Meneillään oleva ekologinen kriisi ei johdu pelkästään ihmisyksilöiden kulutusvalinnoista tai ”vihreästä kapitalismista”, vaan muiden elollisten haltuunotosta ja riistosta lisäarvon tuottamiseksi. (Paul Guillibert, tutkija ja filosofi Panthéon-Sorbonnen yliopistossa: Elollisten riisto, Tutkijaliitto 2026)
Kysymys on lajienvälisestä riippuvuudesta ja omasta elämäntavastamme tällä yhteisellä planeetallamme. Ihminen on ajautunut tilanteeseen, jossa viimeistään nyt pitäisi kääntyä takaisin tai ainakin pysähtyä. Siltä kuitenkin tuntuu, että vain ihminen ei ymmärrä luonnon tarpeita. Lokkien tai saukkojen ei tarvitse ymmärtää, koska niillä ymmärrys on osa niiden luontoa.
IHMINEN VOI HALUTESSAAN
HÄVITTÄÄ KOKONAISIA LAJEJA
Vaikka Paul Guillibertin kirjalla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Elollisten kanssa, ovat teemat paljolti samoja. Pipsa Longan dramatisoima näytelmä perustuu Iida Turpeisen samannimiseen romaaniin (S&S, 2023), jonka käännösoikeudet on myyty jo lähes 30 kielialueelle.
Näytelmä kertoo stellerinmerilehmän (Hydrodamalis gigas) löytämisestä 1741 Bereninginmereltä ja sen sukupuuttoon johtaneista tapahtumista vain alle 30 vuotta myöhemmin. Sukupuuton aiheuttivat ilmastonmuutos ja ennen kaikkea ihmisen kaupalliset tavoitteet. Eri lähteiden mukaan stellerinmerilehmä kasvoi jopa 10 metriä pitkäksi ja painoi 4000 - 11 000 kg. Isojen eläinten nahkaa käytettiin lämpimien vaatteiden valmistukseen ja ravinnoksikin niitä tietenkin tapettiin. Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä on stellerinmerilehmän luuranko, joka on pystytty kokoamaan yhden ja saman eläimen luista. Toinen samanlainen on Moskovassa. Näytelmän lopussa Hkt:n pienellä näyttämöllä tällainen luuranko saadaan valmiiksi.
Nimensä eläin sai löytäjänsä, saksalaisen luonnontutkijan Georg Wilhelm Stellerin mukaan. Hän oli tanskalaisen Vitus Beringin retkikunnassa, joka oli kartoittamassa Alaskaa, ja kun laiva haaksirikkoutui saarelle, sen rannalta Steller ensimmäisen kerran näki tuon oudon merieläimen. Elollisten syvin aihe on se, miten ihminen pystyy tuhoamaan muita elollisia hyvinkin tehokkaasti – niin kuin omia lajitovereitaankin. Tämä on käynnissä nytkin.
Stellerinmerilehmä kuoli sukupuuttoon vuoteen 1768 mennessä ilmeisesti suurimpana syynä metsästys. Lieneekö näin pikaisia sukupuuttoon ajautumisia muita? Se joka tapauksessa tiedetään, että viimeisten noin 120 vuoden aikana on lajikato ollut valtavaa, selkärankaisiakin on hävinnyt tutkimusarvioiden mukaan satoja. Eniten dokumentoituja sukupuuttoja on linnuilla, nisäkkäillä, nilviäisillä ja eräillä saarilajeilla. Kasveilla on tuhansia sukupuuttoja, pääosin 1800-1900-luvuilta.
Luontokato ja ekokriisi johtuvat tälläkin hetkellä siitä, että luontoa otetaan haltuun ja pannaan talouskasvun osatekijäksi. Meille yksittäisille ihmisille neuvotaan kulutuksen vähentämistä ja kierrättämistä, mutta isot tekijät ovat aivan muita. Eläimiäkin pidetään pääasiassa vain tuotannon eli bisneksen takia – kanat, lampaat, lehmät, siat…
Näytelmä on täydellisen tärkeää ja hienoa teatteria. Pipsa Longan ja Wauhaus-kollektiivin yhteistyönä tämä on jo neljäs ihmistä, eläimiä ja ilmastonmuutosta käsittelevä näytelmä: Toinen luonto (2018), Neljän päivän läheisyys (2023), Peter asui talossa (2026), Elolliset (2026). Nämä kaikki ovat sellaisia, että aina kun tulee tieto jatkosta tälle sarjalle, hyökkään nettiin lippuja ostamaan.
Wauhaus on tässä kokonaisuudessa tärkeä osapuoli. Se on Helsingissä 2016 perustettu monitaiteinen kollektiivi, joka näissä Pipsa Longan produktioissa vastaa kokonaisvaltaisesta audiovisuaalisesta näyttämöestetiikasta. Niin nytkin. Näytelmän ohjaajakin on Wauhausista, Juni Klein, joka sanoo, että näitä aiheita ei teatterissa kovin usein käsitellä, vaan pääosassa ovat yleensä vain ihmissuhteet. ”Meitä kiinnosti, miten aihetta voi tarkastella syyllistämättä, mutta kuitenkin väistämättä vastuuta. Tämä on meidän ajassamme ajankohtainen kysymys.”
Jääköön syyllistäminen sitten meidän katsojien tehtäväksi, ja Elollisten jälkeen me syyllistämme ihmisen ja kaikkein tärkeimpänä nykyisin pidettävän jatkuvan talouskasvun tavoittelun.
Elolliset jännittyy historian ja nykyhetken väliin. Kun Venäjän keisarikunnan lipun alla purjehtinut tutkimusretkikunta haaksirikkoutui saaren (nyk. Copper Island) pohjoiselle rannalle, niin vain muutamassa vuosikymmenessä saaren kettujen ja saukkojen turkisten perään lähteneet metsästäjät onnistuivat aiheuttamaan merilehmälajin sukupuuton. Siitä jäi jäljelle vain kasa piirustuksia, tarinoita ja muutama luuranko, joista yksi päätyi monen mutkan kautta Helsinkiin. Näytelmässä katsotaan museo-oppaan johdolla menneisyyteen ja samalla omaan aikaamme. Uutisista olemme juuri lukeneet, että Tonavan kuivuus on paljastanut sen pohjalle hautautuneet mammutin luut - ”maa autioituu ja elämä ympäriltämme katoaa huimaavalla vauhdilla”, kuten Wauhaus-työryhmä käsiohjemassa kirjoittaa. Hyvä niin planeetan kokonasedun kannalta.
kari.naskinen@gmail.com
