Auto kansainvälisen kommunistisen nuorison kunniaksi

Kuvan pienoismalli näyttää Piikkinokka-Mosselta. Sitä se melkein onkin, mutta kun autoa alettiin marraskuussa 1940 valmistaa Moskovan valtion autotehtaalla nro 4, sen nimi oli KIM-10. Tehtaan nimikin oli hieman aiemmin muutettu kansainvälisen kommunistisen nuorison mukaan: Kommunsticheskogo Internatsionala Molodezhy (KIM). Auto näytti englantilaiselta Ford Prefectiltä, jonka perusteella se valmistettiin. Prefect tunnettiin myös nimellä Ford Ten.

KIM-10:ssä oli 1172 kuutiosenttimetrin moottori, tehoa 30 hv, vaihteita kolme ja huippunopeus 90 km/t. Tuotanto käsitti vuosina 1940-41 runsaat 500 autoa, kunnes Saksan hyökkäys pakotti lopettamaan tuotannon. Kun tuotanto sodan jälkeen jatkui, auto muuttui 1930-luvun DKW F9:n ja Opel Kadetin kaltaiseksi, kun Saksasta oli saatu sotasaaliina isot puristimet ja muita tuotantovälineitä. Enemmän auto oli kuitenkin Opel, koska Josif Stalin tykkäsi Opel Kadett K38 -mallista. Auton nimi vaihdettiin Moskvitshiksi, jota valmistettiin 1947-56 noin 250 000 kpl (mallinumeroilla 400, 401, 420 ja 422).

Sitten tulivat seuraavat mallit 402 ja 403, joiden myynti Suomessakin oli kovaa. Kun Suomessa myytiin 1962 noin 28 000 uutta henkilöautoa, oli tilaston kärki:

Moskvitsh 5525
Skoda 3714
Volkswagen 2969
Ford 2053
Wartburg 1950
Simca 1109
Renault 1006
Peugeot 987
Opel 879
Volga 784.

Itäautojen myyntimenestys johtui lähinnä siitä, että länsiautojen saanti oli vaikeaa sodanjälkeisen tuontisäännöstelyn takia. Suomen ja Neuvostoliiton välinen bilateriaalinen kauppa kuitenkin mahdollisti itäautojen saannin helposti. Kun tuontisäännöstely purettiin autojen osalta 1962, nousi henkilöautojen myynti seuraavana vuonna 52 000:een:

Ford 7733
Volkswagen 7592
Fiat 3755
Simca 3587
Moskvitsh 3229
Skoda 2385
Wartburg 2248
Volvo 2057
Opel 1989
Peugeot 1963

Ford Prefect

KIM-10:n tuotanto siis alkoi 80 vuotta sitten. Meidän isä ei kuitenkaan myöhemmin sen seuraajaa Mossea ostanut, mutta linkki siihen syntyi, sillä meidän perheen ensimmäinen auto oli käytetty Ford Prefect vuonna 1954. Vuosimallia en tiedä, mutta tallella olevassa kauppakuitissa on, että maksoi 235 000 markkaa.

kari.naskinen@gmail.com

Sannikovin maassa seikkailemassa

Neuvostoliittolainen seikkailukomedia Sannikovin maa (1973) kertoo neljän miehen retkikunnasta, joka lähtee tutkimaan Kotelnyin saariryhmää, josko sieltä löytyisi kultaa. Se sijaitsee Pohjoisella jäämerellä lähellä Pohjois-Siperian rantaa. Voisihan kultaa olla, koska sitä löytyi Alaskastakin sen jälkeen, kun Venäjä oli myynyt tämän erämaan Yhdysvalloille 1876. Elokuvassa näitä aikoja on vekslattu sopivasti sellaisiksi, että ne on saatu ajoittumaan Jakov Sannikovin metsästys- ja kartoitusmatkoihin niille seuduille 1800-11. Elokuvassa miehen nimi ei ole Sannikov ja muutenkin touhu on pelkkää hupinäytelmää.

Elokuva perustuu Vladimir Obrutsevin samannimiseen romaaniin (1926). Elokuvan alun kohtauksessa retkikuntaan mukaan haluava seikkailija osoittaa rohkeutensa kiipeämällä silmät sidottuina korkeaan torniin, jonka helposti tunnistaa Viipurin kellotorniksi. Pakotettuna mukaan joutuu pietarilaisen kultakaivosporhon apulainen, jonka tehtävä on tappaa loput retkikunnasta, jos kultaa löytyy. Lisäksi mukaan suostuvat eräs upseeri ja vankikarkuri.

