Venäjän poliittinen johto toimii yhä neuvostoaikaisen maailmankäsityksen pohjalta

”On mahdotonta säilyttää imperiumi käyttämättä voimaa; pysyä vallassa sitä käyttämättä – mahdotonta myös”, kirjoitti Venäjän pääministerinä 1992 ja varapääministerinä 1993-94 toiminut Jegor Gaidar vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassaan Imperiumin tuho, jonka Esko Ahon Verbatum-yhtiö kustansi suomeksi 2014. Jo tuolloin Gaidar otti esille nimenomaan Ukrainan, jossa oli Neuvostoliiton viimeinä vuosina noussut esille näkyvä nationalistinen liike. Sitten tilanteet kuitenkin muuttuivat, kun Neuvostoliitto loppui ja Ukraina sai siinä rytäkässä itsenäisyyden.

Esko Ahon käydessä syksyllä 2014 luennoimassa Lahden Paasikivi-seurassa hän sanoi, että jos Ukraina haluaa päästä taloudellisesti jaloilleen, sen on uudistuttava länsimaisia periaatteita noudattavaksi ja on saatava yhteydet kuntoon Venäjän kanssa:

”Ukrainan kriisin juuret ovat syvällä ja tie siitä ulos on kivikkoinen. Maalla on takana kaksi menetettyä vuosikymmentä, joiden aikana tarjolla olleet mahdollisuudet on tuhrittu vallan väärinkäyttöön, korruptioon ja sisäiseen poliittiseen valtataisteluun. Uusi Ukraina ei voi olla jatkumo, vaan sen täytyy kyetä luomaan aivan uusi vallankäytön ja taloudenpidon kulttuuri. Siinä EU voi olla korvaamattomaksi avuksi. Toisaalta Ukraina tarvitsee Venäjän markkinoita ja yhteistyötä Venäjän kanssa saadakseen yhteiskuntansa kuntoon. Kaiken tapahtuneen jälkeen se vaatii Ukrainalta suurta valtiomiestaitoa ja Venäjän johdolta kykyä ymmärtää, että taloudellisesti vakaa, kehittyvä ja vaurastuva naapuri on sen omakin etu.”

Esko Aho on hyvä Venäjän-tuntija. Ennen eroamistaan valtion puoliksi omistaman Sperbankin hallituksesta hän oli siinä seitsemän vuotta. Lisäksi hän toimii vanhempana neuvonantajana suomalaisen teollisuuden idän-toimistossa East Office Oy:ssä (aikaisemmin hallituksen puheenjohtajana). East Office on 25 suomalaisen yhtiön omistama yritys, jonka tavoitteena on vahvistaa omistajiensa Venäjä-suhteita. Suomalais-venäläisen kauppakamarin puheenjohtajanakin Aho on toiminut. Tämän päivän Helsingin Sanomissa hän sanoo, että Venäjän käynnistämään sotaan liittyy sen kannalta neljä valtavaa riskiä, joissa sitä uhkaa epäonnistuminen ja peräti nykyjärjestelmän romahdus.

Nämä riskit ovat sotilaallinen, poliittinen, taloudellinen ja teknologinen epäonnistuminen. Riittää, että yksikin näistä pettää, niin seurauksena on katastrofi. Venäjä tarvitsisi länttä aivan ehdottomasti, toisin kuin Neuvostoliitto:

”Neuvostoliitto oli aika omavarainen talous, jonka lähes ainut linkki globaaliin talouteen oli öljykauppa. Venäjä ei sitä ole. Ilman länsimaista teknologiaa se on nopeasti vaikeuksissa. Venäjän poliittinen johto toimii yhä neuvostoaikaisen maailmankäsityksen pohjalta.”

Lännen massiiviset pakotteet ovat ajamassa Venäjän kurimukseen. Kun sotakaan ei ole sujunut lainkaan sen suunnitelmien mukaisesti, pitää Aho hyvin mahdollisena, että pitkittyessään sota käy Vladimir Putinille lopulta poliittisesti kalliiksi.

Paasikivi-seurassa seitsemän vuotta sitten puhuessaan Aho pohti, mitä Venäjällä lähitulevaisuudessa tapahtuu. Hän esitti vaihtoehtoja, joista kaksi oli Venäjän kannalta myönteisiä, mutta se kolmas on toteutunut, Ahon silloisin sanoin: ”Venäjä ajautuu lisää nationalismiin, minkä seurauksena on myös lisääntyvä eristäytyminen.”

