Minkä kirjoitin, sen kirjoitin

Helsingin Sanomissa oli sivun juttu tiettävästi maailman ensimmäisestä kirjailijasta, Akkadin ja Mesopotamian kuninkaan Sarkadin tyttärestä Enheduannasta. Kulttuuritoimittaja Eveliina Mäntylä oli löytänyt Enheduannan 4200 vuotta sitten kirjoittaman runoelman teologiaa opiskelevan Minna Ronkaisen suomentamana. Olipa sattuma: iltalukemisenani juuri olevassa Irene Vallejon kirjassa Papyrus (S&S, 2021) myös kerrotaan Endehuannasta. Hän oli ensimmäinen kirjailija, joka allekirjoitti tekstinsä omalla nimellään.

”Luon jotain, mitä kukaan ei ole aiemmin tehnyt”, kirjoitti Endehuanna. Tästä ei kuitenkaan hyvää seurannut, vaan Endehuanna joutui kirjoitustensa takia maanpakoon jossain vaiheessa.

Irene Vallejo on toisenlainen kirjailija. Papyrus on noussut suureksi myyntimenestykseksi, se kertoo kirjoitusmerkkien, kirjainten, kirjoittamisen ja sen tallentamisen historiasta. Koska kuitenkin eletään nykyaikaa, kirja on pilattu pyrkimyksellä tehdä siitä jonkinlainen populaari viihdetarina. Irene Vallejo oli tätä ennen tehnyt väitöskirjan antiikin ajan kirjallisten kaanonien muodostumisesta, mutta väitöskirjan laventaminen kirjan koko historiaa käsitteleväksi on levinnyt lapselliseksi hutuksi. Tuhansien vuosien historian seassa pyörivät yhtä aikaa kummallisia vertauksia hakien Beatles, Harry Potter, Indiana Jones, Clint Eastwood, Elvis Presley, Quentin Tarantino ja muut oman aikamme julkkikset.

Jos pystyy tämän höperön aineksen ohittamaan hermostumatta, kirjasta kyllä irtoaa runsaasti pätevääkin tietoa, kun sivuja sentään on 650. Ensin kirjoitus muodostui yksinkertaisista piirroksista, minkä jälkeen alettiin kehitellä kirjaimilla ilmaisemista: esimerkiksi D-kirjain ei ollut ”dee”, vaan se tarkoitti ovea, M tarkoitti veden liikettä, N oli käärme, O oli silmä jne. Näin aakkoset vähitellen kehittyivät monien vaiheiden myötä.

Endehuannan lisäksi naisilla oli myöhemminkin iso roolinsa kirjoittamisessa. Kun miehet kirjoittivat sodista ja muista kovista aiheista, naiset keskittyivät pehmeämpiin ja kauniimpiin asioihin. Naiset kirjoittivat runoissaan paljon itsestään ja lukivat niitä lyyralla itseään säestäen – tästä syntyi termi ”lyyrinen runous”.

Ennen papyruksen ja pergamentin keksimistä kirjoitukset kaiverrettiin kiveen tai pehmeään savitauluun ennen sen polttamista kovaksi. Tästä oli se etu, että kirjoitusten tuhoaminen ei ollut yhtä helppoa kuin nykyisin. Savitauluja ei pystynyt polttamaan roviolla. Sana pysyi paremmin. Huono puoli oli tietenkin se, että kirjoitusvirheitä tai poliittisesti vääriä kirjoituksia ei voinut kumilla tai delete-näppäimellä pyyhkiä pois. Pontius Pilatuskin 2000 vuotta sitten sanoi, että ”minkä kirjoitin, sen kirjoitin”.

Kirjat olivat ennen ajanlaskun alkua suuressa arvossa. Jos lainaan Irene Vallejon tyyliä, niin Richard Burton vei tuliaislahjaksi Aleksandriaan Elizabeth Taylorille 200 000 papyryskirjakääröä. Kultaa ja timantteja Elizabethilla oli jo tarpeeksi, ja Aleksandriassa kirjat olivat intohimon polttoainetta, kuten Vallejo kirjoittaa. Elizabeth käski viedä kirjat Aleksandrian kirjastoon, johon oli tarkoitus kerätä kaikki maailman kirjat. Sitä ennen oli kirjastoja ollut jo ainakin Mesopotamiassa, Persiassa ja Syyriassa, mutta Aleksandrian kirjastosta tuli mahtavin. Se oli perustettu noin vuonna 300 eaa.

Kirjat olivat tie eliittiin. Luku- ja kirjoitustaitoiset hallitsivat. Kirjurit muodostivat vaikutusvaltaisimman ryhmän heti kuningasperheen jälkeen. Yhden ikivanhan tekstin mukaan ikääntynyt herra Dua-Khety piti ankaran puhuttelun pojalleen, joka laiskotteli kirjurikoulussa: ”Keskity kirjoihisi. Olen nähnyt sepän työssään. Hänen sormensa ovat kuin krokotiilin käpälät. Parturin on ajettava partoja pitkälle iltaan ja kuljettava pitkin katuja etsimässä asiakkaita. Kaislanleikkaajan on vaellettava suistoon, ja kun hän on tehnyt työtä ankarammin kuin hänen kätensä jaksavat, ovat hyttyset ja kärpäset kiusanneet hänet henkihieveriin. Kuuntele siis, ei ole ainuttakaan toista ammattia, joka olisi vapaa ja vailla johtajaa kuin kirjurin ammatti. Kirjuri on johtaja. Liity ylimystön joukkoon.”

Kun aloitin naisesta, niin lopetetaan myös. Roomalainen satiirikko ja runoilija Decimus Juvenalis (n. 60 - 135) varoitti kirjaviisaista naisista: ”Erityisen rasittava on sellainen nainen, joka ateriallakin alkaa esitelmöidä Vergiliuksen runoudesta ja punnitsee keskenään tätä ja Homerosta. Oppineet ovat silloin hiljaa, puhujat pysyvät puhumatta, koko seurue vaikenee. - - - Minua tympii nainen, joka toistelee Palaemonin kielioppia, seuraa orjallisesti kaikkia mahdollisia sääntöjä, osaa ulkoa ikivanhojen kirjojen kohtia, joista en ole ikinä kuullutkaan. Korjailkoon hän hupsujen ystävättäriensä sanomisia, mutta aviomiehelle pitää sentään kielioppivirheet sallia.”

kari.naskinen@gmail.com