John le Carrén Viimeinen henkäys

WSOY:n Docendo-kustantamo on väkinäisesti sitonut John le Carrén (1931 - 2020) viimeisen romaanin nimen kirjailijan kuolemaan. Syksyllä 2021 ilmestynyt Silverview on nyt ilmestynyt suomeksi nimellä Viimeinen henkäys. Alkuperäinen nimi on suoraan kirjan oleellisesta sisällöstä, on MI6:sta eläkkeelle jääneen Lähi-idän analyytikon kotitalon nimi. Kirja on tuttua le Carréa, ja koska niin on, harmitttaa vain, että sivuja ei ole kuin 220. Kyllä juoni tulee peratuksi tälläkin sivumäärällä, mutta lukunautintoa saisi enemmän vaikka sata sivua suuremmasta kirjasta.

Tapahtumat sijoittuvat Pohjanmeren pieneen rannikkokaupunkiin, johon Lontoon pankkimaailmaan kyllästynyt Julian Lawndsley on muuttanut ja perustanut sinne kirjakaupan. Asiakaskuntaan liittyy pian puolalainen emigrantti Edward Avon, joka osoittautuu entiseksi kommunistiksi ja Britannian ulkomaantiedustelun entiseksi agentiksi. Avon on naimisissa sen Lähi-idän ekspertin Deborahin kanssa. Sitten MI6:ssa otetaan esille vanha kylmän sodan aikainen tietovuoto ja sitä alkaa selvittää MI6:n sisäisen turvallisuuden päällikkö Stewart Proctor, joka le Carrén lukijoille tuo mieleen George Smileyn. Niin käynnistyy taas tuttu sirkus: MI6, Whitehall, CIA, Pentagon, Nasa. Vuodon selvittäminen vie tutkinnan vanhaan kommunistiseen Itä-Eurooppaan ja Lähi-itään. Ensin le Carré tuttuun tyyliinsä pyörittää henkilöitä kuin kissaa kuuman puuron ympärillä, kunnes lukijallekin alkaa vähin erin palat loksahdella kohdalleen.

Tämän le Carrén 26. romaanin valmisti julkaistavaksi hänen poikansa Nick Cornwell, joka alkuperäisteoksen jälkisanoissa kirjoittaa, että prosessi oli hänelle "enemmän maalauksen retusointia kuin romaanin viimeistelyä". Lisäksi hän sanoo isänsä pidättäytyneen julkaisemasta kirjaa aikaisemmin, koska se "tekee jotain, mitä missään muussa le Carrén romaanissa ei ole koskaan ollut”: Silverview osoittaa MI6:ssa olevan erilaisia ryhmittymiä, jotka eivät aina ole ystävällisiä niitä periaatteita kohtaan, joita sen pitäisi vaalia – ”ja lopulta ei ole enää varmaa, voiko se oikeuttaa itsensä”, kirjoittaa Cornwell.

Koska osa tapahtumista sijoittuu kirjakauppaan, on puhetta myös kirjallisuudesta. Merkittävin teos on samoilla rannikkoseuduilla vaikuttaneen saksalaissyntyisen G.W. Sebaldin Saturnuksen renkaat (1995); Lawndsley ottaa kirjan salaperäiseen tapaamiseen tunnistamismerkiksi rintapieleen pantavan neilikan sijasta. Le Carré ei kerro Saturnuksen renkaiden sisällöstä, mutta siinä Sebald ottaa esille 1942-44 Jugoslaviassa tuhansia partisaaneja ja siviilejä teloittaneen Armeijaryhmä E:n, jonka tiedustelupalvelussa toimi nuori wieniläinen juristi Kurt Waldheim. Tekemistään muistioista tämä luutnantti sai Kroatian fasistijohtajalta Ante Pavelicilta hopeisen urhoollisuusmitalin. Sebald ei fasistiluutnantin nimeä mainitse, mutta kaikki tietävät, että kyseessä oli Kurt Waldheim.

The Guardian valitsi Silverviewin vuoden 2021 viiden parhaan jännityskirjan joukkoon. On tähän kuitenkin vielä todettava, että parhaimmillaan le Carré oli kuitenkin niissä romaaneissa, joissa liikutaan kylmän sodan jyrkässä ja jännittävässä vastakkainasettelussa, ja muutenkin kuin takautumina menneitä munauksia setviessä.

kari.naskinen@gmail.com

Koko Venäjä on kuin hieno kirsikkapuisto, jota kuitenkin odottaa pakkohuutokauppa

Kun nykypäivinä lukee vanhoja venäläisiä romaaneja tai katsoo näytelmiä, niistä automaattisesti tulee hakeneeksi yhtymäkohtia tai selityksiä Venäjän tämänhetkiseen tilanteeseen. Kajaanin kaupunginteatterissa menee parhaillaan Tshehovin Kirsikkapuisto, jossa ikuinen opiskelija Petja Trofimov sanoo: ”Koko Venäjä on meidän kirsikkapuistomme. Maa on suuri ja ihana, sen pinnalla on paljon ihmeellisiä paikkoja.” Näytelmässä tilanne ei kuitenkaan ole enää hallinnassa, Ljubov Ranevskajan iso tila on nimittäin ajautunut sellaiseen kuntoon, että edessä on pakkohuutokauppa. Putinin tavoin myös Ranevskajan rapistuneella tilalla naamiot riisutaan, mikä näytelmässä konkretisoituu kullankimalteisten ja muiden koreiden vaatekappaleiden riisumisella – samalla hallitsija menettää otteensa ja kulissitkin puretaan.

