Alex Matson oli Väinö Linnan esikuva

Kirjailija, kuvataiteilija, kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 - 1972) pääteos oli Romaanitaide (Tammi, 1947), jolla oli suuri vaikutus myöhempiin kirjailijoihin. Sotien jälkeen Matson oli mukana Tampereella toimineessa kirjallisuuspiirissä, joka kokoontui säännöllisesti kaupunginkirjastossa sen johtajan Mikko Mäkelän johdolla. ”Mäkelän piirin” jäseniä olivat mm. Harri Kaasalainen, Väinö Linna, Mirkka Rekola ja Lauri Viita. Alex Matsonin syntymästä on tänään kulunut 130 vuotta.

Väinö Linna kertoi omaksuneensa Matsonin Romaanitaiteen opeista ajatuksia ja ideoita suunnitellessaan Tuntemattoman sotilaan (1954) rakennetta. Myöhemmin Romaanitaiteesta tuli kurssikirja yliopistoihin. Nyt löysin vanhasta Parnasso-lehdestä (7/1981) Väinö Linnan kirjoituksen Matsonista, jonka tähän lainaan:

”Alex Matson syntyi 8.11.1888 Koivistolla merimiehen poikana. Kolmivuotiaana muutti perheensä mukana Hullin satamakaupunkiin Englantiin, jossa isä piti aluksi merimieskotia ja toimi myöhemmin liikemiehenä Hullissa (räätälinverstas). Isä halusi pojalleen jonkin ´oikean´ ammatin. Alexia veti kuitenkin taide.

Keuhkotuberkuloosin takia parantolaan Saksaan, ei auttanut, sitten isä lähetti pojan Suomeen Takaharjun parantolaan Punkaharjulle. Siellä Alex parantui, mutta Englantiin hän ei enää palannut. Pääsi töihin Viipurin Uuraan satamassa olleen puutavaraliikkeen konttoriin. Koko ajan hän piirsi ja maalasi.

Isä ei suostunut rahoittamaan taideopiskeluja, joten Alex lähti merille, toimi tulkkina valtamerilaivassa, kun hallitsi hyvin englannin ja saksan. Tarkoituksena oli vain tienata rahaa taideopintoja varten. Lopulta isäkin suostui kustantamaan taideopinnot Ateneumissa. Sitten yhtenä jouluna Alexilta varastettiin lompakko, jossa olivat isältä saadut rahat kevätlukukautta varten. Toista kertaa samoja rahoja pyytämään isältä Alex ei lähtenyt, vaan lopetti opintonsa Ateneumissa.  Seurasi neljä vuotta vapaata taiteilijaelämää, minä aikana hän asui ja työskenteli Ilmari Aallon, Anton Lindforssin ja Kosti Meriläisen kanssa. Samoihin aikoihin alkoivat kirjalliset harrastukset.

Maailmansodan alettua Alex Matson lähti taas merille, toimi stuerttina Etelä-Amerikan vesillä. Sodan vielä kestäessä hän palasi Suomeen.

Esikoisteos Maata paossa ilmestyi 1920. Toimitti kirjallista julkaisua Sinistä Kirjaa, oli mukana Suomen Pen-klubia perustamassa, käänsi kirjallisuutta, mm. Seitsemän veljestä englanniksi ja Faulkneria suomeksi.

Asettui sodan jälkeen asumaan Hauholle, jossa kirjoitti Romaanitaiteen.”

HUONO ROMAANI
EI PIDÄ PAIKKAANSA

Alex Matson:

”Aikamme huvittavimpia näkyjä on ihminen, joka ei ole ajatellut ainoatakaan ajatusta loppuun eikä näe nenänvarttaan pitemmälle, sanomassa Jumalalle suuria sanoja."

"Huonon romaanin tuntee siitä, että se ei pidä paikkaansa."

"Itsekkään ihmisenmaailma: paikka jossa on vain itseään ajattelevia ihmisiä, joista jotkut onneksi ovat liian tyhmiä osatakseen käyttää hyväkseen tarjoutuvia tilaisuuksia.”

