tiistai 6. marraskuuta 2018

Kaulan ne häneltä katkaisi ja paikalle lähde puhkesi

Hurjillakin elokuvilla on monta kertaa kaunis loppu. Tällaisten elokuvien ehkä hienoin klassikko on Ingmar Bergmanin Neidonlähde (1960). Tarina tulee 1300-luvulta. Se on balladi Per Tyrssonin tyttäret Vängessä, josta käsikirjoituksen Bergmanille teki voimakkaista naiskuvauksistaan tunnettu kirjailija Ulla Isaksson. Kun Bergman puolestaan otti suoria vaikutteita suosikkielokuvastaan, Akira Kurosawan Rashomonista (1950), lopputulos oli kiihkeä, julma, mutta myös kaunis.

”Alkoi päivä kuinka vain,
illalla kurjuutta kaikki.”

Talon isännällä Törellä (Max von Sydow) on kaksi tytärtä. Heistä rakkaampi Karin (Birgitta Pettersson) lähtee viemään kynttilöitä kirkkoon. Saattajaksi tulee mukaan vanhempi sisko Ingeri (Gunnel Lindblom), mutta saattajasta ei ole avuksi, kun kolme paimenta raiskaavat ja tappavat Karinin.

”Jalat melkein tanssivat ilosta,
mutta ennen iltaa hän oli kuollut.”

Koston vuorokin tulee ja sen Töre kyllä osaa, mutta vasta sen jälkeen alkaa se varsinainen bergmanilainen kiirastuli, jossa taas kerran kysytään silmät kohti taivasta, että miten Sinä sallit kaiken tämän, et puutu tyttäreni tappamiseen etkä myöskään omaan kostooni.

Elokuvan loppuvaiheissa käydään läpi myös se rashomonilainen ongelma, ovatko syyllisiä vain paimenet. Eivätpä ole, vaan myös Ingeri ilmoittaa omasta syyllisyydestään ja tietenkin suurin syyllinen kaikista onkin isä, joka lähetti Karinin pitkälle kirkkomatkalle.

Vaikka elokuva perustuu keskiaikaiseen balladiin ja on kuvattu siihen aikaan sopivaksi, niin Bergmanista kun on kysymys, ollaan yhtä hyvin nykyajassa. Eivät Tören vaikerrukset ja kysymykset eroa yhtään niistä, joita Bergmanin elokuvissa on moneen kertaan käsitelty myös omaan aikaamme sijoitettuina. Vastauksia etsitään, eikä niitä löydetä. Ihminen vain on syntinen, joka maksaa hintaa tästä sovitustyön kautta.

Olkoon uskovainen tai ei, on elokuvan loppu erinomaisen hieno. Kun isä nostaa kuolleen tyttärensä syliinsä, puhkeaa maahan lähde siihen kohtaan, jossa Karinin pää on ollut. Kaunis kohta, jonka kelasin katsottavaksi monta kertaa.

Isä lupaa suureksi sovitukseksi rakentaa paikalle kirkon kivestä ja kalkista. Balladin lopussa kirkon nimeksi sanotaan Kärna. Sennimistä kirkkoa ei kuitenkaan ole Uppsalan kunnassa, johon balladissa mainittava Vänge sijaitsee. Lindköpingissä 
kuitenkin on Kärnan kylän kirkko, mutta sillä ei kai ole mitään tekemistä tämän balladin kanssa.

Neidonlähteen innoittamana teki Wes Craven elokuvan The Last House on the Left (1992). En ole sitä nähnyt, mutta Suomessakin se on julkaistu dvd:nä 2005.

”Kultakiharoihin ne tarttuivat
ja koivunkannolle hänet painoivat.
Kaulan ne häneltä katkaisi
ja paikalle lähde puhkesi.”

kari.naskinen@gmail.com