Krokotiilin keltaisia silmiä ei näy

Elokuvien ja kirjojen nimet ovat joskus kummallisia. Krokotiilin keltaiset silmät on tällainen. Kirjaa en ole lukenut, mutta samannimisessä elokuvassa ei krokotiilien silmistä puhuta mitään. Alfred Hitchcockin värielokuvissa keltainen väri ennakoi usein vaaraa, mutta tässä ranskalaisessa elokuvassa ei tällaisesta väripelistä ole kysymys.

Belgialaisen Cécile Telermanin ohjaama elokuva kertoo ihmisistä, heidän ystävyydestään, rakkaudestaan, pettämisestä, erosta, uuden löytämisestä, unelmista ja ennen kaikkea pienistä ja isommista valheista sekä siitä pelosta, mitä tuntee salaisuuksien mahdollisista paljastumisista. Siis aivan tavallisia kuvioita elämässä.

Päähenkilöt ovat Pariisissa asuvat sisaruspari Josephine ja Iris. Josephine on historiantutkija, jonka mies jättää lähtiessään nuoren rakastajattarensa kanssa Keniaan töihin krokotiilinkasvattamoon. Lähtiessään mies ottaa salaa 40 000 euroa lainaa ja väärentää Josephinen nimen takaajaksi, ja huonostihan lainan kanssa käy. Iris on blondibimpo, jolla on taustalla epäonnistunut urayritys Hollywoodissa, mutta pelastukseksi on löytynyt rikas asianajaja, jonka kanssa on avioitunut.

Gerard Depardieun tyttären Julie Depardieun esittämä Josephine (kuvassa vas.) on tietenkin sympaattinen ja Emmanuelle Béartin esittämä Iris (oik.) kaikkea muuta. Elokuvan muutkin henkilöhahmot on piirretty yksiulotteisin kuvin, on hyviä ja huonoja. Nimenomaan tämä tekee elokuvasta kovin pinnallisen. Tarina sinänsä on nokkela ja viihdyttäväkin, mutta siitä ei ole saatu irti tavanomaista saippuaoopperaa kummempaa.

Juonen keskiössä on ohi ihmissuhdeongelmien Iriksen julkisuushakukuinen temppu: Josephine kirjoittaa 1100-luvulle sijoittuvan romaanin, joka kuitenkin pannaan Iriksen nimiin – tyhjäpää saa tavoittelemansa ja Josephine pääsee veloistaan. Sitten alkaa jännitys: miten valheen kanssa käy?

Elokuva perustuu Katherine Pancolin romaaniin (2006), josta tuli myyntimenestys, kuten siskostenkin kirjasta. Katherine Pancolin romaania ei kukaan ole väittänyt jonkun toisen kirjoittamaksi.

kari.naskinen@gmail.com

Musikaali on ”helppo” laji

Lahden kaupunginteatteri on Suomen neljänneksi suurin puheteatteri, kaupungin budjettikirjan mukaan ”metropolialueen pohjoinen keskusteatteri”. Talouden tasapainoon saattaminen ei ole helppoa, iso talo, isot henkilöstökulut. Yksi jokseenkin pakollinen ratkaisu talousyhtälön ratkaisemiseksi ovat musikaalit. Otsikossa oleva helppo-sana on sitaateissa siksi, että musikaali on siis tähän talousongelmaan helppo ratkaisu, vaikka musikaalien tuottaminen näyttämölle on kaikkea muuta kuin helppoa. Musikaali on lähes aina iso ponnistus isollekin teatterille.

Kun perjantaina (12.12.2014) kävin katsomassa Chicago-musikaalin, olin veronmaksajana tyytyväinen, sillä iso Juhani-sali oli taas täynnä. Chicago takaa sen, että teatterin budjetoitu yleisötavoite, noin 90 000 katsojaa vuodessa, saavutettaneen.

John Kanderin säveltämä Chicago on vanha musikaali. Vuosina 1975-77 sitä esitettiin Broadwaylla lähes tuhat kertaa, ja 1996 se otettiin ohjelmistoon uudelleen ja sitä esitetään siellä edelleen. Chicago on Broadwaylla kolmanneksi pisimpään esitetty musikaali Oopperan kummituksen ja Catsin jälkeen.

