Lahden kaupunki ei osaa tiedottaa – eivätkä lehdetkään enää

Tiedottaminen Lahden kaupunginvaltuuston päätöksistä on nykyisin ala-arvoista. On pelit ja vehkeet, mutta kaupungin omalla nettisivulla kerrotaan edellisen kokouksen tekemistä päätöksistä vain, että ”päätösehdotukset hyväksyttiin” Jos haluaisi tietää, mitä ne kaupunginhallitukselta tulleet päätösehdotukset ovat olleet, olisi mentävä kaupunginhallituksen päätöksiä koskevaan kohtaan, jossa sitten sanotaan kh:n edellisen kokouksen päätöksistä, että ”asiat päätettiin esityslistan mukaisesti”. Sitten pitäisi lähteä seikkailemaan kh:n esityslistan etsintään. Vaikka olen melko kokenut ja aktiivinen internetinkäyttäjä, on koko tuo järjestelmä niin monimutkainen, että enpä viitsi. Vielä pari vuotta sitten järjestelmä oli hieman helpompi, mutta sitten tehtiin jokin muutos, jolla koko systeemi hankaloitui. Kummallisten kiemuroiden taakse on piilotettu myös eri lautakuntien päätökset.

Oleellisesti huonompaan suuntaan on mennyt myös lehtien uutisointi. Kun aikoinaan työskentelin Etelä-Suomen Sanomien kaupunkiosastolla, oli automaatio, että esimerkiksi valtuuston jokaisesta päätöksestä oli juttu tai ainakin jonkinlainen maininta tiistain lehdessä. Tätä työtä teki maanantaisin kolme toimittajaa.

Nykyisin ESS kertoo vain yhdestä tai kahdesta suurimmasta asiasta, jotka maanantai-iltana ovat olleet päätettävinä. Uusi Lahti jonkin verran täydentää, mutta nimenomaan niistä samoista isoista asioista. Uuden Lahden täydennykset ovat hyviä ainakin siltä osin, että kerrotaan joidenkin päätösten jälkeen, ketkä valtuutetut ovat mitenkin äänestäneet.

Kaupunginvaltuusto päättää meidän lahtelaisten monista asioista. Jokainen päätös koskettaa jotakuta. Siksi tiedottamista olisi parannettava, ja parannettavaa on rutkasti, kun lähes nollatasolla ollaan.

kari.naskinen@gmail.com

Rakkautta yli rajojen 1962

Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssi järjestettiin kesällä 1962 Helsingissä. Taru Mäkelän ohjaama elokuva Mieletön elokuu ajoittuu noihin kauniisiin kesäpäiviin. Kysymyksessä on kepeä komedia rakkaudesta kylmän sodan varjossa. Käsikirjoitus on löperö ja henkilöhahmot lähes pellemäisiä.

Ideaa sinänsä olisi kunnolliseenkin elokuvaan, sillä tilanne oli noihin aikoihin vaikea. Sotien jälkeen syntynyt uusi itäblokki eli omaa elämäänsä ja länsi omaansa. Tällaisissa festivaaleissa ihmiset sitten kohtasivat ja kaikenlaista ”hauskaa” kehittyi. Elokuvassa hauskuutta lisätään tuomalla esiin tuttuja henkilöitä, sillä esimerkiksi Neuvostoliiton avaruussankari Juri Gagarin vieraili puhumassa festivaaleilla, ja Lee Harvey Oswaldkin pannaan juttelemaan suomalaistytöt kanssa Marilyn Monroesta, jonka kuoleman Oswald aikoo lähteä kostamaan. Sen verran siteeksi totta, että Oswald yöpyi Helsingissä 10.-15.10.1959 Tornissa ja Klaus Kurjessa, mistä matka jatkui junalla Moskovaan.

Koska ollaan 60-luvulla, on mukaan pitänyt ängetä myös Urho Kekkonen, jolle selvänäkijä ennustaa, että Viro itsenäistyy ja liittyy Natoon, ja että Suomi voitta Eurovision laulukilpailun.

