On toivomusta, ettei kaikki kävisi hyvin

Usein toistettu Mauno Koiviston lausuma oli, että ”ellemme varmuudella tiedä kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”. Tällä hetkellä elätellään Suomessakin kuitenkin toivetta, että ei kävisi hyvin. On piirejä, joissa toivotaan Venäjän hyökkäävän Ukrainaan. Se veisi loppuun sen Venäjä-vihan, jota osassa Suomen kansaa ylläpidetään ja yhä kasvatetaan Helsingin Sanomien, iltapäivälehtien, Ylen ja muunkin valtamedian toimesta.

Venäjä on möhlinyt jo tarpeeksi, mutta se ei Suomessa riitä. Kaiken kruunuksi toivotaan Venäjän aloittavan kolmannen maailmansodan. Se todistaisi Venäjän pahuuden ja saisi aikaan nautintoa russofobiaan sairastuneille.

Venäjälle toivotaan kaikkea huonoa, vaikka Suomen etu olisi päinvastainen. Jos öljyn hinta nousisi lisää ja ruplan kurssi paranisi, jos koko kansantalous kehittyisi myönteisesti, jos Nord Stream 2:n kaasuhanat aukeaisivat, jos koronatilanne helpottaisi, jos syntyvyys palaisi kasvuun, jos Venäjä voittaisi olympiakultaa jääkiekossa ja Bolshunov 50 kilometrin hiihdossa, asiat menisivät hyvin, eikä karhun tarvitsisi ärhennellä. Tämä olisi nimenomaan meille rajanaapurille parasta, koska silloin meilläkin olisi ulkopolitiikka rauhallista.

Sen sijaan Venäjä-vihassa tavoitellaan aivan muuta, ja jos kaikkein äärimmäisin toteutuisi, olisi Suomi ehkä taas sodassa. Logiikka tässä vihassa on erikoista, koska sen määränpäänä on oma paha.

Helsingin Sanomissa sotapropandaa lietsottiin kaksi kuukautta sitten otsikoimalla, että Venäjä aloittaa hyökkäyksen Ukrainaan jouluaattona. Kun ei aloittanut, on esitetty muita päivämääriä, eilen keskiviikkonakin oli yksi ennustepäivä ja seuraava on Pekingin olympiakisojen päätöspäivä. Eilen Helsingin Sanomat esitteli kahden sivun jutussaan jo isoa väestönsuojaakin Helsingissä.

Sitten se Nato-jäsenyys. Nyt Suomi on hyvissä välilöissä Venäjän kanssa, mutta jos liittyisimme Natoon, se olisi samalla ilmoittautuminen Venäjän viholliseksi. Sen jälkeen Venäjä ei enää siirtäisi sotakalustoaan Suomen rajojen läheltä Ukrainan rajoille, kuten nyt on tapahtunut.

Надеюсь в России все хорошо.

kari.naskinen@gmail.com

Sulo Vilen tykkäisi Walmartista

Bensa-asemaa ja kahviota pitänyt Sulo Vilen teki aina edullisia kauppoja, kun halvalla sai. Usein ne lopulta kylläkin osoittautuivat epäonnistuneiksi kaupoiksi, kuten esimerkiksi käytetyn hinuriauton ostaminen. Mutta kun sai niin halvalla. Amerikkalainen halpatavarataloketju Walmart olisi Sulo Vilenin mieleen. Siellä halpuusajattelu on viety niin pitkälle, että asiakkaat houkutellaan edullisen hinnan perusteella ostamaan tavaraa yli oman tarpeensa. On tämä tietenkin tuttua meilläkin, koska kauppiaat tietävät, etteivät ihmiset läheskään aina esim. elintarvikkeita ostaessaan tarkista hyllynreunassa olevan hintalapun alareunassa olevaa kilohintatietoa.

