Red Line 7000

Kun elokuvan sanotaan perustuvan tositapahtumiin, eivät tosiasiat elokuvassa yleensä toistu aivan oikealla tavalla. Tapahtumia vähintäänkin pyöristetään elokuvan juoneen paremmin sopiviksi. Fordin ja Ferrarin kamppailusta Le Mansin 24 tunnin ajon voitosta kertova amerikkalainen elokuva vetää myös mutkia suoriksi, mutta pysyy kuitenkin pääosin totuudessa. Pienenä esimerkkinä oheinen kuva vuoden 1966 oikeasta maaliintulosta, jossa kolme Fordia ylittivät maalilinjan tällä tavoin lomittain – elokuvassa ne tulevat maaliin kolme autoa täysin rinnakkain. Fordin yritys ostaa Ferrari 1960-luvun alussa kuitataan lyhyesti ja sitten kerrotaan Fiatin ostaneen Ferrarin, vaikka tämä kauppa tapahtui todellisuudessa vasta Le Mansin tapahtumien jälkeen 1969.

Elokuvan englanninkielinen nimi on tarinaa hyvin kuvaava Ford v Ferrari, mutta Suomessa se on muokattu turhanpäiten vauhdikkaampaan muotoon Le Mans 66 – täydellä teholla. Autourheiluelokuvana se toimii vallan hyvin, joskin elokuvan pääsisältönä ovat ne kovat kamppailut, joita Ford Motor Companyn sisällä käytiin, kun operaatio Ferrarin nujertamiseksi oli tehty. Henkilösuhteet eivät toimi ja kovaan rakoseen Fordin isojen johtajien puristuksessa joutuu Carroll Shelby, jonka pääjohtaja Henry Ford II palkkaa projektin toteuttajaksi Fordin oman organisaation ulkopuolelta.

Näin siis elokuvassa, mutta todellisuudessa Shelby tuli mukaan vasta siinä vaiheessa, kun ensimmäinen yhteistyökumppani, englantilainen Lola oli epäonnistunut. Aston Martinilta palkattiin Lola-projektiin myös John Wyer, joka myöhemmin tuli suomalaisillekin tutuksi, kun Leo Kinnunen oli voittamassa urheiluautojen maailmanmestaruutta 1970 Wyerin Porsche-tallille.

Fordin kanssa Lola ja Wyer kuitenkin epäonnistuivat. Ensimmäinen yritys Le Mansin valloittamiseksi 1964 meni penkin alle Ford GT 40:n vaihdelaatikon rikkoutumisten takia. Tämän jälkeen auton kehitys annettiin Shelbyn tehtäväksi, mutta myöskään 1965 Fordit eivät päässeet maaliin Le Mansissa. Vuonna 1966 tuli sitten kolmoisvoitto: 1) Bruce McLaren ja Chris Amon, 2) Ken Miles ja Denis Hulme, 3) yksityistallin Ronnie Bucknum ja Dick Hutcherson.

Tämä oli Ferrarille kova isku. Se oli voittanut Le Mansissa yhdeksän kertaa, mutta nyt tulivat miljonäärimoukat Amerikasta sen reviirille, ja Ford voitti vielä kolmena seuraavanakin vuonna, kun taas Ferrarin voitot loppuivat kokonaan.

Elokuvan on ohjannut James Mangold, jonka aikaisempia elokuvia ovat mm. hyvin toisentyyliset Logan, Wolverine, Knight & Day ja Johnny Cash -leffa Walk the Line. Mangold on ammattimies ja on saanut aikaan sujuvaa jälkeä nytkin. Ajokuvat ovat vetäviä ja äänet tehokkaita, mutta välillä nyrjähdetään ylitunteellisen draaman puolelle ja on myös joitakin väkinäisiä huumorinyrityksiä.

Elokuvan historialle Mangold kumartaa hienosti viittaamalla Howard Hawksin klassikkoon Red Line 7000 (1965). Hawksin elokuvan nimi tarkoittaa kilpa-auton kierroslukua, jossa kohtaa mittari meni siihen aikaan punaisen puolelle. Mangold ottaa tuon 7000 kierroksen rajan korostetusti esille sekä elokuvansa alussa että lopussa.

