Punapää ei voi olla valkoinen

Tänä aamuna aikaisin ajoin räntäsateessa ja nollakelissä Kuusankoskelle. Siellä oli Poliisin tekniikkakeskuksessa huutokauppa, jossa myytävänä oli vuoden 1990 mallia oleva Ferrari Testarossa. Ajattelin, että jospa nyt onnistuisi toteuttaa se haave, mikä meillä oli kymmenkunta vuotta sitten: optikko Risto Mäkelän ja Rytmiradion pomon Jukka Kulmalan kanssa suunniteltiin Ferrarin ostamista - ei niin väliä, vaikka autossa ei olisi edes moottoria, kunhan meillä vain olisi Ferrari.

Meni se hinta huutokaupassa kuitenkin liian korkeaksi. Auton huusi lappeenrantalainen autoharrastaja Markku Heikkilä 33 500 eurolla. Jos auton aikoo panna rekisteriin, niin autoveron suuruus on vähintään 25 000 euroa, ja epäilemättä auton saattaminen kuntoon vie myös rutosti rahaa. Koriltaan auto on hyvä, mutta sisätilat ja moottori näyttivät päällisinpuolin sellaisilta, että auto oli ollut huolimattoman omistajan käytössä. Auton edellinen omistaja on ollut huumeliigan johtaja, jolta poliisi oli auton takavarikoinut valtiolle.

Ferrari Testarossa on klassikko. Se oli tuotannossa 1984-95, silloin maailman nopein normaalissa sarjavalmistuksessa ollut auto. Joidenkin mielestä se on viimeinen aito Ferrari, koska se on viimeinen Ferrari, minkä Enzo Ferrari (1898 - 1988) näki. Tämän jälkeen Enzo Ferrari hyväksyi vielä tuotantoon Ferrari F 40:n, mutta sitä hän ei enää nähnyt.

On Testarossa myös kaunis, yksi kaikkien aikojen kauneimpia autoja. Sen muotoilusta vastasi designfirma Pininfarina. Luonteenomainen piirre Testarossalla ovat ilmanottoritilät kyljissä.

Kuusankoskelta kotiin ajellessani lohdutin itseäni sillä, että en tuota Ferraria olisi voinutkaan ostaa. Auto on nimittäin valkoinen, eikä varsinkaan Testarossa, vapaasti suomennettuna "punapää", voi olla valkoinen. Testarossa-mallinimi tuli V 12 -boxermoottorin punaisiksi maalatuista venttiilikotelon kansista.

Sen verran valkoisellakin on kuitenkin Ferrariin liittyvää historiaa, että Cavallino Rampante (Korskuva ori) oli alunperin valkoisella pohjalla.

Tämä takajaloilleen noussut hevonen oli aikaisemmin italialaisen lentäjä-ässän Francesco Baraccan tunnusmerkki. Baracca oli kuollut ilmataistelussa 1918. Hänen tunnusmerkkinsä leikattiin lentokoneen jäännöksistä ja luovutettiin hänen vanhemmilleen kunnianosoituksena. Kun Enzo Ferrari 1923 voitti kilpa-ajot Ravennassa Alfa-Romeolla, olivat Baraccan vanhemmat katsomassa kilpailuja. He kutsuivat Enzo Ferrarin kotiinsa, jossa kreivi Enrico Baracca ja kreivitär Paolina Baracca lahjoittivat Cavallino Rampanten nuorelle modenalaiselle kilpa-ajajalle tuomaan onnea. Ferrari kiinnitti mustan hevosen keltaiselle pohjalle, sillä keltainen oli Modenan tunnusväri. Lisäksi hän koristeli merkin Italian lipun väreillä.

kari.naskinen@gmail.com

"Suomen ei pidä liittyä Natoon", sanoi Pekka Visuri Lahdessa

Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti ja Ulkopoliittisen instituutin tutkija Pekka Visuri on vakaasti sitä mieltä, että Suomen ei pidä mennä Natoon. Lahden Paasikiviseurassa esitelmöidessään Visuri sanoi, että Suomen liittyminen Natoon voisi horjuttaa Pohjois-Euroopan turvallisuustilannetta, mikä nyt on ratkaisevasti parempi verrattuna kylmän sodan vuosiin.

