.jpg)
Venäläisen Zinaida Gippiuksen runokirjan esipuheessa suomentaja Aamos Waher kirjoittaa, että ”runokirja on nykyaikana kaikista tarkoituksettomin ja tarpeettomin asia”. Runoja sinänsä ei hänkään pidä tarpeettomina, mutta varsinkaan nykyrunojen kokoelmat ovat hänen mielestään hyödyttömiä. Neljätoista sivua pitkästä esipuheesta en kuitenkaan täysin päässyt perille tästä ajatuksesta.
Toisaalta Waher
rinnastaa runot rukoukseen, jota hän luonnehtii ihmisen
luonnollisimmaksi ja välttämättömimmäksi tarpeeksi. Tässä
rinnastuksessa on kyllä vinha perä, sillä sekä runon
kirjoittaminen että rukous vaativat jonkinlaista pysähtymistä.
Sama koskee runojen lukijaa. Runoja ei voi lukea pikaisesti
hotkaisemalla, vaan täytyy ajatella
syvemmin kuin jalkapallon MM-selostusta tai Ukrainan eksyneistä
pommituslennokeista lukiessaan.
Runo ja rukous tarjoavat mahdollisuuden ajatella silläkin tavalla
itsekseen, ettei oikein ääneen tohdi samaa sanoa.
Aamos
Waher on uusi
nimi suomentajana. Netistä löytyi tietoa, että hän
on
kirjallisuustutkija
ja suomen
kielen maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Lisäksi
hän
on ollut
korkeakouluharjoittelijana
Suomalaisen kirjallisuuden
seurassa
työskennellen
mm.
Minna
Canthin näytelmien
käsikirjoitusten transkriptioiden parissa ja
Zacharias Topeliuksen
teosten kuvitusten vaihtoehtoisten tekstien laadinnassa.
Jokseenkin
yhtä tuntematon runoilija on ainakin meille Zinaida Gippius (1869 - 1945), jonka
nyt ilmestynyt kokoelma on nimeltään Pietarin
Sapfon säkeitä (2026).
Rohkea
nimi kirjalle, kun vanhastaan sentään tunnetaan 20 vuotta nuorempi
Anna Ahmatova Pietarin
tai koko Venäjän Sapfona. Suomalaisille varsinkin Anna Ahmatovan
tunnettuus on selvä juttu, sillä jo ennen vallankumousta Ahmatova
vietti paljon aikaa Karjalankannaksella Kuokkalassa ja Terijoella,
oli 1914 potilaana Hyvinkään keuhkotautiparantolassa ja sotien
jälkeen 50-60–luvuilla vietti aikaa Komarovon (Kellomäen) kylässä
Suomenlahden rannalla. Haudattunakin
hän on Komarovon
hautuumaalla.
”Maa,
vaikkei kotimaani olekaan,
on muistoissani katoamaton”
kirjoitti
Anna
Ahmatova Suomesta.
Tämän
jutun kuvassa on kuitenkin Zinaida Gippius, josta tämä kuva oli
neljä vuotta sitten Venäläisen kirjallisuuden seuran luentosarjan
yhteydessä Helsingissä.
Tuolloin hän oli esillä venäläisen avantgarden ja symbolismin
edustajana.
Joskus 1900-luvun aivan ensimmäisinä vuosina
Zinaida kirjoitti voimattomuudesta:
Noustako kapinaan
vaiko alistua,
rohkeus ei riitä kuolemaan, ei elämään…
Jumala
on lähellä – mutta voi rukoilla.
Tahdon rakkautta - mutten
voi rakastaa.
Vielä
1918:kaan
ei
helpottanut – vai olisiko rukous auttanut:
Runoilijat!
Älkää
kirjoittako liian aikaisin,
voitto vielä on Herran
kädessä.
Tänään vielä savuavat haavat,
tänään
sanat ovat turhia.
Aiheettoman kärsimyksen
ja
ratkaisemattoman taiston aikaan
tarvitaan puhdasta
vaikenemista
ja
ehkä jopa
hiljaista rukousta.
kari.naskinen@gmail.com