Perille päästään ja sieltä löytyy yllättäen oikein kesäinen keidas, jota Onkilon-heimon alkuasukkaat hallitsevat. On hieno sää, koska tuliperäinen maa lämmittää lammen ja joen, naiset ovat kauniita ja romanssejakin syntyy, ja lisäksi alkuasukkaiden poppamies menettää maineensa, kun vieraat osaavat tehdä tulen pienestä askista ottamaansa tikkua raapaisemalla. Sitten syntyy konflikti ja venäläiset ampuvat yhden laukauksen ilmaan, jolloin tapahtuu maanjäristys ja maa alkaa jäähtyä. Eikä muuta kuin kipinkapin kotiin.

Elokuvan näkee Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen nettisivuilta. Aikoinaan elokuva on esitetty Suomessa nimellä Suljettu maa.

Ei tästä tämän enempää, eikä kultaakaan ole Kotelnyin kolmelta saarelta oikeastikaan löytynyt. Saaret olivat tulleet virallisesti tietoon 1700-luvun lopulla, jolloin niille annettiin nimeksi Kattilasaari, koska rannalta oli löytynyt kuparikattila. Keneltä lienee jäänyt, ei ole tiedossa. Vuonna 1993 Kotelnyin saarelle perustettiin polaaritutkimusasema.

kari.naskinen@gmail.com

”Hyvät porvarit” olivat kaupunkien tärkeimpiä ihmisiä

Viipurissa murhattiin lokakuun lopulla suurliikemies Aleksandr Petrov, jonka bisnekset liittyivät ainakin satamaan, polttoainekauppaan ja hotelleihin. Häntä pidettiin Viipurin vaikutusvaltaisimpana henkilönä. Tällaista se oli joskus ennenkin. Isot teollisuusmiehet ja kauppiaat toimivat kaupunkien hallinto- ja luottamuselimissä, mutta kuitenkin niin, että he eivät olleet mitään taustavaikuttajia, vaan muodollisestikin tehtäviinsä asetettuja. Kirjassa Edelläkävijät (Gaudeamus, 2020) kerrotaan neljästä suurkauppias- teollisuussuvusta, joista tuli menestyksen vertauskuvia: Hackmanit, Wolffit, Borgströmit ja Dahlströmit. Kirjoittaja on suomenruotsalainen historioitsija Charlotta Wolff, joka nykyisin toimii Helsingin yliopiston Euroopan historian dosenttina.

Kuva on kirjasta ja se havainnollistaa tilannetta Viipurissa 1800-1900-lukujen vaihteessa. Albert Edelfelt maalasi 1902 yhteismuotokuvan kaupunginvaltuuston aiemmista puheenjohtajista, vasemmalta Walter Hoving, Ludvig Cloubert ja Wilhelm Hackman. Maalaus (värillinen) oli valtuuston istuntosalissa, josta se sittemmin saatiin pelastettua sodan jaloista ja on nykyisin Lahden taidemuseossa.

Jo Wilhelm Hackmanin esi-isät olivat toimineet johtavissa kunnallisissa toimissa, ja kun vuoden 1875 kunnallisuudistuksen jälkeen valittiin ensimmäinen kaupunginvaltuusto, tuli Wilhelm Hackmanista sen puheenjohtaja. Vuonna 1912 puheenjohtajuus siirtyi hänen pojalleen Fred Hackmanille. Pitkiä kausia toimivat valtuustossa myös teollisuusmies Eugene Wolff ja kirjakauppias Walter Hoving.

Eugene Wolff

He kaikki ja monet muut menestyksekkäät kauppahuoneiden ja teollisuuslaitosten omistajat nousivat maan eliittiin. Charlotta Wolff kirjoittaa, että heitä määrittelivät ”hyvän porvarin” eli hyveellisen kansalaisen ominaisuudet, joihin laskettiin rehellisyys, yhteisen hyvän tavoittelu, oikeiden pelisääntöjen noudattaminen ja lainkuuliaisuus sekä huolehtiminen yhteiskunnan heikoimmista jäsenistä. Tietenkin myös isänmaallisuus.