"Mieluimmin änkyttävä viisas kuin liukaskielinen keskinkertaisuus."

"Taiteilijan laita on kuin naisen, joka sanoi 'kuinka minä voin tietää mitä ajattelen ennen kuin olen sen sanonut'.

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäinen elokuva Fåröstä

Vaikka Ingmar Bergman sanoi, että Kuin kuvastimessa (1961) on muodoltaan ja dramaturgialtaan moitteeton elokuva, kuvien tekninen suunnittelu onnistunut ja rytmiltään hyvä, ei tämä elokuva silti kuulu Bergmanin parhaimpiin. Sen sijaan elokuva kertoo ilmeisen hyvin Bergmanista itsestään ja senhetkisestä avioliitosta. Se on mielenkiintoinen kuvaus oman sisimpänsä etsimisestä sekä taiteilijana että ihmisenä yleensä. Kyllä Bergmanin kommentit elokuvasta silti oikeaan osuivat. Kuin kuvastimessa on kaikessa pienimuotoisuudessaan tiukkaa ”tavaraa” koko puolitoistatuntisen.

Elokuva on tärkeä myös Bergmanin henkilöhistorian kannalta. Jostakin syystä hän olisi halunnut tehdä elokuvan Oakneyn saarilla Skotlannissa, mutta AB Svenska Filmindustri ei hyväksynyt ajatusta, vaan siirsi tuotannon Fårön saarelle, jossa se tuli halvemmaksi. Bergman ihastuikin tuohon Gotlannin pohjoisosassa olevaan saareen niin, että rakennutti sinne myöhemmin talon, muutti sinne 1967 ja asui siellä 40 vuotta kuolemaansa asti.

Elokuvan alussa lukee, että Bergman on omistanut elokuvan vaimolleen, joka tuolloin oli pianisti ja kirjailija Käbi Laretei. Liitto kesti kymmenen vuotta, mutta Bergman kertoi myöhemmin sen olleen paljolti vain ”lavastettua”. Elokuvassa oleellisena yksityiskohtana on talon yläkerran tapetit, ja alkuvaiheessa elokuvan työnimenäkin oli ”Tapetti”. Yllättävää kuitenkin, että Bergman teki tällaista kriittistä selvitystä avioliitostaan jo tuossa vaiheessa, jolloin hän oli ollut Käbi Laretein kanssa naimisissa vasta pari vuotta.

Taiteilijaa elokuvassa esittää kirjailija David, joka on käyttänyt kannibaalin tavoin hyväkseen läheisiään ihmisiä. Hänen vaimonsa on kuollut, mutta käy ilmi, että se hyödytti jotenkin kirjailijaa; häneltä oli ehkä juuri ilmestynyt kirja, jonka myyntiä edisti puolison kuoleman takia saatu ylimääräinen julkisuus. Nyt David puolestaan käyttää materiaalinaan tyttärensä Karinin mielenterveysongelmia.

Perusongelmana Davidilla on, että hän ei saa kirjoillaan arvostusta. Tätä samaa vaivaa Bergman sairasti uransa alussa.

Sitten on tietenkin Jumala. Kuin kuvastimessa on ensimmäinen osa sitä trilogiaa, jossa Bergman ankarasti pohti suhdettaan uskoon. Kaksi muuta tulivat heti perään: Talven valoa (1963) ja Hiljaisuus (1963). Bergmanin mielikuva Jumalasta oli jo pahasti säröillä tai ehkä hävinnyt kokonaan, mutta hänen elokuvissaan tämä asia pysyi jatkuvasti esillä. Tämän elokuvan nimen Bergman kertoi tulleen 1. korinttolaiskirjeestä, jossa kuvastinta katsotaan kuin arvoitusta, mutta arvoitus ratkeaa (jos on ratketakseen).

Uuden testamentin tämän kohdan tunnetuin virke on 13. luvun lopussa: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” Elokuvan lopussa David ja hänen nuorempi lapsensa Minus pohtivat:

David: ”En tiedä, jos rakkaus todistaa Jumalan olemassaolon, tai jos rakkaus on itse Jumala.”
Minus: ”Teille rakkaus ja Jumala ovat sama.”
David: ”Minä lepään tyhjyydessäni ja toivottomuus tuossa ajatuksessa.”