Vielä väliajan jälkeen kolmannen näytöksen alussa kartanon väki ja vieraat siellä tanssivat riehakkaasti diskovalojen ja -musiikin tahdissa. Pakkohuutokaupasta kyllä tiedetään jo, mutta ilo otetaan irti loppuun asti. Kun loppu sitten tulee ja kartano hiljenee, paljastuu kuitenkin, että vanha lakeija Firs on unohdettu ottaa mukaan, no olkoon, viimeinen sammuttakoon valot.

Venäläisten voimakas isänmaallisuus tiedetään. Kyllähän isänmaallisuus on ilmeisen yleistä kaikkialla, mutta Venäjällä siihen ovat aina liittyneet Venäjän suuruus ja mahtavuus, ja tästä kumpuava ylpeys isänmaasta tunnetaan. Viisi vuotta Pariisissa asuttuaan Ranevskaja on näytelmän alussa juuri palannut kotiin ja kertoo: ”Luoja tietää, että minä rakastan kotimaatani, en voinut katsoa vaunun ikkunasta, itkin vain.”

Eikä hän voi mitenkään käsittää, että tilanteet ovat muuttuneet ja että pakkohuutokauppa on edessä. Miten on mahdollista, että vaikka kuvernementin ainoa mielenkiintoinen ja huomionarvoinen asia on heidän kirsikkapuistonsa, niin nyt se pitäisi myydä, ja kaiken lisäksi uusi omistaja hakkaisi kirsikkapuut nurin ja pilkkoisi koko tilan huvilatonteiksi? Ranevskajan veli Gajev muistuttaa tähän, että ensyklopedisessä kirjassakin tämä kirsikkapuisto mainitaan. Myös 87-vuotias Firs puhuu menneistä suuruuden ajoista: ”Kuivattuja kirsikoita lähetettiin kuormakaupalla Moskovaan ja Harkovaan. Siitä tuli rahaa! Ja kuivatut kirsikat olivat siihen aikaan pehmeitä, mehukkaita, makeita, tuoksuivat… Silloin osattiin konstit...”

Tämä Tshehovin viimeinen näytelmä (1904) on komedia, mutta kyllä se tietenkin tragediakin on. Tshehov oli maaorjan pojanpoika, ja näytelmä kertoo ajasta, jolloin keisari Aleksanteri II:n julistuksella 1861 oli maaorjuus jo lopetettu ja olosuhteet olivat muuttuneet joidenkin aatelisten osalta vaikeiksi, koska maatiloja oli vaikea hoitaa ilman orjatyövoimaa. Monet jäivät kirsikkapuiston omistajien tavoin haikailemaan vanhaa ja ihmettelemään uuden ajan kolkkoutta. Radikaali uudistus ei onnistunut eriarvoisuuden tasoittamisessa, vaan tuntui, että kukaan ei ollut kovin tyytyväinen. Näytelmä kuvaa illuusioiden häviämistä ja tunnetta siitä, että elämä on muuttunut turhanpäiväiseksi. Nyky-Venäjällä toteutettiin radikaali uudistus 30 vuotta sitten ja taas ovat illuusiot romahtaneet.

Kajaanissa Kirsikkapuiston ohjasi ”lopputyönään” teatterinjohtaja Helka-Maria Kinnunen, joka tänä syksynä siirtyi johtajaksi Lappeenrannan kaupunginteatteriin. Totutusta poikkeava elementti on koreografisen liikekielen ottaminen mukaan; tuntuu aluksi turhalta kikkailulta, mutta lopulta tällainen synkronoidun liikkeen sitominen tapahtumiin luo kartanon saliin sen yhteishengen, jota vaikeina aikoina tarvitaan, vaikka ei se lopulta sittenkään auta pelastamaan tuholta. Uutiset nyt Moskovasta kertovat, että yhteisen koreografian kanssa on vaikeuksia. Pilkotaanko Venäjäkin pienemmiksi tonteiksi?

Kolmella vierailijalla pienemmissä rooleissa täydennetty Kajaanin näyttelijäryhmä on tehnyt erinomaisen esityksen. Nimistä otan tässä esille sisäkkö Dunjashan roolin tekevän Salla Loperin, joka viime kesänä sai Iida Aalberg -säätiön näyttelijäpalkinnon Tampereen Teatterikesän avajaisissa. Sikäli mielenkiintoinen tapaus, että 2018 hän otti rohkeasti paikan Kajaanista valmistuttuaan teatteritaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisestä koulutusohjelmasta. Kirsikkapuiston pääroolissa Ljubov Ranevskajana on 15 vuotta jo Kajaanissa näytellyt Satu Turunen. Viisi vuotta vieraassa maassa asuneena Ljubov Anrejevna tuntee rajusti sen, miltä paluu Äiti Venäjän syliin tuntuu: ”Minä en voi istua, en malta… En kestä tätä iloa.” Kun tällaisen kotiinpaluun ja valtavan liikutuksen jälkeen todellisuus kohta pläjähtää päälle, ei voi oikein ymmärtää.

