järjestö, Suomen kansallissosialistit, Suomen kansan järjestö, Suomalaissosialistinen työväenpuolue, Suomen kansallissosialistinen työjärjestö, Suomen työrintama, Iskumiehet, Suomalaisen työn puolue, Yhteisrintama ja Siniristi.

Vielä 1942 perustettiin Suomen valtakunnan liitto. Ensin laadittiin periaateohjelma ja lopullinen ohjelma oli tarkoitus hyväksyä sen jälkeen, kun Saksa olisi Suomen avulla voittanut sodan. Puheenjohtaja oli silmätautiopin professori Mauno Vannas ja toiminnassa mukana olivat myös Rolf Nevanlinna sekä akateemikot Yrjö Kilpinen ja Wäinö Aaltonen. Professori Nevanlinna oli muutenkin aktiivinen, oli jo 1933 ollut perustamassa IKL:n ravintolaa Mustaa Karhua Helsinkiin Keskuskatu 7:ssä.

Hurjaa on ollut meininki. Unelma uudesta yhteiskunnasta eli, ja uuteen yhteiskuntaan piti kasvattaa uudenlainen ihminen.

kari.naskinen@gmail.com

Kirjanpainajan levinneisyys lineaarisen ajattelun vyöhykkeellä

Helsingin kirjamessuilla lokakuussa menin Tutkijaliiton osastolta ostamaan uuden esseekirjasarjan kakkosnumeroa Melankolian paluusta (2025), koska ensimmäinen numero Kokeellisen musiikin hiljaisuuksista (2025) oli ollut erinomainen. Tutkijaliiton osastolla ollut esittelijä sanoi siinä heti, että jos kerran olen pitänyt ykkösnumerosta, niin kannattaa ehdottomasti ostaa melankoliaesseen lisäksi myös uusin julkaisu, jonka nimi on tämän jutun otsikossa. Koska työurani aikana olin paljon tekemisissä kirjanpainajienkin kanssa, ostin tämänkin esseen ja kyllä kannatti.

Tässä Para-julkaisusarjan kolmannessa tutkielmassa Arja Karhumaa kuljettaa rinnakkain kahta oliota: Ips typographus, kirjanpainajaksi nimetty kuoriainen, ja Homo typographicus, ”typografinen ihminen”. Arja Karhumaa on Aalto-yliopiston taiteiden, suunnittelun ja visuaalisen viestinnän muotoilun professori. Tässä tutkimusesseessä hän sekoittaa tunnettujen tiedonalojen käsitteitä ja tekstilajeja radikaalilla tavalla sekä ravistelee käsityksiä kirjoituksen, painamisen ja ajattelun inhimillisyydestä ja lineaarisuudesta. Vaikeasti muotoiltu, mutta lukukokemuksena essee on suorastaan hurjan inspiroiva.

Ips typographus -nimen tälle kuusipuissa painotyötään tekevälle koppakuoriaislajille antoi Carl Linnaeus tärkeässä teoksessaan Systema naturae (1758). Myöhemmin hänet tunnettiin paremmin nimellä Carl von Linné. Arja Karhumaan keksimä Homo typographicus puolestaan syntyi 1400-luvun Eurooopassa, kun Johannes Gutenberg keksi valaa latinalaisen kirjaimiston metallista ja kirjojen painamisen niiden avulla. Öljypohjaisen painovärin hän omaksui taidemaalareilta, kaivertamisen ja valamisen kultasepiltä sekä painoprässin rakenteen viinintekijöiltä.

Typos-sana tarkoittaa jäljen jättämistä esim. painauman muodossa. Graphein-sana taas kirjoitettujen merkkien kaivertamista. Kun nämä sanat pannaan yhteen typografiaksi, saadaan painaumankaivertamista tai kirjoitetun merkin toistamista.

