Kävelykadut ovat kapitalistien hankkeita

Pariisin ydinkeskustasta lopetetaan autoliikenne kokonaan vuoteen 2024 mennessä. Ovat varmaan saaneet kannustavaa tietoa Jyväskylästä, jossa kaupungin pääkatu muutettiin aikoja sitten kävelykaduksi, ja nyt siitä on tullut suorastaan Jyväskylän tunnusmerkki. Kaupungin elinkeinoyksikön projektipäällikkö Janne Viitamies sanoi tällä viikolla, että Kauppakadulla liikkuu päivittäin keskimäärin 10 000 jalankulkijaa, perjantaisin ja lauantaisin jopa yli 15 000. Viitamiehen mukaan Sokoksen kulmalla oleva Kompassi-risteys on yksi Suomen vilkkaimmista jalankulkupaikoista.

Viitamies on alan miehiä. Hän väitteli tohtoriksi Helsingin ”kävelykatutaisteluista” 1968 - 2004 ja on toiminut kaupunkikehittäjänä ja -tutkijana Helsingissä, Vantaalla, Mikkelissä, Lahdessa ja nyt Jyväskylässä viimeiset kuusi vuotta. Viitamiehen väitöskirjaa en ole lukenut, mutta ilmeisesti siihen perustuu hänen kirjoituksensa kävelykatujen hauskasta Helsingistä, joka on professori Laura Kolben 60-vuotisjuhlakirjassa (2017). Siinä Viitamies käy läpi sitä kävelykatupolemiikkia ja päätöksentekoprosessia, joka alkoi 1960-luvun lopulla, kun opiskelijat alkoivat osoittaa mieltään Vietnamin sotaa, Biafran nälänhätää ja Helsingin autoruuhkia vastaan. Mielenkiintoinen yhdistelmä, jonka pontimena oli ensin vasemmistolaisuus ja sitten siihen yhtyneenä myös vihreä aate.

Autoliikenne oli Helsingin politiikassa iso ideologinen jakaja. Oikeisto kannatti tietenkin yksityisautoilun vapauksia ja vasemmisto yhtä tietenkin joukkoliikenteelle annettavia etuoikeuksia. Kävely-Aleksista tehtiin valtuustoaloite jo 60-luvulla, mutta tuloksetta. Peräti Korkein hallinto-oikeus vahvisti 1972, että kadut piti kaupunkisuunnittelussa käsittää ensi sijassa liikenteellisesti, mikä sekin tehokkaasti vaikutti kävelykatuja vastaan.

Kävelykatutoimikuntakin perustettiin ja sen mielestä Aleksanterinkatu pitäisi rauhoittaa autoliikenteeltä, koska se edistäisi alueen liiketoimintaa. Toimikunnan puheenjohtajana oli kaupunginvaltuutettu Arvo Salo (SDP).

Vasta 90-luvun alkuvuosina tämä jäätynyt konflikti laukesi, kun Mikonkatu muutettiin kävelykaduksi. Helsingin kävelykeskustan vähittäinen toteutuminen tapahtui Stockmannin ja muiden kiinteistönomistajien kapitalistisena projektina, kuten Viitamies kirjoittaa. Siinä kadut määriteltiin uudella tavalla kaupalliseksi toimintaympäristöksi. Katujen käveltävyys ymmärrettiin enemmän keskustassa liikkuvien asiakkaiden viihtymistä lisäävänä kuin liikennepoliittisena toimenpiteenä.

Helsingin kävelykeskusta ei siis syntynyt vasemmisto- eikä viheraatteellisena konstruktiona, vaan bisneksen ehdoilla. - ”Hauska käveltävä kaupunki muodostaa myös kansalaisyhteiskunnan kirjavan toimintapaikan. Voidaanko kuvitella liberaalia demokratiaa ilman julkista tilaa, joka on aina myös heikoimpienkin yksilöiden ja ryhmien käytettävissä”, kysyy Viitamies, entinen SDP:n kansanedustaja 1995-99 Mikkelin vaalipiiristä. Ja sanoihan edellinen pormestari Jussi Pajunenkin (Kok) Helsingin Sanomissa 2015, että Helsinki on muuttunut hauskemmaksi.

Kaikki eivät ole samaa mieltä. Kun Jyväskylän Kauppakatuakin joskus viikonvaihdeiltana kävelee, se muistuttaa enemmän kusi- ja känniränniä kuin kansalaisyhteiskunnan hauskaa toimintapaikkaa.