Walmart myy halvalla, jos ostaa paljon. Vlasic-suolakurkut ovat tunnettu arkituote, jota Walmart alkoi myydä gallonan (3,8 litraa) astioissa 2,97 dollarin hintaan eli vähän yli kahdella eurolla. Kauppa kävi, vaikka astia oli niin iso, ettei se mahtunut jääkaappiin. Tämän suolakurkkukampanjan Walmart aloitti finanssikriisin iskiessä 2008. Kun ihmisiltä alkoivat mennä alta asunnot ja työpaikat, piti kaikessa säästää. Asiakkaiden ostovoiman heikentyessä Walmart tuli vastaan. Suolakurkkuja sai Walmartista halvalla, vaikka ei niin paljon kurkkuja olisi tarvinnutkaan.

Walmart on maailman suurin vähittäismyyntiyhtiö, Fortune Global 500 -listan mukaan sen liikevaihto on yli 500 miljardia dollaria. Sulo Vileniä Walmart kiinnostaisi siksikin, että joidenkin Walmart-myymälöiden yhteydessä on myös huoltoasema. Walmart on myös maailman suurin yksityinen työnantaja 2,2 miljoonalla työntekijällään.

Walmart on tehnyt USA:ssa sen, minkä Kesko ja S-ryhmä Suomessa. Yhden yliopistotutkimuksen mukaan Walmartin myymälän avaaminen jollakin uudella alueella pudottaa myynnin asiakaskohtaista keskiarvoa 15 - 40 prosenttia muissa saman sortimentin myymälöissä ja 6 prosenttia apteekeissa.

Walmartista ei ole kuulunut työntekijöiden kannalta samanlaisia asioita kuin Amazonista, joka on maailman neljänneksi suurin yhtiö ja tunnetaan parhaiten verkkokaupastaan. Amazon on kaltaistensa suuryritysten tavoin veroparatiisivaltioiden kautta rahojaan operoiva roistofirma, joka kohtelee työntekijöitä huonosti. Vuosi sitten tulivat julkisuuteen Amazonin varastotyöntekijöiden voimakkaat protestoinnit Bessemerin kaupungissa Alabamassa, kun heidän pyrkimyksensä ammattiosaston perustamiseksi kohtasi vastarintaa. Amazonin duunareiden työtahti on pakotettu niin kovaksi, että vessataukojakaan ei pysty pitämään. On kustava pulloon.

Ammattiosastoimintaa Amazon yrittää häiritä kaikin mahdollisin keinoin. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International syyttää Amazonia työntekijöiden tunkeilevasta valvonnasta ja järjestäytymisen estämisestä. Saksassa Amazon käytti muutama vuosi sitten ulkomaalaisten kausityöläisten majoituspaikan vartijoina uusnatsistiseksi arveltua vartiointiyritystä

Eilen kävin kaupassa. Ostoslistassa luki, että tytinää. Hyllyssä oli neljää erimerkkistä, ostin 400 grammaa, kilohinnaltaan noin 9 euroa. Kallein vaihtoehto oli 15 euroa. Syytä olla tarkkana ja lukulasit mukana.

kari.naskinen@gmail.com

Ruotsalaista sisua

Karl-Oskar ja Kristina Nilssonin matka kolmen lapsensa kanssa pienestä Duvemålan kylästä Amerikkaan ja asettautuminen sinne on sisältönä Vilhelm Mobergin isossa romaanisarjassa (1949-59), josta Ruotsissa on tehty taas uusi elokuva Maastamuuttajat. Tällä kertaa toteutus on jäänyt laihaksi, ja tämän joudun sanomaan, koska vastikään olen katsonut television SF-kanalenilta Jan Troellin kaksiosaisen elokuvan (1971-72) aiheesta ja se on elokuvaeepos, jonkalaista kokonaisuutta tämä Erik Poppen uusi elokuva vain raapaisee. Troellin elokuvien yhteispituus on 6,5 tuntia, tämän uuden 2,5 tuntia. Seuraavan kerran Troellin kaksoiselokuvan ensimmäisen osan näkee keskiviikkona 16.2. klo 12.45 ja toisen osan torstaina 17.2. klo 12.50 (SF-kanalen).