Vielä 1700-luvulla eivät metsäasiantuntijat olleet varmoja siitä, onko kaarnakuoriainen metsän onnettomuuden syy vai seuraus. Nyt tiedetään, että kuusipuissa elävä kuoriainen on omilta seurauksiltaan kahtalainen: eläviin kuusiin etsiytyessään se aiheuttaa paljon tuhoa, mutta kuolleissa puissa touhutessaan se toteuttaa rooliaan järjestelmässä, jonka mukaan vanhat kuusikot uudistuvat. Tästä jälkimmäisestä on sellaisia todisteita, että mikä nähdään häiriöksi, on osa kuusimetsän monimuotoisuuden ylläpitämistä. Kirjanpainaja luo aukkoja ja metsänreunoja, joilla kuuset kuolevat, mutta nämä aukot kutsuvat elämää ja luovat sitä vuosikymmeniksi. Tämänkaltaiset tiedot kirjassa on lähdeviittein varmistettu. Tätä asiaa koskevalla tekstisivulla Arja Karhumaa on kuitenkin pannut alaviitteeksi, että Itävallassa 1993-97 Ips typographus tuhosi 8,2 miljoonaa kuutiota Homo Typographiuksen puutavaraa. Näitä faktatietoja on mukana suurempinakin lukuina.

Arja Karhumaan 62-sivuinen essee on itsessään typografinen taideteos. Siinä on hauskasti jopa yhdistetty vilnalaisen Petro ofsetas -kirjapainon ja kirjanpainajakuoriaisen jäljet. Yhdellä sivulla kerrotaan Gutenbergiäkin vanhemmista papyrus- ja pergamanttikäsikirjoituksista niin, että tekstin läpi on ikään kuin kuoriaisen jättämä kaiverrusjäki. Muutamissa luvuissa taas painokoneen tekemät pilkut on korvattu kuoriaista muistuttaen mustilla pampuloilla •. On myös sivuja • joita voi tarkastella sekä kaunokirjallisina että graafisen taiteen teoksina. Yhdessä sellaisessa esseisti on yhdistänyt Charles Darwinia (1859) ja Alejo Carpentieria (1958):

Tulee vielä päivä,
jolloin ihminen
keksii aakkosiston
kalsedonin välkkeestä
ja koin jäljistä
ja saa tietää,
että jokainen täplikäs
etana on kerran
ollut runo.

Darwinin Lajien synty ilmestyi sata vuotta Linnaeuksen suurteoksen jälkeen. Siinä Darwin havainnollisti kuinka lajit eivät synny itsenäisesti eivätkä lineaarisesti, vaan jaetuista aineksista jatkuvan haarautumisen ja luonnonvalinnan kautta. Ips typographus ja Homo typographicus ovat myös jossain haarautuneet niin, että toinen on kehittynyt osittain toisenlaiseksi kuin toinen. Lineaarista kehitystä Darwin kuvaa aakkosilla!

Hieno kaunokirjallinen tietokirja.

kari.naskinen@gmail.com

Konsensus voi taas hyvin

Yhteisymmärrystä yhteisistä asioista tarkoittava sana konsensus oli Lahden politiikassa voimakkaimmillaan 1980-90-luvuilla. Tarkoitettiin lähinnä SDP:n ja Kokoomuksen hyvin toiminutta rinnaineloa. Nyt tämä sopuisuus on palannut, mikä näkyi ja kuului myös eilen Lahden sos.dem. työväenyhdistyksen 125-vuotisjuhlassa. Tilanne on tosin erilainen valtakunnanpolitiikassa, kuten tutusti ilmeni SDP:n puheenjohtajan Antti Lindtmanin puheesta. Paikallistasolla asiat sujuvat kuitenkin toisin. Juhlan jälkeen pidetyssä jatkoistunnossa kansanedustaja Mika Kari sanoi olevan taas hienoa, että tällaisessakin tilaisuudessa voidaan olla yhdessä muidenkin puolueiden edustajien kanssa.