Jyväskylän ydinkeskustassa on vähittäiskauppojen määrä vähentynyt monta vuotta peräkkäin. Johtuneeko koronasta, mutta viime aikoina tilanne on taas piristynyt. Uusia yrityksiä on avattu, kahviloita, ravintoloita, pieniä putiikkeja ym.

Sitten ovat ne kaupungin toiset osat, joissa ovat isot marketit. Ne ovat hyviä olemassa ja näin tämä kaksoissysteemi toimii.

kari.naskinen@gmail.com

Kansalaisyhteiskunnan perinne Venäjällä vanhastaan heiveröinen

Kansalaisten vapaaehtoistoiminta, joka vähänkin sivuaa julkisen sektorin toimintaa, on tällä hetkellä kuristettu Venäjällä hiljaiseksi. Vuosina 1990-91 Neuvostoliiton Tiedeakatemian sosiologian laitoksilla Moskovassa ja Leningradissa työskennellyt sosiologi Risto Alapuro sanoi, että kansalaisten omaehtoinen järjestötoiminta ei vanhastaankaan ollut kovin laajaa, ja esimerkiksi silloin Neuvostoliiton hajoamisen aikohin eivät ihmiset juurikaan yhdistyksiin kuuluneet. Alapuro luennoi Venäläisen kirjallisuuden seuran tilaisuudessa, jossa hän kuitenkin kertoi, että Neuvostoliiton viimeisenä vuosina jopa NKP oli alkanut ottaa kansalaistoiminnan kehittämisen esille kannanotoissaan. Perestroikan aikana kansalaisyhteiskunta-termikin tuli käyttöön ja puolueenkin taholta sanottiin, että kansa ei ole valtiota varten, vaan valtio kansaa varten.

Kun Venäjällä viimeksi tutkittiin, niin 17 prosenttia ihmisistä sanoi kuluneen vuoden aikana käyneensä jonkin yhdistyksen järjestämässä tilaisuudessa. Suomessa vastaava luku oli 49 prosenttia. Lisäksi Alapuro sanoi eroa olevan siinä, että siinä missä suomalaiset yhdistykset toimivat vaikkapa oman sektorinsa edunvalvonnan hyväksi, Venäjällä yhdistystoiminta on enemmän ihmistenvälistä tapaamista, sellaista leppoisaa yhdessäoloa. Tämä johtuu siitäkin, että kansalaisjärjestöjen toimintavapaudet ja -mahdollisuudet ovat rajatut ja valtionhallinnon kontrolli tiukkaa.

”Silloin perestroikan viimeisessä vaiheessa valta ei ollut kenenkään hallussa, vaan vallitsi jonkinlainen epäjatkuvuustila neuvostovallan ja sitä seuraavan mutta hahmottumattoman uuden regiimin välissä. Systeemi oli sortumassa sisältäpäin, eivätkä edes kommunistit enää uskoneet marxismi-leninismiin”, sanoi Alapuro.

”Nyt tilanne on aivan toisenlainen. Valta on täysin Putinin hallinnolla. Nykyjärjestelmää pidetään yllä kovakouraisella vallankäytöllä, jota terästää muisto 30 vuoden takaisesta hallitsemattomasta tilanteesta ja pelko sen toistumisesta. Tukea tulee myös väestöltä, joka ei ole unohtanut perestroikan aikaista ja sen jälkeistä sekasortoa.”

”Valta on aina riippuvainen henkilöistä. Nyt tilanne on ainakin ulospäin näyttäen selväpiirteinen, mutta jos tilanne kriisiytyy, voi eliittiryhmien uskollisuus hallintoon horjua tai romahtaa. Sellaisessa vaiheessa kansalaisyhteiskunnalla on mahdollisuus voimistua, ja johan tälläkin hetkellä eliittiryhmissäkin ilmenee sodan vastustamista”, sanoi Alapuro.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Meri Kulmala Aleksanteri-instituutista käsitteli tohtorinväitöksessään kansalaisyhteiskuntaa Sortavalan piirikunnassa. Siellä on yhteiskunnallisiin epäkohtiin pystytty puuttumaan ja muuttamaan asioita parempaan suuntaan, esimerkkinä lastensuojelu. Kansalaisjärjestöt ovat olleet merkittävässä roolissa lasten oikeuksien parantamisessa Venäjällä. Toimimatonta lastenkotijärjestelmää on purettu ja kansalaistoiminnan panos tällä perhepolitiikan lohkolla on toivotettu valtion toimesta tervetulleeksi. Toisaalta sitten valtion politiikkaan kriittisesti suhtautuvien järjestöjen toimintaa hankaloitetaan ja häiritään.

