Elokuvan nimessä
ei tuota vuosilukua ole, mutta siitä on kysymys Erkki
Perkiömäen käsikirjoittamassa
ja ohjaamassa elokuvassa Suo.
Opettaja
palaa alkusyksystä jatkamaan pienen kunnan kansakoulun toimintaa,
oppilaita tulee ensin kymmenen ja sitten vielä punaorvoksi jäänyt
Eino. Koulun vieressä on suo, jossa oleva salaisuus paljastuu
elokuvan loppuvaiheissa.
Tilanne on vielä herkkä. Kun opettaja menee luokkahuoneeseen, siellä on verisiä rättejä ja liitutaululle on kirjoitettu teksti ”Lahtari tappaa, leipää ei ole”. Opetuksen päästyä jo alkuun kunnankirjuri tuo koululle Einon, joka jää muutenkin Einon hoteisiin ja asumaan koululle. Opettaja on ollut keväällä teloittamassa punaisia ja kunnankirjurikin sanoo opettajalle Einon kuulematta, että sodan aikana ”rotua olisi pitänyt puhdistaa”. Lapsillekin asiat ovat sen verran tuttuja, että välitunnilla leikitään teloitustilannetta. Opettaja on kuitenkin jo tasoittanut mieltään ja kanssakäyminen Einon kanssa alkaa sujua luontevasti. On sovituksen ja uuden elämän alku.
Erkki Perkiömäki toimi 27 vuotta Lahden Muotoiluinstituutin lopetetun elokuvalinjan lehtorina. Nyt hän on eläkkeellä ja Suo on hänen kolmas ohjauksensa. Hän on myös kuvataiteilija, kuten oli isänsäkin, josta hän viime vuonna teki dokumenttielokuvan Isä, poika ja taide. Helsingissä talvella 2020 olleen taidenäyttelynsä yhteydessä hän sanoi kuin jo Suo-elokuvastaankin puhuen:
“Me elämme todellisuudessa vain tässä hetkessä. Tulevaisuudesta emme voi tietää, mutta menneet kokemukset kulkevat aina mukanamme. Voimme käsitellä niitä ja vaihtaa kokemuksia muiden ihmisten kanssa. Usein kokemukset tulevat sattumalta ja odottamatta. Menneisyys ja nykyisyys ovat vuorovaikutuksessa ja ovat siten enemmän kuin tätä hetkeä. Niillä on vaikutus myös tulevaan.”
Näin on myös hänen elokuvassaan. Se on vajaan tunnin mittainen, surullisen hiljainen kuvaus niistä tuntemuksista, jotka ovat päällä vasta muutama kuukausi karmeiden tapahtumien jälkeen. Luonto on entisen kaunis, mutta se kätkee sisälleen suurta murhetta. Liitutaululla olleet sanat jäävät mieleen, vaikka ne pyyhkiikin pois.
Perkiömäki on kotoisin Oulusta, jossa hän sanoo eläneensä sodan traumoista kärsineessä ympäristössä. Ne traumat koskivat talvi- ja jatkosotaa, mutta miten vaikeita ovatkaan olleet ne ajat, jolloin kansalaissodan vastakkaisilla puolilla olleet ihmiset joutuivat jatkamaan elämäänsä samoissa kyläyhteisöissä.
Opettajaa näyttelee Mikko Pörhölä Lahden kaupunginteatterista, jonka lisäksi ammattinäyttelijöistä Hannu Salminen tekee hyvän luonnekuvan pienessä roolissan. Myös Tapani Kalliomäki käy puolen minuutin ajan valkokankaalla. Einona on espoolainen Vinski Kuokkanen.