Ruotsalaisesta sisusta uusikin elokuva kertoo. Periksiantamattomuutta ja valtavaa sopeutumista edellytti, kun oli jätettävä koti ja lähisukulaiset. Lähtö hevoskärryillä kotoa on elokuvassa täyttä draamaa ja tunnetta. Isä jää pihaan katsomaan, äiti katsoo ehkä akkunasta, sillä hän ei hyväksy lähtöä ja on suutuspäissään. Sinne menevät, eivätkä koskaan tule takaisin. Pääsevätkö edes Amerikkaan vai uppoavatko mereen, sanoo äiti, ja eikös siellä ole niitä intiaanejakin.

Laivamatka alkaa 1849 Karslhamnin satamasta ja kestää kymmenen viikkoa. Kaikki matkalaiset eivät elossa kestä, vaan kolera vie ja ruumit heitetään laidan yli. Nämä alkuvaiheet elokuvassa kelataan pikapikaa, ja tapahtumia ennen matkaa näytetään vain takaumina. On nälkä, lato palaa poroksi ja tuhoaa siellä olleen viljasadon ja pappi haukkuu saarnassaan Amerikkaan lähtöä suunnittelevia. Elämä on yhtä helvettiä, ja Karl-Oskar tekee lähtöpäätöksen.

Mies tekee tällaiset isot päätökset, mutta Erik Poppen elokuvassa päähenkilö on kuitenkin Kristina. Hänen sisäisiä monologejaan kuullaan pitkin elokuvaa. Kristinan fyysinen ja henkinen kestävyys on koetuksella. Miksi Jumala rankaisee meitä? Emmehän me mitään pahaa ole tehneet. Sitten vielä sekin, että ”nainen vaietkoon seurakunnassa”, joten ruotsalaisseurakunnan perustamaan kouluun Minnesotassa ei Karl-Oskarin ja Kristinan vanhinta tytärtä meinata päästää tarpeetonta lukutaitoa oppimaan.

Fyysisesti suurimman työn uudisraivaajana tekee tietenkin Karl-Oskar. Sitä työtä ei kuitenkaan paljon kuvata, ei esimerkiksi niitä ankaria talvia, joita Troellin elokuvissa käytiin hyvin läpi

Kristinan matka Amerikkaan on myös sisäinen, vaikkakin koettelemus, niin myös vapauttava. Elokuvan täydennysnimi on Viimeinen kirje Ruotsiin, sen kirjoittaa kouluun lopulta päässyt Lill-Märta äitinsä sanelemana tämän kuolinvuoteella 1856. Unelma vapaudesta oli toteutunut, äiti ja isä olivat pystyneet antamaan lapsilleen paremman elämän, eikä Kristinan kuolema johtunut maastamuutosta.

Mestariteos ei elokuva kuitenkaan ole. Sellaisen ehti Jan Troell jo tehdä.

kari.naskinen@gmail.com

Viipurin kansainvälisyys on vanhentunut myytti

Viipuri oli Suomen kansainvälisin kaupunki. Siellä puhuttiin suomea, ruotsia, saksaa, venäjää ja muitakin kieliä niin, että Viipuri oli tässä suhteessa toisenlainen kuin muut Suomen kaupungit. Tämä kuuluu niihin myytteihin, joita Viipurista pidetään yllä edelleen. Se on kuitenkin sillä tavalla vanhentunutta tietoa, että Suomen itsenäisyyden aikana Viipuri oli jo selvästi suomenkielinen kaupunki. Suomen viimeisen virallisen väestönlaskennan mukaan 1930 oli Viipurissa 72 239 asukasta, joista suomenkielisiä oli 67 609 eli 94 prosenttia. Nykyisin Suomessa on enemmän ulkomaankielisiä kuin tuolloin Viipurissa.

Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran julkaisemassa kirjassa Monikulttuurisuuden aika Viipurissa (2013) on laajoja tilastotietoja Viipurin väestöstä. Ne paljastavat, että Suomen alueen siirryttyä Ruotsin vallan alta Venäjän suuriruhtinaskunnaksi 1809 oli pienen Viipurin kaupungin noin 2900 asukkaasta suomenkielisiä 44 %, venäjänkielisiä 29 %, ruotsinkielisiä 15 % ja saksankielisiä 12 %. Jossain 1800-luvun puolivälissä alkoi suomenkielisten osuus kasvaa voimakkaasti ja kun tultiin 1900-luvulle, oli suomenkielisten osuus jo noin 80 %.