Suomen Chicagossa tämä musikaali tietenkin piti saada ohjelmistoon. Ei se mikään huippujuttu ole, ja yksi syy tähän on, että siinä ei ole yhtään tunnistettavaa hittimelodiaa. Tarinakin on melko yksioikoinen, ja varsinkin pitkä ensimmäinen osa ennen väliaikaa on paikoin puuduttava. Väliajan jälkeen meno paranee, kun juttu selkeytyy ja päästään paremmin sisään päähenkilöiden maailmaan.

Ollaan 1920-luvun Chicagossa, jossa kaksi murhasta syytettyä naista on vankilassa, entinen vaudeville-tähti, lehdistön rakastama Velma Kelly ja kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart. Naiset ovat mustasukkaisia toistensa suosiosta ja julkisuudesta. Kaikki keinot ovat sallittuja, ja kun kuuluisa julkkisasianajaja saa heidät vapaiksi, alkaa todellinen kilpailu. Kilpailu kuitenkin tuntuu päättyvän, kun musikaalin lopussa kuuluu jostakin taas laukaus, joka vetää toimittajat puoleensa. Siis aika tuttu asioidenkulku nykypäivänäkin – et ole mitään, jos et ole julkisuuden valokeilassa.

Velmana vuorottelevat eri iltoina Elsa Saisio ja Maiju Saarinen sekä Roxiena Laura Huhtamaa ja Hanna Vahtikari. Perjantaina olivat vuorossa Elsa Saisio (kuvassa vas.) ja Laura Huhtamaa (oik.), joista säihkyvä Laura Huhtamaa vei koko shown. Paras kohtaus oli ensimmäisen jakson lopulla, kun Roxie pääsi parrasvaloihin ison Roxie-tekstin edessä. En ole musikaalista tehtyä elokuvaa (2002) nähnyt, mutta siinä Velmana on Catherine Zeta-Jones ja Roxiena Renee Zellweger.

Antti Vauramon johtama 9-henkinen orkesteri pelasi erinomaisesti, ja sen olisi sietänyt olla esillä enemmänkin.

Mutta kuten sanottu, ei Chicago ole edes Lahden musikaalihistoriassa mikään merkkitapaus. Sellaisia ovat paremmuusjärjestyksessä:

  1. Anna Karenina (2000)
  2. Viulunsoittaja katolla (1972)
  3. Cyrano (1994)
  4. My Fair Lady (1973)

  5. Teatterilaiva (1975)

  6. Laulava Trappin perhe (1979)

  7. West Side Story (1988)
  8. Quasimodo (1997)
  9. Leyla ja Daniel (2005)

10. Happy End (1989)

Tärkeintä musikaaleissa ovat musiikki ja sen esittäminen. Eikä ole yllättävää, että omalla listallani paras musikaaliesitys on Suomen kansallisoopperan Viulunsoittaja katolla (1986)

kari.naskinen@gmail.com

Maksukortti-tv vähensi ryyppäämistä

Lahden vanhimmassa englantilaistyylisessä pubissa Robin Hoodissa (Roppari) vietettiin itsenäisyyspäivänä 40-vuotisjuhlia. Koko maassakaan ei vanhempia taida olla kuin Salhojankadun pubi Tampereella.

Ropparin omistaja Mika Cederqvist sanoi itsenäisyyspäivän Uudessa Lahdessa, että 1970-80-luvuilla elettiin vahvaa drinkkikulttuurin aikaa, nykyisin vain lipitetään keskiolutta. Tämän luettuani tilasin itsenäisyyspäivänä ensimmäiseksi kossukolan.

Ryyppääminen Ropparissa liittyi aikaisemmin urheiluun. Kun ranskalainen Eurosport alkoi 1989 näkyä, sitä ei voinut suurimmassa osassa taloyhtiöitä katsoa, mutta Ropparissa se näkyi. Siksi siellä istuttiin usein pitkiä toveja. Normaalisti Ropparissa oli aivan tavallinen televisio, mutta isojen arvokisojen ajaksi se korvattiin sellaisella metrinlevyisellä telkkarilla.

Enää tätä tarvetta ei ole, koska maksukorttikanavat ovat tuoneet urheilutarjonnan kotiin kaikille halukkaille. Tämä on samalla vähentänyt ryyppäämistä, koska ei kotona juominen ole sama asia kuin kavereiden kanssa Ropparissa juominen.