Erityisen ahtaalla ovat ihmisoikeus- ja ympäristöjärjestöt sekä erilaisten seksuaalivähemmistöjen ja etnisten tai uskonnollisten vähemmistöryhmien aseman parantamista ajavat liikkeet.

”Suurkaupungeissa, kuten Moskovassa ja Pietarissa, kansalaisyhteiskunnan järjestäytyminen on ammattimaisempaa ja vaikuttamaan pyritään laajemmalla skaalalla, osittain ulkomailta tulevan tuen avulla. Järjestöjen liikkumatila alemmilla alueellisilla tasoilla on vapaampi, mutta niiden toiminta ei ole strategisesti niin suunnitelmallista”, Meri Kulmala arvioi.

VREMJA, RIA NOVOSTI
KOMSOMOLSKAJA PRAVDA

Helsingin Sanomien yksi Venäjä-asiantuntijoista, toimittaja Pekka Hakala puhui luennossaan Venäjän tämänhetkisestä tiedotusvälineiden tilanteesta. Se kylläkin on niin heiluvassa vaiheessa, että muutoksia tapahtuu jatkuvasti, viimeksi Novaja Gazeta lopetettiin, mutta sen tilalla on nyt alkanut ilmestyä Novaja Gazeta Europa.

Vanha Novaja Gazeta ja niin tämä uusikin edustavat niitä kriittisesti Venäjän nykytilanteeseen suhtautuvia tiedotusvälineitä, joista Hakala nosti selvimmin esille lisäksi Radio Eho Moskvyn, Radio Svobodan ja nettilehti Meduzan, joka on varsinaisesti eliminoitu pimeäksi, mutta toimii mutkan kautta Riiasta käsin.

”Televisio on kuitenkin se, mistä kansa keskeisimmin tietonsa saa. Päälähteet ovat valtiolliset Ykköskanavan uutisohjelma Vremja, Rossija-kanavan Vesti ja Gazprom-yhtiön omistama NTV-kanava, joka varsinkin nyt sodan aikana on levittänyt julkisuuteen propagandistisimmat iskut. Muutenhan näiden kanavien kulttuuri- ja viihdeohjelmat ovat korkeatasoisia”, sanoi Hakala.

Venäjälläkin iltapäivälehdet ovat luettuja. Komsomolskaja Pravda myy hyvin, mutta Moskovski Komsomolets on asiallisempi. Suurimmista sanomalehdistä saavat ilmestyä RBK, Kommersant ja Venäjän vanhin sanomalehti Vedomosti (per. 1702).

Asiallisimmiksi tiedotusvälineiksi Hakala mainitsi sellaiset uutistoimistot, jotka myyvät uutisiaan myös lännen uutistoimistoille ja tiedotusvälineille. Tällaisia ovat valtion omistamat RIA Novosti ja Tass sekä yksityinen Interfax.

Riippumattomuutensa kanssa rimpuilevat toistaiseksi Fontanka, Izvestija ja Nezavisimaja Gazeta. Näistä Hakala sanoi, että Fontanka ei verkossa sensuroi lukijoiden kommentteja.

kari.naskinen@gmail.com

Pekingoopperaa Suomessa

On hienoa nähdä sellaista, jota ei ole koskaan ennen nähnyt. Nyt osui kohdalle kiinalaisen teatterimuodon pekingoopperan esitys Helsingissä. Vielä erikoisempaa oli, että sen esitti helsinkiläinen teatteriryhmä Wusheng Company. Se on jo kymmenen vuotta tehnyt näytelmiä pekingoopperan metodilla, ja jopa voitti oman sarjansa Pekingissä 2018 järjestyissä Peking Opera Aria Cup -festivaalilla. Nyt Wusheng Company esitti Kanneltalossa pekingoopperan tyyliin sovitetun Macbethin viisi kertaa.