Tänä päivänä Venäjästä puhuttaessa otetaan esille myös Suomi, niin ottaa Ahokin: ”Varuillaan pitää olla ja huolissaan saa olla. Mutta pelätä ei saa, sillä juuri pelkoa Putin pyrkii luomaan. Peloissaan ei pysty tekemään viisaita päätöksiä.” (HS 9.3.2022)

Lännen valtioista Suomi on erityisasemassa, muodollisesti liittoutumattomana maana Venäjän naapurissa. Myös Aho näkee Suomen Venäjä-suhteen erityisenä, mutta haluaa asettaa sen laajempaan yhteyteen ja ottaa huomioon muutokset historian saatossa. Ennen viime viikkojen tilanteita tapahtui muutos 1990-luvun alkupuoliskolla, kun Euroopan sotilaallinen kahtiajako murentui Neuvostoliiton hajottua, Suomen irtauduttua Yya-sopimuksesta ja liityttyä EU:n jäseneksi. Erityissuhde Venäjään kuitenkin on edelleen olemassa, koska se pohjautuu ennen kaikkea maantieteeseen, geopolitiikkaan.

Suomen Venäjä-suhteisiin on maailmansotien jälkeen kuulunut oleellisena osana myös kaupankäynti. Sen ylläpitämiseksi on tarvittu erityisosaamista, jossa on onnistuttu. Nyt tämäkin tilanne on täysin muuttunut, kun talouspakotteet ovat voimassa ja suomalaisyritykset ovat päättäneet lopettaa kaiken toimintansa Venäjän kanssa.

Kun kommunistinen Neuvostoliitto vaihtui rosvokapitalistiseksi Venäjäksi, sanoi Jaakko Iloniemi, että ”vain huonosti informoidut saattoivat ennustaa neuvostojärjestelmän äkillisen hajoamisen”. Kuinkahan hyvin informoituja ollaan nyt vai onko kaikki tieto yksin Putinilla?

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäinen lehmä

Amerikkalainen elokuva First Cow (2019) on kuin paluuta elokuvan alkuvuosikymmeniin. Kun elokuvatekniikka keksittiin, oli tietenkin hienoa, että katsottavaksi pystyttiin tallentamaan liikettä. First Cow kestää kaksi tuntia ja siinä tapahtuu vähän ja sekin hitaasti, niin otetaan siitä kaikki irti niin kuin ennenkin elävissä kuvissa. Rauhallista liikettä kaksi tuntia. Kuva-ala on ainakin silmämääräisesti katsoen vanhanaikaisesti jokseenkin neliö, joten jos elokuva olisi tehty mustavalkoiseksi, olisi First Cow kuin täydellinen rekonstruktio sadan vuoden takaa. Lisäksi elokuvan loitontaa muista nykyelokuvista se, että yhtään kuvaa ei ole otettu niillä kauko-ohjattavilla lentohänkkyröillä suoraan maata kohti.

First Cow on Kelly Reichardtin ohjaamista elokuvista ensimmäinen, joka nyt Suomessa nähdään teatterilevityksessä. Toivottavasti tulee muitakin, sillä First Cow on kaunista katsottavaa. Tapahtumat ajoittuvat jonnekin 200 vuoden taakse Oregonin territorioon. Tämän voi päätetellä siitä, että 1859 Oregonista jo tuli osavaltio. Päähenkilöt ovat turkistenmetsästäjien porukasta eronnut kokki Cookie (John Magaro) ja kiinalainen maailmanmatkaaja King-Lun (Orion Lee), joka on jonkin ampuma-asekahakan jälkeen joutunut pakosalle.

Molemmat etsivät onneaan uudessa maailmassa. Territorion yhdessä asumislinnakkeessa he keksivät liikeidean, mutta se on riskialtis. Linnakkeen päälliköllä (Toby Jones) on territorion ainoa lehmä, jota kaverukset käyvät yöllä salaa lypsämässä ja alkavat valmistaa maukkaita kakkuja. Kun veden sijasta voidaan leipomisessa käyttää maitoa ja päälle vielä sivellään hunajaa ja ripotellaan kanelia, niin hyvää tulee. Kauppa käy, ja sitten he saavat päälliköltä jopa erikoistilauksen ranskalaistyyppisen clafoutis-marjapiirakan tekemisestä (näitä saa nykyisin Lidlistä Ranskan teemaviikoilla).