Kansantalossa pidetyssä juhlassa istui takanani useampi Kokoomuksen edustaja. Saimme kuulla työväenyhdistyksen puheenjohtajan Kimi Uosukaisen (kuvassa) juhlapuheen, jossa hän palasi niihin koviin aikoihin, jolloin yhdistys vuosituhannen vaihteessa perustettiin. Vastakkainasettelu työväestön ja porvarien välillä oli kovaa.

”Kun ensimmäistä työväentaloa alettiin Radiomäelle rakentaa, kiellettiin hirsien kuljettaminen katua pitkin hautausmaan ohi. Ei auttanut muu, kuin vetää hirret kovalla työllä ylös Radiomäen rinnettä pitkin”, kertoi Uosukainen.

Radiomäkeä ei vielä silloin Lahden kauppalassa tunnettu tuolla nimellä, koska mäellä ei vielä ollut Yleisradion radioasemaa eikä radiomastoja. Jo 1850-luvulla oli kuitenkin Alexander Hallsténin maantiedon oppikirjassa käytetty nimeä Salpausselänne, joka myöhemmin tiivistyi Salpausseläksi. Tähän harjumuodostelmaan kuuluvana osana tästä nykyisen Radiomäen ja hautausmaan alueesta käytettiin nimeä, josta tammikuun alussa 1902 vihitty rakennuskin sai nimekseen Selänmäen työväentalo. Se tuhoutui tulipalossa 1911.

KONSENSUS EI ULOTU
YHDISTYSTOIMINTAAN

Juhlassa vastasi musiikista Jyväskylän työväenyhdistyksen soittokunta Kajastus (per. 1891), joka aloitti tilaisuuden Marseljeesilla ja Internationalilla. Lahdessa ei tällaista pumppua enää ole. Jyväskyläläisistä tuli mieleen, että siellä ei ole kuin yksi työväenyhdistys. Lahdessa tällaiseen konsensukseen ei ole päästy, vaan täällä toimivat ison Lahden ty:n lisäksi myös Etelä-Lahden sosialidemokraatit ry, Lahden ammatillinen sos.dem. yhdistys, Lahden sos.dem. naisyhdistys, Salpausselän demarit ja Nastolan sosialidemokraatit.

Näistä vanhin on tammikuussa 1900 perustettu Lahden sosialidemokraattinen naisyhdistys, joka muutama viikko sitten omat 125-vuotisjuhlansa pitikin. Lahden ty. perustettiin elokuussaa 1900.

Noihin aikoihin Lahden kylä kuului vielä Hollolan isoon pitäjään, eikä täällä asukkaitakaan ollut kuin pari tuhatta. Tämä epäitsenäinen kauppala sai kaupunkioikeudet 1.11.1905 ja samalla Lahti itsenäistyi irti Hollolasta.

Lindtmanin ja Uosukaisen puheissa palattiin muutenkin historiallisiin asioihin, joista rajuin oli tietenkin vuoden 1918 kapina, josta nykyisin käytetään termiä sisällissota, ettei kenellekään tule paha mieli. Tuossa vaiheessa Lahden asukasluku oli 5200, ja sodan ratkaisua konkretisoi hyvin se, että valkoisia tuli auttamaan 3000 saksalaista sotilasta. Sodan loppunäytös tapahtui Fellmanin pellolla ja Hennalan keskitysleirissä, jossa oli suurimmillaan yli 10 000 punavankia. Joukkotelloituksissa tapettiin 745 vankia, joista yli 200 oli naisia, nuorin 14-vuotias.

Hennalan kuolemanleiri toimi tokokuusta 1918 marraskuuhun 1919. Tuona aikana kuoli teloitettujen lisäksi 1167 vankia, osa huonon ruuan takia.

Kevyestä ohjelmasta eilisessä juhlassa vastasi Lahden Uusi Työväen Näyttämö, joka esitti Timo Taulon kirjoittaman ja Aadolf Kärjen säveltämän laulunäytelmän Herra Heleniuksen iloiset rouvat. Näytelmässä ei oltu Windsorissa, vaan Selänpään työväentalon jälkeen rakennetussa työväentalossa Nastolankadulla, jossa se vanha Työväen Näyttämö harjoittelee kassakappaletta Etelämeren satu (1934). Teatteriryhmään kuuluu myös sähkömittarinlukija Reino Helenius, joka tekee käsikirjoitusta. Myöhemmin Helenius suomensi nimensä Reino Helismaaksi.