Pekingooppera sai alkunsa 1700-luvulla ja siitä on monenlaisia versioita. Nimestään huolimatta ainakaan ne kaikki eivät perustu lauluun, vaan on myös puhenäytelmiä, kuten nyt tämä Shakespearenkin draama. Tarina oli siis tuttu, mutta siitä oli tehty hyvin kiinalaiselta näyttävä. Muodoltaan se oli suoraviivaisen yksinkertainen, jossa esimerkiksi lavasteita ei ollut, erivärisiä valoja vain. Tapahtumia ja henkilöiden tunteita välitettiin katsojille näyttelijöiden elkeiden ja tyyliteltyjen liikkeiden avulla. Lisäksi puvustolla tuotiin esille henkilöiden asemaa ja persoonallisuutta.

Puvut ovatkin tärkeitä. Käsiohjelmassa kertoo ohjaaja Antti Silvennoinen, että pukuja on hankittu Kiinasta, niitä on saatu Teatterimuseosta ja vanhoissa esityksissä käytettyjä pukuja on yhdistelty uusiksi. Varastossaan Wushengilla on yli 50 pukua. Kun tähän tärkeään puvustukseen yhdistetään perinteinen pekingoopperan liikekieli, kokonaisuus muodostuu upeaksi. Esimerkiksi Macbethin lopun pitkä, akrobaattinen taistelukohtaus oli todella vaikuttava hyvin hiotussa tarkkuudessaan ja tyylissään. Näkyi, että näyttelijät olivat hyvin perillä pekingoopperan traditiosta, jota he ovat olleet Kiinassa opiskelemassakin. Myös varjokuvateatteri oli osa esitystä.

Lisäksi oli musiikki, jonka lähteenä olivat erilaiset lyömäsoittimet + taistelukohtauksessa jokin kiinalainen vingutin. Nyt vain jäätävä odottamaan, milloin pääsisi Suomessa näkemään kiinalaisen pekingoopperaesityksen.

Ohjaus, koreografia: Antti Silvennoinen
Rooleissa: Ville Seivo, Soile Mäkelä, Talvikki Eerola, Laura Humppila, Valter Sui.
Puvut: Antti Silvennoinen, Annika Saloranta.
Musiikki: Pekka Saarikorpi.

PUTIN

Macbeth on kuvaus siitä, miten valta sumentaa ihmisen ajattelun, eikä jo saavutettu riitä mihinkään. Tyrannin pitää valtaan noustuaan puolustaa kruunuaan yhä hirveämmin teoin. Lopulta kuitenkin Macbethille käy niin kuin yleensä muillekin hirmuhallitsijoille:

”Tyranni on kypsä ja hän kaatuu nyt.
On taivas niittäjät jo määrännyt.
Murheen tuska meidän täytyy voittaa:
pitkä on yö ollut, mutta päivä koittaa.”

kari.naskinen@gmail.com

Ukraina voittaa Venäjän, koska Suomikin voitti

Historioitsija Sanna Marin sanoi lauantaina televisiossa, että kyllä Ukraina voittaa Venäjän, koska paljon pienempi Suomikin voitti 80 vuotta sitten. Ei kertonut, mistä koululäksystä oli tieto jäänyt päähän.

Sanna Marin on nyt osoittanut suurta johtajuutta. Luu kurkkuun venäläisille. Eikä puhettakaan siitä, että Suomi olisi millään tavalla puolueeton tai liittoutumaton. Tässä sotaprogandajohtajuudessaan Sanna Marinilla on parhaana tukenaan tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka jo neljä vuotta sitten ilmoitti, että Suomi ei ole puolueeton, vaan on EU:n jäsen ja Naton yhteistyökumppani. Tämän Niinistö julisti sen jälkeen, kun Putin ja Trump kesällä 2018 olivat tavanneet Helsingissä. Tiedotusvälineet maailmalla olivat tuolloin leimanneet Suomen puolueettomaksi maaksi, olivat käyttäneet puolueettomuutta ja liittoutumattomuutta kuvaavia englanninkielisiä termejä neutral, unallied ja nonaligned. Niinistö torjui tällaiset väärinkäsitykset ilmeisen ärtyneenä.

Sauli Niinistö, Sanna Marin ja Suomen muut militaristit unohtavat kuitenkin tietoisesti sen, että vaikka vanhaa Yya-sopimusta ei enää ole, ovat Suomen tasavalta ja Venäjän federaatio sitoutuneet säilyttämään yhteisen rajan hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana Etykin päätösasiakirjan mukaisesti sen loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista koskemattomuutta kunnioittaen. Kesällä 1992 tehdyn sopimuksen 4. artiklassa todetaan, että ”sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan”.

