Punainen oli elokuvissakin 60-luvun lopun väri. Iso poliittinen muutos tapahtui eduskuntavaaleissa 1966, kun vasemmisto sai yhteensä 105 paikkaa. Toisen vaalipäivän iltana löi pökköä pesään Lapualaisoopperan kantaesitys Vanhalla ylioppilastalolla, ja sinettinä tälle kokonaisuudelle sen kirjoittaja Arvo Salo nousi eduskuntaan.
Mäntän tämän kesän kuvataideviikkojen yksi iso nimi on intialainen Anish Kapoor, jonka yhteydessä Serlachius mainostaa Mäntän näyttelyä hänen sanonnallaan "Punainen on pimein väri". Suomalaisen elokuvan punavärinen suuntaus sai joka tapauksessa alkunsa Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjalla (1967). Vaikka seuraavaksi Yleisradion teatteripäällikön Timo Bergholmin ohjaama Punahilkka (1968) ja Maunu Kurkvaaran Punatukka (1969) eivät kokonaisuudessaan ole yhteiskuntakriittisiä elokuvia, ne joka tapauksessa kuvastavat tuon ajan kulttuuriradikaalia ilmapiiriä.
Kuin irvaillen alkaa Punahilkka tyttöjen koulukodin aamuhartaudella, jossa virren sanoin lauletaan, että ylitse kaikkien rajojen on tuska ja murhe yhteinen. No, yhteinenhän se ei koskaan ole. Pääosassa on Kristiina Halkola, joka oli tullut tunnetuksi Mikko Niskasen nuorisokuvauksesta Käpy selän alla (1966) ja Niskasen Lapualaismorsiamesta (1967), joka edes vähän paikkasi sitä puutetta, ettei Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperaa ollut kuvattu.
Kun Kristiina Halkola oli vastikään esiintynyt myös Jörn Donnerin rohkeassa Mustaa valkoisella -elokuvassa (1968), oli hänen tähtiasemansa selviö. Aikamoinen soolo Punahilkka hänelle onkin, ja erinomaisesti hoidettu. Kristiina Halkola on Punahilkassa koulukodin Anja, joka pääsee sieltä lopulta pois, saa paikan tyttöjen asuntolasta ja työpaikankin Fiat-liikkeen Autonovon sisätsupparina, mutta mikään ei onnistu. Anja ei osaa ottaa minkäänlaista vastuuta itsestään, kunhan vain söheltää poikien kanssa, ja myös yhden paljon ikäistään vanhemman Finnairin lentäjän kanssa. Varsinaisen poikaystävän Hannun (Hannu Kahakorpi) kanssa sujuu kunnolla vain rakasteleminen, joka kerran tapahtuu jossain rakennustyömaalla, taustalla nosturin pitkä tanko on sopivasti pystyssä 45 asteen kulmassa. Näyttelijä Hannu Kahakorven ja tämän luokkakaverin Kari Kihlströmin kanssa Kristiina Halkola käy myös Keimolan kilpa-ajoradalla (sen muistelutilaisuus järjestetään säilytetyn tuomaritornin luona Keimolan uudella asuntoalueella ensi viikon lauantaina).
Anja ei ymmärrä, miksi hänen täytyy olla kuin muutkin ihmiset, koska hän ei sellaista halua. Niinpä Anja soittaakin koulukodin johtajalle, että pääsisikö hän sinne takaisin…
Hyvä kertomus omaa elämäänsä etsivistä nuorista. Kuuskytlukulaista yhteiskuntakritiikkiä eikä vasemmistolaisen vaihtoehdon tarjoamista ole, jos eivät sitten koulukodin ja asuntolan esinaisten paikoin asiaton käytös sitä ole.
Lopuksi Pertti Willberg laulaa Aulikki Oksasen kysymyksen ”Kuka kertoisi minulle” (säv. Otto Donner). Ainakaan Anja ei löydä kertojaa. Kristiina Halkola ehkä sai vastauksia ryhdyttyään esittämään lisää Chydeniuksen lauluja.
VIE MINUT
MINNE TAHDOT
Punatukassa Vesa-Matti Loiri laulaa parodiatyylillä Markku Lahtelan runon, myös Donnerin säveltämän, jossa pyydetään, että vie minut minne tahdot, vie vaikka Meksikoon, suutelen sua siellä sun täällä, rakkaus on leikkiä kahden daabadiiba elämän tiellä.
Maunu Kurkvaara ei ollut ensisijaisesti yhteiskuntakriitikko, mutta elämänmenolle rakennettua rytmiä hän tässä elokuvassa arvostelee: herätyskello – linja-auto – kellokortti – liukuhihna – ruokatunti – kellokortti – linja-auto – herätyskello… Kuusi tai viisi päivää tätä yksitoikkoisuutta, jonka jälkeen pakollinen viikonloppuseremonia. Kurkvaara kuvaa tätä ihmistä vähitellen nakertavaa mekanismia, johon olemme ajautuneet. Elokuvan esittämät majakkasaaretkin ovat kohta saavuttamattomissa teollisuusyhteiskunnan rattaisiin sotkeutuneelle ihmiselle.
Punatukka Tuula ”Tutu” Aalto (Tarja Markus) työskentelee teollisuuslaitoksen pakkaamossa. Yhtenä viikonvaihteena hän lähtee työtoveriensa kanssa majakkasaareen, mutta palatessaan sieltä sunnuntaina iltapäivällä hän löytää samassa alivuokralaishuoneessa asuvan Kaarinan kuolleena sängystä, itsemurhaviesti pöydällä.
Nuorten elämää eivät paranna mitkään vippaskonstit, eivät esimerkiksi erilaiset maailmanparannusliikkeet, joiden tarjoama keino on irtautuminen todellisuudesta milloin minkinlaisiin unimaailmoihin. Elokuvassa tällaista vaihtoehtoa edustavat hengelliset seurat, jotka saavat ihmiset hysteeriseen pelkotilaan maailmanlopulla pelottelun takia.
Yritysmaailmassakin ihmisten elämää helpotetaan joskus. Liukuhihnalla työskentelevä nainen saa shampanjapullon, koska on tehnyt firman myyntiä varten miljoona laitetta. Naisella on ollut kriittistä asennetta yrityksen suhteen, mutta shampanjapullon pamahdus haihduttaa kaiken ilmaan. Nainen saa kyllä kriittisyytensä takaisin, mutta se tuhotaan taas, kun tulee täyteen seuraava miljoona.
Kummassakaan elokuvassa ei käsikirjoitus ehdota edes sivulauseessa, mitä pitäisi tehdä asioiden korjaamiseksi. Punahilkan käsikirjoittajat Timo ja Eija-Elina Bergholm, Punatukan Kurkvaara.
kari.naskinen@gmail.com