Sitten poika kääntyy pois, isä lähtee ja poika sanoo itsekseen: ”Isä puhui minulle.” Kai Ingmar-poikakin oli joskus toivonut isänsä puhuvan hänelle paremmin. Elokuvan lopussa on vielä Bergmania: ”Vain rakkaudessa on mahdollisuus, se voi olla naurettavaa tai ylevää, karkeaa tai jalostunutta, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole.”

Bergmanille rakkaus ei ainakaan ollut se Jumala. Tai jos joskus siltä tuntui, niin sitten oli kysymyksessä jakomielitauti. Elokuvassa mielisairas Karin näkee Jumalan ilmestyvän hänelle yläkerran tapetin repeämästä, mutta se jumala on kovin bergmanilainen, sillä Karin sanoo sen muistuttavan hämähäkkiä.

Bergmanin lapsuuskin on sillä tavalla mukana, että hän on kertonut yhden motiivin tähän elokuvaan tulleen kokemuksistaan isoäidin luona Uppsalassa. Näitä kokemuksia peilaa elokuvassa Karin, ja myöhemmin ne tulevat konkreettisesti esille Fannyssa ja Alexanderissa (1982).

Elokuvan hienot näyttelijät ovat Bergmanin tärkeimpiin kuuluvia: Gunnar Björnstrand (David), Harriet Andersson (Karin) ja Max von Sydow (Karinin mies Martin). Lisäksi Minus on Lars Passgård, mutta häntä ei Bergman enää käyttänyt.

kari.naskinen@gmail.com

Kaulan ne häneltä katkaisi ja paikalle lähde puhkesi

Hurjillakin elokuvilla on monta kertaa kaunis loppu. Tällaisten elokuvien ehkä hienoin klassikko on Ingmar Bergmanin Neidonlähde (1960). Tarina tulee 1300-luvulta. Se on balladi Per Tyrssonin tyttäret Vängessä, josta käsikirjoituksen Bergmanille teki voimakkaista naiskuvauksistaan tunnettu kirjailija Ulla Isaksson. Kun Bergman puolestaan otti suoria vaikutteita suosikkielokuvastaan, Akira Kurosawan Rashomonista (1950), lopputulos oli kiihkeä, julma, mutta myös kaunis.

”Alkoi päivä kuinka vain,
illalla kurjuutta kaikki.”

Talon isännällä Törellä (Max von Sydow) on kaksi tytärtä. Heistä rakkaampi Karin (Birgitta Pettersson) lähtee viemään kynttilöitä kirkkoon. Saattajaksi tulee mukaan vanhempi sisko Ingeri (Gunnel Lindblom), mutta saattajasta ei ole avuksi, kun kolme paimenta raiskaavat ja tappavat Karinin.

”Jalat melkein tanssivat ilosta,
mutta ennen iltaa hän oli kuollut.”

Koston vuorokin tulee ja sen Töre kyllä osaa, mutta vasta sen jälkeen alkaa se varsinainen bergmanilainen kiirastuli, jossa taas kerran kysytään silmät kohti taivasta, että miten Sinä sallit kaiken tämän, et puutu tyttäreni tappamiseen etkä myöskään omaan kostooni.

Elokuvan loppuvaiheissa käydään läpi myös se rashomonilainen ongelma, ovatko syyllisiä vain paimenet. Eivätpä ole, vaan myös Ingeri ilmoittaa omasta syyllisyydestään ja tietenkin suurin syyllinen kaikista onkin isä, joka lähetti Karinin pitkälle kirkkomatkalle.

Vaikka elokuva perustuu keskiaikaiseen balladiin ja on kuvattu siihen aikaan sopivaksi, niin Bergmanista kun on kysymys, ollaan yhtä hyvin nykyajassa. Eivät Tören vaikerrukset ja kysymykset eroa yhtään niistä, joita Bergmanin elokuvissa on moneen kertaan käsitelty myös omaan aikaamme sijoitettuina. Vastauksia etsitään, eikä niitä löydetä. Ihminen vain on syntinen, joka maksaa hintaa tästä sovitustyön kautta.