"Jos tilanteet kuitenkin vielä joskus vaikeutuvat, on Suomen viisasta pysyä pois sellaisista sotilasliittoutumista, joytka eivät ole Venäjän suosiossa. Suomen turvallisuuden paras tae on hyvien naapurisuhteiden ylläpito", sanoi valt. tri Visuri, sotilasarvoltaan eversti. Hänen väitöskirjansa käsitteli Suomen sodanjälkeistä turvallisuuspolitiikkaa.

Esitelmänsä pohjana Visuri käytti uusinta kirjaansa, Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen julkaisemaa teosta Idän ja lännen välissä; puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella.

Urho Kekkonen jatkoi Suomen puolustuspolitiikka siitä, mihin J.K. Paasikivi oli sen sotien jälkeen ohjannut. Sen oleellinen sisältö oli se, että Suomi ei anna aluettaan Neuvostoliiton vihollisten käyttöön. Kekkosen turvallisuuspolitiikan marssijärjestys oli myös selvä: ensin ulkopolitiikka ja vasta sen jälkeen puolustuspolitiikka.

Ei ollut helppoa se kylmän sodan jäätävä jakso, jonka aikana Kekkonen oli tasavallan presidentti ja puolustusvoimien ylipäällikkö, yli neljännesvuosisadan. Visuri kertoi maailmanpolitiikassa veitsenterällä olleista asioista:

"Huhtikuussa 1954 USA:n pommikoneet tekivät yölentoja Baltian yli Novgorodiin sekä lähelle Moskovaa ja Kieviä. Vuonna 1961 Berliinin-kriisin aikana USA:lta oli koko ajan ilmassa kymmenen pommikonetta lasteinaan megatonniluokan atomipommeja. Vuonna 1962 Kuuban kriisin aikana tilanne oli yhtä vakava, amerikkalaisten ydinasein varustettuja pommikoneita varten oli suunniteltu selvät reiti Neuvostoliittoon yli Norjan, Ruotsin ja Suomen alueiden. Sitten olivat vielä Unkarin kansannousu ja Tshekkoslovakian miehitys, kaikki nämä Kekkosenkin päämnsärkyinä."

Tuli siinä Visuria kuunnellessa mieleen, että oli sentään Suomen onni, että noihin aikoihin ei Suomen poliittisessa johdossa ollut sellaista Tupu Hupu Lupu -hollantilaisketjua kuin on nykyinen Jyrki Jyri Aleksanteri -yhdistelmä.

Kirjassaan Visuri osoittaa, miten Suomi alkoi 1970-luvulla vaivihkaa vahvistaa puolustustaan. Takuumies itään päin oli Kekkonen. Puolustusvoimien piti uusia kalustoaan, ja siinä tarvittiin Kekkosta. Visuri arvioi, että Kekkosen aikana turvallisuuspolitiikka onnistui päätehtävässään. Maan itsenäisyys säilyi, eikä kukaan edes uhannut hyökätä Suomeen. Kylmän sodan aikana se oli Suomelta hyvä suoritus. Rajan takana oli diktatuuri, jonka aseet olisivat riittäneet tappamaan kaikki maailman kansat.

Tänä päivänä tilanne on toinen. Nato-jäsenyys ei kuitenkaan tarjoaisi Suomelle sellaisia etuja, että ne ylittäisivät mukanaan tuomat haitat ja riskit.