Suomella on siis allekirjoitettu sopimus Venäjän kanssa ja vastapainoksi Suomella on isäntämaasopimus Naton kanssa. Tasapeli eli Suomi on puolueeton.

Yya:n aikana Suomi ei ollut puolueeton, mutta sillä taktiikalla pelastuimme kylmän sodan aikana. France 24 -kanavalla ihmeteltiin muutama viikko sitten liittoutumattoman Suomen äkillistä Nato-hinkua. Haastateltavana oli tshekkiläinen historioitsija Jacques Rupnik, joka toimii EU:n koulutustutkimuksen ja -innovoinnin keskuksen (CERI) tutkimusjohtajana. Rupnik sanoi, että tuo Yya-aika oli suuri suomalainen saavutus, ja ihmetteli sitten, miten tuollaisen puolueettomuuden menestystarinan jälkeen suomalaiset poliitikot arvelevat maansa turvallisuusnäkymien kohentuvan Naton jäsenyydessä.

Rupnik on myös Haagin historiallisen oikeuden ja sovinnon instituutin hallituksen jäsen ja Washingtonin kansainvälisen demokratiatutkimusfoorumin tutkimusneuvoston jäsen. Vuosina 1990-92 hän toimi Tshekin presidentin Vaclav Havelin neuvonantajana ja 2007-10 Euroopan komission neuvonantaja.

Natoa esitellään Suomessa hyväntekijänä, joka vain puolustaa, jos joku paha tulee päälle. Vuosikymmeniä on Nato kuitenkin käynyt sotia myös pahantekijänä. Se on rikkonut YK:n peruskirjan kieltoa väkivallan käyttämisestä: ainakin Jugoslavian pommitukset 1999 ja Libyan pommitukset 2011. Sitten vielä Naton jäsen Turkki, joka toimii Syyriassa samalla tavalla kuin Venäjä Ukrainassa. Turkin laitonta miehitystoimintaa ja Isisin tukemista ei lännessä kuitenkaan tuomita, koska Turkki on Naton jäsen. Miksi Suomen pitäisi olla Turkin kanssa samassa sotilasliitossa?

Venäjän kanssa ei Suomella olisi ollut ristiriitoja, mutta nyt niitä on tullut, kun Suomi on ilmaissut himonsa Nato-jäsenyyteen, ei vielä muodollisen virallisesti, mutta riittävän selväsanaisesti joka tapauksessa. Eikä muuta kuin höyryä lisää. Eliitin puheet ovat koventuneet ja pienemmätkin toimijat ovat innostuneet. Sibelius-viulukilpailun järjestäjätkin ilmoittivat, että venäläisiä ei mukaan hyväksytä; muualla Euroopassa on boikottiin pantu vain sellaiset venäläiset taiteilijat, jotka ovat sanoneet kannattavansa Putinia.

kari.naskinen@gmail.com

Jalkapallon Suomen cup on paras palloilukilpailu

Kävin Mukkulan kuplahallissa katsomassa Jalkarannan Palloseuran ja JJK:n ottelun. Jyväskyläläiset voittivat ja jatkavat Suomen cupissa seuraavalle kierrokselle. Eilen Lahden Reipas puolestaan kävi Jyväskylässä ja voitti siellä FC Vaajakosken.

Suomen cup on pitkästä aikaa taas oikea cup-kilpailu. Kerrasta poikki, eikä mitään alkulohkojakoja tai muita pelleilyjä, vaan jokaisessa ottelussa on kysymys ”elämästä ja kuolemasta”. Pitkissä sarjoissa ei yksittäisen ottelun häviäminen ole yleensä katastrofi, mutta cupista tulee lähtö heti. Jääkiekon playoffitkaan eivät vastaa cup-järjestelmää; ihan sama, vaikka KooKoo voittikin ensimmäisessä matsissa Tapparan, joka lopulta kuitenkin menee jatkoon.

Paluu vanhaan näkyy myös seurojen kiinnostuksena, sillä mukaan ilmoittautui yli 300 joukkuetta (viime vuonna vain 45). Parhaimmillaan osallistujia on ollut lähes 400 joukkuetta. Hienoa myös, että finaali pelataan yli 20 vuoden sekoilun jälkeen taas Olympiastadionilla 17.9.