Autourheilusta ja autoalasta yleensäkin kiinnostuneille elokuva tarjoaa laajan henkilövalikoiman, jo tässä mainitsemieni lisäksi roolihenkilöinä ovat mm. Leo C. Beebe, Lee Iacocca, Gianni Agnelli, Enzo Ferrari, Mario Andretti, Lorenzo Bandini, Phil Hill, Ludovico Scarfiotti ja Dan Gurney, jonka roolin hoitaa hänen poikansa, kilpa-ajaja Alex Gurney.

Suomalaisia ei näy, vaikka vuoden 1965 kilpailussa Simo Lampinen ja Jean-Jacques Thuner ajoivat Triumph Spitfirellä sijalle 13; Rauno Aaltosen Austin Healeysta hajosi vaihdelaatikko. Vuonna 1966 petti vaihdelaatikko puolestaan Pauli Toivosen Renault Alpinesta.

Päärooleissa Matt Damon (Shelby) ja Christian Bale (Miles) onnistuvat erinomaisesti. Shelby on raudanluja ammattilainen, joka pitää oikeuksistaan kiinni jättiläis-Fordin sopimuskumppanina; Miles taas on sympaattinen kilpa-ajaja, joka ei suoraluonteisena mielipiteidenlaukojana oikein sovi Fordin herrojen pirtaan.

Kuvauksista osa on tehty Le Mansissa, mutta paljon on tapahtumia lavastettu jossakin muualla. Maranellossa on kuitenkin käyty sen verran, että Fordin herrat ajavat tehtaan aidosta portista sisään. Sitä ei elokuvassa kerrota, että Maranellossa kävi jo 1959 Shelbykin, jolle Enzo Ferrari tarjosi töitä, kun Shelby oli ollut Monzan F1-kilpailussa neljäs Maseratilla ja voittanut Le Mansin Aston Martinilla. Shelby jäi kuitenkin omiin hommiinsa tekemään Cobra-merkkisiä urheiluatoja.

kari.naskinen@gmail.com

Mitä hyötyä on susista ja kirpuista?

Sotkamon kirkkoherra Johan Frosterus kirjoitti 1800-luvun alussa, että ”karhu ja ahma ovat meidän kotipetojamme, jotavastoin sutta on pidettävä muukalaisena”. Noihin aikoihin susia oli paljon, mutta enää niitä on Suomessa vain noin 200. Ongelmia on silti edelleen.

Susi on kuitenkin suojeltu eläin. Nykyisin sudet etsivät parempaa suojaa Suomen länsiosista, jossa niiden ravintotilanne on parempi kuin idässä. Susihavaintoja on tehty enenevässä määrin Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Hämeessä, mutta kaatolupia ei saa helposti, koska jokainen eläin haluaa elää.

Näin maallikosta tuntuu ihmeelliseltä, miksi vaarallisten petojen annetaan rauhassa liikkua asutuilla alueilla. Onko susista jotain hyötyä? ”Luontoihmiset” sanovat, että mitään eläimiä ei saa päästää sukupuuttoon, mutta eivät sudet niin vähissä olekaan, että tuollaista pelkoa olisi. Mitä eroa eläinten hyödyllisyyden kannalta on susilla ja kirpuilla? Kirpuista ei tietty yhtikäs mitään hyötyä, mutta sotamies Viirilä sentään olisi lähtenyt Inariin susia naimaan.

Toisinkin on tilanne ollut. Löysin vanhan tilaston, jonka mukaan esimerkiksi Hämeen läänin Vesilahdella surmattiin 1820-luvun jälkipuoliskolla 70 sutta. Aihetta oli ollut, sillä 1820-luvulla sudet tappoivat siellä 200 hevosta. Hevonen oli talonpojan kallein eläin, mutta sudetkin pitivät niistä.

Susia piti siis ampua niin paljon kuin ehti. Metsästyskirjassa neuvottiin vuonna 1878: ”Hiihtäen sopii sutta ajaa ainoastaan niillä seuduilla, joissa paljon lunta sataa ja aidat sekä muut sulkemukset eivät estä hiihtäjän kulkua. Ruvettuansa väsymään susi etsii mielellään tiepaikkoja, joita myöten se kauvan menee, ettei tarvitse paksussa lumessa möhjystää.”