"Voimapolitiikan hallitsemassa maailmassa on hyvä pitää edelleen mielessä paasikiviläinen viisaus pysyttelemisestä erossa suurvaltojen välille syntyvistä kiistoista. Se oli Suomen turvallisuuspoliittisen peruslinjan lähtökohtana kylmän sodan aikana ja on säilyttänyt pätevyytensä myös EU-jäsenyyden oloissa. Suomen turvallisuuden kannalta elintärkeää on yhä välttää sellaisen käsityksen syntymistä Venäjällä, että Suomi jossain tulevaisuuden kriisitilanteessa antaisi alueensa käytettäväksi toimintaan sitä vastaan", sanoi Visuri.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden kaupungille miljoonalasku Heinolan saunakilpailun jälkilöylyistä

Metallityöväen ammattiosasto Lahdessa järjestää kansalaiskeräyksen Heinolan saunomiskilpailussa itsensä polttaneen Timo Kaukosen ja hänen perheensä tukemiseksi. Mukana keräyksen järjestelyissä ovat myös Lahden Kortteliliiga ja MM-saunojat.

Kallista lystiä löylykilpailut ovat tässä tapauksessa myös Lahden kaupungille. Hengenvaarallisesti vammautunutta saunojaa on nyt hoidettu Helsingin yliopistollisessa sairaalassa puolitoista kuukautta. Lasku tästä tullaan lähettämään Lahdelle, koska potilaan kotikunta on Lahti. Asiantuntija-arvioiden mukaan laskun suuruus tulee olemaan ainakin miljoona euroa.

Näin järjestelmä toimii. Potilaan hoitokulut maksaa aina hänen kotikuntansa. Tosin pieniä kuluja aiheutuu myös potilaalle itselleen, mutta ne ovat tosiaankin vain pieniä rippusia niistä summista, joita sairaalan kulut kustakin tapauksesta aina ovat.

Näin toimii hyvinvointivaltio. Toisenlaistakin järjestelmää Suomeenkin jotkut haluavat. Terveydenhoidon yksityistäminen on rikkaiden toivelistalla aivan ykkösasioita, koska heidän ei silloin tarvitsisi osallistua veronmaksajina köyhempien ihmisten terveydenhoitoon.

kari.naskinen@gmail.com

Paska kaupunki

Forssassa, Janakkalassa, Riihimäellä, joka paikassa tiedetään, että Lahti on paska paikka. Köyhiä enemmän kuin muualla, työttömyys älyttömän suurta, Suomen Chicago. Lahden mustaajia ovat varsinkin Lahdesta muualle muuttaneet toimittajat ja Lahteen muualta muuttaneet. Olkoon muuttaja Hattulasta, Hauholta tai Haminasta, niin sellaiselle Lahti on aina huonompi kuin se oma erinomainen lähtöpaikka.

Tv-ohjelmien tekstittäjätkin hallitsevat asian. Top Gear –auto-ohjelman juontaja Richard Hammond sanoi kerran, että ”liikemiehet ovat tosi tylsiä ja ne on töissä Lahdessa”. Todellisuudessa Hammond käytti tylsyysvertauksessaan 200 000 asukkaan Swindonia Lounais-Englannissa.

Olen asunut Lahdessa 40 vuotta. Lyhyempiä pätkiä olen ollut Jyväskylässä, Tampereella ja Hämeenlinnassa. Lahti on näistä ainoa, missä omaa kaupunkia haukutaan ja pilkataan niin voimakkaasti kuin täällä.

Osasyynä tähän ovat perinnetekijät. Kun 25 000 asukkaan Lahteen tuli 10 000 evakkokarjalaista, niin heille Lahti oli tietenkin mitättömyys. Mikkää ei olt niiko meil Viipuris. Meil kuraveetkii ol parempii. Seuraava invaasiovaihe oli, kun Lahden teollisuus veti puoleensa. Pönttövuoren tunnelin kautta Lahteen tuli julmettu määrä savolaisia ja pohjoiskarjalaisia. Näin Lahteen oli idästä syntynyt mongolimainen siirtokunta, joka ei tuntenut Lahtea omakseen.