Jalkapallon Suomen cup on suomalaisen palloilu-urheilun paras kilpailu. Sen merkitys myös alasarjojen seuroille on iso, kun ne voivat arvonnassa saada vastaansa vaikka pääsarjassa pelaavia joukkueita. Niistä on monta kertaa syntynyt erittäin mielenkiintoisia otteluita, ja katsojia on riittänyt, koska sääntö on, että ottelut pelataan aina alempisarjalaisen kotikentällä.

Tällaisista tapauksista ehkä muistan ainakin Mukkulan Pallon yhden cup-ottelun Kisapuistossa joskus 1970-luvulla. Muistikuvat haalenevat, mutta vastustaja saattoi olla HJK. Ensimmäinen puoliaika meni jotenkuten, mutta lopulta HJK meni menojaan. Katsojia oli ainakin tuhat.

Toinen juttu on sitten Reipas, joka aikoinaan voitti Suomen cupin seitsemän kertaa. Tätä enemmän voittoja vain HJK:lla 14 ja Hakalla 12. Ensimmäisen cup-mestaruutensa Reipas saavutti 1964 voittamalla loppuottelussa Olympiastadionilla Lappeenrannan Pallon 1-0, pelaajina Matti Haahti, Olli Heinonen, Martti Hyvärinen, Timo Kautonen, Keijo Merivirta, Semi Nuoranen, Kalevi Nupponen, Sakari Pihlamo, Timo Rantala, Timo Salonen sekä Kari ja Markku Talsi. Valmentajina olivat Kuopiosta tullut Martti Kosma ja Viipurista tullut Aki Lievonen – ja oli Kosmakin syntyisin Sortavalasta.

Reipaskin lähti nyt Suomen cupiin, kun systeemi palautettiin oikeaksi. Edellisestä osallistumisesta ehti kulua yhdeksän vuotta. Kaikkiaan Reipas on pelannut 106 cup-ottelua maalierolla 460 - 200. Nyt odotellaan seuraavan kierroksen arvontaa.

FC Lahti aloittaa cupin ensi keskiviikkona Kuopion Elon vieraana. Elo on Kuopion vanhin jalkapalloseura, jonka perustivat Männistön kaupunginosan työläisnuoret 1919.

kari.naskinen@gmail.com

Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Maa vieras on ja kylmä kevät sen,
Natalia, sua paleltaa.
Niin kaukana on ikäväsi maa.
Jo tuoksuu yössä aistit huumaten akaasia

Surullista laulua Nataliasta on laulettu yli puoli vuosisataa. Elvi Sinervo kirjoitti sen oltuaan jatkosodan aikana poliittisena punavankina Hämeenlinnan naisvankilassa ja Kaj Chydenius sävelsi sen näytelmään Isänmaalle vaaralliset henkilöt, jonka Pekka Milonoff ohjasi Teatterikouluun 1970. Näytelmä kertoo Elvi Sinervosta. Lauantain toivottuihin sopivaksi ja kaikkien tuntemaksi Natalian teki lauluyhtye Agit-Prop, joka levytti sen 1972.

Vankilassa Elvi Sinervon sellitoverina oli Natalia Tusula-Vereschjagin. Natalian äiti oli suomalainen ja isä venäläinen sotilas. Ei ollut siis ukrainalainen, mutta runossa ei näin varsinaisesti väitetäkään. Natalia vain kaipaa ikävänsä maahan, jostakin syystä. Ehkä Elvi Sinervo vain oli vihainen saksalaisille, jotka juuri syksyllä 1941 olivat saapuneet Kiovaan ja vieneet sieltä kymmeniä tuhansia juutalaisia teloitettaviksi rotkon reunalle Babi Jariin. Sitten Elvi Sinervo oli käyttänyt runoilijan vapauttaan ja yhdistänyt sellitoverinsa Ukrainaan.