Olkoon uskovainen tai ei, on elokuvan loppu erinomaisen hieno. Kun isä nostaa kuolleen tyttärensä syliinsä, puhkeaa maahan lähde siihen kohtaan, jossa Karinin pää on ollut. Kaunis kohta, jonka kelasin katsottavaksi monta kertaa.

Isä lupaa suureksi sovitukseksi rakentaa paikalle kirkon kivestä ja kalkista. Balladin lopussa kirkon nimeksi sanotaan Kärna. Sennimistä kirkkoa ei kuitenkaan ole Uppsalan kunnassa, johon balladissa mainittava Vänge sijaitsee. Lindköpingissä 
kuitenkin on Kärnan kylän kirkko, mutta sillä ei kai ole mitään tekemistä tämän balladin kanssa.

Neidonlähteen innoittamana teki Wes Craven elokuvan The Last House on the Left (1992). En ole sitä nähnyt, mutta Suomessakin se on julkaistu dvd:nä 2005.

”Kultakiharoihin ne tarttuivat
ja koivunkannolle hänet painoivat.
Kaulan ne häneltä katkaisi
ja paikalle lähde puhkesi.”

kari.naskinen@gmail.com

Oma maa, melodraamaa täydellä volyymilla

On yllätys, ettei Markku Pölösen elokuva Oma maa olekaan sellainen ”nenäliinaelokuva” kuin ennakkotiedot antoivat ymmärtää. Elokuvan säveltäjää Pessi Levantoakin oli Pölönen ohjeistanut niin, että musiikin pitää olla ”melodraamaa täydellä volyymilla”. Tätäkin elokuvassa kyllä on, mutta siihen tuo toisenlaista tuntumaa myös runsas huumori ja muu mukava, jota vuorosanoihin sisältyy. Vanhan kotimaisen elokuvan meininkiä siis, hauskaa kyyneltenkin läpi.

Pölönen on sanonut Oman maan olevan eräänlainen tilaustyö: ”Sen kehyksenä on seitsemän vuoden ajanjakso sodan loppumisesta olympiavuoteen 1952, työn ja unelmien aika. Kansa ravisti sodan kauhuja harteiltaan. Tee siitä meille elokuva, minua oli kannustettu vuosikymmenestä toiseen.”

Tässä se nyt on, ja yleisö tykkää. Oma maa, Olavi Virta, Mielensäpahoittaja, tämän syksyn suomalaisia menestyselokuvia oikeastaan sillä samalla sapluunalla kuin yli puoli vuosisataa sitten. Suomalainen katsoo mieluiten suomalaisia elokuvia, aivan kuin amerikkalaiset katsovat amerikkalaisia, saksalaiset saksalaisia ja venäläiset venäläisiä.

Vaikka väki Suomessa siirtyy joukoittain etelään ja pakkautuu varsinkin pääkaupunkiseudulle, on suomalaisuudessa silti edelleen maaseutumainen ydin. Tuota ydintä Pölönen on nyt kaivertanut 25 vuotta. Pölönen itsekin on sanonut, että esimerkiksi hänen oma Pohjois-Karjalansa ”on yleisinhimillisesti kauhea paikka elää, mutta siinä elämän kamppailussa on jotain kaunista. Se rajalla asumisesta tuleva levottomuus on mennyt geeneihin”. Lisäksi ”Pohjois-Karjalan rikkinäistä maisemaa asuttavat helvetin hyvät jutunkertojat.” (HS 22.9.1993)

Pölösen oma kerronta kumpuaa myös omista lapsuuden muistikuvista: ”Kun meille tehtiin lisäpeltoa, roviot paloivat ja ihmiset näyttivät aineettomilta haamuilta värisevissä lämpöaalloissa.” Elokuvassa peltoa raivaavat Veikko ja Anni, jotka sodan jälkeen saavat valtion lainoittamana kylmän tilan, 22 hehtaaria, joista 6 hehtaaria on tehtävä pelloksi. Se on kova urakka, eivätkä nuoren avioliiton kaikki saumat koko ajan pidä.