Vaikka tämä eliitti ei pyrkinyt toimillaan rikkomaan yhteiskuntaluokkienvälisiä rajoja, niin hyvä porvari kantoi vastuuta omista työläisistään ja huolehti laajemminkin vähäosaisista kristittyjen mallin mukaisesti. Tämä oli samalla yksi tapa torjua sosialismia, jonka idea oli alkanut nousta esille 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kauppahuone Hackman & Co:n tehtaiden ja sahojen työntekijöille järjestettiin työterveyshuolto ja säästökassa, ja työtehtävissä vammautuneista, leskistä ja vanhuksista pidettiin huolta. Hackmaneista tunnetaan hyvin sekin, että heillä oli ratkaiseva rooli Viipurin diakonissalaitoksen perustamisessa ja ylläpitämisessä.

Yhteyksiä pidettiin myös järjestäytymään alkaneeseen työväenliikkeeseen. Eugene Wolff oli 1888 mukana kirjoittamassa sääntöjä Viipurin työväenyhdistykselle, joka aluksi toimi yhteistyössä Wolffin edustamien nuorsuomalaisten kanssa.

Ruukinpatruuna Alexander Wolter Ramsayn 1887 perustama Tornator Oy valmisti Tainionkoskella ja Lahdessa lankarullia. Avioliittojen kautta Tornator siirtyi Hackmanien ja Wolffien sukupiiriin. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Tornatorilla siirryttiin Eugene Wolffin aloitteesta kahdeksan tunnin työpäivään ja kolmivuorotyöhön. Tässä pysyttiin myös 1908, kun moni muu yhtiö palasi 12-tuntiseen työpäivään vedoten ankariin suhdanteisiin. Tornatorin ratkaisu oli hyvä, se vältttyi lakoilta.

Wolff oli niin hyvissä kirjoissa sosialistien kanssa, että tammikuussa 1918 Viipurissa ilmestymään alkanut sosiaalidemokraattinen Itä-Suomen Työmies -lehti pyysi häneltä tukea. Alkanut kansalaissota kuitenkin vaikeutti tällaista yhteistyötä ja Wolff lähensikin välejään oikeistoon. Sodan jälkeen hän jo tekikin lahjoituksia mm. Ruokolahden suojeluskunnalle. Wolffin vävy Antti Hackzell oli taistellut valkoisten puolella ja nimitettiin sodan jälkeen Viipurin maaherraksi. Jatkosodan aikana loppukesästä 1944 Hackzell oli Suomen pääministerinä. Vastikään on ilmestynyt Martti Häikiön kirja Hackzellista: Karhunkaatajasta rauhantekijäksi (Docendo, 2020).

Valtiollinenkin politiikka kuului hyvien porvareiden ohjelmaan. Johann Friedrich Hackman, Carls Gustaf Wolff ja Carl Magnus Dahström valittiin kaupunkiensa porvarissäädyn edustajiksi valtiopäiville 1863. Wilhelm Hackman valittiin valtiopäiville aatelissäädyn edustajaksi 1877 Eugene Wolff porvariston edustajaksi 1900. Uuteen eduskuntasysteemiin 1907 ei kuitenkaan enää tullut pääsyä, sillä valta oli alkanut nopeasti siirtyä työväenluokan edustajille ja suomenkielisille maanviljelijöille.

Wilhelm Hackman totesi 1924 maailman muuttuneen: ”Ennen vanhaan ministerit olivat suurelta osin minun henkilökohtaisia ystäviäni, ja nyt tunnemme heidät tuskin.” Samalla hän valitti kuinka omisti puolet Outokummusta, Imatran voimalaitoksesta, kaikki rautatiet ja kanavat sekä päätti tulleista ja veroista, siis että puolueet päättivät kaikesta.

”SUOMI EI SOVI
PUUNJALOSTUKSEEN”

Liiketoimintaa riitti silti porvareillekin oikein hyvin. Oli monenlaista teollisuutta, laivastoa, pankkitoimintaakin. Suomen Yhdyspankki perustettiin 1862 ja perustamispääomaa tuli paljon nimenomaan Viipurista, eniten Hackman & Co:lta. Yhdyspankin Viipurin-konttori toimi Hackmanin talossa ja Johann Friedrich Hackmanista tuli konttorin esimies.