Mistä lie tänne ängennyt esimerkiksi Lahden Radion toimittaja Tanja Perkiö, joka nimittää Lahtea neukkulahenkiseksi takapajulaksi? Tosin toimittajalikka on löytänyt toisenkin samanlaisen kaupungin: ”Lahti on lamassa, eikä tämä ole uutta tekoa, vaan poteroon on jämähdetty vuosia sitten. Olen asettunut puolivahingossa Lahteen ja yrittänyt pontevasti kotiutua, rampata riennoissa ja paikallistua. Vaan ei ole onnistunut - onneksi. Lahdelle pärjää vain Heinola, sillä isoveli ja pikkusisko oikein kamppailevat siitä, kummassa saadaan tartutettua masentuneempi tunnelma ympäristöön.”

Tuore tutkimustulos kertoo, että maan sisäisen muuttoliikkeen perusteella vetovoimaisimmat kaupungit ovat viimeisten viiden vuoden aikana olleet Seinäjoki, Hämeenlinna, Salo ja Lahti. Eniten häviölle ovat 20 suurimmasta kaupungista jääneet Kouvola, Vantaa, Kotka ja Turku.

Useissa tutkimuksissa on todettu, että Lahti on tänne muuttaneiden mielestä mainettaan parempi paikka. Viimeksi maanantaina Etelä-Suomen Sanomissa haastateltiin tällaisia ihmisiä, ja tyytyväisiltä vaikuttivat.

Lahden seudun kuntaliitoshankekin kaatui tunnesyihin. Lahden maine on huono. Pienet kunnat ovat taloutensa kanssa kusessa, mutta Lahteen ne eivät halunneet liittyä – tämä tilanne tulee kuitenkin eteen viimeistään kymmenen vuoden kuluttua.

Hollolalaiset, nastolalaiset ja muut maalaiset olisivat aika orpoja, jos eivät asuisi Lahden lähellä. Lahden vetovoiman ja Lahden veronmaksajien ansiosta heilläkin ovat lähellään maailmanluokan orkesterin konsertit, uusi elokuvateatteri, SM-liigan lätkäottelut, isot marketit, 2/3 lähikuntalaisten työpaikoista, hyvät liikenneyhteydet Helsinkiin jne.

Mutta ettei totuus unohtuisi, eivät omia kaupunkejaan kaikki muutkaan rakasta. Piruuttani panin googleen haun ”Hämeenlinna on paska”, ja sieltähän se heti iski vastaan jostakin blogista: ”Paska kaupunki. Takapajuinen jurpola, täysmänttien valaistu hautausmaa.”

Muistan hyvin, kun 40 vuotta sitten muutin Hämeenlinnasta Lahteen. Oli kuin taivas olisi auennut. Lahti näytti oikealta kaupungilta rupisen Hämeenlinnan jälkeen. Reipas oli juuri voittamassa SM-kultaa ja Kuusysikin pelasi mestaruussarjassa, Lahden oopperan ensi-iltaan oli tulossa Giuseppe Verdin Naamiohuvit, seuraavana talvena pääsisin kotoa kävellen Salpausselän kisoihin jne.

Nyt meillä on myös Sibeliustalo. Lahdessa sen olla kuuluukin, koska täällä on sen arvoinen orkesteri. Miltähän vaikuttaisi, jos Hämeenlinnan kulttuurikeskus Verkkotehdas olisi nimeltään Sibeliustalo, mutta siellä kävisi Lahden kaupunginorkesteri soittamassa?

kari.naskinen@gmail.com

Soininvaara haukkui vaihteeksi itsekkään Lahden

Heinolassa ilmestyvässä Itä-Hämeessä oli eilen ärhäkän pakinoitsijan Kassaran juttu epäonnistuneesta kuntaliitoshankkeesta. Kassara lainasi pätkiä selvitysmies Osmo Soininvaaran tekstistä, jonka sitten löysin kokonaisena Soininvaaran internetsivuilta (http://www.soininvaara.fi/). Tuossa blogikirjoituksessaan Soininvaara haukkuu vaihteeksi Lahtea.

