Kun runon nimi on näin hieno kuin tässä otsikossa, on runo pakko lukea. Tällaisia harvinaisia löytöjä tekee usein kirjaston uutuuskirjojen esittelypöydältä. Tämä englantilaisen William Wordsworthin runo on kuvaus luonnon majesteettisesta, suurenmoisesta kauneudesta, kuten runon uuden suomennoksen tehnyt Atte Koskinen johdantotekstissään kirjoittaa. Yhtä ajattomia teemoja Wordsworthin runossa ovat muisti, etäisyys ja ihmisen suhde paikkaan.
Runon kieli itsessään on niin kaunista, että sitä on mahdoton tällaiseen lyhyeen juttuun pieninä pätkinä lainata. Siitä saa todellisen kuvan vain kokonaan lukemalla, ja eikähän se kovin pitkä olekaan, 160 säettä. Kannattaa tutustua.
Mielenkiintoinen asia runossa on muiston ja muistamisen käsittely. Runoilijakin kirjoitti muistikuvansa viisi vuotta myöhemmin Tintern Abbeyn luostarin maisemissa retkeilynsä jälkeen. Erikoista vain, että luostarin nimeä hän ei runon nimessä olevan maininnan jälkeen kirjoita näkyviin enää ollenkaan. Tästä voi päätellä, että hänelle muisto paikasta oli enemmän kuin paikka itse. Tintern Abbeyn luostarin Walesissa olivat perustaneet sisterssiläiset munkit 1131.
Näin on varmaan monella nykyihmiselläkin, jotka ovat ehkä kymmeniä vuosia olleet poissa synnyinpaikkakunnaltaan. Se vanha kotikaupunki tai kirkonkylä ei enää ole sama kuin joskus puoli vuosisataa sitten. Vanhojen rakennusten tilalle ovat tulleet korkeat tornitalot, tielinjaukset ovat muuttuneet, eikä tuttujakaan enää näe. Minäkin kuulun tällaisiin muuttajiin. Lahdessa olen asunut yli 55 vuotta, ja entisessä kotikaupungissa käydessäni tuntuu, että vieraat ihmiset ovat varastaneet sen kaupunkini, kaiken lisäksi pilanneet uusilla rumilla taloilla. Muistot ovat parempia kuin todellisuus.
Analyysissaan Wordsworthin runosta Koskinen siteeraa osuvasti James Joycen kirjettä tyttärelleen Lucialle 29.5.1935: ”Poissaolo on läsnäolon korkein muoto.” Tuohon aikaan Joyce asui Pariisissa, mutta muisti tarkkaan Dublininsa.
Suomen kielessä sanotaan, että muistaa jotkin asiat ulkoa, vaikkapa Suvivirren sanat, saksan kielen prepositiot ja Tonavan sivujoet. Tarkoittanee sitä, että muistaa asioita luetun tekstin ulkopuolellakin, siis ilman tekstin apua. Atte Koskinen sanoo paremmaksi ilmaukseksi englannin kielen ”to know by heart”, suomeksi ehkä ”sydämelleni tuttu”.
Saksan prepositioita ei muista sydämen rakkaudesta, vaan ikävästä pänttäämisestä koulussa, mutta jos Wordsworthin runosta jää joitakin säkeitä mieleen, niin kysymys voi jo olla sydämelle tutusta. Latinan kielen muistamista tarkoittava sana ”recordari” on puolestaan syntynyt sanoista ”revocare” (kutsua takaisin) ja ”cor” (sydän). Kyllä sydän tietää, mitä kaikkea sinne on syytä kutsua ja sinne jättää. Näin se oli Wordsworthillakin:
… nää näyt kauniit luotain uupuneet
sen sijaan
saanut oon nuo sulot tuntea
ma veressäin, ja myötä sydämein.
Willian Wordsworth oli 28-vuotias runonsa kirjoittaessaan. Ehkä hän jo tuolloin pohti, mitä jää, kun nuoruuden intohimot hiipuvat. Vastaus on muistoihin nojaava yhteys luontoon, joka tekee elämästä siedettävämpää ja merkityksellisempää. Se on romanttista optimismia teollisen vallankumouksen ja kaupunkielämän keskellä – luonto pelastaa sielun.
Palauttaessani kirjan löysin samalta uutuuksien pöydältä venäläisen Zinaida Gippiuksen (1869 – 1945) runokirjan Pietarin Sapfon säkeitä, josta myöhemmin, jos antaa aihetta.
kari.naskinen@gmail.com
