”Taide on ihmisen korkein saavutus”, sanoi Arthur Schopenhauer. Kaikkein korkeimmalle hän nosti musiikin, jonka jälkeen tulevat kirjallisuus ja sitten kuvaamataide. Maalauksen katsomiseen voi käyttää aikaa hetken, mutta kirjan lukemiseen ja sinfonian kuuntelemiseen tarvitaan aikaa ja keskittymistä.
Tarkemman jaottelun teki kiinalainen virkamies Li Rihua (1565 - 1635), joka Ming-dynastian aikana hovissa työskennellessään pani kaunotaiteet täsmälliseen järjestykseen. Musiikkia Li Rihua ei kuitenkaan luetteloinut, koska hän tarkasteli taidetta lähinnä näkyvän kautta. Sijoilla 1, 3, 4, 6, 9 ja 10 ovat kalligrafiset teokset, joissa yhdistyvät maalaustaide ja runous. Kalligrafia ei ole kuva näkyvästä maailmasta, vaan se kuvaa mielen sisältöä. Vanhat kalligrafiat luetaan ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle (niistäköhän sudokujen malli on otettu).
Tuli mieleen sellainenkin, että saikohan faarao Akhenatenin päävaimo Nefertiti nimensä nefriitistä, mutta nettitutkimukseni eivät tätä arveluani tukeneet. Muinaisegyptin nefertiti-sanan etymologia johtaa siihen, että kuningattaren nimi tarkoittaa suunnilleen "täydellisen, kauniin naisen saapumista".
Kirjassa Itämainen estetiikka (2011) taidehistorioitsija Minna Törmä kirjoittaa, että vanhassa kiinalaisessa kulttuurissa estetiikka oli koko ajan läsnä, etenkin kalligrafiassa, maalaustaiteessa ja runoudessa.
Tämän jutun otsikon runo on kiinalaisen Hanshan-erakon kirjoittama joskus 500-900-lukujen tienoilla. Olen nyt lukenut näitä erakkorunoja Kylmä vuori -kirjasta (2026), johon niitä on suomentanut sinologi Pertti Seppälä. Muutamat runot ovat samalla aukeamalla kalligrafioina, jotka on ”säveltänyt” Shi Jingli. Aikaisemminkin Seppälä on suomentanut näitä erakkorunoja, samoin kuin Pertti Nieminen. Myös Jack Kerouac käänsi samoja runoja Dharmapummit-romaaniinsa (1959), joka on ilmestynyt suomeksikin.
Tang-dynastian koottujen runojen (1707) esipuheessa kerrottiin, että Hanshan asui lopun elämänsä, ilmeisesti kymmeniä vuosia, ”Kylmällä vuorella” Tangxingin piirikunnassa. Aika ajoin hän vieraili buddhalaisessa Guoqing-temppelissä päässään koivuntuohilakki, yllään turkisvuorellinen puuvillakaapu. Hanshan tapasi kirjoitella runojaan bambujen runkoihin, kiviin, kallioseinämiin ja lähikylien talojen seiniin. Runoja on säilynyt alun neljättäsataa.
Missä tänään pilveilee tomu,
siellä aaltoili aikanaan meri.
Idässä kirkastuu, lännessä hämärtyy,
kukat kuihtuvat ja kukoistavat taas.
Vain keltaisten lähteiden vieraat
katoavat pimeyteen eivätkä palaa.
TAITEEN TEHTÄVÄ ON
PALVELLA IKUISUUTTA
Itämainen estetiikka -kirjassa (toim. fil. tri Minna Eväsoja) käsitellään Kiinan lisäksi japanilaista, intialaista, egyptiläistä, mesopotamialaista, arabialais-islamilaista ja koko Kaakkois-Aasian kulttuuria. Muinaisesta Egyptistä kirjoittaa akatemiatutkija Jaana Toivari-Viitala, että kuolemaa seuraava ikuisesti jatkuva olotila oli kulttuurin yksi ydinajatus. Näin elämälläkin oli iso tarkoitus, valmistautua lopulliseen olemiseen. Siksi taiteenkin ensisijaisena tehtävänä oli palvella tuonpuoleista. Toisaalta taide rikastutti maanpäällistä elämääkin sekä eliitille että tavalliselle kansalle – kuvallinen ilmaisu, kirjallisuus, musiikki ja tanssi.
Tärkeintä oli joka tapauksessa, että taiteen keinoin luotiin kuvaa ihanasta tuonpuoleisesta. Uskottiin, että taiteen voimalla pystyttiin vaikuttamaan kuolemaan, joka itsessään oli pelottava tapahtuma.
Tarinoiden kertominen oli arvostettua ajanvietettä. Jo ennen vuotta 2000 eKr. tarinoita alettiin ikuistaa kirjotettuunkin muotoon. Tunnetuin muinaisegyptiläinen tarina koskee Sinuhe-nimistä virkamiestä, ja tämän teoksen synty ajoittuu 1800-1900-lukujen taitteeseen eKr. Sinuhen eli ”Sykomorin pojan” tarinasta tuli todellinen kansansuosikki, jota kopioitiin ahkerasti tuhannen vuoden ajan. Se on vanhin säilynyt egyptiläinen matkakertomus.
kari.naskinen@gmail.com