Eugene Wolff veti vielä enemmän Viipuriin päin: ”Karjalan taloudelliset mahdollisuudet ovat niin isoja, että ne vaativat keskuspankkia Viipuriin.” Niin syntyi 1907 Kauppapankki, jonka hallintoneuvoston puheenjohtajaksi Wolff halusi Wilhelm Hackmanin. Muitakin liikemiesten pankkihankkeita oli, koska olemassa olevien pankkien lainapolitiikkaan ei oltu tyytyväisiä.

Pankiirien ja liikemiesten innovatiivisuuden välillä oli kuilu, josta kertoo hyvin erään pankinjohtajan lausahdus Eugene Wolffille tämän halutessa lainaa metsäteollisuushankkeeseen: ”Hyvä veli Eugene, olen perehtynyt asiaan perusteellisesti ja voitte uskoa minua, Suomi ei ole puunjalostukselle soveltuja maa.”

Tornator Oy:n lainoituksen kanssakin oli niin isoja vaikeuksia, että Wolff alkoi hakea lainarahaa ulkomailta, ja lopulta sai pääomasatsauksen Norjasta.

Charlotta Wolffin kirja on erinomainen katsaus näihin moninaisiin vaiheisiin. Olen tässä ottanut esille erityisesti Hackmanin ja Wolffin, koska ne Viipuriin liittyvinä kiinnostavat eniten. Eugene Wolff tosin oli syntyisin Vaasasta, josta hän alle 30-vuotiaana tuli Hackman & Co:n prokuristiksi Viipuriin. Eugene Wolff oli Charlotta Wolffin isoisoisä.

Loppu tälle Viipurin hyvien porvarien toiminnalle tuli sitten 1940, jolloin Hackmanit ja Wolffin jälkeläiset menettivät kotinsa ja merkittävän osan toimeentulostaan.

”Isoisäni Charley Wolffin perhe sai omaisuuttaan Viipurista mukaan vain sen verran, mitä oli edellisenä kesänä ehditty henkilöautolla siirtää”, kirjoittaa Chjarlotta Wolff, joka itse kävi ensimmäisen kerran Viipurissa 2014 ja näki Eugene Wolffin talon vanhan raatihuoneentorin kupeessa.

kari.naskinen@gmail.com

Anoppi ottaa Buddhan kirouksen hoitaakseen

”Pimeys on ollut aikojen alusta asti”, lukee mottona Kaneto Shindon Onibaba-elokuvan (1964) alkuteksteissä. Jälleen kerran ollaan vanhassa Nipponissa joskus 1400-luvulla, jolloin taistelevia keisareitakin oli useita, lisäksi lääninherroja ja muita, jotka pitivät valtaa yllä samuraisotilaiden avulla. Vaikka Onibaba ei kaikessa yksiviivaisuudessaan yllä Akira Kurosawan samuraielokuvien viritystasolle, niin hienoa oli nähdä tämäkin elokuva ensimmäisen kerran ja oikein isolta valkokankaalta. Välillä tulee mieleen, että pitäisi sittenkin muuttaa Helsinkiin, jossa vanhoja elokuvia näkisi jatkuvasti Orionissa ja Kino Reginassa.

Buddha on yhtenä lähtökohtana tässäkin elokuvassa. Vanhan kertomuksen mukaan äiti oli vihainen tyttärelleen, joka jatkuvasti hoiti kotiasioita huonosti, juoksi enemmän miesten perässä ja käytti liikaa aikaa rukoilemiseen temppelissä. Onibabassa nainen pelkää, että hänen kanssaan asuva miniä häipyy sodassa kuollleen miehensä jälkeen toisen samurain luo ja jättää hänet yksin. Aihetta pelkoon onkin ja anoppi ottaa ohjat omiin käsiin, koska Buddha ei näytä mitenkään auttavan.