Veikko on sodassa selkäänsä haavoittunut, mutta sisua on. Roolin näyttelee sympaattisesti Ilomantsista kotoisin oleva Konsta Laakso. Anni lähtee menestyvää leipomoa pitävien vanhempien kodista, kun rakastuu vastaanpanemattomasti Veikkoon ja välit menevät poikki varsinkin isän kanssa. Oona Airola muistetaan tätä ennen Olli Mäen morsmaikkona Hymyilevästä miehestä (2016) ja taas hän on suloinen, joskin osaa tuoda esille myös sitä uuden ajan naiskuvaa, jota käsikirjoitukseen on luultavasti lisännyt dramatisoija Paula Vesala.

Kuvat ovat kauniita. On sitä maalaismaisemaa, hevosia, vanhoja autoja ja kaksi erityisen hienoa kohtaa: päreidentekolaite toiminnassa sekä ison puun kaataminen niin, että samalla koko juurakko nousi maasta.  Sukupolvenvaihdoskin on tapahtunut, kun viime vuosikymmenten parhaisiin kuvaajiin kuuluva Kari Sohlberg (77) on vaihtunut hänen poikaansa Konsta Sohlbergiin (44). Seitsemän Jussi-palkintoa voittanut Kari Sohlberg kuvasi Pölösen pitkät elokuvat ensimmäisestä Onnen maasta (1993) alkaen ja nyt on astunut remmiin Konsta, joka aloitti kuvaajanuransa 2004-06 lyhytelokuvilla.

Elokuvan musiikissa on yksi kummallisuus. Vaikka tunnettu elokuvasäveltäjä on työn tehnyt, niin kolmessa avainkohdassa soi taustamusiikkina kuitenkin Shostakovitshin Valssi nro 2. Se on kyllä musiikinhistorian kaunein valssimelodia, mutta olisihan Omaan maahan voinut sen sijasta panna vaikka Sibeliuksen säveltämän Oman maan (1918), joka sanojensakin puolesta istuisi hyvin elokuvan sisältöön: ”Ihailkoot muut Alppeja, minulle rakas on oma maa, isänmaa.”

Mielenkiintoinen yksityiskohta elokuvan lopputekstien yhteydessä on Suomen Filmiteollisuus Oy:n liikemerkki. Selitys on tällainen: T.J. Särkän johtama yhtiö lopetti toimintansa 1965, mutta 2001 Suomen Filmiteollisuus Oy perustettiin uudelleen ja 2005 Markku Pölönen osti oikeudet SF-nimeen. Vuonna 2011 Pölönen myi osake-enemmistön Ponsselle ja Laakkoselle eli Juha ja Jukka Vidgrénille sekä Yrjö Laakkoselle.kari.naskinen@gmail.com

"Keisarinnaa olen minä puristellut”

Parhaat löydöt kirjamessuilla tekee aina antikvariaattien osastolla. Tällä kertaa osui kohdalla pieni kirjanen Grigori Rasputinista, tekijöinä A. Jokinen & kumppani, painettu O.Y. Hämeenlinnan Uudessa Kirjapainossa 1917 eli seuraavana vuonna Rasputinin kuoleman jälkeen. Mitään uusia tietoja kirjasta ei tietenkään löytynyt, mutta mielenkiintoista oli lukea, mitä tuosta hurjimuksesta oli tuoreeltaan Suomessakin kirjoitettu.

Kirjan pitkä nimi on Venäjän paha henki Grigori Rasputin – kuvauksia hänen elämästään ja vaikutuksestaan Venäjällä. Nykypäivän termistöllä tätä teosta voi sanoa sensaatiokirjaksi, sillä enimmältään se käsittelee Rasputinin naisseikkailuja. Kovinta materiaalia on tietenkin se, mitä Jokinen & kumppani uumoilevat Rasputinin ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan suhteesta, joka tavalla taitoisella kaikkien tiedossa olikin.