Soininvaaran mielestä Lahden seutu tarjoaisi hyvin suunniteltuna loistavia asumismahdollisuuksia, paljon parempia ja edullisempia kuin mihin pääkaupunkiseudulla pystytään. Seutu on kuitenkin hassannut mahdollisuuksiaan ja hassaa edelleen, koska kunnat eivät voi luovuttaa hyviä veronmaksajia toisilleen. Tai Soininvaara sanoo suoraan: "Lahden kaupunki ei voi. Muut kunnat eivät hyödy verotulojen tasauksen vuoksi hyvistä veronmaksajista mitään."

Alueella tehdyistä kummallisista ratkaisuista Soininvaara ottaa esimerkiksi sen, miten Orimattila on rakentanut Pennalan kaupunginosan aivan Lahden rajalle: "Se on kaukana Orimattilasta, ollakseen lähellä Lahtea, mutta se on myös kaukana Lahdesta, ollakseen kuitenkin Orimattilan puolella rajaa. Lahti taas ei ole kokenut mitään vetoa laajentaa kaupunkirakennetta Pennalan suuntaan, koska ei hyödy mitään siitä, että Pennalasta tulee nykyistä elinkelpoisempi."

Lahden ja Nastolan välisistä asioista kirjoittaessaan Soininvaara toteaa, että Nastola on levittäytynyt kylänauhaksi Salpausselkää pitkin tukeutuen valtatie 12:een ja vähäisemmässä määrin ratayhteyteen: "Rata on henkilöliikenteen suhteen alikäytössä, koska alueella ei asu tarpeeksi väkeä. Nastolan nauhakaupunki muodostaisi erinomaisen nykyaikaisen ja samalla luonnonläheisen kaupunkirakenteen, jos siinä olisi paljon enemmän ihmisiä. Nyt se on vain epäkäytännöllisen muotoinen niin, että etäisyydet Nastolassa ovat pitkiä, mikä johtaa huonoon palvelutasoon. Nauhaa pitkin se muodostaisi urbaaneja palveluja tarjoavan yhtenäisen alueen, jossa toisaalta erittäin kaunis luonto on aivan vieressä. Nastolan rahkeilla tämä ei synny, eikä Lahti kuntarajojen vallitessa halua sitä tukea."

Hollolasta Soininvaara sanoo, että Salpakangas olisi pitänyt rakentaa Herralaan tai Nostavaan, siis radan varteen ja pohjavesialueen ulkopuolelle. Kunnon tieyhteys kuitenkin puuttui, eikä heiveröinen maalaiskunta pystynyt tietä ruinaamaan - "Lahtea taas ei voisi vähempää kiinnostaa asuinolojen parantaminen hyville veronmaksajille rajan väärällä puolella".

Lahden kaupunki on sijoittunut niin pienelle alueelle, että tänne ei oikeastaan pitäisi rakentaa kuin kerrostaloja. Rannat pitäisi jättää virkistysalueiksi parantamaan kerrostaloasukkaiden viihtyisyyttä ja antaa omakotiasutuksen levitä naapurikuntien puolelle, koska valtakunnallisesti houkuttelevimmat alueet ovat siellä. - "Tähän Lahti ei kuitenkaan voi suostua, koska ne verotulot…Tiedotustilaisuudessa kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta ilmoitti jo, että Lahti joutuu maankäytössään painottamaan itsekkyyttä", kirjoittaa Soininvaara.

Ollaanko Lahden seudulla siis jotenkin huonoja sopimaan ja päättämään? "Aivan tavallisia", vastaa Soininvaara. "Vika on pelisäännöissä, jotka johtavat tällaiseen väistämättä. Paljon pahempia hölmöyksiä on tehty Helsingin seudulla – Turusta puhumattakaan."

Kassaran kommentti: "Yhtä virhettä koko Lahden kaupunkiseutu."