Suomalaistuminen näkyi myös sanomalehdistössä. Niitä ilmestyi suomenkielisinä 1800-luvulla runsaasti:
Sanan Saattaja Viipurista 1833-36, 1840-41
Kanava (eli Sanansaattaja Viipurista) 1845-47
Lukemisia Maamiehille 1849-50
Sanan-Lennätin 1855-59
Aamurusko 1859
Otava, Sanomia Wiipurista 1860-63
Ilmarinen 1866-72
Suomenehti 1872-74
Ilmarinen 1874-88
Wiipurin Sanomat 1885–
Wiipurin Uutiset 1887-88

Tilastollisesti merkittävä ero oli siinä, että keskiluokan ja sivistyneistön joukossa vieraskieliset olivat hallitsevassa asemassa. Vuonna 1910 korkeammin koulutettuja (enemmän kuin kansakoulun käyneitä) oli eri kieliryhmissä seuraavasti:

saksankieliset 70 %
kaksikieliset (suomi/ruotsi) 55 %
ruotsinkieliset 50 %
venäjänkieliset 23 %
suomenkieliset 8 %

Koko maan väestöstä oli tuolloin kansakoulua enemmän käyneitä 17 %.

Kirjassa todetaan, että väitteillä Viipurin poikkeuksellisesta monikulttuurisuudesta on katetta niille sukupolville, jotka 1920-30-lukujen Viipurissa kasvaneina tai sitä tuntevina vertasivat omaa kaupunkiaan Suomen muihin kaupunkeihin: ”Viipuriin voidaan todennäköisesti verrata Helsinkiä 1900-luvun alussa ja taas 2010-luvulla. Väitteet eivät sinänsä ole vääriä, niitä tukevat monet dokumentoidut muisti- ja kokemustiedon ilmaisut, mutta niitä on toistettu niin usein myös idealisoivassa ja nostalgisessa tarkoituksessa, että ne ovat tärkeä osa siitä, minkä tunnemme Viipuri-myyttinä tai Viipuri-mytologiana. Viipuri Suomessa on saanut oman mytologiansa menetyksen kautta.”

Kieliasia oli esillä Viipurin kaupunginvaltuustossakin. Yksi iso kiista koski valtuuston pöytäkirjoissa käytettävää kieltä. Vasta 1893 ehdotettiin ensimmäisen kerran, että pöytäkirjat pidettäisiin suomeksi, mutta meni vielä melkein kymmenen vuotta, ennen kuin edes kompromissi – pöytäkirjat sekä suomeksi että ruotsiksi – meni läpi 1901. Vasta 1907 pöytäkirjoja ryhdyttiin alusta pitämään suomeksi.

Jutun alussa mainitsen, että vuoden 1930 väestönlaskennassa Viipurin asukasluku oli 72 239. Tarkalleen ottaen väestönlaskenta oli kuitenkin sellainen, että kaupungin hallinnollisella alueella oli 52 253 asukasta, mutta väestönlaskennassa oli mukaan otettu myös kaupungin rajojen ulkopuolelta osia Viipurin maalaiskunnasta ja Uuraasta, yhteensä 19 986 asukasta. Vuoden 1930 jälkeen tehtiin seuraavat aluemuutokset:

1932 liitettiin maalaiskunnasta Viipuriin Kuurinsaari, Mentsinsaari, Ravansaari ja Suonion saari sekä osia Karppilan kylästä.
1936 Uuraan satama-alue liitettiin Johanneksen pitäjästä Viipurin kaupunkiin.
1938 osia Hämäläisen ja Suurperon kylistä liitettiin maalaiskunnasta kaupunkiin ja toisaalta osia Karppilan, Kärjen ja Ykspään kylistä liitettiin takaisin maalaiskuntaan, josta alueet oli liitetty kaupunkiin 1932-33.