Jokinen on varmaan osannut venäjää, mutta kirjallisia lähteitä hän ei mainitse. Niitä tietenkin oli saatavilla ollut, ja yksi asioista kertonut oli Rasputinin entinen ystävä, pappismunkki Iliodor, joka oli Rasputinin ensimmäisen murhayrityksen takana. Hänelle Rasputin oli joskus kertonut asioistaan ja Iliodor oli myös reissannut Rasputinin kanssa:

”Rasputin oli kärkäs joka talossa suutelemaan nuoria, kauniita naisia ja tyttösiä, vanhoja ei hän laskenut lähelleen. Yhdellä junamatkalla hän puhui minulle: ´Keisarinna pitää minua Kristuksena. Keisari ja keisarinna kumartavat edessäni jalkoihin saakka, he ovat ryömineet edessäni polvillaan, suudelleet käsiäni. Keisarinnaa minä olen syleillyt, puristellut, suudellut.´

Kerran Rasputin kohtasi moskovalaisessa ravintolassa nuorten mustalaistyttöjen kuoron, joka vaati äijän poistamista ravintolasta, koska tämä oli heittänyt päältään osan vaatteistaan ja esiintyi kuorolaisten edessä ruokottomassa kunnossa. Kaupungin päällikkö Adrianovkin tuli rauhoittelemaan tilannetta, jolloin Rasputin selitti: ”Keisarin perheen edessä olen minä esiintynyt vieläkin mielenkiintoisemmassa asussa.”

Koska Rasputin oli profeetta ja ihmeparantaja, hänelle aukesivat tiet joka torppaan ja itse hän avasi oman ovensa auliisti, koska hän ei kieltänyt apuaan janoavaisilta. Päinvastoin lohdutti hän heitä niin perinpohjaisesti, että monet naiset palasivat hänen talostaan siunatussa tilassa.

Rasputinilla oli esikuvansa tavoin joukko opetuslapsia ympärillään. Taas yhdellä junamatkalla ensimmäisen luokan vaunussa oli Rasputin ”puhdistanut synneistä” naispuolisen opetuslapsen, mutta opetuslapsi epäili, oliko samalla tullut tehdyksi syntiä. Suuri opettaja vastasi: ”Ei tyttäreni, se ei ole syntiä. Meidän lihamme on Jumalalta ja me voimme sitä vapaasti käyttää.”

Kun myös piispa Teofan hieman imetteli näitä Rasputinin metodeja, tämä selitti ihan järkeen käyvästi, että naisten kanssa touhuaminen on paras keino koetella oman pyhyytensä voimaa. Eli pyhyyttä piti jatkuvasti tavoitella ja vasta kun kiinnostus kiksauttamisiin loppuisi, olisi pyhyys huipussaan. Tälle huipulle Rasputin pyrki elämänsä loppuun asti.

kari.naskinen@gmail.com

Puhallus toimii mainiosta myös teatterissa

Lahden kaupunginteatterin Puhallus-näytelmän ohjaaja Tommi Kainulainen on käsiohjelmaan kirjoittanut, että nykyisin on suhtauduttava entistä kriittisemmin siihen, mikä on totta ja mikä filuria. On oltava varuillaan lööpeissä esiintyvien lelusalakuljettajien, valelääkäreiden ja härskisti omaa etuaan ajavien poliitikkojen suhteen. Elokuvana entuudestaan hyvin tunnettu Puhallus (1973) on täynnä näitä huijareita, mutta asiat ovat kuitenkin mukavia, koska tässä huijarit huijaavat lähinnä toisiaan, eivätkä vahingot siksi ole suuria.

Kainulainen on suomentanut ja sovittanut näytelmän elokuvan käsikirjoituksesta. Tämä on hänelle jo toinen vastaavanlainen projekti Lahdessa, ensin oli Vertigo pienemmällä Eero-näyttämöllä pari vuotta sitten.