Hyvin petoja saatiinkin tapetuiksi. Vielä 1879 tapettiin Turun ja Porin läänissä 115 sutta ja 33 ilvestä, Hämeen läänissä 59 sutta, 50 ilvestä ja yksi karhukin. Idässä Viipurin läänissä petoja oli selvästi enemmän ja siellä kaadettiin samana vuonna 56 karhuakin.

Tappiotkin olivat isoja. Vuonna 1879 pedot tappoivat Hämeen läänissä 152 hevosta, 331 lehmää ja 1624 lammasta.

Ihmisten kimppuunkin sudet kävivät. Tampereen Sanomissa kirjoitettiin 1867, että sudet olivat vieneet lapsia Hämeenkyrössä, Pirkkalassa ja Ylöjärvellä.

Maamiehen Ystävässä kerrottiin 1847, että sudet ovat vaarallisimmillaan järvien jäillä ja muilla aukeilla paikoilla talvisin: ”Hukat kulkevat suurissa joukoissa ja ovat niin rohkiat, että ihmistenki päälle käyvät ja jo tiettävästi monelta ovat ottaneet hengen, mutta kesällä ja metsäisillä paikoilla tavataan heitä harvoin enempää kuin kaksittain tai kolmittain.”

Suomessa susi on nyt ollut jo 40 vuotta rauhoitettu eläin, koska se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Luvanvaraisesti susia saa kuitenkin joskus metsästää.

kari.naskinen@gmail.com

Hiplaajapappi vihdoin oikeuteen

Lyonin kardinaali Philippe Barbarin sanoi lehdistötilaisuudessa 2016, että hiippakunnan pappiin Bernard Preynatiin kohdistetuista pedofiliasyytöksistä osa on juridisesti ”Jumalan armosta vanhentunut”. Tästä tulee ranskalaisen elokuvan nimi Jumalan armosta. Vaikka elokuva on osittain fiktiivinen, on tämä kardinaalin sanoma totta. Myöhemmin hän paikkasi sen verran, että myönsi ilmaisseensa asian kömpelösti.

Mitään uutta tämä katolisen kirkon pappien touhuilu ei enää ole. Vatikaanin omienkin selvitysten mukaan tällaisia hiplaajapappeja on ollut tuhansia. Vasta viime vuosina asia on kuitenkin otettu kirkon piirissäkin hieman vakavammin, koska julkisuuden paine on kasvanut.

Jumalan armosta sai ensiesityksensä Ranskassa 10.12.2018. Lyonin hiippakunta yritti oikeuden päätöksellä saada elokuvan esityskieltoon, mutta ei onnistunut. Elokuva Barbarinin ja Preynatin kiemurtelusta tosiasioiden edessä lisäsi kohua, ja maaliskuussa 2019 Barbarin tuomittiin puolen vuoden ehdolliseen vankeuteen siitä, ettei hän ollut hoitanut Preynatin törkyjuttua kuntoon.

Barbarin oli noudattanut edeltäjiensä tapaa. Myös kardinaalit Albert Decourtray ja Louis-Marie Billé tiesivät Preynatista, mutta antoivat tälle vain lieviä hiippakunnallisia rangaistuksia. Sellainen on esimerkiksi, että siirretään huono pappi vähäksi aikaa johonkin toiseen seurakuntaan, niin eiköhän se asia siitä taas rauhoitu.

Barbarinin tuomion jälkeen Lyonin hiippakunta vihdoin vei Bernard Preynatilta (kuva vieressä) papinoikeudet. Siviilioikeuteen tapaus on kuitenkin menossa vasta vuoden 2020 alussa.

Francois Ozonin ohjaamassa elokuvassa ei ensisijaisesti käsitellä papin lapsiin sekaantumista sinänsä, vaan keskeinen aihe on se, miten nämä lapset myöhemmässä elämässään asiaan suhtautuvat. Monen mieltä ne painavat, mutta vaikka tuntee itsensä uhriksi, niin samalla kokee pedofiilin käsiin joutumisen niin noloksi ja häpeälliseksi, että siitä on mieluiten ihan hiljaa. Yksi mies kuitenkin päättää ryhtyä taisteluun pedofiilipappiaan vastaan ja saa lopulta aikaan ison julkisuuden, joka tavallaan huipentui tähän Ozonin elokuvaan.