Elokuvalle on Suomessa aikoinaan annettu lisänimi Tappajat. Sille on sen verran pohjaa, että naiset hankkivat elantonsa ryöstämällä kuolleilta samurailta varusteita ja myymällä niitä yhdelle vanhantavarankauppiaalle, joka välittää tavarat edelleen armeijoille. Kauppiaalta naiset saavat korvaukseksi hirssiä. Kyllä he joitakin karanneita tai eksyneitä samuraita tappavat itsekin, mutta tämä ei ole elokuvan ydin. Elokuvan alkuperäinen japanilainen nimi on jotakin siihen suuntaan, että ”Demoninen akka”, ja muissa maissa nimi on käännetty esimerkiksi ”Pirulliseksi sukupuoleksi” tai ”Myytiksi seksistä”. Onibaba-sanalle en selitystä löytänyt.

Anoppia näyttelee Shindon vaimo Nobuko Otowa, joka kuvausten aikana oli 39-vuotias, mutta elokuvassa häntä haukutaan vanhaksi akaksi. Ilman miniänsä apua hänen olisi kuitenkin vaikea selviytyä, joten tilanne on hankala. Miniää esittää kaunis 19-vuotias Jitsuko Yoshimura, joka alkaa muhinoida armeijasta karanneen ja lähistölle asumaan tulleen samurain kanssa. Sitten anoppi kohtaa toisen karanneen samurain, jolla on kasvoillaan pelottava naamari. Anoppi tappaa samurain ja ottaa naamarin, jonka alta palastuvat samurain pahaksi menneet kasvot, näyttää spitaalilta tai joltain sellaiselta. Naamarin anoppi panee päähänsä ja alkaa pelotella miniäänsä. Tämä omatekoinen Buddhan kosto muuttuu kuitenkin Buddhan kiroukseksi, sillä anopinkin kasvot menevät täysin pilalle. Pahin saa palkkansa.

Onibaba tapahtuu peltoalueella lähellä jokea. Kosteapohjaisella pellolla on jotain kaksimetristä kasvustoa, joka tuulessa heiluu ja vinkuu. Mustavalkoinen kuvaus on maalauksellista, kasvien lehdet ovat kuin sapelien teriä ja enteilevät pahaa. Taustamusiikkia ei juuri tarvita, muutamassa kohdassa vain rummutetaan.

Toinen oleellinen elementti on seksi, sellainen, jota ennen sanottiin pehmopornoksi, kuitenkin vain neljäsosa siitä, mitä edustaa tämän lajin klassikko, Nagisa Oshiman Aistien valtakunta (1976).

kari.naskinen@gmail.com

Liikenteen verotuloilla uusia rautateitä rakentamaan

Uuden junanradan rakentaminen Helsingistä Porvoon kautta Kouvolaan nopeuttaisi matka-aikaa tällä välillä 13 minuuttia. Kiire on ja kalliiksi tulee. Päijät-Hämeen liiton verkkosivuilla on laskelma, jonka mukaan yhden säästetyn minuutin hinnaksi tulisi 140 miljoonaa euroa! Kun Keravan - Lahden oikorata valmistui 2006, sillä aikaansaatu minuutin hyöty maksoi 8 miljoonaa euroa.

Tällaisten uusien väylähankkeiden kannattavuutta lasketaan hyöty/kustannussuhdeluvulla. Lahden kaupungin entinen teknillinen johtaja Timo Ahonen kirjoittaa tänään Etelä-Suomen Sanomissa, että tuon uuden radan h/k-luvuksi on saatu 0,13. Se tarkoittaa melkein yhtä tyhjän kanssa. Jos Itä-Suomeen haluttaisiin tehokkain ratauudistus, se pitäisi rakentaa Lahdesta Mikkeliin. Senkään h/k-luku ei silti ole kuin 0,17, joten varsinaisesti siinäkään ei olisi paljon järkeä. Ahonen on asiantuntija, sillä hän oli vahvasti mukana valmistelemassa Keravan - Lahden ratahanketta.

Kun väylävirasto keväällä 2019 julkaisi selvityksen Itä-Suomeen suuntautuvien ratalinjausten tarkastelusta, mukana oli myös vaihtoehto Lahti - Heinola – Mikkeli. Keväällä 2020 tuli uusi selvitys liikenneministeriön toimeksiannosta tehtynä, mutta siitä oli Lahden - Mikkelin vaihtoehto jätetty kokonaan pois ilman perusteluja.

Kaiken tämän touhotuksen takana on maapallon ilmastonmuutos. Liikennettä pyritään siirtämään maanteiltä rautateille. Tehtävä on kuitenkin mahdoton. Kuorma-autojen osuus Suomessa kuljetettavista tavaratonneista on noin 85 prosenttia, eikä tämän määrän siirtäminen juniin ole mitenkään mahdollista.