Kuva Papulanvuorelta kohti keskustaa (2019).

Viipurissa oli Venäjän vuoden 2014 väestönlaskennan mukaan 80 265 asukasta.

kari.naskinen@gmail.com

Vihan hedelmät

Kukaan ei halua olla velkaa, eikä yksikään työnantaja halua pestata yhtään ylimääräistä työntekijää taakakseen. Lainaraha ja työntekijät ovat vain välttämättömiä pahoja, joita yritykset tarvitsevat tehdäkseen voittoa. Puoli vuotta Kreikan valtiovarainministerinäkin toiminut taloustieteilijä Yanis Varoufakis kirjoittaa tästä asetelmasta kirjassaan Maailmantalouden Minotauros (2011). Erityisesti hän käsittelee valtioiden yli- ja alijäämäongelmia sekä isoja lamoja, joista viimeksi koettu alkoi 2008. Ylivelkaantuminen oli senkin takana. Taloustieteen professorina Teksasin yliopistossa Austinissa luennoidessaan Varoufakis luetteli karmeita lukuja: USA:n kokonaisvelka oli vuoteen 2008 mentäessä 3,5-kertainen bkt:hen nähden, finanssisektorin velka oli 1,2-kertainen bkt:hen nähden, ja kotitalouksienkin velkamäärä oli lamaan syöksyttäessä yhtä iso kuin bkt.

Syntyi tilanne, joka muistutti vuoden 1929 pörssiromahdusta. Varoufakis siteeraa John Steinbeckin romaania Vihan hedelmät (1939): ”Miehet, jotka ovat luoneet uusia hedelmiä, eivät osaa luoda järjestelmää, jonka vallitessa hedelmät voitaisiin syödä. Epäonnistuminen lepää valtion yllä kuin raskas suru. Ihmisten mielissä on tappiontunnetta ja nälkäisten silmissä on kasvavaa vihaa. Kansan sielussa kasvavat ja kypsyvät vihan hedelmät.”

Eikä vuonna 1929 alkanut lama ollut ensimmäinen, eikä 2008 alkanut lama jää viimeiseksi. Englannissa puhkesi ensimmäinen, pankkiromahduksenkin aiheuttama lama 1847, USA:n sisällissodan jälkeen puhkesi keinottelukupla 1873, Englannissa oli seuraava lama 1890, New Yorkin pörssissä osakkeiden hinnat puolittuivat 1907 jne., luettelee Varoufakis. USA:ssa näihin tilanteisiin ryhdyttiin varautumaan perustamalla 1913 keskuspankki Fed, jonka erityistehtäväksi määrättiin tällaisten kriisien estäminen. Ei onnistunut.

Vihan hedelmät kypsyivät syksyllä 2008. Vielä syyskuun alussa sanoi Lehman Brothers -investointipankin toimitusjohtaja Richard Fuld televisiossa, että kaikki on hyvin, luottakaa, huhupuheet vaikeuksista ovat liioiteltuja, kyllä me tästä selviämme, eikä kenelläkään ole syytä huoleen sijoituksistaan, asuntolainoistaan eikä mistään. Konkurssi tuli 15.9.2008. Siitä kriisi alkoi ja levisi tasaisesti, osui ensin USA:n köyhimmille alueille, mutta ulottui lopulta maan joka kolkkaan. Se iski myös etuoikeutettuun keskiluokkaan, sen aidattuihin turvakortteleihin, vehreisiin asuinalueisiin ja varakkaan väen yhteiskunnallista nousua entisestään kiihdyttäviin huippuyliopistoihin.