Lahteen varsinkin Puhallus tietenkin kuuluukin, koska sen tapahtumat sijoittuvat Chicagoon. Aluksi tosin ollaan Chicagoa lähellä sijaitsevassa pikkukaupungissa Jolietissa, ja tämän on Kainulainen ottanut huomioon niin, että on valinnut suurhuijari Loneganin turvamieheksi Jarmo Keskevaarin Orimattilasta. Tämä Orimattilan kesäteatterista tuttu harrastajanäyttelijä sopii Puhalluksen kuvioihin siksikin, että varsinaisesti hän työskentelee siellä isossa lööppitalossa Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Kalle Jokisen avustajana. Orimattilassa Keskevaari on kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja.

Orimattila on siis Suomen Joliet. Teatterin käsiohjelman painanut Markprint-kirjapaino sen sijaan ei vielä osaa kirjoittaa Suomen Chicagon nimeä oikein omaan mainokseensa ohjelmalehtisen takasivulla.

Näytelmä on kivaa katsottavaa, sillä toiminta sujuu juohevasti. Yli kaksituntisen elokuvan siirtäminen yhtä pitkäksi esitykseksi näyttämölle ei ole helppoa, sillä elokuvan keinoin tapahtumia voidaan pyörittää eteenpäin aivan toisella tavalla kuin näyttämöllä, jossa jo vaihtuvien lavastusten kanssa on kova homma. Tästä kaikesta Kainulainen on kuitenkin selvinnyt erinomaisesti. Yksi kohtaus, vauhdikas takaa-ajo ampumisineen, on saatu näyttämään jopa elokuvalliselta.

Hyvä ja toimiva ratkaisu runsaan tapahtuma-aineiston kelaamiseksi on kertojan käyttäminen. Kertoja Lumikki Väinämö helpottaa varsinkin niitä katsojia, jotka eivät ole elokuvaa nähneet. Lisäksi kertoja muuttuu luontevasti myös rouva Alva Colemaniksi, jonka mies Luther Coleman tarinan alkuvaiheissa ammutaan.

Suurpuhalluksen järjestävä Henry Gondorff on elokuvassa Paul Newman, Lahdessa Tapani Kalliomäki (kuvassa kesk.). Gondorff on siis huijari, mutta kun tilanne on mikä on, häntä pitää oikeastaan sanoa kevyemmin veijariksi. Kalliomäki ottaa roolista irti kaiken mahdollisen ja tekee siitä paikoin farssimaisen, kun Newman sentään on pelkästään komediallinen.

Gondorffin kaveri Johnny Hooker on elokuvassa Robert Redford, Lahdessa Tomi Enbuska (vas.). Lapista Suomen Chicagoon tullut Enbuska myötäilee hyvin Kalliomäen rehvakasta Gondorffia ja joutuu jatkuvasti kiperämpiin tilanteisiin. Myöhemmin nähdään enemmän, mikä on miehiään tämä uusi näyttelijä; seuraavaksi hän on mukana Antti Tuurin Ikitiessä, josta myös saadaan ensimmäinen näyttämösovitus Lahteen, ensi-ilta 23.1.

Puhallettavana roistona Doyle Loneganina on elokuvassa Robert Shaw, Lahdessa Aki Raiskio. Koska myös Lonegan on ”vain” huijari, ei katsojan tarvitse häntäkään pitää hirveänä pahiksena. Kalliomäen tavoin Raiskio tekee roolinsa hauskasti komediallisempana kuin Robert Shaw.

Katusoittajan pienessä roolissa klarinetteineen on Martti Peippo, joka pari kertaa puhaltelee myös elokuvan tunnussävelmän, mutta fiksusti tätä tuttua melodiaa ei todellakaan veivata läpi esityksen. Sitä en vain ymmärtänyt, miten pariin kertaan kuultava heprealaisten orjien kuoro Verdin Nabuccosta liittyy Puhallukseen.

Lavastuksen on tehnyt Pekka Korpiniitty, ja taas on iso Juhani-näyttämö saatu hienosti toimivaksi. Tapahtumapaikkoja on monta ja kaikki ovat kätevästi esillä, eikä lavastusten siirtely aiheuta minkäänlaisia katkoksia esitykseen.

