Hollantilaisen historioitsijan Johan Huizingan kirja Huomisen varjossa alkaa länsimaisen sivilisaation henkistä kriisiä kuvaten: "Elämme riivatussa maailmassa.” Kirjan alaotsikko on ”Diagnoosi aikamme henkisestä kärsimyksestä”. Tämän päivän Helsingin Sanomien pääjuttu todistaa, että kysymys on juuri nyt myös fyysisestä kärsimyksestä, Helsingissä äiti ja tytär häädettiin asunnostaan, kun raha ei riittänyt enää sekä ruokaan että vuokraan. Eivätkä he ole edes syrjäytyneitä, vaan äiti on pätkätöissä ja tytär on työttömyyden kurimuksessa opiskellut maalariksi. Mutta kun rahaa ei vain ole tarpeeksi ja hallitus kurjistaa nimenomaan vähävaraisimpien asemaa entisestään.
Huizingan kirja ei ole vain poliittinen pamfletti, vaan analyysi siitä, miten kulttuuri, moraali ja järki olivat rapautumassa. Huomionarvoista tässä on myös se, että kirja on vuodelta 1935. Kuinka läheltä oma aikamme liippaakaan tuota natsismin nousuaikaa Saksassa. Huizinga näki ajan merkit – massakulttuurin, propagandan, rationaalisuuden rapautumisen, totuuden halveksunnan ja teknologian palvonnan – johtamassa katastrofiin.
Taas ollaan tummissa varjoissa. Ellei palata takaisin järjen, moraalin ja inhimillisyyden tielle, varjot vain syvenevät, kuten Huizinga ennusti omana aikanaan 1930-luvulla. Nyt äärioikeistolainen AfD-puolue on mielipidemittauksissa noussut jo selväksi ykköseksi Saksassa. Suomessakin äärioikeistolainen puolue on jo hallituksessa. Täällä sille on kuitenkin keksitty omaperäinen luonnehdinta ”laitaoikeistolainen” puolue, koska ei ole kanttia puhua äärioikeistolaisesta puolueesta, vaikka siitä linkit toistuvasti johtavat esimerkiksi natsimielisten mielenosoituksiin.
Vaikka ihminen on nyt kehittyneenmpi, tietävämpi ja arvostelukykyisempi, niin koko ajan tuntuu, että typeryys kaikissa muodoissaan ei ole koskaan ennen viettänyt sellaisia Tiktok-orgioita kuin nyt. Maailman suurimmista johtajistakin ainakin kaksi on täysiä pösilöitä. Tämä kaikki on saanut aikaan sen, että ollaan samankaltaisessa tilanteessa kuin Huizinga kirjoitti 1930-luvulla: ”Kaikkialla on epäilys yhteiskuntajärjestyksen lujuudesta, jossa elämme, epämääräinen pelko lähitulevaisuudesta, tunne sivistyksen laskusta ja tuhosta.”
Tulisiko enää yllätyksenä, jos Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato (1922) olisi kohta totta? Kaksi vuotta kirjansa ilmestymisen jälkeen Spengler kävi Turun yliopistossa luennoimassa ja sanoi, että länsimainen kulttuuri oli tiensä päässä, tuhon partaalla. Spenglerin mukaan kulttuurit syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja vähitellen hiipuvat kohti väistämätöntä kuolemaa.
Huizinga korosti, että ilman paluuta syvempiin arvoihin, velvollisuudentuntoon ja totuuteen näyttää tulevaisuus synkältä. Kirja oli ilmestyessään kuin diagnoosi niistä voimista, jotka sitten veivätkin toiseen maailmansotaan. Tällä hetkellä ovat lisäksi uhkana ilmastokriisin aiheuttamat voimat.
kari.naskinen@gmail.com