Jotain ei myöskään Anton Tshehov ymmärtänyt tai kestänyt. Kun Kirsikkapuisto ensimmäisen kerran esitettiin Moskovan Taiteellisessa Teatterissa Konstantin Stanislavskin ohjaamana, saapui Tshehov esitystä katsomaan vasta väliajan jälkeen kesken kolmannen näytöksen, nousi toisella väliajalla lavalle kumartamaan ja poistui teatterista ennen esityksen päättymistä.

kari.naskinen@gmail.com

Myös teatteri ja kirkko tarvitsevat työhyvinvointiohjausta

Ryhmäteatterin uusi näytelmä Vaellus lähtee liikkeelle monille tutusta tilanteesta, työhyvinvointipäivän tai työkyvyn ylläpitoon ja terveyden edistämiseen tähdätyn virkistyspäivän alkamisesta. Karunlahden seurakunnan kuusi työntekijää ovat kirkkoherran ja työhyvinvointiohjaajan johdolla lähdössä vaellukselle Lappiin. Myös kirkon väki tarvitsee välillä arkityöstä irtautumisia – tai ehkä juuri he –, koska tällaisiin ”hyviin ihmisiin” kohdistuu tavallista enemmän paineita. Anna Krogeruksen näytelmässä seurakunnan työntekijät ovat työstään rasittuneita ja hetkellistä irrottelua kaipaavia siinä missä muutkin. Mukana on painava ristikin jonkinlaisen pyhiinvaelluksen symbolina, mutta muuten henkilöstö- ja muut ongelmat ovat samanlaisia kuin työyhteisöissä yleensäkin, on johtamis-, kommunikaatio- ja motivaatio-ongelmia, ja rahaakin saisi olla enemmän.

Ero on vain siinä, että tilitoimiston tai putkiurakointiyrityksen vaelluksella ei valkoisen poron näkeminen aiheuttaisi samanlaista pelkoa kuolemanläheisyydestä kuin Karunlahden porukan keskuudessa. (Enkä minä muista yhtään työpaikan tyky- tai virkistyspäivää ilman kossua, jota karunlahtelaisten vaelluksella ei ole.)

Kymmenen vuotta sitten Ryhmäteatteri esitti Lauri Maijalan kirjoittaman Ylihuomenna hän tulee, ja Jeesushan sieltä Tallinnan-laivalta tuli kappelinrakennustyömaalle. Vaelluksessa ei Jeesusta näy, tai jos se on se poro – vai onko se sittenkin vain Mirjami Kuosmanen?

Käsiohjelmassa Anna Krogerus sanoo, että näytelmää kirjoittaessaan hän tuli tehneeksi tiliä omiin juuriinsa liittyvän kristillisen kulttuuriperimän kanssa, erityisesti suhteessa naisena olemiseen, alas painettuun naiselliseen voimaan ja seksuaalisuuteen. Ajankohtaisia aiheita jatkuvasti kirkossa.

”Ainakin Jeesus Kristus oli mies”, sanoo joku vaeltajista. ”Niin mutta miten se itse ajatteli”, toinen vastaa.

Pelkästään kirkkoa ja siihen sitoutuneita ihmisiä tämä tragikomedia ei kuitenkaan käsittele. Kun Ryhmäteatteri ja Anna Krogerus joulukuussa 2019 alkoivat kehitellä Vaellusta, hän ja näyttelijät irrottautuivat keskustelemaan asiasta. Tultiin jotenkin sellaiseen tulokseen, että teatterilla ja kirkolla ovat yhteiset juuret kristinuskoa ja länsimaista teatteria vanhemmissa rituaalikulttuureissa. Molemmat ovat olemassa tuodakseen yhteiskuntaan muitakin arvoja kuin rahan arvon, vaikka kumpikin ovat syvästi riippuvaisia talouden rakenteista.

Penkkirivejä yritetään täyttää sekä kirkoissa että teattereissa. Kirkosta eroaminen on lisääntynyt vuosi vuodelta ja koronavuodet ovat jättäneet teatterikatsomoihin loven, joka ei ainakaan lähivuosina ala täyttyä, kuten tuoreimmat tutkimustulokset osoittavat.

Anna Krogeruksen teksti käsiohjelmassa on harvinaisen perusteellisesti näytelmän sisältöä, myös vertauskuvallista, selittävä, niin että katsoja pääsee helpolla. Voi keskittyä hyvien näyttelijöiden hyvään esitykseen, eikä tarvitse koko ajan pohtia syntyjä syviä. Jotain keski-iän kriisistä kuitenkin jouduin pinnistelemään, vaikka sen vaiheen olen jo ohittanut, mutta omat arpensa se on jättänyt. Karunlahden seurakunnan vaeltajat ovat keski-ikäisiä, on paineita, on asioita hampaankolossa, on oman elämän ongelmakohtia ja kaikkea tätä tavallista. Omaa polkuaan on silti jatkettava eteenpäin, ei siinä auta edes ristin kantaminen, jos reitti ei muuten ole selvä. Reitiltä voi eksyäkin, eikä apua heti saa, kun kännykälle ei ole kenttää, kuten vaeltajat huomaavat. Eikö kukaan missään kuule? Kuka se joku olisi, joka kuulisi?

Henkilöt:
- Seurakunnan esihenkilö, kirkkoherra, josta tehty valitus tuomiokapituliin (Pihla Penttinen)
- Srk:n nuorisotyöntekijä (Santtu Karvonen)
- Srk:n kappalainen, joka on ohitettu virkanimityksessä (Robin Svartström)
- Srk:n suntio, joka ratkoo raamattuaiheisia sanaristikoita (Minna Suuronen)
- Epäpätevä vt. kanttori (Lassi Alhorinne)
- Työhyvinvointiohjaaja, jonka tehtäväksi piispa on antanut srk:n taloudenhoidolle asetettujen uusien tavoitteiden edistämisen tällä vaelluksellakin (Sari Mällinen).