Vaikeinta on kuitenkin rakkauden kanssa, koska se ei tunne rajoja, mutta rajoja kuitenkin on. Helsinkiläinen hattukauppias saa yllätysvieraakseen festivaaleille tulleen tshekkiläisen muusikon, jonka kanssa oli riiustellut 1938, kun heppu oli ollut tanssiorkesterissa soittamassa Helsingissä. Hattukauppiaan siskontytär puolestaan rakastuu festivaalien aikana tshekkiyhtyeen valvojana toimivaan nuoreen mieheen. Näistä kommervenkeistä elokuva koostuu.

Elokuvassa festivaalit näyttäytyvät kovin mitättömältä tapahtumalta. Eri tilaisuuksissa ei paljon väkeä ole. Avustajia ei ole isoja kohtauksia tekemään hankittu. Kuitenkin festivaaleille osallistui arviolta noin 14 000 virallista edustajaa yli sadasta maasta. Päätöstapahtumassa Kaivostapahtumassa yleisöä oli lehtitietojen mukaan ainakin 40 000.

Kaiken pohjana eli tässä tapauksessa pohjattomuutena on kuitenkin köyhä käsikirjoitus, jonka on tehnyt Raija Talvio, käsikirjoittamisen opettaja Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun elokuvataiteen osastolla! Tuli taas mieleen Matti Kassilan kirjoitus Helsingin Sanomissa (21.7.2013), jossa hän sanoi, että elokuvanteossa käsikirjoitus on kaiken a ja o, se on 80 prosenttia koko hommasta. Suomalaisessa elokuvatuotannossa ei tätä haluta ymmärtää. Eikä hyvältä näytä tulevaisuuskaan, kun yliopistotason opettaja itse on surkea käsikirjoittaja.

Ainoa aitoutta Mielettömään elokuuhun  tuova elementti on, että Tshekkoslovakiasta tulleen bändin jäsenet ovat tshekkiläisiä näyttelijöitä/muusikoita. Suomalaisina osapuolina rakkausseikkailuissa ovat Kati Outinen ja Elena Leeve, mutta kummankaan roolihistoriaan tämä elokuva ei jää järin isona merkintänä.

kari.naskinen@gmail.com

Speedway loppui Lahdesta

Lahtelaisen moottoriurheilun menestyksekkäin laji on ollut speedway. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä lajin harrastaminen Lahdessa on kuitenkin nyt loppu. Pipon radalta kuuluu liikaa melua. Päätöksen perusteina olivat vanhat melumittaukset, joiden jälkeen speedwaypyöriin on asennettu aikaisempaa tehokkaammat äänenvaimentimet, mutta tämä tosiasia ei tilannetta enää muuksi muuta, vaan speedwayharrastus Lahdessa loppuu. Jos haluaa speedwayta ajaa, lähin rata löytyy Hyvinkäältä.

Toiminta Pipon 340 metriä pitkällä speedwayradalla alkoi 1980 sen jälkeen, kun ajajat oli häädetty Kärpäsen koulun kentältä. Lähtö Kärpäsestä oli kuitenkin jo iso muutos, sillä vaikka harrastus jatkui, niin kilpailujen katsojamäärät romahtivat. Salpausselän Moottorikerhon ajajat silti jatkoivat entiseen malliin ja suomenmestaruuksia tuli edelleen.

Lahtelaisten SM-tilastot ovatkin komeat. Matti Olin voitti henkilökohtaiset SM-kullat 1967, 1968, 1971, 1972, 1973 sekä Ari Koponen 1983, 1985 ja 1987. Parispeedwayn mestarit ovat 1974 Matti Olin – Markku Helminen, 1981 Ari Koponen – Veijo Tuoriniemi, 1988 Roy Malminheimo – Janne Moksunen, 1996 Roy Malminheimo – Marko Hyyryläinen – Esa Reijo. Muut SsMK:n mitalistit ovat Aulis Tuominen, Ilkka Helminen, Esko Koponen, Hannu Känkänen, Heikki Ahonen, Veli-Pekka Kunelius, Olli Tyrväinen ja Janne Koivula.

Tänä vuonna oli SsMK:n Jiri Nieminen SM-speedwayssa seitsemäs.