Elokuvan alussa on lainaus Willian Blaken teoksesta Helvetin sananlaskuja: ”Linnuilla on pesä, hämähäkeillä verkkonsa, ihmisillä ystävyys.” Eihän tämä viimeinen osa tietenkään ole totta, kuten tälläkin hetkellä maailmassa taas tiedetään. Amerikkalaisen ja kiinalaisen ystävyys elokuvassa kuitenkin pitää – saa nähdä, miten nyt maailmassa. Elokuvan alku on lisäksi sellainen, että siinä katsojille näytetään Cookien ja King-Lun luurangot, jotka nykyajassa olevan sienestäjän koira nuuskii ja alkaa kaivaa esille. Tästä siirrytään koko loppuelokuvan kestävään takaumaan. Kohtaavatko miehet luonnollisen kuoleman vai mitä?

Takauma menneiden vuosikymmenten elokuvateatteriesityksiin olisi vielä täydellisempi, jos valkokankaan esirippu olisi suljettuna, kunnes elokuva alkaa.

kari.naskinen@gmail.com

Yh-äitien ongelmat ohittavat sisällissodan kaameudet

Espanjalaisen Pedro Almodovarin uusi elokuva Rinnakkaiset äidit on ohjaajan tähänastiseen tuotantoon verrattuna poikkeuksellisen vakava. Komediallista leikittelyä ei pätkääkään, eikä tavanomaista pilkantekoa mihinkään suuntaan. Selitys tälle on, että Almodovar on vihdoin tarttunut Espanjan sisällissotaan, joka varjostaa edelleen elämää Espanjassa. Vieläkään ei ole tiedossa sisällissodan ja Francon diktatuurin aikana kadonneiden ihmisten määrää. Joukkohautoja ja pienempiä hautapaikkoja on rekisteröity yli 4000 ja uhreja noin 60 000. Kadonneita on kuitenkin paljon enemmän, elokuvassa määrän sanotaan olevan 100 000.

Tämä ei kuitenkaan ole elokuvan keskeinen aihe. Se vain tulee sivujuonteeksi tarinaan, joka alkaa kahden yh-äidin tapaamisesta synnytyssairaalassa. Naisista Aldomovar siis edelleen kertoo. Hyvin kertookin, mutta yllättäen niin, että elokuvaa vie eteenpäin nimenomaan tv-sarjamainen juoni, ei sisällöllinen poraus. Sisällissodan tragedia tulee mukaan siksi, että Penelope Cruzin esittämän päähenkilön Janisin kanssa on rakastellut antropologi, jonka kautta vasta aivan elokuvan lopussa päästään joukkohautakaivauksiin, kun Janis tietää isoisoisänsä hautapaikan.

Janis on valokuvaaja Mujeres ahora -lehdessä (Naiset nyt). Kotona Janis pitää t-paitaa, jossa on tekti ”Meidän kaikkien olisi oltava feministejä”. Naisasia on siis voimakkaasti esillä, ja koska Almodovar on homo, hän on tykännyt sijoittaa elokuvaan myös lesporakastelukohtauksen. Näin Almodovar on siirtynyt uuteen aikaan. Nuorempaa yh-äitiä Anaa näyttelee uusi tuttavuus Milena Smit. Kun Janis kertoo äitinsä antaneen hänelle nimen Janis Joplinin mukaan, Ana kysyy, kuka se on. Joukkohautapuheita Ana ihmettelee, sillä eteenpäin on aina katsottava. Tässä on ilmeisesti jotain nuorta Almodovaria itseään, sillä Helsingin Sanomien haastattelussa hän sanoi: ”Olin nuori, kun Franco kuoli 1975. Minun tapani päästä eroon Francosta oli tehdä elokuvia niin kuin Francoa ei olisi koskaan edes ollut.”

Vasta vanhemmiten Almodovar on lähestynyt asiaa: ”Menneisyyden käsittelyyn on Espanjassa liittynyt lähes patologista pelkoa, eikä vain diktatuurin vuosina. - - - On tärkeää, että uudet sukupolvet tietävät mitä tapahtui, etenkin kun oikeistopuolueet ovat nousseet ja he haluavat kertoa tapahtumista valehistoriaa.” (HS 1.3.2022)

Mutta elokuvassa asia on esillä kovin vaatimattomasti. Olisi ollut parempi, että elokuvasta olisi jätetty joukkohautajuttu kokonaan pois.