Kansantalon näytelmähistoriaan liittyy sekin, että sos.dem.-henkinen Lahden Lauantainäyttämö aloitti siellä toimintansa 1985 esittämällä Yrjö Soinin Palokunnanjuhlat. Sen yksi päänäyttelijöistä Timo Ahonen istui eilen eturivissä.

kari.naskinen@gmail.com

Maailmankaikkeuden uudet ihmeet

Lehdessä oli eilen uutinen, jonka mukaan Lofar-radioteleskoopilla oli saatu uutta tietoa oman aurinkokuntamme liikkumisesta maailman kaikkeudessa. Kaikkihan me tiedämme, että universumi on koko ajan alkupamauksesta lähtien laajentunut ja tämä vain jatkuu. Tämä laajentuminen ja muu liike Linnunradan ympärillä on niin vinhaa, että maapallon vauhdiksi on tutkittu 792 000 km/t eli kolme kertaa lujempaa kuin oli tätä ennen arvioitu. Hurja vauhti, mutta ei tunnu missään, ja kaiken lisäksi pyörii.

Tällaisia ja muita ihmeitä maailma on täynnä. Niin kuin se Einsteinin suhteellisuusteorian tieto, että aika kaareutuu painovoiman vaikutuksesta.

Keski-Suomen pahoinvointialueelta tuli jokin aika sitten esille sellainenkin ihme, että Äänekoskella piti palvelutaloissa lopettaa kahvin ja karjalanpiirakokoiden tarjoaminen siellä käyville soittajille ja muille esiintyjille. Koska sotealueen talous siellä on kuralla, ovat johtajatkin lähteneet lätkimään ja nyt pitää tarjoiluistakin säästää, koska kahvikupillisen tarjoaminen soittajalle maksaa aina 20 senttiä. Joten kuivin suin jäädään esityksen jälkeen sinne juttelemaan.

Pirkanmaan alueella taas Hämeenkosken päivätoimintakeskuksessa piti lopettaa pullan leipominen ja kahvin keittäminen vanhuksille, koska elintarvikelaki on jotenkin muuttunut. Se kuitenkin sallitaan nykyisessä 792 000 km:n tuntivauhdissa, että joulupipareita saa leipoa salin puolella, mutta keittiöön niitä ei saa mennä paistamaan. Monella meistä on kuitenkin kokemusta siitä, että piparien syöminen raakana voi panna mahan kuralle, mutta mummoillahan onkin vaipat housuissa.

Einsteinin teoriassa on sellainenkin kummallisuus, että suuremman massan lähellä aika kuluu hitaammin kuin sen ulkopuolella, jossa aika-avaruus on suorempaa. Jos Lahden kaikkien aikojen paras painovoimanostaja Taito Haara hurjimmillaan ollessaan käveli Aleksanterinkadulla, hänen lähellään aika ei mennyt yhtä nopeasti kuin muilla kävelijöillä. Nykyisin Taito Haara on lihaksiltaan taas hoikassa kunnossa ja hänen tullessa vastaan ei enää huomaa ajankulussa edes hetkellisesti mitään erikoista.

Sitten on se musta aukko, jossa on niin raju painovoima, että sieltä ei pääse mikään ulos, jos joku hullu sinne eksyisi. Valokaan ei pääse ulos. Jos vaikka meidän aurinko ja karjalanpiirakat muuttuisivat mustiksi aukoiksi, ne katoaisivat näkyvistä, ei näkyisi edes mustaa eikä rypytettyjä reunoja. Uskoo jo huvittaa.