Joukkueena Lahden Haukat oli Suomen paras heti 1954, kun joukkuemestaruudesta ensimmäisen kerran ajettiin.

Merkittävä tapaus oli myös, kun Matti Olin ensimmäisenä suomalaisena pääsi ajamaan Englannin kovaan ammattilaisliigaan Coventry Bees -joukkueessa vuonna 1974. Joukkuekaverina oli mm. ruotsalainen Olle Nygren, viisinkertainen MM-finalisti (pronssilla 1954).

Talvella ajettiin tietenkin jääspeedwayta. Huippuvuosi oli 1968, jolloin SsMK otti kolmoisvoiton: 1) Juhani Taipale, 2) Matti Olin, 3) Esko Koponen.

Piposta huolimatta speedway elää Suomessa muuten hyvin, mistä on todisteena se, että Ratinan stadionilla Tampereella järjestetään toukokuussa 2014 speedwayn GP-sarjan osakilpailu.

Speedwayn ”lähisukulainen” maarata-ajo puolestaan on edelleen Joonas Kylmäkorven heiniä, sillä nyt hän on voittanut maailmanmestaruuden neljänä vuonna peräkkäin. Maarataa ajetaan noin kilometrin pituisilla radoilla, Suomessa lähinnä raviradoilla.

kari.naskinen@gmail.com

On hetkiä, kun usko loppuu (Kristian Smeds)

Torstaina ajelin kohti Helsinkiä katsomaan Kristian Smedsin monologinäytelmää Nainen ja Karhu. Autoradiosta kuuntelin uutisia Oulusta, jossa 16-vuotias poika oli koulussa riehunut hengenvaarallisesti puukon kanssa. Koko-teatterin näytelmässä pieni tyttö saa esikoulussa parhaan eskarilaisen palkintona ison puukon. Voisi se olla katkaistu haulikkokin. Hymypoikapatsailla ei enää tee mitään. Elämässä on oltava ”munaa”. Keski-ikäisenä näytelmän tyttö huutaakin Cinderella-risteilyllä, saako mistään isoa munaa. Nimenomaan Cinderellalla, sillä eräänlaisesta Tuhkimo-sadun versiosta Smedsin näytelmässäkin on kysymys.

Monologin esittävä Salla Kozma ei kuitenkaan ole Tuhkimo. Hänkin kyllä saa tuttujen ryysyjensä tilalle kauniin keltaisen mekon, mutta prinssiä ei mistään ilmaannu.

Puukko on Smedsin näytelmistä ennestään tuttu symboli. On ollut myös kirveitä ja sirkkelinteriä. Ei kuitenkaan lasikenkiä eikä hymypoikia. Aseilla saa nykymaailmassa paremmin valtaa ja huomiota, kun maailma ei ole entisensä. Tärkeintä on voittaa ja saada mainetta. Näytelmässä ollaan myös yrityksen järjestämässä rekrytointitilaisuudessa, jossa työnhakijat pannaan paremmuusjärjestykseen, tai oikeammin huonommuusjärjestykseen, kuten joissakin tv-ohjelmissa. Ei parasta olekaan, on vain vähiten huono.

Erikoista tällaisessa tilanteessa on, että oleellista on todellakin huomion herättäminen. Ei väliä, onko paras vai huonoin, kunhan tulee esille, huomataan. Narsismi. Minä. Pinnan alla ei kaikki silti ole hyvin. Ihmisen nöyryyttäminen jättää lopulta jälkensä. Puukko voi auttaa, tai kivääri.

Sitten vielä se, että kaikki tapahtuu nyt julkisuudessa. Tuomioitakaan ei enää anneta oikeussaleissa, vaan tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa. Anneli Auer ja Heidi Hautalakin ovat jo tuomionsa saaneet.

Näytelmän yksinhuoltajaäidin ruumiin ja mielen läpi virtaavat ajat ja paikat, kaikki hänen elämäänsä vaikuttaneet ihmiset omassa tajunnassa, joka yrittää saada naisen elämää ymmärrykseen ja hallintaan. Eikä saa. Käsiohjelmassa Smeds täsmentää:

”Tiedätkö, on hetkiä kun usko loppuu, kun usko loppuu ja rakkaus kaikkeen siihen mitä on oppinu pitämään oikeana ja arvokkaana taistelun ja kärsimyksen väärtinä jonka puolesta on pannu kaikkensa likoon jonka puolesta voisi vaikka kuolla samoin tein, tää on sellainen hetki, paitsi että mä en halua kuolla, mä haluan elää.”