Näytelmän on ohjannut Laura Jäntti (”Pelastuuko oma nahka ja jääkö kärsivän lähimmäisen Getsemane huomaamatta?”)

kari.naskinen@gmail.com

Muu maailma ihmettelee Venäjän, Ukrainan, USA:n ja Euroopan rauhantahdottomuutta

YK:n tämän vuoden yleiskokouksessa 20.-29.9. monet maat käyttivät puheenvuoroja neuvottelurauhan puolesta Venäjän ja Ukrainan sodassa. Ei kuitenkaan hyvältä näytä; Helsingin Sanomien pääkirjoituksessakin vannotettiin syyskuun piuolivälissä, että rautaa rajalle: ”sota voidaan ratkaista taistelukentillä” (HS 13.9.2022). Codepink-verkkosivustolla on otteita 67 puheesta, joista muutamia lainaan tähän Google-kääntäjää käytettyäni ja tekstejä lyhennettyäni.

Wang Yi (Kiinan ulkominsteri): ”Meidän on puututtava erimielisyyksiin rauhanomaisin keinoin ja ratkaistava kiistat vuoropuhelun ja neuvottelujen avulla. Kiina tukee kaikkia ponnisteluja, jotka edistävät Ukrainan kriisin rauhanomaista ratkaisemista. Kiireellisenä prioriteettina on käsitellä kaikkien osapuolten oikeutettuja turvallisuushuolia ja rakentaa tasapainoinen, tehokas ja kestävä turvallisuusarkkitehtuuri. Kehotamme kaikkia osapuolia estämään kriisin leviämisen ja suojelemaan kehitysmaiden laillisia oikeuksia ja etuja."

Subrahmanyam Jaishankar (Intian ulkoministeri): "Ukrainan konfliktin raivotessa meiltä kysytään usein, kummalla puolella me olemme. Vastauksemme on avoin ja selvä, Intia on rauhan puolella ja pysyy siellä. Me olemme YK:n peruskirjaa ja sen perusperiaatteita kunnioittavalla puolella. Me olemme sillä puolella, joka vaatii vuoropuhelua ja diplomatiaa ainoana ratkaisuna. Siksi on yhteisen etumme mukaista työskennellä rakentavasti sekä YK:n sisällä että sen ulkopuolella tämän konfliktin pikaisen ratkaisun löytämiseksi."

Alberto Fernandez (Argentiinan presidentti): ”Pysyvien haasteiden, kuten sodan, nälän ja inflaation, ratkaisemiseksi kaikki nyt riehuvat vihollisuudet on lopetettava, vuoropuhelun on vallittava ja rauha on palautettava Venäjän federaation sotilaallisen etenemisen jälkeen Ukrainan alueella. Haluan kiinnittää huomion yksipuolisten pakkokeinojen käyttöön. YK:n peruskirjan mukaan ainoat lailliset pakotteet ovat turvallisuusneuvoston asettamat kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tehtyjen päätösten täytäntöönpano.”

Jose Ramos-Horta (Itä-Timorin presidentti): ”Venäjän, Ukrainan ja Nato-maiden on nieltävä ylpeytensä, tarkistettava aiempi politiikkaansa, joka johti tähän keskinäiseen itsemurhaan, vetäydyttävä toistensa rajoilta, annettava ukrainalaisten rakentaa uudelleen maansa ja elämänsä, annettava venäläisten vetäytyä turvallisin mielin rajoilleen."

Gaston Alphonso Browne (Antiguan ja Barbudan pääministeri): ”Maailmaa ei nyt hallitse konflikti kehitysmaissa, vaan pitkälti kehittyneessä maailmassa, jossa konflikti on idän ja lännen kansojen välillä. Siksi meillä on oikeus vaatia kaikkia osapuolia - toisaalta Venäjää ja toisaalta Nato- ja EU-maita - käyttämään diplomaattisia voimavarojaan ja taitojaan tämän maailmanlaajuisesti heikentävän sodan lopettamiseksi.”

Abdullatif bin Rashid Alzayni (Bahrainin ulkoministeri): ”Nämä uhat pakottavat kansainvälisen kumppanuuden ja yhteisen koordinoinnin väistämättömyyteen sotien ja konfliktien lopettamiseksi, niiden ratkaisemiseksi vuoropuhelun ja rauhanomaisin keinoin sekä suurvaltojen rakentavalla yhteistyöllä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden saavuttamiseksii.”

Sheikh Hasina (Bangladeshin pääministeri): ”Uskomme, että vastakkainasettelu, kuten sota tai taloudelliset pakotteet, vastapakotteet eivät voi koskaan tuoda hyvää millekään kansakunnalle. Keskinäinen vuoropuhelu on paras tapa ratkaista kriisejä ja riitoja. Kehotan maailman omaatuntoa - lopeta asevarustelu, lopeta sota ja sanktiot. Varmista lasten ruoka, koulutus, terveydenhuolto ja turvallisuus. Luodaan rauhaa."

Gustavo Petro Urrego (Kolumbian presidentti): "Mitä hyötyä sodasta on, jos sen tarkoituksena on pelastaa ihmislaji? Mitä hyötyä Natosta ja imperiumeista on, kun uhkana on ihmisen älykkyyden loppuminen? Slaavilaisten kansojen on puhuttava keskenään ja maailman kansojen on aloitettava vuoropuhelu. Sota on ansa, joka saa aikaan ajan lopun suuressa järjettömyyden orgiassa."