Kaikki voitava joka tapauksessa tehdään. Tieliikenteen verotusta on tarkoitus korottaa hurjasti. Polttoaineiden litrahintoihin on nykyajatuksen mukaan tulossa korotusta 20-50 senttiä ja erilaisia vaihtoehtoja on myös autoveron nostamiseen.

Suomen kasvihuonepäästöt ovat jo viimeisten 30 vuoden aikana vähentyneet yli 70 miljoonasta hiilidioksiditonnista 55 miljoonaan. Uudet toknologiat ovat auttaneet. Kansallisen energia- ja ilmastostrategian mukaan on nimenomaan liikenteen päästöjä kuitenkin edelleen vähennettävä, vaikka koko tieliikenteen osuus päästöistä on vain 16 prosenttia.

Suurimmat kasvihuonepäästöjen laskijat Suomessa:
1. energiateollisuus 25 %
2. teollisuus ja rakentaminen 19 %
3. maankäyttö ja sen muutokset 17 %
4. maatalous 10 %
5. henkilöautot 9 %

Pahimmaksi koetaan henkilöautoliikenne. Sen valitseminen kohteeksi on myös helpointa. Liikenteeseen vaikeuttaminen käykin kätevästi vaikkapa nopeusrajoituksiä kiristämällä, peltipoliiseja lisäämällä, ajokaistoja tukkimalla ja kävelykatuja tekemällä. Lisäksi on se sähköautohomma, joka sinällään on hyvä, mutta väkisin meille tuupattavana mahdoton, koska sähköautot ovat oleellisesti kalliimpia kuin tavalliset autot.

Sitran esittelemä ilmastopoliittinen selvityskin lähtee tutuista viherpippuriasioista. Sitra on kirjannut hyvän ihmisen kärkiominaisuudet:

1. liikkuminen vapaa-ajalla bussilla tai junalla
2. vegaaniruokavalio
3. sähköauto, jos on pakko henkilöautolla mennä
4. kasvisruokavalio (pahinta on punainen liha)
5. hybridiauto, jos ei ole varaa kunnon sähköautoon.

kari.naskinen@gmail.com

Pygmalion ja Dorian Gray Pietarissa

Erikoisen mielenkiintoinen neuvostoliittolainen elokuvalöytö: Lenfilmin 1987 valmistama mysteeritarina taiteilijasta, joka joutuu tekemisiin elämän ja kuoleman ja ehkä jälleensyntymisenkin kanssa. Oleg Tseptsovin (66) ohjaama elokuva on aikoinaan nähty Suomessa nimellä Herra lavastaja, alkuperäinen venäläinen nimi kääntyy ”Herra suunnittelijaksi” ja nyt näin sen englanninkielisellä tekstityksellä ja nimellä Mr. Designer. Päähenkilö Platon Andrejevitsh on näitä kaikkia, mutta myös taidegraafikko ja kuvanveistäjä, joka yrittää teoksillaan voittaa kuoleman.

Vuonna 1908 Platon tekee Pietarissa kuolemansairaasta nuoresta tytöstä Anna Beletskajasta kokovartalopatsaan ja pukee sen sijoitettavaksi jalokivikauppiaan näyteikkunaan. Vuonna 1914 Platon saa ruhtinas Griljolta työtarjouksen sisustaa tämän palatsin, jolloin Platon tapaa Griljon vaimon. Mitä ihmettä, vaimohan on Anna. Ei ole, vaan nainen sanoo nimekseen Marija, eikä sano koskaan tavanneensa Platonia.

Platon ei voi uskoa silmiään. Alkaa tutkimus, ja Platon löytää hautausmaalta Annan muistoristinkin Annan nimellä. Sisustustyön edetessä elokuvan juoneen tulee korttipeli, jossa Platon voittaa Griljolta suuren summan, sitten Griljo kuolee ja Platon kosii Annaa/Marijaa. Ei ensin suostu, koska hulluhan tuo taiteilija tuntuu olevan. Myöhemmin hän kuitenkin alkaa olla suostuvainen, mutta Platonia tilanne painaa edelleen.