Tapansa mukaan Smeds jättää aina paljon katsojien omienkin tulkintojen varaan. Mikä esimerkiksi on se Karhu? Ehkä ensin pienen tytön nalle, myöhemmin jotain isompaa ja pelottavampaa, ja lopulta aivokasvain.

Nainen ja Karhu on nyt Smedsin toinen näytelmä, joka tapahtuu hyvin pienessä näyttämötilassa. Katsojat istuvat kuin leirinuotiolla, jossa näyttelijä kertoo tarinaa. Tälläkin kertaa surullista tarinaa maailman sydämestä.

Tarinankertojana on Salla Kozma, joka viime vuodet on näytellyt European theatre collectivessa. Roolissaan hän on loistava. Tuo aivan katsojien lähellä esille kaiken sen tuskan, mikä ihmistä piinaa. Yksi huutava ääni korpeen lisää. Tai Woyzeck. Oulu.

Näytelmän ovat ohjanneet Kristian Smeds ja Marjo-Riikka Mäkelä, joka on Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Etelä-Amerikassa työskentelevä ohjaaja, näyttelijä, näyttelijätyön opettaja ja Los Angelesiin perustamansa Chekhov Studio Internationalin taiteellinen johtaja. Nainen ja Karhu on Mäkelän debyyttiohjaus Suomessa. Näytelmän ovat tuottaneet European theatre collective, Koko-teatteri, Smeds Ensemble ja Los Angeles Chekhov Studio International. Aikaisemmin se on esitetty Berliinin Schaubuhne-teatterissa.

kari.naskinen@gmail.com

Valtio lisännyt kuntien menoja 10 vuodessa yli miljardilla eurolla

Valtiovarainministeriö on laskenut, että kunnille viimeisten kymmenen vuoden aikana lisätyt velvoitteet ovat kasvattaneet kuntien menoja yli miljardilla eurolla. Tämän päivän Helsingin Sanomissa asia on hyvin esitelty. Enää eivät kuntien tulot riitäkään menojen kattamiseen, vaan velkaa on tehtävä lisää ja lisää. Niinpä hallitus nyt määrää, että kuntien on säästettävä menojaan miljardilla. Tilanne on mahdoton. Säästää ei voi muuten kuin palveluja karsimalla.

Toisaalta hallitus on kuitenkin taas lisäämässä kuntien menoja: lastensuojelulakiin suunniteltu muutos vaatii lisää sosiaalityöntekijöitä, oppilas- ja opiskelijahuollon kehittäminen samoin, erikoissairaanhoidossa olevien oppilaiden opetuksen laajentaminen, koulujen ja oppilaitosten työrauhan edistäminen, uusi vanhuspalvelulaki lisää myös paineita ja nuorisotakuun käyttöönottokin edellyttää lisää rahankäyttöä kunnissa.

Ei mitään järkeä. Kuitenkin näistä asioista ovat hallituksessa ja eduskunnassa päättämässä samat ihmiset, jotka sitten omissa kunnissaan joutuvat voivottelemaan kuntatalouden karmeaa tilannetta.

Hallituksen säästövaatimusten taustalla on väite, että kunnat toimivat tehottomasti. Mutta mitä ihmettä: kunnissa on nyt jokseenkin yhtä paljon työntekijöitä kuin 1990-luvulla, vaikka kuntien tehtäviä on lisätty merkittävästi. Kuntatyötä on siis tehty hyvinkin tehokkaasti.

Kuntaliiton apulaisjohtaja Reijo Vuorento kirjoitti asiasta Helsingin Sanomissa kysyen, että kun kuntien tehtäviä lisätään, niin mistä niitä säästöjä pitäisi tehdä, kun konkreettiset esitykset kuitenkin puuttuvat.