Ropparissa kuului aina asiaan myös hankalien urheilukysymysten esittäminen. Montako maalia Reippaan Heikki Lampi teki ensimmäisessä SM-sarjapelissään, missä jalkapalloseurassa Viki Kankkonen pelasi kolme kautta, millä kaikilla autoilla Keke Rosberg ajoi F1-uransa aikana, kuka jääkiekkoilija on ainoana voittanut samana vuonna MM-kultaa ja Stanley Cupin jne. Kaikki urheilutieto oli paikalla, jos Ropparissa sattuivat istumaan esimerkiksi Hannu Hämäläinen, Alfons Jokinen, Ransu Kestilä, Ilpo Koskela, Penu Körkkö, Hopo Laaksonen, Päkä Lampainen, Juhani Melanen, Markku Nykänen, Beibi Rantanen, Ansu Ruponen, Paavo Saarela, Retsi Salminen, Timo Sorjonen, Pentti Tiilikainen ja Havi Vauhkala.

Kuvassa on Ropparin ensimmäinen ruoka- ja juomalista, johon tarjoilijana vuodesta 1983 alkaen toiminut Irma Hämäläinen oli nyt kaivanut esille vanhat hinnatkin. Keskiolutpullo maksoi 2,90 mk, Leijona-viski 3,60 ja Monopol-konjakki 4,20. Ruokana tarjoiltiin tietenkin tuttuja ruokia brittiläiseen tapaan: englantilaista kanalientä ja pasteija, sandwich, paistettua pekonia ja munaa, fish and chips, paahtovanukasta ja manteleita jne.

Kävin Ropparissa ensimmäisen kerran talvella 1975, kun tulimme Vierumäeltä pelaamasta tennistä Raimo Kaarnan, Jukka Kuikan ja Mauri Nordbergin kanssa. Noihin aikoihin hovimestarina toimi Marketta Pekki ja portsarina oli muistaakseni Heikki Ilmen. Tiskin takana oli myös Liisa Lahti. Varsinaiseksi kantapaikakseni Roppari tuli kuitenkin vasta 1981, kun työpaikkani muuttui Ilmarisentieltä kaupungin keskustaan. Siellä oli helppo käydä lounastauollakin, ja samalla kuuli Lahden tuoreimmat jutut. Tämäkin puoli oli Ropparissa hyvin hallinnassa, sillä vakioasiakkaita olivat mm. Esa Alestalo, Jymy Gynther, Jussi Helander, Reijo Hoikkanen, Matti Kataja, Pekka Kiuru, Pentti Kääpä, Repe Laakkonen, Lars Larsson, Jussi Mannermaa, Hannu Mäkelä, Seppo Nieminen, Heikki Ristola, Seppo Salo, Vexi Sarnikari, Nalle Toikkanen, Matti Viljanen, Ossi Virkki ja Tapio Ågren.

Jos joku ei tiedä, niin Roppari on Rautatienkatu 21:ssä. Sisään mennään Lanunaukiolta ensin sinne talon sisäkäytävään ja sieltä löytyy vasemmalta ovi pubiin.

kari.naskinen@gmail.com

Kartta tähteyden nurjalle puolelle

Filmitähti kysyy toiselta: ”Tiedätkö, mikä on helvetti?” – ”Se on paikka, jossa ei ole huumeita.”

David Cronenbergin elokuva Maps to the Stars on ankaran kyyninen kuvaus Hollywoodin tähtielämän nurjalta puolelta. Se piirtää karttaa siitä, millaista hintaa maksetaan Hollywoodin kulissien näkyvällä puolella olevasta glamourista.

Huumeet ovat vain yksi osa tätä murhenäytelmää. Niidenkin suhteen tilanne on kuitenkin entisestään pahentunut. Nyt huumeet vievät jo lapsinäyttelijöitäkin, jotka eivät kestä filmikaupungin paineita. Kun 13-vuotias lapsitähti nousee kuuluisuuteen vaikkapa tv-sarjan ansiosta, mielessä pyörivät jo Oscar-juhlat jossakin tulevaisuudessa. Kun kaikki ei sitten mene niin kuin haaveillaan, on edessä kierre, jota pahimmassa tapauksessa riittää lopun ikää.