Preynat oli pedofiilihomona käyttänyt poikia hyväkseen partioleireillä jo 1970-luvun lopulta alkaen. Uhreja on toistaiseksi löytynyt noin 70. Nyt Preynat on 72-vuotias. Kun kardinaali Barbarin sai tietoonsa Preynatin harrastuksen, hän siirsi tämän väliaikaisesti papiksi pieneen St. Josephin luostariin. Opiksi ja ojennukseksi riitti lisäksi, että Preynat tunnusti tekonsa ja rukoili anteeksiantoa Jumalalta.

Mistään pienestä hiplaamisesta ei kuitenkaan ollut kysymys, koska Preynat on saanut syytteet lapsiin sekaantumisesta ja raiskauksista. Ei selitetä, mitä raiskauksella tarkoitetaan, mutta mahtoiko raiskaamista olla esimerkiksi se, että partiopoika pantiin runkkaamaan pappia, jotta tämä sai orgasmin.

Yhdessä kohtauksessa Barbarin sanoo, ettei pedofiili-termiä pitäisi käyttää ollenkaan, koska sanan alkuperä on kreikan sanoista παῖς (lapsi) ja φιλία (rakkaus). Barbarinin mielestä pitäisi puhua pedoseksuaalista.

Vakava aihe siis, ja tärkein viesti elokuvassa on, että tällaisista tapauksista ei pidä vaieta, ei nuorena eikä vanhempana.

Jumalan armosta ei elokuvateoksena ole silti hyvä. Se jahnaa yhtä ja samaa tolkuttoman pitkään, reilusti yli kaksi tuntia. Lopputulos olisi luultavasti ollut parempi, jos olisi tehty suoraan tunnin pituinen dokumenttielokuva. Nyt esimerkiksi puolet elokuvan alusta on melkein pelkästään vanhojen kirjeiden ja uudempien sähköpostien lukemista ääneen.

Yllättävää tämä Ozonin elokuvan draamallinen tylsyys on varsinkin siksi, että hänen aiemmat elokuvansa viime vuosilta ovat olleet monipuolisesti hyviä, muutama oikein erinomaisiakin. Parhaiten niistä ovat jääneet mieleen 2010-luvulla valmistuneet Potiche – aivovaimo, Vieras talossa, Isabelle nuori ja kaunis sekä Frantz.

Jumalan armosta ei pääse lähellekään Tom McCarthyn kaksi Oscaria saanutta Spotlightia (2015), joka kertoo katolisen kirkon pedofiiliskandaalista Bostonissa 2003.

kari.naskinen@gmail.com

Montteerattu vallankumous

Kesällä 1926 oli Sergei Eisenstein kuvaamassa NKP:n keskuskomitean tilaamaa elokuvaa maanviljelyskolhoosilla. Työ jäi kuitenkin kesken, kun tuli tärkeämpi tehtävä: syksyllä 1927 tulisi kuluneeksi kymmenen vuotta vallankumouksesta ja sitä juhlistamaan piti saada myös elokuva. Tekijäksi määrättiin tietenkin Eisenstein, joka kahden suurenmoisen elokuvansa Lakon ja Panssarilaiva Potemkinin ansiosta oli noussut elokuva-alan tärkeimmäksi henkilöksi Neuvostoliitossa.

Eisenstein sai vapaat kädet ja vapaan budjetin tehdä elokuva. Komea siitä tulikin. Avustajiakin oli joukkokohtauksia varten ehkä 100 000 ihmistä. Kuvauksia tehtiin paljon Leningradissa, ja myöhemmin jotkut sanoivat, että kaupunki kärsi Eisensteinin kuvauksista enemmän kuin vallankumouksesta.

Kun elokuva Lokakuu oli jokseenkin valmis marraskuun alkupäivinä, ilmestyi leikkaushuoneeseen itse Stalin. Hänellä oli varsinaisesti yksi kysymys: näkyykö kuvissa Trotski? Eisenstein vastasi, että kolmessa kohtaa Trotski näkyy. Ne piti poistaa.