Tämän jutun kuvassa oikealla on konduktööri Aarre Reijula. Otan tämän esille nyt siksi, että Reijula ei kuulu teatterissa varsinaisesti näyttelijöiden ammattikuntaan, vaan hän on ammattinimikkeeltään järjestäjä, mutta työsopimuksessa ilmeisesti on maininta velvollisuudesta olla mukana myös näyttelijänä aina tarvittaessa. Vastaavasta järjestäjä-näyttelijän tehtävästä siirtyi vastikään eläkkeelle Kai Kokko ja joitakin vuosia sitten Aimo Laukkanen, molemmat tuttuja monista näytelmistä.

Järjestäjä on sellainen monitoimimies, jonka vastuulla on se, että kaikki toimii, kun esitys alkaa ja kestää. Näyttämöllä heitä sitten nähdään erilaisissa sivurooleissa hyvinkin usein. Ennen vanhaan näissä rooleissa käytettiin ns. iltanäyttelijöitä, jotka eivät olleet teatterin palkkalistoilla, mutta olivat sellaisia alan harrastajia, että sopivat hyvin hovimestareiden, posteljoonien, passipoliisien ym. pieniin rooleihin.

kari.naskinengmail.com

Elinkeinoelämä haluaa englannin viralliseksi kieleksi Suomeen

Elinkeinoelämän keskusliitto tilasi Mikael Jungnerilta edotuksia Suomen vetovoiman kehittämiseksi. Yksi ehdotus 30-sivuisessa julkaisussa on, että englanti nostettaisiin viralliseksi palvelukieleksi kunnissa. Ehdotus on siis Jungnerin, mutta EK on samaa mieltä, sillä asiaa koskevassa tiedotteessa sanotaan: ”EK haluaa lisätä Suomen vetovoimaa: englanti virkakieleksi” (EK 29.10.).  A-studiossa Jungner kävi vielä vahvistamassa nämä halut.

Englanti palvelukielenä tarkoittaisi, että ihmisillä olisi oikeus saada palvelua englanniksi ja oikeus käyttää työssään englantia. Siitä tulisi suomen ja ruotsin rinnalle tasaveroinen virallinen kieli. Yhtenä perusteena tälle idealle on, että englannin kielen virallistaminen helpottaisi pakolaisten elämää Suomessa.

Ilman virallistamistakin englanti alkaa jo olla häiritsevän yleisesti käytössä. Viime viikolla Helsingin kirjamessujen ravintolassa tilasimme ruuat, ja kun tumma likka toi niitä pöytään, hän alkoi jollakin vieraalla kielellä solkottaa jotakin. Ilmeisesti yritti kysyä, kummalle meistä tulee liha-, kummalle kalaruoka. Näytin kädelläni liharuokaa ja sanoin, että anna toi mulle.

Tällä viikolla kävimme Q-teatterissa Helsingissä. Näytelmä oli suomalainen, mutta väliajan jälkeen näyttelijöiden puhe muuttui englanninkieliseksi, joten viisi minuuttia sitä seurattuamme lähdimme kotiin.

Internetti on suomalaisillakin sivustoilla jo täynnä englantia ja tv-ohjelmissa englanti on hyvissä asemissa ilman EK:n vaatimuksiakin. Urheiluselostajien puheistakaan ei enää ymmärrä läheskään kaikkea – ”kun on hyvässä positiossa, se indikoi nousua podiumille”.

Mainonnan kieli on myös paljolti muuttunut vieraaksi, samoin yritysten nimet. Eikä enää ole varmaa, säilyykö äidinkielenkoekaan ylioppilaskirjoituksissa, sillä tämäkin on jo asetettu kyseenalaiseksi monikulttuuriseksi haluavassa Suomessa, koska suomen kieli ei sovi intersubjektiiviseen narratiiviin. Äidinkieltä parempi oppiaine kouluissa olisi Jungnerin mielestä "show and tell"

kari.naskinen@gmail.com