Mitenhän Suomelle ja sotealueille käy, kun EU pani meidät jo nurkkaan häpeämään? Onko seuraava vaihe talousavun saaminen Kreikalta, ja jos sekään ei auta, meidät viskataan mustaan aukkoon?

kari.naskinen@gmail.com

Matkaopas Floria Toscan Roomaan

Vuonna 1992 tuli televisiosta suorana lähetyksenä Italian tv- ja radioyhtiön RAI:n tuottama Tosca-ooppera sen aidoilta tapahtumapaikoilta. Tämän poikkeuksellisen toteutuksen lisäksi esitys oli muutenkin kovaa luokkaa, Orchestra Sinfonica di Romaa johti Zubin Mehta, Floria Toscan roolin lauloi Catherine Malfitano, Mario Cavaradossina oli Plácido Domingo ja paroni Scarpiana Ruggero Raimondi. Taas tämä Puccinin ooppera menee Kansallisoopperassa, jossa sitä on tasaisin väliajoin esitetty vuodesta 1919 alkaen. Nyt kysymyksessä on sama produktio, jota esitettiin ensimmäisen kerran 2018-21.

Kansallisoopperaan ei ole varaa hankkia Anna Netrebkoa ja Michael Fabianoa päärooleihin, mutta korkeatasoisia solisteja on ollut omasta takaakin. Esimerkiksi 1971 olivat päärooleissa Eini Liukko-Vaara, Veikko Tyrväinen ja Usko Viitanen, pienemmissä rooleissa mm. Jorma Hynninen ja 25-vuotias Matti Salminen. Vaan eipä tässä kaikki, vuonna 1955 itse Jussi Björling vieraili Kansallisoopperan kahdessa esityksessä Cavaradossin roolissa.

Nyt kuitenkin otsikon mukaisesti Roomaan. Oopperan tapahtumat alkavat klo 12 Sant´Andrea della Vallen kirkossa (otsikkokuva) Piazza Vidonilla Vittorio Emanuele II:n ja Corso Rinascimenton risteyksessä. Se on rakennettu 1500-luvun lopulla vastareformaation kannattajien ritarikuntien toimesta. Oopperan dramaattiset vaiheet käynnistyvät, kun kirkossa Maria Magdalenan muotokuvaa maalaamassa oleva Cavarodossi kuulee Sant´Angelon vankilan tykin laukauksen. Se tarkoittaa, että kirkkoon tulleen poliittisen vangin Cesare Angelottin pako on havaittu. Kymmenen vuotta sitten kävimme tuossa pienessä basilikassa, jossa Verdin Requiem veti yhtenä iltapäivänä niin paljon kuulijoita, että kirkon kaikki lattiatkin olivat täynnä istujia.

Roomasta tullut tv-lähetys ei noudattanut oikein tapahtumien aikataulua, mutta seuraavaksi kuitenkin siirryttiin auringonlaskun aikaan ja armottoman poliisipäällikön Scarpian toimistoon. Se sijaitsee Farnesen palatsissa Tiberin vasemmalla rannalla Piazza Farnesen ja Via Giulian välissä. Palazzo Farnese on se paikka, johon Ruotsin kuningattaren kruunusta luopunut Kristiina pääsi asumaan, kun hän 1655 tuli Roomaan. Vuonna 1659 Kristiina muutti Riarion palatsiin (nyk. Corsinin palatsi), jossa kuoli 1689. Ruotsissa rakennettiin Tukholman kuninkaanlinnan pohjoinen siipi Palazzo Farnessen näköiseksi. Pohjoinen siipi otettiin käyttöön 1771.

Cavaradossi on syytettynä Angelottin paon auttamisesta. Floria Tosca tapaa Scarpian ja yrittää puhua Scarpian armahtamaan rakastettunsa. Saatuaan romanttisella valelupauksella tarvittavan paperin Tosca iskee veitsellä Scarpian kuoliaaksi.

Loppunäytös tapahtuu aamunkoitteessa Sant´Angelon linnoituksen kattotasanteella, jonne Floria Tosca on tullut lupalappunsa kanssa hakemaan Cavaradossia mukaansa. Mutta petkutusta kaikki. Cavaradossi teloitetaan ja Tosca hyppää muurilta alas kuolemaan.