Ensiesitys oli kutsuvieraille 7.11.1927 Bolshoi-teatterissa. Se sai paljon ylistystä, mutta kritiikkiäkin tuli. Merkittävä vallankumousrunoilija Vladimir Majakovski moitti Leniniä näytellyttä Vasili Nikandrovia, joka Majakovskin mielestä esitti enemmän Leninin patsaita kuin Leniniä ihmisenä. Viikkoa aikaisemmin oli tullut ensi-iltaan Boris Barnetin ohjaama elokuva Moskova lokakuussa, jossa Nikandrov myös oli Lenininä, ja teatterissakin hän oli ollut samassa roolissa yhdennäköisyytensä ansiosta.

Leninin puoliso Nadezhda Krupskaja puolestaan moitti sitä, että Leninistä oli elokuvassa tehty kova touhottaja, jollainen Lenin ei ollut.

ISÄNMURHA

Sergei Eisensteinista on parhaillaan menossa luentosarja Helsingin yliopistossa, jossa sen järjestäjinä ovat venäjän kielen ja kirjallisuuden opintosuunta sekä Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen maisteriohjelma. Luennoitsijoina ovat venäläisen kulttuurin professori Tomi Huttunen ja elokuvatutkija Lauri Piispa.

Lokakuusta Huttunen otti heti esille sen alkukohtauksen, jossa hallitsijaa esittävän patsaan pää katkaistaan. Patsas ei kuitenkaan ole Nikolai II:n, vaan hänen isänsä Aleksanteri III:n.

”Kuvaako Eisenstein tällä isänmurhaa”, pohti Huttunen, mutta ei vastannut, vaan jätti kai analysoinnin opiskelijoille. Ehkä näin. Murhasiko Neuvostoliitto isänsä Venäjän?

Eisenstein kylläkin oli tuossa vaiheessa täysverinen kommunisti, joskin tilanteet myöhemmin muuttuivat. Hänen suhteensa neuvostovaltaan huipentui vallan ja itsevaltiuden analyysiin kolmiosaisessa Iivana Julmassa (1946-48), jossa Eisenstein toi hyvin selvästi esille sekä Kristuksen että Antikristuksen. Yksi Iivana Julman avainrepliikki on: ”Valtakunta ilman pelkoa on kuin hevonen ilman suitsia.”

Tästä ei tietenkään hyvää seurannut. Loistavan vastaanoton ja Stalinin palkinnon saaneen ensimmäisen osan jälkeen Iivana Julman kakkososa hyllytettiin ja keskeneräiseksi jäänyt kolmas tuhottiin kokonaan.

MONTAASI

Lokakuu on hyvä elokuva myös Eisensteinin kehittämän montaasitekniikan kannalta. Jo tsaarin patsaan turmeleminen esittää montaasin perusidean, jossa yksi kuva (otos) ei vielä riitä, vaan katsojan lopullinen tajunta syntyy ja hän saa mieleensä ”uuden kuvan”, kun otoksia rinnastetaan toisiinsa. Lokakuun alussa tämä synteesi saadaan aikaan, kun patsaan vielä ehjänä olevan pään perään tulee otos viikatteista.

Huttunen teki yhteenvedon siitä mitä Eisenstein tällaisella ”intellektuaalisella montaasillaan” tarkoitti:

- Muodostetaan epäjatkuvuus ja konflikti.
- Dynaamisesti ymmärrettävä taideteos on kuvien ”tulemisen” prosessi katsojan tunteiden ja järjen avulla.
- Elokuvan ydintä ei pidä etsiä otoksista, vaan otostenvälisistä suhteista, kuten ei historiassakaan yksilöistä, vaan luokkasuhteista jne.
- Montaasi on erottavista osista muodostuva kompositioperiaate, joka perustuu tekijän fragmentaation ja katsojan integraation vuorottelulle.

Huttunen vertasi montaasia myös ideogrammiin, jossa kaksi kuvaa rinnakkain tarkoittavat jotain muuta kuin ne erikseen.

”Montteerattu vallankumous”, sanoi Piispa Eisensteinin Lokakuusta.

Eisenstein ei varsinaisesti ollut montaasin keksijä, vaan koko käsitteen isänä pidetään samanikäistä elokuvaohjaajaa ja teoreetikkoa Lev Kuleshovia, joka oli tehnyt ensimmäiset elokuvansa jo viisi vuotta ennen Eisensteinia. Montaasin kuitenkin jalosti ja teki elokuvapiireissä tunnetuksi nimenomaan Eisenstein suurilla elokuvillaan.