Vaikeinta oli silti pienituloisilla, kuten Thomas Pikettykin näki: ”Heidän velkaantumista olivat lietsoneet häikäilemättömät pankit ja rahanvälittäjät, jotka rahoitusmarkkinoiden sääntelystä vapautuneina ja voittoa kärkkyen tyrkyttivät lainaksi äveriäiden sijoittajien markkinoille syytämää helppoa rahaa.” (Pääoma 2000-luvulla, Into 2016)

Varoufakis toteaa, että kapitalismi on siitä hankala asia, että sitä ei kukaan ole suunnitellut, eikä kenestäkään ole sitä kesyttämään nyt, kun se jyrää eteenpäin täydellä höyryllä. Tähän Varoufakis otti selkänojakseen saksalaisen pessimistifilosofin Arthur Schopenhauerin, joka sata vuotta sitten sanoi, että ihmiset uskottelevat itselleen omien vakaumustensa ja tekojensa olevan tietoisessa hallinnassaan, ja Karl Marx täydensi, että pääoma ja sen kasaantumisvietti olivat onnistuneet kaappaamaan ihmisten ajattelunkin ohjaukseensa. Pääomalla on oma rautainen logiikkansa, mutta mitään ehdottoman järkiperäistä suuntaa sillä ei ole.

Marxilaiseksi sanoo Varoufakiskin itseään: ”Marx oli vastuussa näkemykseni muodostamiseen maailmasta, jossa elämme, lapsuudestani tähän päivään.”

Itävaltalais-amerikkalainen taloustieteilijä Joseph Schumpeter kuului samaan joukkoon Schopenhauerin kanssa: toistuvat kriisit ovat kapitalistisessa järjestelmässä sisäänrakennettuina. Niistä voi kuitenkin olla hyötyäkin, kuten Schumpeter puhui ja kirjoitti ns. luovasta tuhosta. Isojen yritysten kaatumiset aiheuttavat paljon tuhoa, mutta samalla ne raivaavat tilaa uusille ja elinvoimaisemmille yrityksille. Tämä on ajankohtainen näkymä juuri tälläkin hetkellä, kun maailma digitalisoituu ja syntyy paljon uudenlaista toimintaa. Start Up.

Schumpeter näki uudet innovaatiot myös hyvänä kilpailukeinona, ja varsin usein käy niin, että esimerkiksi uusi tuotantotapa on parempi kuin vanha. Tässä on samalla kysymys kilpailusta, jota Schumpeter piti tärkeänä, sillä kilpailu johtaa laadun paranemiseen. Laatua ei kuitenkaan paranneta hyvän hyvyyttään, vaan siksi, että kauppa kävisi vilkkaammin.

TOINEN HUOMINEN

Yanis Varoufakis väitteli taloustieteen tohtoriksi Essexin yliopistossa 1987. Siellä hän myöhemmin myös toimi luennoitsijana, samoin kuin Ateenan, Cambridgen, Glasgown, Sydneyn, Torinon ja Tukholman yliopistoissa. Vuonna 2019 Varoufakis nousi uudestaan Kreikan parlamenttiin, nyt perustamansa vasemmistovihreäliberaalin Mera25-puolueen edustajana.

Viime vuonna Varoufakisilta ilmestyi uusi kirja Another Tomorrow, joka on klassisen dialogin muotoon puettu science fiction -utopia ja samalla poliittinen ohjelma. Kirjaa ei ole vielä suomennettu, mutta Helsingin yliopiston sosiologian dosentti Jukka Gronow on siitä jo kirjoittanut.

Varoufakis kuvaa vaihtoehtoista tulevaisuutta sellaiseksi, jossa työntekijät omistavat ja hallitsevat yrityksiä. Liike- ja investointipankkeja ei ole, ei liioin osakemarkkinoita eikä pörssiä, ei siis finanssi- eikä pääomamarkkinoita, eräänlainen säästöpankki kylläkin, jossa jokaisella on oma tili, jota voi kartuttaa ja käyttää esim. asunnon ostamiseen. Tililtä voi lainatakin rahaa erilaisiin sijoituksiin. Jonkinlainen sosialistinen järjestelmä siis, mutta parempi kuin oli tavoitteena Neuvostoliitossa. Gronowin mukaan Varoufakisin kuvitelma tuo mieleen Thomas Pikettyn kaavailun.

Yrityksissä on työpaikkaneuvostojen lisäksi edustavia laajempia elimiä, jotka ohjaavat taloutta ja tuotantoa yleisemmissä kysymyksissä, esimerkiksi ekologisesti kestävään kehitykseen, tai ottavat muutoin kantaa jonkin toiminnan tarpeellisuuteen tai haitallisuuteen.