Ehkä Almodovar näin alkuun päästyään kuitenkin vielä palaa kunnollisesti tilanteeseen, joka edelleen on Espanjassa kummallinen. Niistä 4000 hautapaikasta on vasta runsaat 300 kaivettu ylös, joten suurin osa joukkohautavainajista ei edelleenkään ole saanut kunniallista siunausta ja hautausta. Falangistien surmaamien tasavaltalaisten elossa olevat omaiset vain muistelevat, että ”ne tulivat ja veivät isoisän”.

Vielä yksi asia, kaupallinen tuotesijoittelu. Tämä sponsorointi-ilmiö on taidelajeista uinut nimenomaan elokuvaan. Tässä elokuvassa on näkyvästi esillä kaksi hienoa, kiiltävää autoa, molemmat japanilaisia Suzukeja. Espanjassa on iso autoteollisuus (VW-konsernin Seat), mutta Suzuki oli maksanut enemmän.

Almodovar on leffapiireissä niin kova nimi, että Rinnakkaiset äidit on saanut kaksi Oscar-ehdokkuutta, Penelope Cruz pääroolistaan ja Alberto Iglesias musiikistaan, jossa käytetään myös vanhoja iskelmämelodioita.

kari.naskinen@gmail.com

Mika Myllyahon paha epäonnistuminen

Kansallisteatterin johtajan Mika Myllyahon uusi näytelmä Kampaamo on huono. Se on rinnakkaisteos Myllyahon edelliselle näytelmälle Korjaamo (2018), mutta Myllyaho oli näköjään tyhjentänyt ideansa aiheesta siihen eikä Kampaamo enää toimi. Edelleen on kysymys ihmisten perimästä ja perinnöistä, joiden on yleensä oltava hyvässä kunnossa, jotta omasta ”säädystä” pääsisi ponnistamaan ylöspäin. Tämä oli keskeisesti esillä Korjaamossa. Ilmeisesti Myllyaho on ajatellut tehdä samasta aiheesta yhtä hyvän toisen näytelmän vain vaihtamalla miesten tilalle naiset. Korjaamo oli Myllyaholle myös läheinen aihe, koska hän valmistui ennen teatterialalle siirtymistään autoteknikoksi ja oli töissä rekkakorjaamossa. Nyt tuli kuitenkin kampaamoalalla huti.

Kampaamoyrittäjiä entisessä Elannon myymälässä jossakin Helsingin lähiössä on kaksi, Sari Puumalainen ja Maria Kuusiluoma. Huoneistoa käy siivoamassa itsenäisenä yrittäjänä Katariina Kaitue ja lisäksi mukana on taloyhtiön käyttämän ulkopuolisen huoltofirman huoltomies Petri Liski. Eikä helppoa ole. Unelmia paremmasta tietenkin on, mutta ne puhkeavat kuin saippuakuplat. Niukan toimeentulon ohella ovat ongelmina perheväkivalta, yhdellä juoppo äiti, lähiön häirikkönuoret ja muuta sellaista. Siivojalla on vielä 25 000 euroa pikavippejä, koska sosiaalista hyväksyntää ei saa, jos ei pysty ostamaan uusinta älypuhelinmallia, oikeanmerkkisiä lenkkareita ja untuvatakkia jne. Elämä on siis ikävää, arvokas elämä on kaukana jossakin.

Ilman henkilökohtaisia murheita on sentään huoltomies, jonka kautta peilautuu se yhteiskunnallinen murros, jonka yhtenä tunnusilmiönä on ”digiloikka”. Edes tukkeutunutta vessanpönttöä ei saa auki ilman monimutkaista tietoteknistä operointia iPadilla, jota huoltomiehen on koko ajan pidettävä mukanaan ja huolehdittava enemmän siitä kuin taloyhtiön ongelma-asioista.

Teemoja on siis aivan riittävästi, liikaa, ja tämä onkin näytelmän heikkous, sillä ajankohtaisia, tärkeitä teemoja ei osata käsitellä kuin ohuesti hutaisemalla. Lisäksi seassa on pienempiä aihioita, joiden liittymäkohdat itse asiaan jäävät hatariksi. Mika Myllyaho (kuvassa) on itse ohjannut näytelmän, mutta valmista ei ole tullut, koska teksti on kehno. Draamaa enemmän tämä muistuttaa sketsiviihdettä.