Vaikeimmassa asemassa ovat keski-ikäistyneet tähdet. Kun nuoruus ajaa ohi joka puolelta, on oma elämä tuhon oma. Mitään ei ole tehtävissä, sillä nuoruus on kaiken hallitsija. Tämä alkaa jo varhain: 13-vuotias lapsitähti on paniikissa, kun samaan elokuvaan sijoitetaan alle 10-vuotias söpöliini – tähteys on vaarassa.

Hollywoodissa ei tunneta ystävyyttä. Kauniiden hymyjenkin takana on aina kireys. Kilpailu on niin kovaa, että se ei anna mahdollisuutta inhimillisyyteen. Eikä läheskään aina ole kysymys edes isojen roolien mukanaan tuomista miljoonista dollareista, sillä rahaa on, mutta tarvitaan julkisuutta ja kuuluisuutta, aina vain enemmän ja enemmän. Kaikki on kaupan. Jos vaikka perheessä sattuu jokin ilkeä tragedia, senkin voi paljastaa jossakin suuret katsojaluvut saavassa tv-ohjelmassa, koska se tietää aina rahaa.

Eihän tällaisesta kukaan terveenä selviä. Siksi tarvitaan terapiaa, fysioterapiaa ja kun nekään eivät auta, turvaudutaan itämaisiin uskontoihin. Kaikki muut ajat keskitytään seksiin. Cronenbergin elokuvassa psykologista paskaa on niin paljon, että kaikesta siitä ei saa mitään tolkkua, mutta niin kai on tarkoituskin.

David Cronenberg on 71-vuotias ohjaaja, joka aloitti elokuvanteon 23-vuotiaana. Hän varmasti on asiantuntija. Maps to the Stars on ehkä raadollisin elokuva aiheesta, jota ovat käsitelleet monet mestarit ennen häntä, jo 1950-luvulla mm. Billy Wilder (Auringonlaskun katu), Vincente Minnelli (Särkyneiden haaveiden kaupunki) ja Robert Aldrich (Filmin kulissien takana). Cronenbergin ote on jyrkkä, siinä ei ole minkäänlaista tilaa ymmärtämykselle, ja kaiken lisäksi hän lopettaa elokuvansa lohduttomaan kohtaukseen: mikään ei koskaan tule muuttumaan. Tämä kohtaus tapahtuu vertauskuvallisesti talon raunioilla, ja takana näkyy tunnettu Hollywood-kirjainyhdistelmä. Samassa paikassa ollaan jo elokuvan alussa.

kari.naskinen@gmail.com

Kyllä työnantaja aina keinot keksii

Belgialainen elokuva Kaksi päivää, yksi yö on ajankohtainen kuin mikä. Irtisanomisia, lomautuksia, osa-aikatöitä, pätkätöitä. Tässä tapauksessa kahden pienen lapsen äiti Sandra (Marion Cotillard) on ollut aurinkokennotehtaalta sairauslomalla masennuksen takia, ja työnantaja epäilee, tuleeko tuosta enää kunnon työntekijää. Paras antaa potkut. Kunnon perusteita ei kuitenkaan ole.

Tehtaan tuotanto-osastolla on 17 duunaria. Tilanne on vaikea, mutta kyllä yrittäjä keinot keksii. Yrittäjä panee työntekijät ratkaisemaan asian ovelalla tavalla. Työntekijät pannaan vaihtoehdon eteen ja toisiaan vastaan: saatte äänestää siitä, annetaanko Sandralle potkut vai luovutteko 1000 euron bonuspalkkiostanne? Yrittäjä voi sitten levittää kätensä ja sanoa, että tehän tämän itse saatte päättää, eikös tämä ole sitä työpaikkademokratiaa.

Aihe on siis hyvä. Veljesten Jean-Pierre ja Luc Dardennen elokuva ei kuitenkaan lunasta odotuksia. Kun edessä on viikonvaihde ennen maanantaiaamun äänestystä, Sandra kiertää työtovereidensa luona keskustelemassa asiasta. Äänestättekö minua vai bonustanne, minua vai bonustanne? Tätä yhtä samaa jatkuu ja jatkuu. Mene toista tuntia, ennen kuin jotain muuta tapahtuu. Elokuva on suorastaan tylsän pitkäveteinen.

