Vaikka fasismi on surrealistista, se on myös todellista

Marcello Clerici on onnistunut pääsemään Italian salaisen poliisin palvelukseen, koska on halunnut sopeutua 1930-luvun fasistiseen Italiaan mahdollisimman hyvin. Bernardo Bertoluccin elokuvan Fasisti (1970) italiankielinen nimi on Conformista, joka paremmin kuvaakin asiaa. Clerici on konformisti eli yhteiskunnan enemmistön normeihin ja arvoihin määrätietoisesti sopeutuva ihminen, jonka mielenmaisemaa Bertolucci kuvaa unenomaisilla näkymillä. Tästä ja jyrkästä valaistuksesta tulee mieleen peräti surrealismi. Tähän kokonaisuuteen liittyy myös mielikuvituksellinen tanssikohtaus ravintolassa, jonka yhden ikkunan alakulmaan on joku pannut Ohukaisen ja Paksukaisen valokuvan – muistikuva vie hetkeksi naurettavuuteen.

Elokuva perustuu Alberto Moravian samannimiseen romaaniin (1951), jossa fasismin olemusta käsitellään. Sen pohja-aineistoa on varmaan ollut myös itävaltalaisen psykoanalyytikon Wilhelm Reichin Fasismin massapsykologia (1933). Elokuvassa Clerici kertoo myös isästään, joka Münchenissä 1920-luvulla asuessaan oli usein käynyt yhdessä oluttuvassa ja kuullut siellä hulluna pidetyn miehen puheita politiikasta. Muut kuitenkin vain innostivat miestä lisää ja ostivat hänelle olutta. Mies oli Adolf Hitler, joka marraskuussa 1923 keskeytti osavaltion johtajan Gustav Ritter von Kahrin pitämän kokouksen Bürgerbräukellerissa, ampui laukauksen kattoon ja julisti vallankaappauksen alkaneeksi. Seuraavana päivänä vallankaappausta jatkettiin Münchenin keskustassa, jossa 16 natsipuolueen jäsentä kuoli. Seuranneessa oikeudenkäynnissä Hitler sai lyhytaikaisen vankeustuomion, jonka aikana hän kirjoitti Landsbergin vankilassa Mein Kampfin ensimmäisen osan (1925).

Ei ihme, että fasismi ja natsismi vaikuttavat surrealistisilta. Juuri nyt tämä sama järjettömyys leviää niin vaarallisella tavalla Saksassakin, että siellä äärioikeistolainen AfD-puolue voi hyvinkin seuraavissa vaaleissa nousta maan ykköspuolueeksi. Monessa muussa Euroopan maassa samanlainen surrealismi surraa kiihtyvällä voimalla.

Marcello Clerici menee loppuun asti. Hän ei ole ideologisesti fasisti, kunhan vain haluaa sulautua voittajiin. Vanhat ystävyyssuhteetkin joutuvat hylätyiksi, mutta kaikki on lopulta turhaa. Jean-Louis Trintignant uransa parhaassa roolissa konformisti Clericinä romahtaa moraaliseen tyhjyyteen ja yrittää etsiä uutta sopeutumisen tapaa ja uusia hyväksyttäviä normeja. Näin hänestä tulee myös opportunisti, takinkääntäjä. Tämän käännöksen tärkeyden hän tajuaa viimeistään huhtikuun lopulla 1945, kun näkee, että Benito Mussolinin patsaan katkaistua päätä vedetään Roomassa pitkin Enkelten siltaa, ja alkaa karjua vihaisia antifasistihuutoja.

Bertolucci käyttää visuaalisena symboliikkana myös Platonin kuuluisaa luolavertausta, joka muodostuu valosta ja varjoista. Platonin kertomuksessa ihmisiä asuu kahlittuina luolassa, jossa heillä on valona vain takana palava tuli. Se heijastaa edessä olevaan seinään varjokuvia esineistä. Yhtenä päivänä yksi vangeista vapautuu ja kohtaa luolan ulkopuolella auringonvalon. Vähitellen hän ymmärtää asian, hän on saavuttanut tiedon valon ja näkee todellisuuden olevan aivan muuta kuin pelkät varjot. Bertoluccin monen elokuvan mestarikuvaaja Vittorio Storaro käyttää voimakkaita kontrasteja, joissa valo ja varjot kuvaavat Clericin sisäistä ristiriitaa pyrkimyksessä sopeutua fasistiseen yhteiskuntaan. Kuvissa on massiivisia arkkitehtonisia linjoja, pylväitä ja moderneja fasistisia rakennuksia, jotka korostavat perusitalialaisen yksilön alistumista koneistolle. Storaro teki elokuvasta visuaalisen opintokappaleen.

AfD:n (Vaihtoehto Saksalle) sekä muiden äärioikeisto- ja fasistipuolueiden kannattajat ovat kuin Platonin ”luolaihmisiä”, jotka eivät vielä ole nähneet oikeaa valoa. He elävät samanlaisessa epätodellisuudessa kuin Ohukainen ja Paksukainen komedioissaan, mutta kuitenkin niin, että äärioikeisto vaarantaa koko demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän tavoitellessaan totalitaristista järjestystä.

kari.naskinen@gmail.com