Komedia tämä on, ja koska niin, pitää esimerkiksi tukkeutuneesta vessasta tehdä älyttömästi näytelmän keskipiste pitkäksi aikaa heti alussa, jotta katsojat saadaan nauramaan. Tämä tietenkin onnistuu, koska halpa pierukakkahuumori toimii Suomessa aina. Samoin kiroileminen. Maria Kuusiluoman puheessa on ”vittu” joka kymmenes sana, mutta senkin teho häviää kestettyään puolitoista tuntia.

Näytelmää parempi on käsiohjelma, jossa mm. käydään läpi parturi-kampaamoalan nykyisiä trendejä, vieraskielisten ihmisten kasvavaa määrää Helsingin seudulla sekä pikavippikierteen aiheuttamaa ahdistusta ja häpeää.

Näytelmää esitetään Vallilan Kansallisteatterissa VR:n entisessä konepajassa. Tämä teatteritila korvaa Kansallisteatterin pienen näyttämön niin kauan kuin se on peruskorjauksessa. Kumma nimi. Onko Vallilassa oma kansa, jolla nyt on myös kansallisteatteri? Kai sillä sitten on myös oma kansallislaulunsa ja muita sellaisia elementtejä, jotka yleensä ovat olemassa, kun jokin laitos nimetään kansalliseksi.

kari.naskinen@gmail.com

Valtio hakkaa metsiä tulevien suojelupäätösten alta pois

Suo kasvo sorian koivun,
Ranta kasvo rautiaisen,
Korpi kuusen kukkalatvan,
Kangas kaunoisen petäjän.

Nyt on kuitenkin jotain huolta metsistä. Tällä viikolla ensin metsäpatologian professori Fred Asiegbu sanoi Helsingin yliopiston verkkosivuilla, että tehometsätalouden myötä on puulajien monimuotoisuus vähentynyt, mikä johtaa tautien leviämiseen. Kysymys on ns. luontokadosta, jonka Suomikin on luvannut lopettaa. Eilen Helsingin Sanomissa luonnonsuojelubiologi Panu Halme sanoi, että lupaus ei ole pitänyt, ja kysymys on nimenomaan valtion omista metsistä, joita on Suomen metsistä kolmasosa.

Luontokadon paheneminen on maailmanlaajuinen ympäristökriisi, joka on kietoutunut yhteen ilmastokriisin kanssa, ja kummatkin johtuvat samoista syistä. Eikä kysymys ole vain luonnosta, vaan myös bisneksestä. Fred Asiegbu tutkii Viikin kampuksella männyn ja kuusen kannoista leviävää juurikääpää, joka aiheuttaa vuosittain 50 miljoonan euron menetykset Suomen metsätaloudelle. Vanhassa, monimuotoisessa metsässä juurikääpä ei pääse holtittomasti leviämään, sillä jos kuusten välissä kasvaa haapaa ja koivua, ei tauti tartu niin tehokkaasti kuin yksilajisessa metsässä.

Kun niitä haapoja tai koivuja ei välissä ole, täytyy keksiä muita torjuntakeinoja – helppoahan se on: levitetään kemiallisia torjunta-aineita!

Panu Halme sanoo isossa lehtijutussa olevan päivä päivältä selvempää, että suurin este metsien luontokadon pysäyttämisessä on valtio. Metsähallitus ei osaa tai halua suojella. Valtio hakkaa puustoa matalaksi sellaisista metsistä, jotka varsin hyvin sopisivat suojeltaviksi, jos olisivat yksityisessä omistuksessa.

EU:ssa ja Suomen omissa työryhmissä laaditaan parhaillaan kriteerejä sekä vanhoille että luonnontilaisille metsille. Nyt sitten odotetaan, mutta Halme sanoo, että valtion tarkoituksena on päinvastoin ehtiä hakata arvokohteensa pois ennen kuin ne pakotetaan suojeluun.

Osuivat näiden kahden asiantuntijan kommentit silmiin erityisesti siksi, että olin juuri lukenut ja katsellut toimittaja Tutta Runebergin ja valokuvaaja Kristian Runebergin kirjan Koivu (WG, 1990). Siinä eivät näkymät vielä ole yhtä huolestuttavia, mutta kun tähän sopii, niin muutaman asian lainaan kirjasta.

Koivu- ja lehtimetsät yleensäkin ovat feminiinisiä, niihin liittyvät käsitteet syntymä, hoivaaminen ja kasvaminen. Selvästi koivumetsä on myös isänmaallisempi kuin mäntymetsä. Havumetsä taas on herooinen ja maskuliininen, siihen liitetään käsitteet raivaaminen, kuolema ja sota! Toisaalta ne ovat hyvät yhdessä: hennommman koivun turvana on vahvempi mänty.

