Koko Venäjä on kuin hieno kirsikkapuisto, jota kuitenkin odottaa pakkohuutokauppa

Kun nykypäivinä lukee vanhoja venäläisiä romaaneja tai katsoo näytelmiä, niistä automaattisesti tulee hakeneeksi yhtymäkohtia tai selityksiä Venäjän tämänhetkiseen tilanteeseen. Kajaanin kaupunginteatterissa menee parhaillaan Tshehovin Kirsikkapuisto, jossa ikuinen opiskelija Petja Trofimov sanoo: ”Koko Venäjä on meidän kirsikkapuistomme. Maa on suuri ja ihana, sen pinnalla on paljon ihmeellisiä paikkoja.” Näytelmässä tilanne ei kuitenkaan ole enää hallinnassa, Ljubov Ranevskajan iso tila on nimittäin ajautunut sellaiseen kuntoon, että edessä on pakkohuutokauppa. Putinin tavoin myös Ranevskajan rapistuneella tilalla naamiot riisutaan, mikä näytelmässä konkretisoituu kullankimalteisten ja muiden koreiden vaatekappaleiden riisumisella – samalla hallitsija menettää otteensa ja kulissitkin puretaan.

Vielä väliajan jälkeen kolmannen näytöksen alussa kartanon väki ja vieraat siellä tanssivat riehakkaasti diskovalojen ja -musiikin tahdissa. Pakkohuutokaupasta kyllä tiedetään jo, mutta ilo otetaan irti loppuun asti. Kun loppu sitten tulee ja kartano hiljenee, paljastuu kuitenkin, että vanha lakeija Firs on unohdettu ottaa mukaan, no olkoon, viimeinen sammuttakoon valot.

Venäläisten voimakas isänmaallisuus tiedetään. Kyllähän isänmaallisuus on ilmeisen yleistä kaikkialla, mutta Venäjällä siihen ovat aina liittyneet Venäjän suuruus ja mahtavuus, ja tästä kumpuava ylpeys isänmaasta tunnetaan. Viisi vuotta Pariisissa asuttuaan Ranevskaja on näytelmän alussa juuri palannut kotiin ja kertoo: ”Luoja tietää, että minä rakastan kotimaatani, en voinut katsoa vaunun ikkunasta, itkin vain.”

Eikä hän voi mitenkään käsittää, että tilanteet ovat muuttuneet ja että pakkohuutokauppa on edessä. Miten on mahdollista, että vaikka kuvernementin ainoa mielenkiintoinen ja huomionarvoinen asia on heidän kirsikkapuistonsa, niin nyt se pitäisi myydä, ja kaiken lisäksi uusi omistaja hakkaisi kirsikkapuut nurin ja pilkkoisi koko tilan huvilatonteiksi? Ranevskajan veli Gajev muistuttaa tähän, että ensyklopedisessä kirjassakin tämä kirsikkapuisto mainitaan. Myös 87-vuotias Firs puhuu menneistä suuruuden ajoista: ”Kuivattuja kirsikoita lähetettiin kuormakaupalla Moskovaan ja Harkovaan. Siitä tuli rahaa! Ja kuivatut kirsikat olivat siihen aikaan pehmeitä, mehukkaita, makeita, tuoksuivat… Silloin osattiin konstit...”

Tämä Tshehovin viimeinen näytelmä (1904) on komedia, mutta kyllä se tietenkin tragediakin on. Tshehov oli maaorjan pojanpoika, ja näytelmä kertoo ajasta, jolloin keisari Aleksanteri II:n julistuksella 1861 oli maaorjuus jo lopetettu ja olosuhteet olivat muuttuneet joidenkin aatelisten osalta vaikeiksi, koska maatiloja oli vaikea hoitaa ilman orjatyövoimaa. Monet jäivät kirsikkapuiston omistajien tavoin haikailemaan vanhaa ja ihmettelemään uuden ajan kolkkoutta. Radikaali uudistus ei onnistunut eriarvoisuuden tasoittamisessa, vaan tuntui, että kukaan ei ollut kovin tyytyväinen. Näytelmä kuvaa illuusioiden häviämistä ja tunnetta siitä, että elämä on muuttunut turhanpäiväiseksi. Nyky-Venäjällä toteutettiin radikaali uudistus 30 vuotta sitten ja taas ovat illuusiot romahtaneet.

Kajaanissa Kirsikkapuiston ohjasi ”lopputyönään” teatterinjohtaja Helka-Maria Kinnunen, joka tänä syksynä siirtyi johtajaksi Lappeenrannan kaupunginteatteriin. Totutusta poikkeava elementti on koreografisen liikekielen ottaminen mukaan; tuntuu aluksi turhalta kikkailulta, mutta lopulta tällainen synkronoidun liikkeen sitominen tapahtumiin luo kartanon saliin sen yhteishengen, jota vaikeina aikoina tarvitaan, vaikka ei se lopulta sittenkään auta pelastamaan tuholta. Uutiset nyt Moskovasta kertovat, että yhteisen koreografian kanssa on vaikeuksia. Pilkotaanko Venäjäkin pienemmiksi tonteiksi?

Kolmella vierailijalla pienemmissä rooleissa täydennetty Kajaanin näyttelijäryhmä on tehnyt erinomaisen esityksen. Nimistä otan tässä esille sisäkkö Dunjashan roolin tekevän Salla Loperin, joka viime kesänä sai Iida Aalberg -säätiön näyttelijäpalkinnon Tampereen Teatterikesän avajaisissa. Sikäli mielenkiintoinen tapaus, että 2018 hän otti rohkeasti paikan Kajaanista valmistuttuaan teatteritaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisestä koulutusohjelmasta. Kirsikkapuiston pääroolissa Ljubov Ranevskajana on 15 vuotta jo Kajaanissa näytellyt Satu Turunen. Viisi vuotta vieraassa maassa asuneena Ljubov Anrejevna tuntee rajusti sen, miltä paluu Äiti Venäjän syliin tuntuu: ”Minä en voi istua, en malta… En kestä tätä iloa.” Kun tällaisen kotiinpaluun ja valtavan liikutuksen jälkeen todellisuus kohta pläjähtää päälle, ei voi oikein ymmärtää.

Jotain ei myöskään Anton Tshehov ymmärtänyt tai kestänyt. Kun Kirsikkapuisto ensimmäisen kerran esitettiin Moskovan Taiteellisessa Teatterissa Konstantin Stanislavskin ohjaamana, saapui Tshehov esitystä katsomaan vasta väliajan jälkeen kesken kolmannen näytöksen, nousi toisella väliajalla lavalle kumartamaan ja poistui teatterista ennen esityksen päättymistä.

kari.naskinen@gmail.com