Lopuksi Soininvaara veikkaa, että pölyn laskeuduttua päädytään Lahden ja Nastolan liitokseen: "Se liitos on molemmille ylivoimaisen kannattava. Lahden kaupunkirakenne alkaa levittäytyä Nastolan puolelle korkeatasoisena nauhakaupunkina. Sieltä voi tarjota niin erinomaista asumista, että muiden kuntien voi olla vaikea saada tonttejaan kaupaksi. Orimattila on jo huomannut, etteivät sen tarjoamat tontin kaupungin keskustassa mene kaupaksi. Eivät mene, koska muut tarjoavat parempia tontteja."

kari.naskinen@gmail.com

Jari Tervo on huonompi kuin Susan Ruusunen

Jari Tervon näytelmä pääministeri Matti Vanhasesta on huono. Helsingin kaupunginteatterissa esitettävä Koljatti on niin puhtaasti pelkkää pieru-kakka-känniläishuumoria, että se soveltuisi parhaiten kaikkein typerimmällä tavalla pyöritettävien kesäteattereiden ohjelmistoon. Näytelmä on läjä sketsejä, sisällöltään niitä kaikkein kuluneimpia, joita Vanhaseen on yhdistetty. Koljatista puuttuu kokonaan se nokkeluus ja älykäs oivaltavuus, mistä Tervo tähän asti on tunnettu.

Tervon kirjaa en ole lukenut, mutta siitä dramatisoitu näytelmä on huonompi kuin Susan Ruususen pääministeristä kirjoittama kirja.

Helsingin Sanomien arvostelun otsikko oli, että "Koljatin mediakritiikki puree". Ei pure. Päinvastoin voi kritisoida Tervoa, joka Vanhaseen tarttuessaan on alentunut kaikkein halpamaisimpaan iltapäivälehtityyliin. Vaikka mihinkäs Tervo karvoistaan pääsisi, entinen Ilta-Sanomien toimittaja.

Muutenkaan näytelmä ei ole pätkääkään kriittinen. Kahden tunnin näytelmän aineistosta saisi ehkä puristettua puolen tunnin tv-sketsiohjelman, mutta sen nähtyään katsojat joutuisivat toteamaan, että kyllä Iltalypsy ja Itse valtiaat sentään olivat jotakin tämän rinnalla.

Edes taitava näyttelijä Antti Virmavirta (kuva) ei pelasta näytelmää. Hassua jopa se, että Virmavirran puhe pääministeri Pekka Lahnasena muistuttaa enemmän Seppo Kääriäistä kuin Matti Vanhasta.

Näytelmää katsoessa oli vaivautunut olo. Ei kuitenkaan pätkääkään Vanhasen puolesta, sillä Vanhasta Tervo ei osaa loukata. Vanhanen oli totaalisen epäonnistunut pääministeri kahdessa epäonnistuneessa hallituksessa; olisi luullut, että Tervo olisi tästä saanut ainekset kunnolliseenkin revitykseen.

kari.naskinen@gmail.com

Kauniit ja rikkaat ja rikolliset

Nykypäivän ahneudesta kaksi elokuvaa tehnyt Oliver Stone jatkaa Wall Street -elokuvansa toisessa osassa siitä, mihin ensimmäisessä jäi. Teema on sama, rikkaiden rikastuminen keinoja kaihtamatta. Pohjana ovat tosielämän tapahtumat ja ilmiöt. Uudessa elokuvassa eletään vuotta 2008 ja Yhdysvalloista koko maailmaan levinnyttä syvää lamaa. Eikä epäilystäkään, etteikö Stone voisi taas kymmenen vuoden kuluttua tehdä elokuvan samasta asiasta.

Elokuvan ihmiset ovat kauniita. Niin kauniita kuin rahalla saa. Muotopuolilla ei tähän maailmaan ole asiaa. Tämän pörssipeliporukan toimet eivät päivänvaloa kestä, tai jos juridisesti kestävätkin, niin eivät moraalisesti. Mielenkiintoinen sattuma on, että elokuvan päänaisnäyttelijä on Paula Lehtomäen näköinen.