Vaan silmäis sinen viha tummentaa
Natalia, kun muistat taas:
On vieras hävittänyt armaan maas.
Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Toisaalta joidenkin tietojen mukaan Natalia oli kyllä asunut muutaman vuoden Ukrainassa, mutta enemmän oli yhteyksiä ollut kuitenkin Neuvostoliittoon, josta oli palannut Helsinkiin ja päässyt töihin ainakin joksikin aikaa Neuvostoliiton lähetystöön lastenhoitajaksi. Valpo pidätti Natalian 1942 ja hänet tuomittiin vakoilusta viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Elvi Sinervolle langetettiin neljän vuoden kuritushuonetuomio 1941. Vastaavanlaisia tuomioita saivat muutkin vasemmisto- ja rauhanaatetaiteilijat, mm. Raoul Palmgren, Jarno Pennanen ja Arvo Turtiainen. Natalia-runo ilmestyi Pilvet-kokoelmassa, jonka Elvi Sinervo kirjoitti vankilassa kärsiessään valtiopetostuomiota osallisuudesta Suomen - Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran toimintaan. Eräs latojavanki kirjoitti runot puhtaaksi wc-paperille ja toinen kirjansitojavanki sitoi kokoelman vanginpuvusta tehtyihin kansiin. Kirja kiersi salassa poliittisten vankien keskuudessa, ja se julkaistiin kirjailijan vapauduttua syksyllä 1944. Samanaikaisesti vapautuivat muutkin poliittiset vangit. Muurari Paavo Koskisen kanssa 1946 avioitunut Natalia kuoli 1974 ja Elvi Sinervo 1986.

kari.naskinen@gmail.com

Kohtauksia viidestä avioliitosta

Svensk Filmindustrin elokuvia esittävä SF-kanalen näytti äskettäin Ingmar Bergmanin laajaa huomiota herättäneen Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973) ja Odottavia naisia (1952), jota en ennen ollut nähnytkään. Ne ovat kovin erilaisia elokuvia, mutta teema on tuttua Bergmania: aviomiesten aiheuttamat surut ja murheet vaimoilleen.

Neljä odottavaa naista eivät ole raskaina, vaan odottavat kesähuvilalla saaristossa miehiään töistä Tukholmasta. Miehet ovat veljeksiä, ja nyt on tarkoitus aloittaa pitkästä aikaa yhteinen lomanvietto perheiden yhteisellä huvilalla. Naiset istuskelevat ja odottavat, juovat kahvia, tekevät käsitöitä, pienimmät lapset ovat nukkumassa. Sitten keskustelu lipsahtaa puolisoihin ja kritiikkiä alkaa tulla. Tämän Bergman tietenkin osaa.

Naisista kolmen tarinointi on toteututtu takaumien avulla, ja tässä tulee elokuvan erikoisuus. Marta alkaa kertoa miehensä uskottomuudesta ja kuva siirtyy vuosien taakse Pariisiin, jossa hän oli tavannut nuoren taiteilijan ja synnyttänyt myöhemmin Tukholmassa lapsen. Ei tässä mitään, mutta takauma on harvinaisuus Bergmanin elokuvissa, kestää puolisen tuntia, eikä dialogia ole juuri ollenkaan. Tämä jakso on kuin suoraan Ranskan uuden aallon elokuvista, mutta tuo Godardin, Truffautin ja kumppaneiden käynnistämä uudenlainen elokuvailmaisu alkoi vasta 1950-luvun lopulla.

Uuteen aaltoon kriitikkona vaikuttanut André Bazin kirjoitti jo 1947 nuoren ruotsalaisohjaajan ”sokaisevasta elokuvallisesta puhtaudesta”. Tuohon mennessä Bergman oli tehnyt vasta kolme elokuvaa Kriisi, Elämän sateessa ja Laiva Intiaan, joita nyt odotellaan SF-kanaleniin.

Odottavien naisten Pariisi-jakso on kuin ilmava, sanaton essee nuoren naisen vapautumisesta ja siihen tulevista säröistä, kun taiteilija ei halua kiinnittää itseään Martaan ja tulevaan lapseen. Marta on vihainen ja päättää jättää taiteilijan, mutta antaa myöhemmin anteeksi ja menevät naimisiinkin. Marta on niitä Bergmanin lopulta heikkoja naishahmoja, jotka välillä vihaavat miehiä kuin ruttoa, mutta leppyvät pakon edessä, koska elämä yksin pelottaa.

Elokuvallisesti toinen poikkeuksellinen Bergman-kohtaus on yhden rouvan muistelu jäämisestä hissiin jumiin miehensä kanssa. Palatessaan veljesten perheyrityksen 100-vuotisjuhlista hissi kotitalossa pysähtyy, eikä pelastajaa keskellä yötä tule. Lähes puoli tuntia kestävä hissiepisodi on komediallinen, mutta taas pengotaan juuriaan myöten raastaen aviopuolisoiden kitkaa. Pieni tila ahdistaa kuin avioliitto. Suljetupaikankammo. Ei kuitenkaan hätää, huoltomies tulee aamulla ja homma hoituu. Avioliitosta huoltomies ei pelasta. Jo juhliin lähdettäessä rouva on osoittanut tunteensa - vasta hississä hän sanoo, että miehen korvassa on partavaahtoa, vaikka oli sen huomannut jo lähtiessä. Mitäpä tuosta, munatkoon itsensä juhlavieraiden edessä.