Platon menee ateljeehensa ja kaivaa esille Annasta tekemänsä veistoksen – tai oikeastaan se näyttää vahanukelta. Kun hän avaa sen suojakääröistä, nuken kasvot ovat mädäntyneet vanhan akan naamaksi. Mitä tämä on, kuka on silloin kuusi vuotta sitten pantu arkkuun, eikö se ole ollutkaan Anna? Oliko nukke ottanut ihmisen paikan vai päinvastoin?

Tulee mieleen kaksikin kirjallisuudesta tuttua klassikkotapausta. Ovidius kirjoitti yli 2000 vuotta sitten mytologisesta tarinasta, jossa Venus-jumalatar herätti henkiin naispatsaan, kun Pygmalion oli siihen niin silmittömästi rakastunut. Oscar Wilden romaanissa Dorian Grayn muotokuva (1890) puolestaan maalaus muuttuu rumuuden perikuvaksi ja sitten taas alkuperäiseksi, kun siihen aluksi rakastunut mies kuolee.

Platon ei näistä jutuista tiedä mitään, mutta elokuvan lopulla tulee esille vielä sekin, että kuolleen Griljon palatsissa oleva henkilökunnan edustaja kutsuu Marijaa Donna Annaksi. Tämä taas on tuttu roolihenkilö Mozartin Don Giovannista, jossa tämä oopperan nimihenkilö surmaa Donna Annan isän. Isästä tehdään komea patsas, joka oopperan lopussa tulee vaatimaan Don Giovannia parantamaan tapansa. Kun Giovanni ei suostu, hänet heitetään helvettiin. Huonosti käy Platonillekin, joka lopussa ammutaan ja ajetaan vielä varmistukseksi autolla päälle.

Mysteeri on tietenkin mysteeri, joka ei elokuvassa ratkea, ei myöskään ikuisen elämän salaisuus. Konkreettisempia asioita lähestyttäessä elokuva heijastelee sitä vuosisadan alun loistoa ja sen kyljessä kulkevaa rappiota ja kauhuakin. Kuolema ei kuitenkaan ole paha, vaan Platon kohtaa sen kuin baletissa, esteettisesti ja vain siistinä ohimosta verta vuotavana.

Tseptsovin taide-elokuvassa käytetään vuosisadanvaihteen eurooppalaisten taiteilijoiden teoksia. En sitä sektoria paljon tunne, mutta siitä kiinnostuneille nimet: Edward Burne-Jones, Arnold Böcklin, Jean Delville, John Everett Millais, Max Klinger, Odilon Redon, Franz von Stuck. Musiikki on jännittävää, säveltäjä on kovaan maineeseen uuden Venäjän alkaessa noussut Sergei Kurjohin (1954 - 1996), jonka nimellä toimii Pietarissa nykytaiteen ja valtavirran ulkopuolella liikkuvan popmusiikin museo (Lygovsky prospekt 73). Elokuvan musiikki on sekoitus rokkia ja klassista. Musiikin esittää niin ikään kovaan suosioon rokkipiireissä noussut venäläiskorealainen Kino-yhtye.

Platonin roolin näyttelee intensiivisesti Viktor Avilov (1953 – 2004), joka ulkonäöltään muistuttaa äskettäin kuollutta taidegraafikkoa ja kuvanveistäjää Matti Koskelaa. Anna/Marija on Anna Demjanenko (s. 1970). Heitä tunnetumpi näyttelijä on Griljon roolissa Mihail Kozakov (1934 - 2011).

Oleg Tseptsov ohjasi tämän jälkeen toisen elokuvan Pyhitetty (1989), jonka senkin aihe lähestyy mystiikkaa, mutta hänen muusta tekemisestään en tiedä.

