Scifi-elokuvien suuri klassikko on Ridley Scottin ohjaama Blade Runner (1982). Se pohjautuu Philip K. Dickin tieteisromaaniin Uneksivatko androidit sähkölampaista? (1968), josta nyt on ilmestynyt uusi suomennos (Täysi käsi Oy, 2022). Kirjan kuvitteellinen tapahtuma-aika on kolmannen maailmansodan jälkeen 1992. Eikä Blade Runnerin ajoitus vuoteen 2019 ole yhtään osuvampi, kun otetaan huomioon, millaisen tulevaisuudenkuvan ja varsinkin teknisen kehityksen se katsojille tarjoaa. Denis Villeneuven ohjaama jatko-osa Blade Runner 2049 (2017) ilmaisee nimessään tapahtumavuoden ja tekeillä oleva tv-sarjaelokuva on ainakin työnimeltään Balde Runner 2099.
Vuosiluvut eivät ole kuitenkaan oleellisia. Kysymys ei nimittäin ole ennusteellisesta kertomuksesta, vaan väljemmin siitä kehityksestä, mihin suuntaan ollaan menossa. Aihe on ajankohtainen, kun ihmiskunnan avuksi siinä on kehitetty sellaisia tekoälyrobotteja, jotka pystyvät toimimaan itseohjautuvasti. Ne työskentelevät ulkoavaruudessa maapallon siirtokunnissa, joihin ihmisiä on jouduttu sijoittamaan pahasti saastuneelta maapallolta.
Kirjan loppusanoissa Tähtivaeltaja-lehden päätoimittaja Tommi Jerrman toteaa kirjan ajankohtaisuuden vain lisääntyneen – ympäristökatastrofi, valvontayhteiskunnan vahvistuminen ja yksityistämiskehitys niin lännessä kuin idässä. Valvonnan kanssa joutui tekemisiin myös Philip Kindred Dick (1928 - 1982), jonka asuntoon FBI teki 1955 etsintäiskun, kun hänen vaimoaan epäiltiin vastemmistolaisesta toiminnasta. Protestihenkinen oli Dick itsekin, liittyi Vietnamin sodan aikana sotaveroprotestiryhmään, ja koska jätti verot maksamatta, USA:n verovirasto IRS takavarikoi hänen autonsa.
Kirjan ja elokuvan tunnistaa helposti samasta sisällöstä. Sikäli ne kuitenkin poikkeavat selvästi toisistaan, että Blade Runner painottuu toimintaan ja futurististen asioiden kuvaamiseen, kun taas kirjan tematiikka keskittyy enemmän ihmisten moraaliin ja ajattelumaailmaan yleensä. Tietenkin myös androidien ajatusmaailma ja logiikka ovat esillä, ja ero syntyy siinä, että anroideilta puuttuu kokonaan empatiakyky. Sitä ei niihin ole kyetty ohjelmoimaan valtavasta aivokapasiteetista huolimatta. Minkäänlaiset algoritmit eivät auta – näin ainakin Dick omana aikanaan kuvitteli, mutta nyt ollaan jo pitemmällä. Kuinkahan kammottavan tarinan Dick olisi kirjoittanutkaan, jos olisi osannut ennustaa internetin ja koko digitaalisen järjestelmän syntymisen?
Androideja on työtehtävissä niillä avaruudenvalloituksessa ihmisten asuinsijoiksi saaduilla planeetoilla. Ihmisoikeuksia androideilla ei tietenkään ole, mutta ilmeisen hyviä työntekijöitä ne ovat. Romaanin seikkailullinen sisältö tulee siitä, että joitakin androja on päässyt livahtamaan maapallolle, jossa niitä ottaa kiinni palkkionmetsästäjänä San Franciscon poliisilaitoksella työskentelevä Rick Deckard. Peruspalkka on pieni, mutta jokaisesta tuhoamastaan robotista Deckard saa tuhat dollaria.
Tässä tehtävässään Deckard perehtyy androidien ”sielunelämään” ja tulee pohtineeksi sitä, ovatko vain ihmiset hyviä ja eivätkö androiditkin voi olla. Deckard joutuu ennen androidin rikkomista laseraseellaan tarkistamaan erityisellä empatialaitteella, onko kysymys nimenomaan empatiakyvyttömästä koneesta; laite muistuttaa valheenpaljastuskonetta. Laitteen oli kehittänyt Neuvostoliiton Pavlov-instituutti. Laite on androidien itsensäkin kannalta jännä juttu, sillä ne eivät välttämättä edes tiedosta olevansa vain teknisiä vehkeitä. Yksi oleellinen kysymys on, mitä tapahtuu, jos robottien tietoisuus ja osaaminen yleensäkin kehittyy. Onko olemassa vaara, että ne seuraavassa kehitysvaiheessa pystyvät ohjelmoimaan itse itseään? Voittavatko robotit ihmisen?
Ainakin yksi androidi on jopa niin mukava, että Deckard menee sellaisen kanssa sänkyynkin, vaikka tuollainen siveettömyys androidin kanssa on lailla kielletty. Muutakin viihdykettä Deckerillä on, esimerkiksi Mozartin oopperat Don Giovanni ja Taikahuilu. Paljon muitakin vanhan maailman asioita on vielä jäljellä, vaikka maapallon elinkelpoisuus vetelee vimeisiään (ydinsodan välttämisestä huolimatta): Chronicle-lehti ilmestyy, Aeroflot liikennöi, Edvard Munchin näyttely vetää yleisöä Friscossa, Chablis-viiniä tuodaan edelleen Ranskasta jne. Sen sijaan eläimet ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta kovalla hinnalla voi ostaa keinotekoisia kotieläimiä.
Aivopesu ja kaikenlainen mielipidevaikuttaminen on ajankohtaista kasvavassa määrin. Dickin romaanissa tällaista edustaa ”profeetta” Wilbur Mercerin huuhaakultti, joka rinnastuu moniinkin moraalitouhotuksiin, vaikkapa oikeistopopulismiin.
J. Pekka Mäkelän suomennoksen ilmestyminen on hieno tapaus, sillä edellinen Kari Nenosen suomennos nimellä Palkkionmetsästäjä (1989) on tainnut meiltä monelta mennä ohi huomaamatta. Tommi Jerrman sanoo Dickin olevan yksi galaksimme tärkeimmistä tieteiskirjailijoista, jonka filosofinen syvyys hakee vertaistaan. Tähtivaeltajan numerossa 1/1987 oli Stanislaw Lemin artikkeli, jossa Dickin romaanit nostettiin suurimpaan arvoon englanninkielisistä scifi-romaaneista.
kari.naskinen@gmail.com