Hölmöläisten peitonjatkamisoperaatio. Kunnille työnnetään lisää hommia ja samanaikaisesti kuntien pitää leikata olemassa olevia palveluitaan. Kuka kunnilta pois siirrettävät tehtävät vastedes hoitaa? Jyrki Kataisen (Kok) hallituksen vastaus on tietenkin selvä: yksityinen bisnes hoitaa.

Kaikesta huolimatta kunnat ovat selvinneet kasvaneiden velvoitteidensa kanssa hyvin, kuten Vuorento sanoo: ”Suomen kuntasektori kestää tehokkuus- ja tuottavuusvertailun minkä tahansa maan kanssa. Kuntapalveluiden kansantuoteosuus ei ole kasvanut 20 vuoteen ja on edelleen noin viidennes, kun vaikkapa Ruotsissa vastaaviin palveluihin menee taloudesta ja työllisyydestä noin neljännes.” (HS 26.9.2013)

Suomen ja Ruotsin välinen ero selittyy sillä, että Ruotsissa työvoimasta viitisen prosenttiyksikköä enemmän on nimenomaan kuntapalveluissa, ja määrä kasvaa.

Esimerkiksi sairaalat ovat Suomessa tehokkaampia kuin muissa Pohjoismaissa. Päiväkirurgiaa on Suomessa kehitetty niin, että sairaalajakson pituus on keskimäärin alle neljä vuorokautta. Lienee maailmanennätys. Mutta mikään ei hallitukselle riitä, vaatimus on varmaan alle kaksi vuorokautta.

Panen tähän loppuun vielä Hesarin listauksen niistä uusista tehtävistä, joita kuntien niskaan on 2000-luvulla sälytetty (ainakin osa niistä):

2002 Verovaroin tuettu hammashuolto joka iikalle.
2004 Koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta.
2004 Palvelusetelinkäyttö sosiaali- ja terveydenhuollossa
2005 Hoitotakuu
2006 Omaishoidontuki
2008 Lastensuojelulaki
2008 Asevelvollisten terveystarkastukset
2008 Toimentulotuen käsittely säädetyssä määräajassa.
2009 Vaikeavammaisille järjestettävä henkilökohtainen apu.
2009 Romuautojen siirto ja varastointi.
2009 Tupakkatuotteiden valvonta ja myyntiluvat.
2010 Terveydenhuoltolain uusia velvoitteita.
2011 Pelastuslain uusia velvoitteita.
2012 Adoptiolain uusia velvoitteita.
2013 Uusia määräyksiä ikääntyneiden palvelutarpeiden kartoittamisesta.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Urheilutalo 1957 – 2013

Lahden Sampo, Sampo-Basket ja Namika ovat voittaneet yhteensä kymmenen koripallon SM-kultaa vuodesta 1966 lähtien. Kotiottelunsa ne pelasivat Lahden Urheilutalossa. Kimmon miehet voittivat 1960-luvulla kolme lentopallomestaruutta ja naiset seuraavan vuosikymmenen molemmin puolin toiset kolme mestaruutta. Urheilutalo on ollut monien muidenkin menestyslajien kotiareena lahtelaisille, mm. keilaajille, nyrkkeilijöille ja naisvoimistelijoille. Nyt rakennuksen ympärille on pystytetty aidat ja niiden sisäpuolella alkaa Urheilutalon purkaminen.

Puretaan, vaikka Lahden yleiskaavassa vuodelta 1966 varsinkin Urheilutalon vanha osa (1957) mainitaan arvokkaana kohteena. Uudella osalla (1967) ei olekaan väliä, sillä se liitettiin vanhaan osaan vähän törpösti. Vanhan funkistyylisen osan suunnitteli maineikas lahtelainen arkkitehti Unto Ojonen ja uuden osan helsinkiläiset rakennusarkkitehdit Ossi Rajala ja Ilpo Hälvä.