Koivu on myös terveydenantaja, sillä koivusta saa vihdan, mahlaa ja koivusokeria eli ksylitolia, josta nyt on kehittynyt myös iso bisnes.

Monet muistavat vielä Linen Bank -konekirjoituspaperin, jota enää ei kai tarvita, kun tietokoneista tulostetaan tekstit tavalliselle kopiopaperille. Linen Bank -koivupaperista sanottiin, että se oli vesileimoineen virallinen asiakirjapaperi, ja kyllä minäkin muistan tehneeni työnhakuilmoituksen Lahteen sellaiselle paperille, että annoin heti hyvän kuvan itsestäni. Linen Bank A4-paperia tehtiin Kankaan paperitehtaassa Jyväskylässä.

Linen Bank oli yksi osoitus siitä, että koivu nosti tuotteen laatua. Laajimmin tämä on hyödynnetty huonekaluteollisuudessa. Varsinkin Lahdesta koilliseen avartuva koivualue on ollut tärkeä kaikille isoille lahtelaisille huonekalualan yrityksille, Askolle, Iskulle, Sotkalle, Sopenkorvelle, Muuramelle ja Lahden Puutyölle.

Yli 30 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa otetaan esille metsäteollisuuden aiheuttama ympäristörasituskin, mutta arvellaan, että uudet teknologiat pystyvät muuttamaan teollisuuden tuotantoprosesseja parempaan suuntaan.

Sitten vielä pätkä Suomen kansan vanhoista runoista (Suomalaisen kirjallisuuden seura):

Päivälintu, pääskylintu
Lenti sen kesoisen päivän,
Etsi maata maatakseni,
Munaa munitakseen.
Lenti vuoren kallalle,
Valoi hän sinne vaskisen pesän,
Muni kultasen munan.
Tuli tuuli merestä,
Käänsi laivan kallallee;
Vieri se muna veteen.
Siihen kasvoi kaunis saari.
Siihen kasvoi komia korpi.

kari.naskinen@gmail.com

Kesäinen leikki loppuu tragediaan

Maj-Britt Nilsson ja Birger Malmsten

”Päivät olivat kuin helmiä kultalangassa”, muistelee Marie elämänsä parasta kesää Ingmar Bergmanin elokuvassa Kesäinen leikki (1951). Jean-Luc Godard sanoi sitä aikoinaan maailman kauneimmaksi elokuvaksi ja Francois Truffaut arvioi Bergmanin koskettavimmiksi elokuviksi Kesäisen leikin, Kesän Monikan kanssa, Talven valoa ja tv-elokuvan Riitti. Parasta ottaa tähän erityisasiantuntija Jörn Donnerin lausunto: ”Elokuva käyttää hyväkseen kaikki Pohjolan kesän ominaisuudet, mutta niiden vertauskuvallisuus ei ole elokuvan sisällön kannalta mitenkään ylikorostettu. Kesäinen leikki näytellään auringon paistaessa, hämärässä, siinä on tanssia ja leikkiä, juhannusyön hetkiä, veden liikkumattomuutta ja saaristomaisemia."

Sitten on kuitenkin muutakin. Gunnar Fischerin maalaileva kuvaus Tukholman saaristosta sekä Joutsenlampi-baletin harjoituksista ja esityksestä on siis kaunista, mutta kun on kysymys Bergmanista, ei tähän jäädä. Kertomus kultaisesta kesästä vaihtuu tragediaksi, kun kaikki helmet on kerätty ja kun huomataan seassa olevan myös ikävästi tummuneita helmiä.

Primaballerinana tanssiva Marie saa harjoitusten jälkeen paketin, jossa on yllättäen hänen ensimmäisen rakkautensa Henrikin päiväkirja 13 vuoden takaa. Marie oli tavannut Henrikin vieraillessaan setänsä ja tätinsä kesäasunnolla saaristolla. Mieleen palaavat muistot, jotka päättyvät kahden kuukauden kesäromanssin jälkeen Henrikin kuolemaan tämän loukattua itsensä kalliorannalta veteen sukellettuaan. Kun Marie ja Erland-setä käyvät sairaalassa katsomassa kuolevaa Henrikiä, näkee Erland tämän päiväkirjan potilashuoneen pöydällä ja panee taskuunsa. Nyt 13 vuotta myöhemmin Erland on lähettänyt päiväkirjan Marielle. Päiväkirjan sisällöstä ei katsojille kerrota, mutta siinä on ilmeisesti ikäviä asioita.