Jean-Claude Gakosso (Kongon ulkoministeri); "Kun otetaan huomioon koko maapalloa uhkaava huomattava ydinkatastrofin vaara, ei ainoastaan konfliktin osapuolten vaan myös niiden ulkovaltojen, jotka voisivat vaikuttaa tapahtumiin rauhoittamalla tilannetta, pitäisi hillitä kiihkoaan. Niiden on lopetettava liekkien lietsominen ja käännyttävä pois turhasta voimasta, joka on tähän mennessä sulkenut oven vuoropuhelulta. Meidän kaikkien on välittömästi sitouduttava YK:n suojeluksessa oikeudenmukaisiin, rehellisiin ja reiluihin rauhanneuvotteluihin. Napoleonin Waterloon taistelusta 1815 ja Wienin kongressista lähtien tiedämme, että kaikki sodat päättyvät neuvottelupöytään."

Macky Sall (Senegalin presidentti ja Afrikan unionin pj.): "Vaadimme Ukrainan vihamielisyyksien lieventämistä ja lopettamista sekä neuvotteluratkaisua, jotta vältetään mahdollisesti maailmanlaajuisen konfliktin katastrofaalinen riski. Olen tullut sanomaan, että Afrikka on kärsinyt tarpeeksi historian painolastin alla; emme halua olla uuden kylmän sodan kasvualusta, vaan pikemminkin vakauden ja mahdollisuuksien napa, joka on avoin kaikille kumppaneille ja joka keskittyy molemminpuoliseen hyötyyn."

Pietro Parolin (Vatikaanin valtiosihteeri): ”Ukrainan sota on pahentanut jo globaaleja trendejä, mukaan lukien ruoan ja polttoaineiden hintojen nousu ja syrjäytymisen lisääntyminen. Konflikti on myös tuonut ydinvoiman eskaloitumisen riskiin, mikä on jäänyt suurelta osin julkisen tietoisuuden ulkopuolelle vuosikymmeniä. Ukrainan sota ei vain eikennä ydinsulkujärjestelmää, vaan asettaa meille ydintuhon vaaran joko eskaloitumisen tai onnettomuuden seurauksena. Ydinkatastrofin välttämiseksi on erittäin tärkeää, että konfliktiin ryhdytään vakavasti rauhanomaisen ratkaisun löytämiseksi.”

Mustafa Al-Kadhimi (Irakin pääministeri): ”Kriiseillä ja alueellisilla sodilla on seurauksia kaikkiin maailman maihin ja tavalliset ihmiset maksavat aina näiden sotien hinnan. Ne vaikuttavat kaikkiin elämän osa-alueisiin, erityisesti energiahuoltoon, ruokaan ja turvallisuuteen. Tästä syystä painotamme tarvetta löytää rauhanomaisia ja kestäviä ratkaisuja alueellisiin ja kansainvälisiin kriiseihin vuoropuhelun avulla ja välttää voimankäyttöä rauhan ja kansainvälisen turvallisuuden ylläpitämiseksi sekä maailmantalouden ja ihmiskunnan pelastamiseksi näiden seurauksilta."

kari.naskinen@gmail.com

Kansalainen/ääni vai dollari/ääni?

Neuvostoliitossa kehitetty marxismi-leninismi oli huono ideologia, varsinkaan ei se toiminut käytännön tasolla kansaa onnellistuttavasti. Edes todelliset marxilaiset eivät missään vaiheessa katsoneet, että Neuvostoliitto ja sen kumppanivaltiot olisivat olleet kommunistia yhteiskuntia sanan teoreettisessa tai filosofisessa meilessä. Niiden järjestelmä vääristi kuvaa Karl Marxin ajattelusta.

Marx oli niitä filosofeja, joiden kirjoituksista löydetään aina uutta tutkittavaa. Edelleen painetaan jatkuvasti kirjoja filosofien kirjoitusten tulkinnoista, Sokrateesta Hegeliin, Platonista Schopenhaueriin, eikä unohdeta myöskään Slavoj Zizekiä eikä Esa Saarista. Marx on kuitenkin siinä mielessä toisella tavalla kiinnostava, että hänen filosofiansa lähestyi hyvin konkreettisella tavalla niitä yhteiskunnallisia järjestelmiä, joista nykyajan keskusteluissakin on puhetta. Lenin oli vasta 12-vuotias, kun Marx kuoli, joten Marx ei Neuvostoliittoa ehtinyt kokea. Sosiologian professori Harri Melin Tampereen yliopistosta on sanonut, että eläessään Marx irtisanoutui monenlaisista ”marxismeista” ja että Marx olisi ollut koko tämän neuvostoliittolaisen puoluekommunismin armottomin kriitikko.

”Marxin tuotanto paljasti sen, minkä johdosta työväenluokka on alisteisessa asemassa, mutta hän ei määritellyt, miten hallinto ja talous olisi tarkalleen ottaen järjestetty kommunismissa. Marxin nimeen vannoneet vallankumoukselliset yrittivät keksiä vastauksen siihen kysymykseen vasta myöhemmin Venäjällä ja Kiinassa”, kirjoittaa Melin.