Tällaisia asioita nyt joka tapauksessa on jatkuvasti. Viimeksi oli uutinen, että Citymarket voitti oikeudessa jutun osa-aikaisia työntekijöitään vastaan. Citymarket oli palkannut lisää osa-aikaisia, vaikka muutama osa-aikainen olisi voinut siirtyä kokopäiväisiksi työntekijöiksi. Citymarketille ja muillekin yrityksille on kätevämpää pitää töissä halpoja osa-aikaisia, sillä heistä on helpompi päästä eroon.

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa (5.12.2014) on juttua lahtelaisesta Jalo Paanasesta, joka lehden mukaan on yrittäjyyden perikuva. Paanasen yrittäjyysideologiaan ja neuvona yrittäjille kuuluu, että ”työllistäkää mahdollisimman vähän”. Paananen ei varmaan koskaan ole turvautunut niin erikoisiin ratkaisuihin kuin elokuvassa, mutta muuten hän on kuin aurinkokennoja valmistavan yrityksen omistaja. – ”Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen – mitä enemmän, sitä parempi”, sanoi Paananen.

Mitä vähemmän työllistää, mutta homma jotenkin toimii, sitä enemmän jää ”viivan alle”.

kari.naskinen@gmail.com

Jaakko Pakkasvirta jätti merkkinsä suomalaiseen elokuvaan

Elokuvaohjaaja Jaakko Pakkasvirta täytti 80 vuotta viime viikolla 28.11.2014. Huomenna tulee televisiosta hänen pasifistinen sotaelokuvansa Pedon merkki (1981), joka perustuu Olavi Paavolaisen päiväkirjateokseen Synkkä yksinpuhelu (1946) ja Pakkasvirran omiin muistoihin.

Jaakko Pakkasvirta oli 1960-70-luvuilla suomalaisen elokuvan uudistajia. Hänen elokuvansa hakivat silloin muotoja lähinnä Ranskan uuden aallon elokuvista, ja sisällössä pantiin painoa yhteiskunnallisille teemoille, kapinallisuudestakin voi puhua. Sitten tuli kuitenkin loppu, kuten hän tilitti asiaa Suomalaisen elokuvan festivaaleilla Turussa 2002:

"Rahan, tekniikan, jäykkien tuotantoperinteiden, kapeiden markkinoiden ja katsojamäärien yleiseurooppalaisen romahduksen myötä totesin, ettei se kannata, ilmapiiri muuttui niin kielteiseksi. Niinpä filmien oikeuksia vastaan velat maksettiin pois - nolla nolla. Eräs elämäntyö oli siinä, ja erittäin hyvä Filmityön [Pakkasvirran yhtiö] tiimi hajosi sinne ja tänne."

Film-o-holic.com-sivustolla on hyvä juttu Pakkasvirran esiintymisestä Turussa, jossa hän katui kunnianhimoisen Kafka-filmatisoinnin Linna (1986) loppuun saattamista. Vaikeudet olivat alkaneet jo ennen kuvauksia, kun Pertti ”Spede” Pasanen esti Vesa-Matti Loirin pääsyn päärooliin. Noihin aikoihin Pasanen teki Loirin kanssa rahaa Uuno Turhapuro -elokuvilla, eikä Spede halunnut päästää Loiria Josef K:n vakavaan rooliin, johon Pakkasvirta sitten palkkasi Carl-Kristian Rundmanin. Pasasesta Pakkasvirta sanoi Turussa:

"Oli melkein pelottava ristiriita, että niin paljon luovaa lahjakkuutta ja ainutlaatuista komediakykyä yhdistyi niin pienporvarilliseen ja kapeaan maailmankatsomukseen.”

Jo paljon aikaisemmin Pakkasvirta oli tehnyt tuloksellista yhteistyötä Pasasen kanssa. Esimerkiksi Pasasen parhaan elokuvan X-paroni (1964) Pakkasvirta ohjasi yhdessä Risto Jarvan kanssa, ja Pakkasvirta oli siinä mukana myös näyttelijänä (kuvassa Pakkasvirta ja Pasanen). Elokuvatiedostoissa mainitaan kolmantena ohjaajana Pasanen, mutta hänen tehtävänsä oli ollut lähinnä vitsikkyyksien keksiminen.

Näyttelijänä Pakkasvirta oli esiintynyt jo 1950-luvulla, lähinnä Maunu Kurlvaaran kokeellisissa elokuvissa. Pakkasvirta toimi myös Ylioppilasteatterin johtajana 1958-62.