Gronow sanoo, että tässä ohjelmassa ei sinänsä ole mitään kovin uutta, mutta Varoufakisin erityisenä ansiona on, että hän antaa sananvuoron myös kriitikoille. He esittävät romaanimuotoisessa kirjassa vakavia ja perusteltuja epäilyjä ja kriittisiä kysymyksiä, jotka Varoufakisin alter ego useimmiten onnistuu torjumaan vakuuttavasti.

kari.naskinen@gmail.com

Elisabeth ihmetteli tiedeakatemiaa

Vuoden 2008 finanssikriisin ulotuttua myös Eurooppaan keskusteli kuningatar Elisabeth varmaan monena keskiviikkona pääministeri Gordon Brownin kanssa vaikeasta tilanteesta. Kun kuningatar ei saanut riittävän selviä vastauksia, hän kääntyi British Academyn puoleen. Hän lähetti tiedeakatemialle suorasanaisen kysymyksen: ”Miksi ette pystyneet ennakoimaan kriisiä?” Vastauksen Elisabeth sai 22.7.2009: ”Syy oli sinänsä viisaiden ihmisten joukkomittainen kyvyttömyys ymmärtää koko järjestelmään kohdistuvia riskejä” jne.

Vastauksen olivat muotoilleet Britannian 35 johtavaa taloustieteilijää, joukossa koko liuta professoreita maineikkaasta LSE:sta (London School of Economics and Political Science). Paljon enemmän talouden ja riskienhallinnan asiantuntijoita oli Royal Bank of Scotlandissa, jonka Brownin hallitus oli jo pelastanut veronmaksajien rahoilla, 50 miljardilla punnalla. Vielä ennen Elisabethin lähettämää kysymystä oli perustettu 50 miljardin punnan rahasto keskuspankille arvopaperien ostamiseen pankkien pelastamiseksi.

Akatemian vastauksessa asiaa pyöriteltiin monella tavalla, mutta myönnettiin joka tapauksessa, että dignostiikassa oli tehty virheitä, ja vasta tehohoito pelasti potilaan.

Tänään tulee kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun Elisabeth II aloitti kuningattarena. Kaikista hallitsijoista maailmanhistoriassa en tilastotietoja löytänyt, mutta mahtaako olla ennätys. Lähimpänä on Thaimaan kuningas Bhumibol Adulyadej, jonka valtakausi päättyi vuonna 2016 kestettyään 69 vuotta ja 11 kuukautta.

Elisabeth II: ”Vuosien varrella olen havainnut, että jotkin johtajuuden ominaisuudet ovat yleismaailmallisia ja ne tarkoittavat usein tapoja rohkaista ihmisiä yhdistämään ponnistelunsa, kykynsä, oivalluksensa, innostuksensa ja inspiraationsa työskentelemään yhdessä.”

kari.naskinen@gmail.com

Margareeta I, Euroopan suurimman maan hallitsija

Tanskalainen elokuva Margareeta: Pohjolan kuningatar on taas yksi sellainen historiallinen kertomus, jonka alkuteksteissä sanotaan, että tämä on tositapahtumiin perustuva kuvitteellinen tarina. Kiinnostava elokuva, mutta kuitenkin sitä lajia, jota aikoinaan edustivat sarjakuvalehti Kuvitettuja klassikkoja ja Valittujen Palojen julkaisemat lyhennetyt versiot romaaneista. Elokuva on komeasti toteutettu, sillä maisemat, puvustus ja kaikki muu rekvisiitta ovat viimeisen päälle.

Elokuva alkaa 1300-luvun lopulta, jolloin Margareeta I oli Tanskan, Ruotsin ja Norjan kuningatar. Merkittävä aika, koska silloin syntyi nimenomaan kuningattaren halusta ja painostuksesta Kalmarin unioni. Nämä kolme maata olivat periaatteessa itsenäisiä ja niillä oli oma lainsäädäntönsä. Omat valtaneuvostonsakin niillä oli, mutta tiukan paikan tullen Margareeta oli joka tapauksessa viimeisen sanan sanova hallitsija. Erikoisuutena tässä oli, että varsinainen kruunattu kuningas oli nuori Eerik Pommerilainen, mutta vahvatahtoinen Margareeta piti lankoja käsissään. Eerik oli Margareetan siskon tyttären poika, jonka Margareeta oli ottanut kasvatikseen.