Uusin suomeksi ilmestynyt Marx-kirja on pitkänlinjan tutkijan ja toimittajan Pertti Honkasen Talouden punainen lanka - Marxin talousteoria ja nykyaika (Rosebud, 2022), joka käsittelee marxilaista talousteoriaa ja siihen liittyvää tutkimusta nykyajan kannalta. Honkanen väitteli valtiotieteen tohtoriksi 2007 aiheesta Työttömyys ja arvoteoria.

Honkanen ottaa esille myös kapitalismin kriisin, joka nyt uhkaa jopa demokratiaa. Kun taloudellinen eriarvoisuus muuntuu yleisemmäksi eriarvoisuudeksi, kuten tuntuvimmin USA:ssa, muistuttaa järjestelmä enemmän yksi dollari / yksi ääni -periaatetta kuin yksi kansalainen / yksi ääni -periaatetta. Tällaisen eriarvoisuuden kannattaja on Suomessa varsinkin Björn Wahlroos, joka kirjassaan Markkinat ja demokratia — loppu enemmistön tyrannialle (Otava, 2012) sanoo demokratiaa huonoksi järjestelmäksi. Erityisesti demokratiaan kuuluva äänestäminen on tehoton tapa päättää valtion toiminnasta. Kapitalistien markkinat sen sijaan ovat Wahlroosin mielestä ylivoimaisesti tehokkain tapa järjestää yhteiskunnan asioita.

Marxinsa hyvin tunteneet yhteiskuntakriitikot eivät pitäneet Neuvostoliittoa ja Itä-Euroopan sosialistivaltioita kommunistisina järjestelminä sanan teoreettisessa mielessä – vielä kauempana utopiaksi ymmärrettynä. Eikä marxismia voinut panna vastuuseen reaalisosialismin kielteisistä piirteistä, saati Stalinin kansanmurhasta.

Eikä Stalin marxismia arvossa pitänytkään. Tästä yhtenä osoituksena oli Marx-Engels-insituutin ensimmäisen johtajan David Rjazanovin teloittaminen 1938.

Honkanen luettelee erilaisia versioita reaalisosialismista: sotakommunismi, kasarmikommunismi, markkinasosialismi, Jugoslavian itsehallinnollinen sosialismi, Venäjän NEP-kausi, kuubalainen sosialismi, Kiinan markkinasosialismi, osuuskuntakokeilut. Nyt Pohjoismaissa on eräänlainen valtiososialismi, joka kriisien kohdatessa auttaa myös kapitalismin karikkoihin ajautuneita yrityksiä, kuten viimeksi koronavaikeuksien takia miljardeilla, ja seuraavaksi alkaa yritysten pelastaminen energiakriisistä.

Sosialismi puhtaampana sosialismina ei näillä näkymin ole realismia. Honkanen kuitenkin toivoo, että ihmiskunnan ja kansakuntien ongelmiin löytyy ratkaisu, joka yhdistäisi koetun sosialismin parhaat puolet pääoman vallan rajoittamisessa ja kumoamisessa, tasa-arvon ja demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisen sekä luonnonvarojen säästäväisen hyväksikäytön ja huolenpidon. Vain yhteen muotoon ei talouden ja tuotannon erilaisia organisaatiomuotoja ole supistettavissa, kirjoittaa Honkanenkin.

Sosialismi-sanalla on kuitenkin huono kaiku. Monien mielestä se tarkoittaa samaa kuin kommunismi. Kysymys on kuitenkin eri asioista, kuten jo Marx ja Engels kirjoittivat Kommunistisessa manifestissaan (1848). Siinä todetaan, että sosialisteiksi itseään nimittäneet olivat ”mitä kirjavin joukko erilaisia sosiaalipuoskareita, jotka lupasivat poistaa kaikenlaiset yhteiskunnalliset epäkohdat erilaisilla pienillä paikkauksilla vaarantamatta pääomaa ja liikevoittoja”. Sen sijaan kommunismilla tarkoitetaan järjestelmää, joka toteuttaa yhteiskunnan perinpohjaisen kokonaismuutoksen. Pilipalisosiaalidemokraattien tavoitteisiin ei tällainen kuulu.

Marx ja Engels eivät voineetkaan nimittää manifestiaan sosialistiseksi, vaan kommunistiseksi, koska halusivat erottua niistä sosiaalipuoskareista. Vuoden 1890 saksalaisen painoksen esipuheessa Engels muotoili jopa niin, että hänen kirjoittaessaan yhdessä Marxin kanssa manifestiaan ”sosialismi tarkoitti porvarillista liikettä ja kommunismi työväenliikettä”.

Jotenkin tuntuu, että nyt on menossa eräänlainen kapitalismin marxilainen vaihe: kun omat eväät eivät riitä, mennään veronmaksajien kukkarolle, koska on tällainen puolisosialistinen valtiollinen järjestelmä vallalla.

Talouden kriisit ovat osa Marxin teorioita. Sixten Korkman sanoo Marxin ymmärtäneen ”jo varhain, että kriisit eivät ole satunnaisia tai talouskehitykseen nähden ulkoisia, vaan ne ovat elimellinen osa kapitalistista järjestelmää, joka itse niitä synnyttää” (Marxin Pääoman ajankohtaisuus, TA-Tieto 2015).