Sant´Angelon sylinterinmuotoinen rakennus on alunperin keisari Hadrianuksen itselleen rakennuttama mausoleumi. Keskiajalla tästä hautakammiosta tehtiin linnoitus ja paavien asuinpaikka, ja nykyisin se toimii museona. Hadrianuksen lisäksi sinne on haudattu Antoniusten ja Severusten hallitsijalsukujen edustajia, esimerkiksi Antonio Pius, Marcus Aurelius ja Marcus Commodus.

Nämä kolme tapahtumapaikkaa ovat Roomassa hyvin saavutettavalla kävelyreitillä. Kun lähtee Vatikaanista kohti kaupungin keskustaa, tulee suoraan Sant´Angelolle, josta kääntyy oikealle antiikkinen Pont Aelius -silta. Sitä pitkin eteenpäin ja on kohta Sant´Andrea della Vallen kirkolla ja siitä vähän matkaa kohti Tiberin rantaa, jossa on komea Farnesen palatsi. Siitä sitten vielä vähän matkaa Forum Romanumille ja Colosseumille.

Toisena päivänä tai mieluummin iltana voi ottaa kohteeksi Teatro dell'Opera di Roman, joka on Piazza Beniamino Giglillä. Se on oopperatalo, joka perustettiin Costanzi-teatterin nimellä ja siellä Tosca sai kantaesityksensä 1900.

Tosca perustuu ranskalaisen näytelmäkirjailijan Victorien Sardoun viisinäytöksiseen draamaan, jonka ensi-illassa 1887 Pariisissä esitti Floria Toscaa Sarah Bernhardt!

Helsingissä Toscaa on esitetty noin 450 kertaa, ja tällä määrällä se on kaikkien aikojen tilastossa toisena Bizet´n Carmenin jälkeen. Eilen Toscana oli ruotsalainen Elisabet Strid, joka edellisen kerran lauloi täällä Krysotemiksen roolin Straussin Elektrassa kymmenen vuotta sitten. Nyt Cavaradossina oli bulgarialainen Milen Bozhkov ja Scarpiana Tuomas Pursio. Hieno ilta varmaan Halikon lukiolaisillekin, jotka parhaisiinsa pukeutuneina olivat opettajansa kanssa katsomossa.

Kolmentoista näkemäni Toscan jälkeen tämän kolmikon suomalaiset huiput ja eilistä kolmikkoa parempia ovat olleet Karita Mattila, Raimo Sirkiä ja Juha Uusitalo. Kerran nimihenkilönä lauloi myös sukulaiseni Pirkko Törnqvist, ja geeneissähän tämä meillä on, sillä joskus 90-luvulla vedin Cavaradossin aarian mökillä – sanoja ei siihen hätään ollut, mutta urheilulehdessä oli juuri jalkapallon MM-kisojen aikana Italian maajoukkueen pelaajaluettelo, joten käytin niitä nimiä.

Meillä Lahdessakin tehtiin takavuosina oopperoita aktiivisesti. Toscaa esitettiin vanhassa konserttitalossa 1979 ja roolijako oli silloista laatutasoa: Tosca Ritva Auvinen, Cavaradossi Kalevi Koskinen, Scarpia Heikki Keinonen/Pertti Lehtinen, Angelotti Aake Anttila/Olavi Aalto, suntio Jussi Lehmusmäki. Kaupunginorkesteria johti Jouko Saari, joka viime sunnuntaina täytti 81 vuotta, ja lehdet kehuivat:

”Ritva Auvinen on tällä hetkellä suomalaisen oopperan primadonna numero yksi.” (Uusi Suomi)
”Kalevi Koskisella oli voittoisa ilta. Sen tiesi jo ensimmäisestä aariasta.” (Helsingin Sanomat)
”Jouko Saari osoittautui herkkävireiseksi ja varmaotteiseksi oopperakapellimestariksi.” (ESS)

kari.naskinen@gmail.com