Keskeisimpänä asiana elokuvassa on tapahtuma, jota ainakaan Herman Lindqvistin kirja Ruotsin historia (2002) ei tunne: Margareetan oma poika Olav on kuollut tai murhattu 15 vuotta aiemmin, mutta nyt hänet löydetään elävänä. Tähän liittyen on käynnissä salaliitto, ja Margareeta kohtaa vaikean ongelman, joka saattaa maksaa hänelle kaiken. Toinen Margareetaa työllistävä asia on Eerikin naittaminen Englannin lapsiprinsessalle Filipalle sillä taka-ajatuksella, että Englanti liittoutuisi sotilaallisesti Kalmarin unionin kanssa uhkaavia saksalaisia vastaan. Yhtenä yksityiskohtana tuodaan esille Margareetan feminismi, joka näyttäytyi vaatimuksena naisrauhasta - sotilailta ja muiltakin Margareeta kielsi raiskaamiset. Kyllähän tästä vetävää kuvattavaa on saatu, mutta heti kotiin tultua piti ottaa Lindqvistin kirja esille. Vaikka hyvähän tällaisia lukukimmokkeita on saada.

Kalmarin linnaa markkeeraa elokuvassa Krivoklatin linna Tshekissä, jossa elokuva muutenkin on kuvattu. Kalmarin unioni oli iso juttu, sillä se muodosti alueeltaan sen ajan ylivoimaisesti suurimman kokonaisuuden Euroopassa. Siihen kuuluivat Ruotsin, Tanskan ja Norjan lisäksi myös Färsaaret, Grönlanti, Islanti, Orkneysaari ja Shetlanninsaari. Elokuvan rahoittajinakin ovat olleet Tanskan, Ruotsin, Norjan ja Islannin elokuvainstituutit, mutta Suomen elokuvasäätiö ei, vaan meillä on katsottu, että hoitakoon Kalmarin unioni asioita edelleen. Vaikka kyllähän Suomen aluekin Ruotsin itäisenä lääninä Kalmarin unioniin kuului.

Suomen elokuvasäätiön intressit ovat toisaalla. Kun Irlannissa tehtiin muutama vuosi sitten elokuva Kuoppa, näytti Suomen elokuvasäätiö lopputekstien mukaan olleen osarahoittajana. Syykin oli selvä: Kati Outisella oli elokuvassa pieni rooli hulluna akkana, joka sanoikin pari lyhyttä repliikkiä – pitäähän tällaista kulttuurivientiä tukea.

Margareetan roolissa Trine Dyrholm on erinomainen. Tuttu näyttelijä monista tanskalaisista sarjaelokuvista, kuten melkein koko näyttelijäkaarti muutenkin. Niin tuttuja, että heidän maneerinsakin muistaa vanhastaan. Eipä silti, hyvin näytelty tämä elokuva on. Ohjaaja on ollut Charlotte Sieling, joka samoin on tuttu monien sarjaelokuvien ohjaajana, muutamia jaksoja mm. Murhakomissiosta, Sillasta, Vallan linnakkeesta sekä Hollywoodissa kaksi jakso-ohjausta sarjaelokuvasta Isänmaan puolesta ja yksi jakso The Americansista.

Eerik Pommerilaisesta vielä mielenkiintoinen juttu siitä vaiheesta, kun ruotsalaisten vapaustaistelu tanskalaisia vastaan päätyi Eerikin syrjäyttämiseen 1439: Eerik sai pitää kuninkaantittelinsä ja muutti Tanskalle vielä kuuluneeseen Gotlantiin, jossa hankki elantonsa merirosvona. Maailman ainoa merirosvo, jolla on ollut kuninkaan arvonimi.

kari.naskinen@gmail.com