Risto Jarvaan Pakkasvirta tutustui Jarvan Työtä Ylioppilasteatterissa -lyhytelokuvan (1961) suunnittelun yhteydessä. Kun Jarva 1962 ryhtyi tekemään ensimmäistä kokoillan näytelmäelokuvaansa Yö vai päivä, hän pyysi Pakkasvirran mukaan työryhmään vastaamaan henkilöohjauksesta. Samana vuonna näiden ohjaajien yhteistyö tiivistyi, kun perustettiin Elokuvaosakeyhtiö Filminor. Perustajat olivat Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta, teekkarit Risto Jarva ja Juhani Kolehmainen yhdessä Ylioppilasteatterin johtajan Jaakko Pakkasvirran kanssa. Vuonna 1970 Pakkasvirta myi Filminorin osakkeensa Jarvalle.

Huomenna 4.12.2014 siis Pedon merkki, joka kertoo kolmen kulttuuripiireistä tulevan kaveruksen kohtaloista jatkosodan aikana. Miesten kohtaloitten ja tuntojen kautta kuvataan sodan mielettömyyttä ja sen tuottamaa inhimillistä tuskaa – ja mukana myös Vesa-Matti Loiri, vaikka olikin jo tuolloin esittänyt Uuno-rooliaan.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi neljänneksi paras autourheilumaa

Ajajien suoritusten perusteella Suomi on tänä vuonna neljänneksi paras autourheilumaa. Edellä ovat Saksa, Britannia ja USA. Tähän tulokseen päätyi englantilaisen Autosport-lehden vuotuinen rankinglista. Se käsittää tarkoin pisteytettyinä kaikki muut vähänkin merkittävät autourheilusarjat lukuun ottamatta rallicrossia. Pari vuotta sitten kysyin, miksi rallicross ei ole mukana, ja sain vastaukseksi jotakin sellaista, että se on vielä toistaiseksi liian kapeasti harrastettu laji. Jos rallicross olisi mukana, Suomi olisi todennäköisesti pisteissä kolmantena, sillä Toomas Heikkinen saavutti MM-hopeaa ja Joni Wiman voitti USA:ssa järjestetyn American Global Rallycross -sarjan.

Maidenvälinen järjestys 2014:
  1. Saksa
  2. Britannia
  3. USA
  4. Suomi
  5. Australia
  6. Ranska
  7. Brasilia
  8. Espanja
  9. Sveitsi
10. Norja

Edellisvuonna Suomi oli vasta seitsemäs. Silloin parhaat suomalaiset listalla olivat Kimi Räikkönen (10.), Jari-Matti Latvala (19.), Mikko Hirvonen (41.) ja Valtteri Bottas (65.). Nyt meni huomattavasti paremmin, sadan parhaan joukossa olivat samat neljä suomalaista, mutta Räikköstä lukuun ottamatta korkeimmin sijoituksin: 6. Latvala, 8. Bottas, 34. Räikkönen, 39. Hirvonen.

Maailman parhaat 2014:

    1. Lewis Hamilton F1
    2. Nico Rosberg F1
    3. Sebastien Ogier ralli, GT, Supercup
    4. Daniel Ricciardo F1
    5. Brad Keselowski NASCAR
    6. Jari-Matti Latvala ralli
    7. Kevin Harvick NASCAR
    8. Valtteri Bottas F1
    9. Jeff Gordon NASCAR
   10. Will Power Indy Car
   11. Joey Logano NASCAR
   12. Sebastian Vettel F1
   13. Fernando Alonso F1
   14. Scott Dixon Indy Car, USC
   15. Felipe Massa F1
   16. Helio Castroneves Indy Car
   17. Matt Kensethb NASCAR
   18. Jenson Button F1
   19. Kyle Bush NASCAR
   20. Dale Earnhardt Jr. NASCAR
- - - - -
   34. Kimi Räikkönen F1
   39. Mikko Hirvonen ralli
141. Esapekka Lappi ralli
236. Toni Vilander endurance
266. Jari Ketomaa ralli
323. Matias Laine Formula Renault 3,5
388. Juho Hänninen ralli
461. Markus Palttala endurance
582. Emma Kimiläinen Ruotsin rata-autosarja
615. Patrick Kujala GP3
767. Max Vatanen ralli

kari.naskinen@gmail.com