Uusi Marx-teos on myös Jukka Heiskasen 40-sivuinen vihkonen Marxin uudet ulottuvuudet – niitä vanhoja unohtamatta (TA-Tieto, 2022). No ei unohdeta: ”Kapitalisti saa itselleen enemmän arvoa kuin mistä hän työvoimaa palkatessaan maksaa, mutta vaihdossa eli palkkaa maksettaessa tätä ei ole tapana huomioida. Lisäarvo vaikuttaa vahvasti koko yhteiskuntrajärjestelmän luonteeseen; ellei sellaista arvon lähdettä olisi, kapitalismi ei pysyisi pystyssä.”

Tällä kapitalistien keräämällä lisäarvolla maailmaa joka tapauksessa on rakennettu ja viety eteenpäin, hyvinvointia edistetty. Nyt vain on tultu sellaiseen pisteeseen, että liiallisuuksiin mennyt talouskasvu ja sen tuottama hyvä ovat lopulta kuitenkin tuhoamassa ihmisen elinympäristön.

kari.naskinen@gmail.com

Kolmas mies ja kolme kohtausta

Harvoin on elokuvan päähenkilö ollut niin vähän mukana kuvissa kuin on Harry Lime Kolmannessa miehessä (1949). Harry Lime on jäänyt sotien jälkeen raunioituneeseen Wieniin, jossa toimii mustanpörssin kauppiaana, väärennettyjen passien välittäjänä ja muutenkin huijarina. Sairaaloihin hän on myynyt laimennettua penisilliiniä, ja Englannin miehitysvyöhykkeen poliisi on tästä perillä. Harry Lime lavastaa itsensä kuolleeksi, joten näkösällä ei sovi olla. Ennen valekuolemaansa hän on kuitenkin kutsunut nuoruudenystävänsä Holly Martinsin Amerikasta Wieniin, ja Martinsin saavuttua alkaa etsintä, kun paljastuu, että haudassa ei olekaan Harry Limen ruumis.

Vasta elokuvan 65. minuutin kohdalla näemme Orson Wellesin esittämän Harry Limen ensimmäisen kerran. Myös Martins näkee, että Lime on elossa, mutta samantien Lime katoaa tämän lyhyen kohtauksen jälkeen. Sitten miehet kuitenkin tapaavat kunnolla 75. minuutin kohdalla Praterin huvipuiston kuuluisassa maailmanpyörässä. Kolmas Harry Lime -kohtaus alkaa 92. minuutilla, kun Martins ja Limen rakastettu Anna Schmidt odottavat häntä kahvilassa, jossa Martins ja Schmidt toimivat houkuttimina poliisin vain odottaessa Limen saapumista. Harry Lime tulee ja siitä alkaa 12 minuuttia kestävä lopun takaa-ajokohtaus Wienin viemäriverkostossa.

Vaikea oli Orson Wellesin tavoittaminen myös elokuvaa tehtäessä. Ohjaaja Carol Reed oli vaikeuksissa, sillä Welles hävisi välillä kuin Harry Lime. Suurin syy tähän oli, että Wellesillä oli vielä vähän kesken ohjaamansa ja näyttelemänsä Macbeth (1948). Sitä hän viimeisteli Hollywoodissa, mutta lisäksi hän luuhasi kesken Kolmannen miehen kuvausten Italiassa. Kolmannen miehen tuottajasta Alexander Kordasta elämäkertakirjan tehnyt veljenpoika Michael Korda kertoo värikkäistä tapahtumista Wellesin etsimisistä:

Alexander Korda pani veljensä Vincent Kordan ja minut hakemaan Wellesin Roomasta. Siellä Wellesin tiedettiin majoittuvan aina Grand Hoteliin, mutta siellä concierge kertoi, että Signor Welles oli juuri matkustanut Firenzeen. Siispä seuraavana aamuna junalla sinne, jossa Firenzen Grandin concierge puolestaan ilmoitti, että Welles oli lähtenyt Venetsiaan. Siellä isä ja poika majoittuivat Daniel-hotelliin ja taas sama juttu, kun concierge välitti heille Wellesin anteeksipyynnön siitä, että oli joutunut matkustamaan Napoliin. Tätä jatkui edelleen ja takaa-ajajat olivat koko ajan pykälän perässä, kun Welles oli jatkanut reissuaan Napolista Caprille ja sieltä Nizzaan. Lopulta Welles löytyi Nizzan länsipuolelta Cagnes-sur-Meristä, jossa hän oli juuri nauttimassa Provencen raakoja pieniä artisokkia tarjoiltuna anjoviskasteikkeen kera ennen bouillebassea ja grilattua kananapoikaa. Welles viittasi Kordat pöytäänsä, tilasi lisää ruokaa ja viiniä, ja sovittiin paluusta Wieniin seuraavana aamuna. Niin myös tapahtui ja Harry Limen seikkailut saatiin filmattua loppuun.

Orson Welles oli tällaisesta seuhtomisestaan huolimatta ahkera ja aktiivinen, käsikirjoitti ja ohjasi 54 vuoden aikana noin 70 elokuvaa ja näytteli 130 elokuvassa.

Kun nyt lueskelin kaikenlaista nippelitietoa Kolmannesta miehestä, niin yksi hauska yksityiskohta paljastui: kun Harry Lime yrittää päästä viemäristä takaisin kadulle, hän yrittää nostaa ulostuloaukon ritilää, mutta ei onnistu – näkyvät vain Harry Limen sormet, jotka todellisuudessa ovat Carol Reedin sormet.

kari.naskinen@gmail.com

Kaikkea muuta kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää

Otsikon sanonta on Lahden kaupunginteatterin näyttelijän Mari Naumalan kotisivujen mottona. Se on Minna Canthin kirjeestä lehtimiehelle ja näytelmäkirjailijalle Kaarlo Brofeldtille 1884. Mari Naumala esittää Minna Canthia näytelmässä Rouva C.