AISENSTEIN

Mielenkiintoinen tieto Huttusen luennolla oli, että Sergei Eisensteinin isän Mihailin sukunimi oli alunperin kirjoitettu A-kirjaimella: Михаил Айзенштейн.

Mihail Eisensteinin suku oli kotoisin Saksasta, mutta Mihail oli syntynyt Pietarissa 1867. Hän teki elämäntyönsä pääasiassa Riiassa arkkitehtinä ja insinöörinä. Hänen suunnittelemiaan taloja on Riiassa edelleen useita.

Vuonna 1915 hänet nimitettiin Nikolai II:n hovin rakennustaiteelliseksi neuvonantajaksi. Vuoden 1917 alussa Mihail Eisenstein anoi itselleen perinnöllistä aatelisarvoa, jonka ehtikin saada ennen vallankumousten alkamista.

Käytännössä aatelisarvo tarkoitti sitä, että Mihail Eisensteinia piti puhutella ”Teidän ylhäisyydekseen”. Koska aatelisarvo oli perinnöllinen, se koski myös hänen poikaansa, mutta Stalin ei varmaankaan aatelispuhuttelua noteerannut.

kari.naskinen@gmail.com

Maksalaatikkoa ilman maksaa

Demarien, kommunistien ja vihreiden hallitusohjelman ykkösasia on maapallon ilmaston parantaminen. Koska Kiina ja Intia eivät siihen pysty, on meidän hoidettava asia kuntoon.

Kasvihuonekaasujen ilmastovaikutusta mitataan suureella, josta käytetään vaikeaa termiä hiilidioksidiekvivalentti. Se on ilmastotieteessä sellainen suure, joka kuvaa ihmisen tuottamien kasvihuonekaasujen ilmastoa lämmittävää vaikutusta. Päästöistä puhuttaessa hiilidioksidiekvivalentit ilmaistaan massana (esim. kg) siten, että muiden kasvihuonekaasujen vaikutus on muunnettu tietyillä kertoimilla vastaamaan hiilidioksidin ilmastovaikutusta. Maailmanpankin tilaston mukaan kymmenen suurinta kasvihuonekaasujen tuottajaa ovat hiilidioksidiekvivalenttikilotonneissa laskien:

Kiina 12 500 000
USA 6 400 000
EU-alue 4 800 000
Intia 3 200 000
Brasilia 3 000 000
Venäjä 2 900 000
Japani 1 500 000
Kanada 1 100 000
Kongo 850 000
Indonesia 800 000

Suomen lukema on 56, mikä tarkoittaa, että Suomen osuus maapallon kasvihuonekaasupäästöistä on 0,1 prosenttia.

Tuosta promillesta on Suomessa liikenteessä olevien henkilöautojen päästöjen osuus 9 prosenttia – menee jo niin pieneksi luvuksi, ettei sitä tähän kannata edes panna.

Liikenneministeri Sanna Marin on hallituksen puolesta sanonut, että yhä useamman ihmisen on valittava yksityisautoilun sijaan joukkoliikenneväline. Kun en toistaiseksi ole tätä vaihdosta tehnyt, aiheutin eilen Helsingissä käydessäni maapallon ilmastoon 30 kilon pakokaasupäästöt. Jos olisin tehnyt reissun linja-autolla, jossa olisi matkustanut 30-40 muuta ihmistä, olisin laskennallisesti aiheuttanut 12 kilon päästöt. Jos omassa autossani olisi ollut toinenkin henkilö, olisivat henkilökohtaiset päästöni olleet vain 15 kiloa. Jos taas linja-autossa olisi ollut vain 20 matkustajaa, olisi heidän päästönsä per nuppi olleet samaa luokkaa kuin minulla henkilöautossa. Kaupunkiliikenteessä linja-autot näyttävät usein ajavan paljon pienemmilläkin matkustajamäärillä.

Harvaan asutussa maassa ei eletä todellisuudessa, jos tavoitteena pidetään yksityisautoilun oleellista vähentämistä eli rajoittamista tietullien ja muiden käyttömaksujen korottamisen avulla.