Tällaisia venäläisiä elokuvaharvinaisuuksia lähettää verkkosivullaan Venäjän Helsingissä toimiva tiede- ja kulttuurikeskus.

kari.naskinen@gmail.com

Värit Suomen politiikassa

Välikäden kautta sain Perussuomalaisten kaupunginvaltuutetulta Lasse Koskiselta suojeluskunta- ja lottaperinnettä ylläpitävän Vapaussoturi-lehden uusimman numeron 4/2020. Siinä on mielenkiintoinen värianalyysi Suomessa liehuvista lipuista, kirjoittajana valt. tri, Turun yliopiston poliittisen historian valkoinen dosentti Mikko Uola (77). Tässä lyhennettynä versiona tärkeimmät värit:

SININEN JA VALKOINEN

Kuin taivas ja hanki. Sinivalkoisten tunnusten itäinen alkuperä ei ole suomalaisia yhtään tuntunut haittaavan. Suomalaiset nimittäin kuvittelivat 1800-luvulla saavansa venäläisiltä hyväksynnän omaan lippuunsa sillä, että värit siihen lainattiin Venäjän lipusta. Kun keisarin lipun punainen raita repäistiin pois, saatiin sinivalkoinen lippu. Eipä hyväksyntää idästä silti tullut.

Silti juuri tällaisilla Venäjän lipusta ratkotuilla kapeilla lipuilla Mannerheim toivotettiin tervetulleeksi vapautetun maan pääkaupunkiin toukokuussa 1918. Saman kuun lopulla eduskunta hyväksyi sinivalkoisen ristilipun kansallislipuksemme.

Sininen oli ehkä hiukan yllättävästi myös radikaalivuosikymmenten taistolaisten väri, jota olivat käyttäneet jo 1920-luvun kommunistimme. Sitä ei suinkaan omaksuttu Suomen lipun sinisestä, vaan esikuvana oli tietenkin ns. ryssänsininen.

Nyttemmin konservatismi on Suomessa poliittisena liikkeenä kuollut, eikä puhtaanvalkoista aatetta ole mikään puolue enää vaalimassa saati viemässä eteenpäin.

PUNAINEN

Punainen on vallankumouksen, väkivallan ja veren väri.

Suomen kansallisvärinä oli 1500-luvulta lähtien ollut vaakunamme pohjaväri siitä lähtien, kun vaakuna kuvattiin Kustaa Vaasan hautamonumenttiin Upsalan tuomiokirkossa.

Keväällä 1918 punakapinan jälkeen verenpunainen lippu ei enää ymmärrettävästi sopinut itsenäisen, vapaan ja kansanvaltaisen maan tunnukseksi. Sen jälkeen punainen on pysynyt vallankumouksen tavoittelijoitten ikiomana värinä.

VIHREÄ

Vihreän poliittinen symboliikka liittyi alun perin luonnollisesti luontoon ja maatalouteen. Niinpä ei ole mikään ihme, että Maalaisliitto otti aikanaan värin tunnuksekseen.

Poliittinen vihreä on nyttemmin laajentunut eräänlaiseksi anarkistiväriksi. Jo kotikommunistiemme tunnuksissa vihreä oli punaisen rinnalla väreiltään riitasoinnussa lipuissa, ja nykyisin vihreästä on tullut eräänlainen poliittisen edesvastuuttomuuden väri. Se on onnistuttu markkinoimaan muka luonnonmukaisuutta kuvaavana tunnuksena, vaikka juuri poliittiseen vihreyteen liittyy poikkeuksellisen paljon luonnottomuutta.

Vihreä on myös muhamettilaisten eli islamin väri.

MUSTA

Musta on poliittisena värinä vanha alkuperäinen anarkistien tunnus. Edelleen kaiken tuhoamista ajavat anarkistit käyttävät sitä niin meillä kuin muuallakin.

Toisaalta musta on ollut myös kommunisminvastaisuuden väri. Siksi jotkut mieltävät mustan fasistiseksi väriksi. Sitä se oli aikanaan Italiassa, ja Vihtori Kosolakin kehui mustaa paitaansa kommunisminvastaiseksi tunnukseksi.

Kun sininen ja musta yhdistetään, saadaan sellainen väriyhdistelmä, joka saa nykyiset punavihreämme pöyristymään. Viime kesänä jotkut näistä ehtivät jo vaatia, että sinimusta väriyhdistelmä olisi suorastaan kiellettävä sosialismin ja kommunismin vastaisena tunnuksena.

SATEENKAARI

Myös sateenkaarilipusta on tullut poliittinen symboli. Se on eräänlainen hajoavan Rooman valtakunnan tunnus.

Kun millään ei enää ole mitään väliä, ei moraalilla, ei barbaarien kansainvaelluksella eikä ihmisen luonnollakaan, voidaan kaikki värit sekoittamalla huolettomasti ja holtittomasti marssia päin edessä olevaa katastrofia.