Suomikin on viimeiset pari vuotta kärsinyt USA subprime-sekoilun synnyttäneestä lamasta. Ei tosin olisi kärsinyt yhtä paljon, jos asiaan olisi reagoitu nopeammin. Jo tammikuussa 2008 mm. Kauppalehdessä oli iso juttu siitä, miten Suomea uhkaa karmea lama. Kesällä 2008 Jutta Urpilainen monen taloustieteilijän mukana vaati Matti Vanhasen hallitukselta ripeitä toimia, mutta varsinkin valtiovarainministeri Jyrki Kataisen toppuuttelu esti lamantorjunnan, kunnes vasta seuraavan vuoden puolella alettiin jotakin tehdä, ja sekin väärin, kun lähdettiin keventämään verotusta. Nyt on sitten nähty, että Suomen bruttokansantuote on tämän laman aikana pienentynyt eniten maailmassa, jopa enemmän kuin surkeassa Islannissa.

Elokuvassa kauhistellaan tietenkin sitä, miten tässä nyt käy, kun valtion pitää tulla apuun, pelastamaan kapitalismia. Onko tämä askel sosialismiin, maailman pahimpaan asiaan? Niin se askel vain otettiin. General Motorskin pelastettiin sosialistisen veronkeruujärjestelmän ansiosta.

Elokuvan alussa kuvataan ohimennen puistossa leikkiviä lapsia, jotka puhaltelevat saippuakuplia. Niiden tavoin talouden hurjien nousukausien kuplat ovat aina puhjenneet. Tuoreimpia ovat olleet it-kupla ja vakuuskupla, ja nyt Stone ennustaa, että myös vihreään energiapolitiikkaan liittyvä bisnesnoste osoittautuu tulevaisuudessa kuplaksi.

Tämän kaiken on Stone tehnyt kuin mahtipontisen oopperan kaikkine juonitteluineen. Välillä taustalla soikin muutamia tahteja oopperamusiikista.

Se vain tällaista rahamaailman ulkopuolella oleva maallikkokatsojaa häiritsee, ettei ymmärrä kaikkea. Terminologia on outoa. Kun esimerkiksi puhutaan treidauksesta tai shorttaamisesta, niin mitä lienevät – paras vain ajatella, että jostakin huijauksesta on kysymys.

Michael Douglas on taas loistava. Hänellä on sama rooli kuin edellisessäkin elokuvassa, josta sai Oscarin. Pörssihuijari Gordon Gekko vapautuu monien vuosien jälkeen vankilasta. Ajat ovat muuttuneet, ja Wall Streetin entinen finanssiguru huomaa joutuneensa ulkopuolelle siitä maailmasta, jota hän aikaisemmin suvereenisti hallitsi. Hänen on rakennettava uransa uudelleen, kovemmin kuin koskaan ennen.

”Raha ei lepää” -lause on vielä merkityksellisempi kuin aikaisemmin. Siitä pitää huolen tämänkertaisen elokuvan pääkonna Josh Brolin (kuvassa vas.). Yhden monista sivurooleista tekee upeasti 95-vuotias teräsmies Eli Wallach (kuvassa oik.), jonka filmografia on pitkä ja laadukas. Jo pelkästään Eli Wallachin takia tämä elokuva kannattaa katsoa. Hänen ensimmäinen huippuroolinsa oli John Hustonin Sopeutumattomissa (1960), yhdessä Clark Gablen, Marilyn Monroen ja Montgomery Cliftin kanssa. Wallachin muita muistettavia leffoja ovat mm. 7 rohkeata miestä (1960), Hyvät, pahat ja rumat (1966), Kummisetä, osa III (1990), Menneisyyden ote (2003) ja Wall Street II:n ohella toinen tämän vuoden kärkielokuviin kuuluva Haamukirjoittaja (2010).

kari.naskinen@gmail.com