Huvilalla on neljän rouvan kanssa valveilla myös Martan nuorempi sisko, 17-vuotias Maj, joka on rakastunut Annette-rouvan poikaan Henrikiin. Kuunneltuaan pitkin iltaa naisten kertomuksia Maj menee Henrikin luo ja he päättävät paeta tästä hulluudesta. Ikuista rakkautta vannotaan, mutta pois on päästävä, ettei tulla samanlaisiksi. Marta yrittää estellä nuorten lähtemisen veneellä, mutta kotiin jo tulleista veljeksistä yksi sanoo, että oikeassa nuoret ovat, onnea pitää tavoitella ja uskoa parempaan. Kaiken kokeneena hän sanoo myös, että kyllä ne ajan myötä palaavat.

VIHAA, JULMUUTTA,
HELLYYTTÄ, RAKKAUTTA

Se viides avioliitto tulee elokuvasta Kohtauksia eräästä avioliitosta, jonka Bergman teki ensin tv-sarjaelokuvaksi (6 x 45 min.) ja muokkasi siitä 2,5 tunnin elokuvan. Tämä on monille tuttu teos, ja nähty Helsingin kaupunginteatterissakin. Kun valtavat katsojamäärät Ruotsissa olivat sarjan televisiosta nähneet, avioerot lisääntyivät ja odotusajat kunnallisiin perheneuvontoihin venyivät kolmesta viikosta kolmeen kuukauteen.

Bergmanille tämä oli ensimmäinen tv-sarjaelokuva. Fårössä omissa oloissaan asuessaan hänestä oli tullut kova televisionkatsoja, kuten hän kertoi: ”Televisio on merkittävin asia mitä voi olla. Koko maailma on sinulle avoinna. Näen säätiedotukset joka ilta ja ajankohtaisohjelmat, sitten on hienoja musiikki- ja tanssiohjelmia, esimerkiksi, puhumattakaan jääkiekosta.”

Katsoin nyt sen elokuvaversion, joka alkaa kymmenen vuotta naimisissa olleen onnellisen perheen haastattelusta aikakauslehteen. Yliopistossa työskentelevä mies kehua retostelee itseään, kaikki on hyvin, on ura, vaurautta, terveyttä, on hieno perhe ja hyvä ihminenkin hän on. Entä rouva, kysyy toimittaja. No jaa, käyn töissä, olen kahden lapsen äiti, tällainen tavallinen nainen.

Asetelma on selvä, mutta yhtä selvää on, että kun tästä lähdetään eteenpäin, melkein kaikki on toisin. On kyllä hellyyttä ja rakkautta, intohimoakin, mutta niin myös vihaa ja julmuutta sekä miehen uskottomuutta. Kotioloissa päivänvalossa kaikki toimii jotenkin asiallisesti, paljon diskuteerataan, ollaan hillitysti, kuten porvarillisissa sivistyskulisseissa pitää. Mutta pinnan alla kiehuu. Eikä tästä loppua tule.

Tämä avioliittokriisien klassikkoelokuva korostaa ja ihmettelee sitä, miksi nainen alistuu liian pitkään. Vasta kun tosi on edessä, jotain liikahtaa Mariannen pääkopassa. Toisaalta liikahdus jää liian pieneksi, sillä vielä asumuserossakin Marianne sallii Johanin hakata itseään ja antaa silti lempensä näkyä. Kummia otuksia nämä naiset. Luultavasti eivät kuitenkaan enää nyt yhtä lepsuja kuin 50 vuotta sitten.

Rakkaus on ihme ilmiö. Marianne ja Johan eivät pääse irti toisistaan vielä senkään jälkeen, kun molemmat ovat avioituneet uudestaan. Heidän keskinäinen symbioosinsa jatkuu, minkä jälkeen ollaan tilanteessa, että molemmat pettävät kahteen suuntaan. Bergman itse sanoi, että elokuvan kohtausten kirjoittamiseen meni 2,5 vuotta ja niiden kokemiseen aikuisen ihmisen elämä. Moneenkohan suuntaan Bergman oli uskoton elämänsä aikana?

kari.naskinen@gmail.com