Sähköautot kuitenkin sallittaisiin. Olisikin kova juttu, että suomalaiset siirtyisivät sähköautoihin, kun nyt liikenteessä olevien henkilöautojen keskimääräinen arvo on jossain 4000 euron paikkeilla. Tuntuu äkkipäätään pieneltä summalta, mutta ei se sitä ole, kun otetaan huomioon, että autokannan keski-ikä on noin 12 vuotta. Eli mistä rahat vaihtoautokauppaan sähköautojen hankkimiseksi?

Yhdistetty poltto- ja sähkömoottoriauto on jo selvästi fiksumpi ratkaisu. Näitä hybridiautoja varten ei tarvita erillisiä latauspaikkoja, eikä niiden ajomatka keskeydy virran katkeamiseen. Nature Research -tiedelehdessä oli kaksi vuotta sitten tutkimustulos, jonka mukaan hybridiautojen kokonaispäästöt ovat pienemmät kuin täyssähköauton. Tämä johtuu siitä, että sähköautojen akkujen valmistaminen aiheuttaa valtavasti päästöjä. Täyssähköauton elinkaari on tässä suhteessa niin erikoinen, että se on aiheuttanut kaupasta uutena ulos ajettaessa päästöjä yhtä paljon kuin tavallinen bensa-auto 100 000 km:n ajon jälkeen.

Koska muualla maailmassa kuitenkin ollaan meitä huonompia ihmisiä, laatii Suomen hallitus myös kansallinen ilmastoruoka-ohjelma, joka tähtää kulutetun ruuan ”ilmastojalanjäljen” pienentämiseen. Tulee mieleen ”ilmakitaran” soittaminen, jossa soitetaan ilman kitaraa. Maksalaatikkoa ilman maksaa.

kari.naskinen@gmail.com

Ricky Turnerin pitäisi olla taikuri

Englannissa on 20 prosenttia työntekijöistä ns. vaihtoehtoisten työjärjestelyiden piirissä, Yhdysvalloissa enemmänkin. Englantilaisen Ken Loachin elokuvassa Kiitos tilauksestasi työllistää Ricky Turner itsensä yrittäjänä tekemällä franchise-sopimuksen postipaketteja kuljettavan firman kanssa. Rickystä ei siis tule kuljetusfirman työntekijä, vaan pääsee ”messiin”, kuten firman työnjohtaja asian ilmaisee. Suomessakin tällaisia itsensä työllistäjiä on 7-8 prosenttia duunareista.

Ken Loach (83) ei ehkä ole proletariaatin diktatuurin kannalla, mutta voimakkaasti hän muutosta yhteiskuntaan elokuvissaan vaatii. Edellisessä elokuvassa Minä, Daniel Blake (2016) oli syytettynä julkishallinnon byrokratia, joka murskasi alleen kaiken inhimillisen ymmärryksen vaikeuksien kanssa tuskailevien ihmisten suhteen. Uudessa elokuvassa käsitellään sitä orjamaista tilannetta, jollaiseen itsensä työllistäjät voivat joutua.

Ricky Turner (Kris Hitchen) valitsee tämän ratkaisun itse. Hän ostaa osamaksulla pakettiauton ja kun tekee töitä 14 tuntia päivässä, niin kyllähän siinä lähemmäs elämän unelmien toteutumista luulisi pääsevän. Mutta annas olla, kun tulee tilanteita, joissa tarvitsisi apua tai edes joustoa. Ei puhettakaan. Heti ensimmäisen ongelman kohdatessa työnjohtaja vastaa: ”Sehän on sinun ongelmasi, se on sinun firmasi, hoida asia.”

Daniel Blaken tapaus oli raivostuttava, koska esim. työvoimatoimiston byrokratian voisi hyvällä tahdolla hoitaa kuntoon vaikka heti. Ricky Turnerin tapaukseen katsoja suhtautuu hieman toisella tavalla: Ricky on mukana vallitsevassa järjestelmässä, joka on juuri tällainen, eikä se ole helposti muutettavissa.

Rickyllä ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa, ei työsuhdeturvaa, ei työaikoja, ei lomia, ei työterveyshuoltoa eikä työnantajan vakuutuksia, ei mitään. Jos sairastuu, on itse hommattava tuuraaja, mutta jos ei onnistu, siitä joutuu korvausvelvollisuuteen. Apua ei saa myöskään ay-liikkeeltä, koska tällaisilla itsensä työllistäjillä ei omia edunvalvontajärjestöjä ole.