Kun Urheilutaloa alettiin heti sotien jälkeen suunnitella, oli sijoituspaikkavaihtoehtoja useita: Hevosmiehenkadun (nyk. Hollolankatu) varrella oleva maa-alue Työväenopiston ja Suojalinnan välissä, Hevosmiehenkadun ja Vuorikadun kulmassa oleva kolmiotontti, Tarinakadun varrella oleva tontti, Lyseon ja linja-autoaseman välinen alue ja Reunanpalstan tontti Aleksanterinkadun ja Savonkadun (nyk. Kauppakatu) kulmassa. Kaupunginvaltuusto valitsi 1948 paikaksi Reunanpalstan, mutta kun hanketta ei heti saatu vauhtiin, meni Reunanpalsta muihin tarkoituksiin; nyt paikalla on Trio. Vuonna 1955 asia liikahti vihdoin eteenpäin, kun kaupunki osoitti Urheilutaloa varten tontin Jalkarannantien ja Pormestarinkadun (nyk. Kyösti Kallion katu) välistä.

Urheilutalon rakentamista varten oli jo 1950 perustettu säätiö, jonka edustajistoon valittiin jäsenet kaupungilta (10), elinkeinoelämältä (5) ja urheiluseuroilta (5). Ensimmäisenä puheenjohtajana toimi voimistelunlehtori Yrjö Kaloniemi. Hanketta varten säätiö järjesti julkisen rahankeräyksen, minkä lisäksi avustusta tuli kaupungilta, opetusministeriöltä ja veikkausvoittovaroista. Rakennustyöt alkoivat kesällä 1956 ja valmista tuli huhtikuussa 1957.

Ilman ongelmia tällaisesta uudenlaisessa rakennushankkeessa ei selvitty. Esimerkiksi voimailusalin piirustukset oli tehty liian matalan huonetilan mukaan, ja arkkitehdit joutuivat muuttamaan piirustuksia. Rahoitusvaikeuksiakin oli, ja joulukuussa 1956 säätiön hallitus jopa harkitsi rakennustöiden keskeyttämistä. Talon valmistumisen jälkeen raha-aukkoa paikattiin mm. järjestämällä urheilutalolla tansseja huvitoimikunnan puheenjohtajan Reino Sillanpään johdolla. Ensimmäiseksi talonmieheksi oli 55 hakijasta valittu Veikko Kakkonen. Keräyksiäkin järjestettiin lisää velkojen maksamiseksi – tuttu kuvio Lahden urheiluhommissa oli, että erityisesti pyrittiin maksamaan pois niitä lainoja, joissa oli henkilötakauksia.

Niin vain asiat hoidettiin ja 1966 tehtiin päätös Urheilutalon laajentamisesta. Uuden osan vihkiäispuheen piti opetusministeri Reino Oittinen syksyllä 1967. Kaupungin tervehdyksen esitti kaupunginjohtaja Teemu Hiltunen, josta sittemmin tuli säätiön hallituksen puheenjohtaja.

Kaupunginmuseo olisi halunnut säilyttää Urheilutalon, mutta kaupunginvaltuusto oli toista mieltä. Rakennus oli huonossa kunnossa ja talousongelmia aiheuttivat urheiluseurojen vuokranmaksuvaikeudet. Ainakin osa Urheilutalon toiminnoista on nyt siirtynyt uudistuneeseen Suurhalliin. Salibandyottelun kävinkin siellä jo katsomassa ja hyvältä näytti. Namika pelaa uudessa, paremmassa pelipaikassaan ensimmäisen sarjakotiottelunsa keskiviikkona 9.10. vastustajanaan Loimaan Bisons, kahden edelliskauden mestari.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaista synkkyyttä maailmalle

Suomen Oscar-elokuvaehdokas on Ulrika Bengtsin ohjaama ruotsinkielinen Lärjungen (Oppipoika). Valinnan teki Suomen Filmikamari ry, joka on elokuva-alan yhdistysten keskusjärjestö. Kumma valinta. Selvästi parempia valintoja olisivat olleet ainakin Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella, Simo Halisen Kerron sinulle kaiken ja ilmeisesti myös Peter Franzénin Tumman veden päällä, jota en vielä ole nähnyt.

Oppipoika on murheellinen tarina Ahvenanmeren karulta majakkasaarelta. Käsikirjoitus on yksinkertaisen köyhä, juoni etenee hyvin arvattavasti. Täysin vailla mahdollisuuksia ei-englanninkielisten elokuvien Oscariin – raati tuskin jaksaa katsoa elokuvaa loppuun.