Pääosa elokuvasta käsittelee takaumana Marien ja Henrikin kesää. Tämä on sitä ”maailman kauneinta elokuvaa”, mutta varjoja alkaa jo nousta. Marie on Erlandin keveiden lähentymisyritysten kohteena ja Henrik pääsee niistä jyvälle. Taivaalle kerääntyy tummia pilviä, Henrik on mustasukkainen ja Marie inhoaa jonkin linnun rumaa rääkäisyä. Mielenkiintoinen erikoisuus elokuvassa on viivapiirrosanimaatio, joka kesken hääsuunnitelmien viittaa jo vaikeuksiinkin.

Henrikin kuoltua Erland ilmoittautuu lohduttajaksi. Marie sanoo vihaavansa Jumalaa ja koska Bergmanin elokuvassa ollaan, Marie myös sanoo sylkevänsä Jumalaa naamalle, jos kohdalle osuu. Erland ”pystyttää muurin” Marien muistojen ja Henrikin väliin ja onnistuukin siinä, mutta pysyvää suhdettä ei kuitenkaan synny. Päiväkirjan saatuaan Marie lähtee vierailemaan Erlandin luona, jossa tuo julki inhonsa siitä, että oli jossakin vaiheessa antanut Erlandin kajota itseensä. Erland oli yrittänyt pyyhkiä Marien surua pois paneskelemalla.

Elokuvan lopussa Joutsenlammen esitys onnistuu hyvin. Marie puhdistaa kasvonsa meikeistä ja katsoo peiliin. Menneestä puhdistuneen Marien nähdään vielä suutelevan uutta ystäväänsä Davidia. Tällaista se nuoruus teettää, iloa ja murhetta, kaunista ja rumaa. Huonoistakin asioista voi ehkä kuitenkin selvitä. Godard kirjoitti, että Marien yksi silmäys peiliin riittää lähettämään hänet etsimään kadotettua paratiisia ja uudelleen löydettyä aikaa.

Bergmanille itselleen kesä ja rakkaus -aihe oli ilmeisen läheinen, kuten hän on kertonut. Ingmar oli 16-vuotias, kun heidän perheensä vietti kesän Ornöllä. Ingmar oli laiha, änkytti, niuhotti ja luki Nietzscheä, eikä osallistunut lähistön muiden poikien touhuiluun. Saarella sattui olemaan myös samanikäinen tyttö, jonka kanssa Ingmarille syntyi ujo rakkaus. Se kuitenkin kuoli syksyn tullessa, ja tästä kesästä tuli pohja Kesäiselle leikille.

Elokuvan tehdessään Ingmar Bergman oli 32-vuotias ja Marien roolin esittänyt Maj-Britt Nilsson 26-vuotias. Seuraavana vuonna Maj-Britt Nilsson oli mukana Bergmanin Odottavissa naisissa, mutta sen pitempään kaunis Maij-Britt ei ollut Bergmanin naisklaanissa. Edelleen hän kuitenkin teki elokuvarooleja ja 1951 avioitui ohjaaja Per Gerhardin kanssa ja näytteli useissa merkittävissä rooleissa myös Tukholman Vasa-teatterissa vuoteen 1985 asti.

kari.naskinen@gmail.com

Ei Pohojanmaa oo Suomi, jota herrat komentaa

Ilmajoella Ilkan kentällä, jolla on kokoa neljä hehtaaria, esitettiin 1977 ja 1978 Jorma Panulan ooppera Jaakko Ilkka. Se kuuluu niihin suomalaisiin ”karvalakkioopperoihin”, jotka vasta myöhemmin ovat nousseet enemmän arvoonsa. Helsingin Sanomien ooppera-arvostelija Hannu-Ilari Lampila kirjoitti amerikkalaiseen oopperakirjaan Tietoniekat: Ooppera (WG 1982) erikseen suomalaista painosta varten ja siinä hän totesi, että Panulan oopperan levytystä on pidettävä lähinnä kuriositeettina, josta on eniten iloa niille, jotka ovat nähneet esityksen Ilmajoella. Muilla kirjassa esittelemillään oopperoilla, joista myös oli tehty levytykset, Lampila sanoi olevan suuri taiteellinen arvo; nämä ovat Aarre Merikannon Juha, Leevi Madetojan Pohjalaisia, Aulis Sallisen Ratsumies ja Punainen viiva sekä Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset.