Pelkästään tästä ei elokuvassa kuitenkaan ole kysymys. Katsojan ahdistusta lisää se, että asiat Rickyn kotonakaan eivät ole kunnossa. Vaimo on kodinhoitaja ja tekee myös 14-tuntisia päiviä. Yhteistä elämää ei aikatauluihin mahdu. Lisäksi teini-ikäinen poika pinnaa koulusta ja keskittyy maalaamaan graffiteja kulutusyhteiskuntaa vastaan. Kun isä vaatii pojan menevän kouluun joka päivä, poika raivostuu, koska isä rajoittaa hänen elämäänsä.

Pirstaloituvan työelämän ja itsensä työllistämisen kasvun myötä elinkeinoelämän ja Suomenkin hyvinvointivaltion rakenteet saattavat muuttua toisenlaiseen suuntaan. Uhkana on, että eriarvoistuminen kasvaa. Varmaa joka tapauksessa lienee, että muutos on pysyvä. Sitran 2017 tekemän tutkimuksen mukaan työelämä tulee jakautumaan kolmeen erilaiseen ryhmään: kunniallisiin puurtajiin, taipuisiin tekijätyyppeihin ja taikurien talouteen. Ricky Turner yrittää olla sekä kunniallinen että taipuisa, mutta selvitäkseen hänen olisi oltava myös taikuri.

Suomessa tällaisia taikureita on viime aikoina tehty mm. lehdenjakajista. Yrityselämälle tämä onkin tavoiteltava tila: jos palkkatyöntekijöitä ei olisi ollenkaan, vaan kaikki olisivat yhdenmiehen yrityksinä liikesuhteessa isoihin yrityksiin, ei elinkeinoelämän inhoamaa ay-liikettäkään enää tarvittaisi.

Sitran tutkimusraportin yhteydessä haastatellaan nettisivulla englantilaisen Royal Society of Artsin toimitusjohtajaa Matthew Tayloria, joka antaa tukensa Ken Loachin kuvaamalle järjestelmälle:

”Monille ihmisille joustavat työjärjestelyt voivat merkitä vapautta. Niin kauan kuin meillä on oikeanlaiset puitteet eikä ihmisiä riistetä, uskon, että joustavat työjärjestelyt ovat hyvä asia. On hienoa, jos ihmisillä on enemmän mahdollisuuksia itsenäiseen työskentelyyn. Jos voit tehdä työtä, antaa oman panoksesi ja olla samalla oman itsesi herra, monille ihmisille se merkitsee vapautta.” (Sitra 10.1.2017)

Aivan pölkkypää Sitran haastattelema Taylor ei sentään ole, sillä hänenkin mielestään itsensä työllistävillä ja itsenäisillä ammatinharjoittajilla on oltava vaikutusmahdollisuuksia ja tilaisuus neuvotella johdon kanssa tilanteestaan. Myös heillä on oltava oikeutensa.

Ammattiliitoilta tämä edellyttää uudistumista. Niiden on sovelluttava paremmin nykyaikaisten työntekijöiden elämään ja vastattava heidän tarpeisiinsa. Englannissa ollaankin jo luomassa freelancereille tarkoitettuja ammattijärjestöjä. Yhdysvalloissa tässä ollaan jo pitemmällä. Paljon pitäisi tehdä, jotta Ricky Turnerin kaltaiset taikurit saisivat edes jonkinlaista turvaa työssään.

Loachin tämäkin solidaarisuuselokuva on vakuuttava. Vaikea täältä merten takaa on silti tietää, millainen on todellisuus Englannin työelämässä, mutta selvää on, etteivät asiat ainakaan parempaan suuntaan ole kehittyneet, ei siellä eikä meillä.

Elokuvan alkuperäinen nimi on Sorry We Missed You. Tuo teksti on kuljetusfirman jonkin painetun lapun yläreunassa. Se on ehkä sellainen paketinsaajalle annettava lappu, jossa valitetaan jotakin viivästymistä tai muuta epäonnistumista. Elokuvan lopussa Ricky kirjoittaa tällaiselle lapulle kauniin viestin vaimolleen, jonka kanssa on edellisiltana riidellyt.

kari.naskinen@gmail.com