Eikä Minna Canthin elämä todentotta tylsää ollut. Näytelmässä käsitellään hänen elämäänsä Jyväskylässä 1863-80, jolloin hän aloitti siellä opiskelun opettajaseminaarissa. Kotoaan Kuopiosta lähtiessään Minna oli sanonut, että naimisiin hän ei mene ja opettaja hänestä tulee. Toisin kävi, opiskelut loppuivat skandaalimaisesti kihlautumiseen yhdeksän vuotta vanhemman luonnontieteen lehtorin Johan Canthin kanssa ja siitä alkoi kokonaan toisenlainen elämä.

Näytelmä on hyvä. Se perustuu Minna Rytisalon samannimiseen romaaniin (2018), joka on osittain tietokirjakin, mutta siinä on myös kuvitteellista aineistoa. Kirjaa en ole lukenut, mutta näytelmä joka tapauksessa laajentaa kuvaa Minna Canthista, jonka me yleisesti ottaen tietenkin tunnemme hänen näytelmistään ja tomerasta toiminnastaan naisasia- ja tasa-arvoliikkeen edistäjänä. Aina kirjailijan syntymäpäivänä 19.3. vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon lippupäivää.

Hienon roolityön tekee Lahden kaupunginteatterin uusiin näyttelijöihin kuuluva Mari Naumala, joka valmistui Teatterikorkeakoulusta teatteritaiteen maisteriksi 2017. Kaksi vuotta sitten Mari Naumala oli jo mukana Anni Kytömäen Kultarinta-näytelmässä, mutta nyt Minna Canthina hän tekee todellisen läpilyönriroolin. Mari Naumala on näyttämöllä koko ajan ja pitää kaikki langat käsissään niin kuin piti myös Minna Canth. Niin määrätietoinen Minna Canth oli, että pani miehensä ymmärtämään senkin, että oma talo on rakennettava, ja suunnitteli ja piirsi sen itse. Iso talo, kahdeksan huonetta lähelle Harjua; nykyisin sillä paikalla on matala kerrostalo Yliopistonkadun ja Kauppakadun välissä olevan korttelin läpi menevän Keskustien puistikon kyljessä.

Tilaa piti talossa olla, sillä lapsia oli alkanut tulla, lopulta viisi tyttöä ja kaksi poikaa. Se Heini Tolan dramatisoinnista jää kuitenkin uupumaan, että välillä Minnan jaksaminen oli täpäralla, kuten Minna Rytisalon kirjassa tulee esille. Jo ensimmäinen raskaus oli kurja juttu, oli pantu alulle jossakin Harjun rinteellä päättyen kuitenkin keskenmenoon. Mutta siis seitsemän lasta 14 vuoden aikana. Ei ihme, että Minna jollekin ystävälleen kirjoitti, että voimat tuntuvat loppuvan ja että onko Herra häneltä auringon pimittänyt. Oli sitä varmaan välillä poikki, kun auttoi myös miestään tämän oppikirjatöissä, oli alkanut kirjoittaa sanomalehtiin ja osallistui 1860-luvun nälkävuosina vähänosaisten kaupunkilaisten auttamiseen. Käsiohjelmassa ohjaaja Aino Kivi kirjoittaakin, että välillä Minnalla oli masennuskausiakin.

Pahin tilanne Minnalle tulee näytelmässä, kun hän käy vaivaistalossa ja näkee siellä kuolleita ihmisiä lian ja paskan seassa – ei kestä. Jossakin vaiheessa näyttämön takaseinälle heijastetaan tekstejä Minnan kirjoituksista, joissa proletariaatti-sanakin jo esiintyy.

Mari Naumala tekee tämän kaiken suurella intensiteetillä. Muutkin näyttelijät ovat rooleissaan erinomaisia, mutta he ovat kuitenkin alisteisia Minna Canthin vahvalle roolille. Ohjaaja Aino Kivi on tuttu kolme vuoden takaa Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä, paremmin toimii kuitenkin Rouva C. Nykyaikaankin on viittauksia: Minnalla on välillä Marimerkon vaatteita ja kotiapulaisella on sähkötoiminen rikkaimuri – niin että eivät asiat vieläkään kunnossa ole. Eivät yhtään häiritse kokonaiskuvaa. Pukusuunnittelija Laura Dammert kirjoittaa, että Marimekko-koltut tuovat mieleen keskiluokan, jonka ei tarvitse joka euroa venyttää ja jolla on varaa suosia suomalaista ja ostaa laadukasta. Yhdessä replikissä myös Minna Canth sanoo tämän ekologisuutta ja kotimaisuutta puolustavan näkökulman.

Minna ja Ferdinand Canth

Jyväskylän kaupunginteatterssa menee parhaillaan Suruttomat-musikaali, joka perustuu Minna Canthin näytelmään Työmiehen vaimo. Käsikirjoitus on Sirkku Peltolan, laulujen sanat Heikki Salon ja sävellykset Matti Puurtisen. Alkuperäisessä näytelmässä työmies-sana on vahvasti ironinen. Työmiesten vaimojen suruttomat miehet elävät kuin viimeistä päivää, ja heidän on vaikea sietää ulkoisesti köyhää arkea. Humala on tehokas keino paeta sitä.

kari.naskinen@gmail.com