Kuvaaja Olli Varja on kokenut tekijä, saanut Jussi-patsaankin Mika Kaurismäen elokuvasta Zombie ja kummitusjuna (1991). Ei heilu kuva nykymuodin mukaisesti holtittomasti, eikä kohtauksia ole tehty umpipimeässä, sillä dramaattisuutta on riittävästi ilman keinotekoista salaperäisyyttäkin. Kuvaukset tehtiin viime kesänä reilun viikon aikana Hollolan kirkonkylässä kotiseutumuseon alueella.
kari.naskinen@gmail.com
Tilanne on vielä herkkä. Kun opettaja menee luokkahuoneeseen, siellä on verisiä rättejä ja liitutaululle on kirjoitettu teksti ”Lahtari tappaa, leipää ei ole”. Opetuksen päästyä jo alkuun kunnankirjuri tuo koululle Einon, joka jää muutenkin Einon hoteisiin ja asumaan koululle. Opettaja on ollut keväällä teloittamassa punaisia ja kunnankirjurikin sanoo opettajalle Einon kuulematta, että sodan aikana ”rotua olisi pitänyt puhdistaa”. Lapsillekin asiat ovat sen verran tuttuja, että välitunnilla leikitään teloitustilannetta. Opettaja on kuitenkin jo tasoittanut mieltään ja kanssakäyminen Einon kanssa alkaa sujua luontevasti. On sovituksen ja uuden elämän alku.
Erkki Perkiömäki toimi 27 vuotta Lahden Muotoiluinstituutin lopetetun elokuvalinjan lehtorina. Nyt hän on eläkkeellä ja Suo on hänen kolmas ohjauksensa. Hän on myös kuvataiteilija, kuten oli isänsäkin, josta hän viime vuonna teki dokumenttielokuvan Isä, poika ja taide. Helsingissä talvella 2020 olleen taidenäyttelynsä yhteydessä hän sanoi kuin jo Suo-elokuvastaankin puhuen:
“Me elämme todellisuudessa vain tässä hetkessä. Tulevaisuudesta emme voi tietää, mutta menneet kokemukset kulkevat aina mukanamme. Voimme käsitellä niitä ja vaihtaa kokemuksia muiden ihmisten kanssa. Usein kokemukset tulevat sattumalta ja odottamatta. Menneisyys ja nykyisyys ovat vuorovaikutuksessa ja ovat siten enemmän kuin tätä hetkeä. Niillä on vaikutus myös tulevaan.”
Näin on myös hänen elokuvassaan. Se on vajaan tunnin mittainen, surullisen hiljainen kuvaus niistä tuntemuksista, jotka ovat päällä vasta muutama kuukausi karmeiden tapahtumien jälkeen. Luonto on entisen kaunis, mutta se kätkee sisälleen suurta murhetta. Liitutaululla olleet sanat jäävät mieleen, vaikka ne pyyhkiikin pois.
Perkiömäki on kotoisin Oulusta, jossa hän sanoo eläneensä sodan traumoista kärsineessä ympäristössä. Ne traumat koskivat talvi- ja jatkosotaa, mutta miten vaikeita ovatkaan olleet ne ajat, jolloin kansalaissodan vastakkaisilla puolilla olleet ihmiset joutuivat jatkamaan elämäänsä samoissa kyläyhteisöissä.
Opettajaa näyttelee Mikko Pörhölä Lahden kaupunginteatterista, jonka lisäksi ammattinäyttelijöistä Hannu Salminen tekee hyvän luonnekuvan pienessä roolissan. Myös Tapani Kalliomäki käy puolen minuutin ajan valkokankaalla. Einona on espoolainen Vinski Kuokkanen.
Kuvaaja Olli Varja on kokenut tekijä, saanut Jussi-patsaankin Mika Kaurismäen elokuvasta Zombie ja kummitusjuna (1991). Ei heilu kuva nykymuodin mukaisesti holtittomasti, eikä kohtauksia ole tehty umpipimeässä, sillä dramaattisuutta on riittävästi ilman keinotekoista salaperäisyyttäkin. Kuvaukset tehtiin viime kesänä reilun viikon aikana Hollolan kirkonkylässä kotiseutumuseon alueella.
kari.naskinen@gmail.com