Kuuntelin Jaakko Ilkan nyt ensimmäisen kerran. Ilmajoella en ole käynyt, ja kyllä Lampila sikäli oikeaan osui, että ei tämä levyltä kuultuna vaikuttanut ollenkaan sellaiselta spektaakkelilta, jollainen se paikanpäällä on varmaan ollut. Esiintyjiä oli lähes 400 ja mukana oli myös 40 ratsuhevosta. Epäilemättä vaikuttava esitys, sillä näyttämöala oli 20 kertaa suurempi kuin nykyinen jokirannan näyttämö, joka sekin on iso. Musiikki sinänsä toimii kaikessa kansanomaisuudessaan hyvin. Se on modernia, mutta ei läheskään pahinta lajia nykymusiikkia. On kauniita ja vihaisia lauluja, marsseja rytmittäviä poljentoja, hempeitä viisuja ja jokin hymnintapainenkin. Aitoon tunnelmaan ei kuitenkaan pääse, koska kavioiden kapsetta ja muuta oheismateriaalia ei kuulu Helsingin Kulttuuritalolla ja Ilmajoen seurakuntasalissa 1979 äänitetyltä levyltä. Edvin Laineen ohjaamassa kantaesityksessä olleista solisteista keskeisimmät ovat myös tällä levyllä: Jaakko Ilkkana Tuomo Häkkilä, Katariina Ilkkana Ritva Auvinen, Klaus Fleminginä Jorma Falck, Kylmä-Jyränä Eero Piirto ja Pouttuna Jorma Hynninen.

Panula sävelsi oopperan Aarni Krohnin maakuntahenkeä kohottavaan librettoon, joka perustuu historiallisiin tapahtumiin Nuijasodan vuosilta 1500-luvun lopulta: ”Apua otetahan mistä saarahan” ja vaikkei saataisikaan, ei periksi anneta: ”Ei Pohojanmaa oo Suomi, jota herrat komentaa” – ja lainataan myös Kaarlo Kramsun tunnettua Ilkka-runoa: ”Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit ei hanki”.

Mitä minä muutamia pohjalaisia tunnen, niin tätä Ilkan henkeä heissä on edelleen: ”Puolustamme maatamme, oli vastass´ venäläänen, saksi, juutti tai ruotsikko - - - Vapaata Pohojolaa rakastamme ja maatamme puolustamme.”

Huonosti siinä Jaakko Ilkalle silti kävi. Tuli selvä tappio Ruotsin kuninkaan käskynhaltijana toimineen Klaus Flemingin joukoille. Ilkan talonpoikausjoukko hajosi, kun varsinkin ruotsinkieliset pettivät kumppaninsa ja siirtyivät tappion häämöttäesssä Flemingin puolelle. Nuijasota loppui ja kuusi nuijapäällikköä mestattiin Isonkyrön kirkolla. Heidän ruumiinsa vietiin jokaisen omalle kotipaikkakunnalle teilinpyörien päälle näytteille. Jaakko Ilkan ruumista pidettiin teilinpyörän päällä Ilmajoen kirkolla.

Tässä postikorttikuvassa on Ilkan monumentti (1924) kuvattuna Oy Valistuksen opetustaulusta. Vieressä näkyy vähän Ilmajoen vanhaa kirkkoa, joka purettiin nykyisen kirkon valmistuttua 1766. Muistomerkkiä ympäröi Ilkan kenttä, jonka lähellä Kyrönjoen rannassa järjestetään nykyisin Ilmajoen musiikkijuhlat.

EUROLLA KIRJASTOSTA

Löysin tämän Lp-levyn kirjaston poistohyllystä, eurolla sai omaksi. Eikä tästä ole kuin muutama kuukausi, kun samasta hyllystä nappasin dvd:n (1979), jolla Dieter Fischer-Dieskau laulaa Franz Schubertin Winterreisen. Monta muutakin on löytynyt, esimerkiksi Sallisen Punaisen viivan dvd (2009) ja Michael Cacoyannisin Kerro minulle, Zorbas (1964). Eilen jatkui: eurolla Zachris Topeliuksen kirja Matkustus Suomessa (1873), joka on kuitenkin uusintapainos vuodelta 1984 ja sen on toimittanut ja siihen esipuheen kirjoittanut Aarni Krohn, siis sama mies kuin kirjoitti Jaakko Ilkan libreton. Miksihän näitä täysin toimivia levyjä pannaan poistoon – eipä silti, kyllä ottajia on.

kari.naskinen@gmail.com