Kaikki ryssä-sanat piti poistaa, samoin
kaatumisten yksityiskohtaiset kuvaukset, ennen kuin Otava uskalsi
julkaista Pentti Haanpään
romaanin
Korpisotaa
syksyllä
1940. Haanpää oli jo ennestään todettu vaaralliseksi
kirjailijaksi. Hänen novellikokoelmansa Kenttä
ja kasarmi ei
ollut läpäissyt isojen kustantamojen itsesensuuria, mutta Suomen
Sosialidemokraattia kustantanut
Kansanvalta julkaisi sen 1928. Noitaympyrää
ei
edes Kansanvalta
uskaltanut
julkaista talvisotaa
edeltäneessä valkoisessa Suomessa,
vaan se sai
odottaa peräti
vuoteen
1956 asti.
Vaikeuksia
lisäsi se, että isot kustannusyhtiöt painostivat 1930-luvulla
yksityiset kirjakaupat boikotoimaan Haanpään kirjoja.
Haanpää itse oli tavallisena rivimiehenä sekä talvi- että jatkosodassa, huoltojoukoissa ja myös kiväärimiehenä pahoissakin paikoissa. Hän oli lähempänä oikeaa sotaa kuin ne parempaa mainetta nauttineet kirjailijat, jotka tiedotus- ja propagandatehtävissä saivat osallistua sotaan lähinnä kirjoituspöytien takana. Tämän ansiosta Haanpään romaani omakohtaisesti koetusta sodasta oli ensimmäinen todellinen kuvaus talvisodasta.
Romaani on paikoin niin dokumentinomainen, että se tuntuu varsin realistiselta. Toisaalta sen kuvaus on rivimiehen silmin nähtynä niin sirpaleinen ja yksilötasolla käsittämätön, että se on samalla kuvaus sodan surrealistisuudesta. Ei sotamies siellä vihollista kytätessään ja ampuessaan tiedä, mistä varsinaisesti on kysymys. Määräyksiä pitää noudattaa. Kaikki on vain yhtä hullunmyllyä, jota jotkut johtajat jossakin johtavat.
Realismi on vain yksityiskohdissa. Ne olivat myös niitä, joita sensuuri ei sietänyt. Ei esimerkiksi suomalaisen sotilaan itsemurhaa:
”He olivat laahanneet suojaan muutamaa, joilta oli ammuttu jalat poikki, ja he olivat joutuneet sellaiseen paikkaan, johon tuli luoteja aivan tulemalla. - - - silloin tuo poloinen sai päähänsä, että hän joutuu iivanoiden käsiin, ja iski puukon rintaansa. Mies ei vielä siihenkään iskuun kuollut. Puukko otettiin pois, mutta hänellä olikin toinen veitsi, ja sillä hän sivalsi kurkkunsa poikki.”
Sensuuri ei tietenkään sallinut sitäkään, että suomalaista sotilasta sanottaisiin sotahulluksi. Yhden vänrikin Haanpää näki kuitenkin sellaiseksi, ”syvällä hänessä on sysimiilu. Hän on säilyttänyt rauhan päiviltä periytyvän sotahulluutensa. Hän kipinöi. Näkee nyt maailma kerrankin, että on olemassa kansa, joka ei putoa polvilleen minkään mahdin edessä.”
Joulusaunassakin oltiin. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen joulusauna paloi, eikä hyvin sujunut Haanpäänkään joulusauna 80 vuotta sitten. Venäläinen lentokone pudotti pommin niin lähelle saunaa, että akkunat menivät rikki. Sotilaat palasivat vielä saunaan, mutta ei siitä enää mitään kunnollista tullut. Seuraavana iltana jossakin toisessa paikassa pojat ja miehet saivat joulukahvit. Mustana, sillä lehmät oli maalaistaloista kuljetettu länttä kohti.
Sitten rauhakin tuli. Isänmaa oli pelastunut. Mutta ihmisen ei auta ajatella, miten hänelle käypi ja miten ihmiskunnalle. Ne ovat liian suuria ajatuksia. Ei auta ajatella muuta kuin että miten saisi suuhunsa jotakin ravitsevaa ja lämmintä.
Nyt on sitten niin rauha, että se omalla globaalilla markkinavoimallaan jyrää melkein samalla tavalla kuin Haanpään kuvaamat hyökävaunut. Into Kustannus Oy:kään ei tarvitse toimintaansa isänmaata, vaan Haanpään kirjankin se on painattanut Latviassa.
Pentti Haanpää (1905 - 1955) itsekin kirjoitti myöhemmin Tulenkantaja-lehdessä siitä talousjärjestelmästä, jossa Suomi 1930-luvulla oli: ”Talousjärjestelmä on muka luonnonilmiö, jumalainen koneisto, jonka toimintaan valtiovalta ei voi sekaantua. Tätä saarnaavat juuri ne piirit, virkakunta, pankit ja yhtymät, jotka juuri valtiovallan asioihin sekaantumisen kautta ovat saaneet yhteiskunnassa kadehdittavat olot, vapaudet ja väljyydet.”
Sakot tuli ja Haanpää jatkoi lehdessä: ”Oikeus on antanut tuomionsa. Köyhäin talonpoikain liikehtimisestä, heidän mielen ja kielen liikkeitään, ei saa kuvata.”
kari.naskinen@gmail.com