Aivan kuin Filmikamari olisi väkisin halunnut juuri tämän elokuvan Suomen edustajaksi. Se kiirehdittiin ensi-iltaan kolme päivää ennen määräaikaa, sillä Oscar-ehdokkaiden teatteriensi-iltojen on pitänyt olla aikavälillä 1.10.2012 - 30.9.2013. Valintansa Filmikamari teki ennen ensi-iltaa.

Elokuvan on tuottanut Mats Långbackan ja Jan Nymanin Långfilm Productions Finland Oy. Sen edellinen pitkä elokuva, Ulrika Bengtsin esikoispitkä Iris (2011) sijoittuu myös saaristoon, jonne pikkutyttö joutuu kaukaisten sukulaistensa hoidettavaksi. Oppipoika on elokuvana rajumpi, kuvaa sitä synkkää puolta skandinaavisesta elämäntavasta, mistä amerikkalaisilla varmaan on jonkinlainen käsitys muutenkin, vaikka se ei oikea käsitys olekaan. Jos Skandinavia olisi tätä, ei Guggenheimkaan tänne haluaisi. Tietenkin elokuvassa on pari saunakohtaustakin tuomassa alleviivatusti mukaan pohjoista ulottuvuutta. Ihme vain, ettei elokuvan tapahtumia ole sijoitettu talveen, jolloin synkkämielinen arktisuus olisi saanut vieläkin kovemman sävyn.

Oppipoika on kuvattu Lågskärin majakkasaarella, ja tapahtumat sijoittuvat kauniiseen kesään 1939. Tulevasta sodasta ei ole vielä tietoa, mutta pelkkää ”sotaa” elokuvan henkilöt käyvät. Majakkamestari Hasselbond on täys mulkku, jonka oppipojaksi 13-vuotias Karl saapuu. Hasselbond asuu saarella vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Hasselbond on tyranni, mutta Karl on tottunut tällaiseen, siitä kertovat lastenkodissa saatujen selkäsaunojen arvet. Hasselbondin oma poika, niin ikään 13-vuotias Gustaf ei ole yhtä fiksu kuin Karl, ja kun Hasselbond tämän aika nopeasti huomaa, hän ottaakin Karlin suojatikseen. Vaimokaan ei ole tiskirättiä kummemmassa asemassa. Lisäksi käy ilmi, että Hasselbondin esikoispoika on kuollut, ja katsoja arvaa heti, että kuolemaan liittyy jotain ilkeää. Mitään iloa ei ole, vaimo sentään soittaa pianoa vintillä, muttan pianonkin Hasselbond polttaa. Tilannetta saarella symboloi rantakalliolle kuolemaan noussut hylje.

Parasta elokuvassa on Robert Nordströmin kuvaus. Karu mutta kaunis maisema tulee komeasti esille, mutta ei kuitenkaan pelasta elokuvaa, jonka käsikirjoitus on kovin yksiviivainen. Sen ovat tehneet saksalainen Roland Fauser ja ruotsalainen Jimmy Karlsson. Fauserin filmografiasta löytyvät vanhastaan saksalaisen tv-sarjan muutaman jakson käsikirjoitukset; Suomessa työskentelevä Karlsson on tutumpi, teki käsikirjoituksen mm. Kjell Westö -elokuvaan Missä kuljimme kerran (2011).

Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä, varsinkin Niklas Groundström Hasselbondina on loistava, vähäeleinen sadisti, joka jakaa tuomioita, armoa ja oikeutta niin kuin hallitsija omassa valtakunnassaan voi.

Suomen Filmikamari on samanlainen. Sen tarkoituksena on toimia suomalaisen elokuva-alan terveen kehityksen hyväksi ja valvoa alan etua valmisteltaessa elokuvapoliittisia ratkaisuja. Oscar-valinnassaan se kuitenkin on epäonnistunut. Ilmeisenä tarkoituksena on ollut nostaa pinnalle suomenruotsalaista elokuvatuotantoa.

kari.naskinen@gmail.com