Kokoomuksen maltillinen tie kärkeen

Aluevaalien voittajaksi nousi odotetusti Kokoomus. Vaikka se on eduskunnassa vasta kolmanneksi suurin puolue, on se mielipidekyselyjen mukaan tällä hetkellä edellä muita. Kokoomuksella on myös oma mies tasavallan presidenttinä.

Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 1907. Niissä SDP sai 80 paikkaa sekä Kokoomuksen edeltäjät Suomalainen puolue 59 paikkaa ja Nuorsuomalainen puolue 26 paikkaa. Kun lasketaan eduskuntapaikkojen määrät noista vaaleista vuoden 2019 vaaleihin, ovat kokonaismäärät seuraavat puolueiden nykynimillä:

SDP 2427
Keskusta 1594
Kokoomus 1451
Vasemmistoliitto 746
Rkp 643
Perussuomalaiset 210
Vihreät 125
Kristilliset 92

Kokoomuksen menestyksen yksi selittäjä on, että se on jokseenkin hyvin säilyttänyt maltillisuutensa. Se ei ole siirtynyt äärioikeistolaiseksi puolueeksi, vaikka läheltä piti 1933, jolloin se oli peräti vaaliliitossa fasistiseksi puolueeksi perustetun Isänmaallisen kansanliikkeen kanssa. Hyvin IKL pärjäsikin Kokoomuksen kyljessä saaden eduskuntaan 14 paikkaa. Maltillisuus ei tietenkään aina kata koko jäsenistöä eikä edes puolueen johtavia elimiä. Nytkin siellä on joissakin piireissä vahvaa halua kunnon yhteistyöhön äärioikeistolaisen Perussuomalaiset-puolueen kanssa.

Kansallisen kokoomuspuolueen perustivat joulukuuta 1918 Suomalaisen puolueen ja Nuorsuomalaisen puolueen ne jäsenet, jotka kannattivat Suomen muuttamista tasavallasta saksalaimieliseksi kuningaskunnaksi. Seuraava jako tapahtui, kun kokoomuslaisia siirtyi 1932 perustun IKL:n sinimustiin riveihin. Sieltä he palasivat Kokoomukseen, kun IKL pakkolopetettiin sotien jälkeen heti syksyllä 1944.

Vuonna 1958 syntyi kokoomuslaisista aineksista Suomen kristillinen liitto, jonka perustajat olivat tyytymättömiä Kokoomuksen maltilliseen politiikkaan. Vuonna 1974 Kokoomuksesta irtosi pieni siiventynkä, kun perustettiin Suomen perustuslaillinen kansanpuolue, joka myöhemmin vaihtoi nimensä Perustuslailliseksi oikeistopuolueeksi ja kuihtui lopulta pois.

Tuorein irtiotto Kokoomuksesta tapahtui, kun uusi Nuorsuomalaisten puolue pääsi puoluerekisteriin 1995. Se sai eduskuntaan kolme kansanedustajaakin, mutta kun 1999 tuloksena oli nolla, puolue lopetettiin.

Kokoomuslaisten ja sosiaalidemokraattien puoluekäsityksistä tohtorinväitöksen tehnyt Rauli Mickelsson on sanonut, että maltillisuuden lisäksi yksi pysyvistä piirteistä Kokoomuksessa on ollut ns. sivistysporvarismi: ”Kokoomuksessa on kunnioitettu koulutusta ja sivistystä halki vuosikymmenten, myös toisen maailmansodan jälkeen, vaikka tohtorikokoomuslaisten sijaan puoluejohtoon astuivat maisterikokoomuslaiset. Menestys ja sivistys ovat olleet kokoomuslaisuuden kulmakiviä. Kokoomuslaiset ovat ylpeitä menestyneistä puoluetovereistaan.”

Pelkkää auvoa ei Kokoomuksen tie kuitenkaan ole ollut. Muiden puolueiden tavoin silläkin on ollut omat sisäiset oppositionsa. Yhden sellaisen muodostivat 1970-luvun alussa ”remonttimiehet” kärjessään Ilkka Kanerva, Pertti Salolainen, Ilkka Suominen ja Juha Vikatmaa. Tuossa remontissa haluttiin puoluetta siirrettävän piirin verran keskemmälle, mikä tarkoitti suhteiden parantamisyritystä Neuvostoliiton kanssa ja Paasikiven - Kekkosen ulkopoliittisen linjan tukemista.

Kun Kokoomuksen politiikkaa nyt tarkastelee lehtiä lukemalla ja muutenkin pinnallisesti, niin ei siinä mitään kovin uutta ole. Kaikki mahdollinen pitäisi tietenkin yksityistää, veroja olisi alennettava, koska verotus on sosialismia, ja on julistauduttava Venäjän viralliseksikin viholliseksi Natoon liittymällä.

Mickelsonin kirjassa Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä (Vastapaino, 2007) on Suomessa perustetut puolueet jaettu lukumääräisesti aateryhmiin:

11 kommunistista, vasemmistososialistista, postkommunistista ja uusvasemmistolaista puoluetta
10 liberaali- ja vapaamielistä sekä ruotsinkielistä kielipuoluetta
7 keskusta-, agraari- ja agraaripopulistista puoluetta
6 kansallismielistä radikaali- ja äärioikeistopuoluetta
5 suomenkielistä kielipuoluetta sekä konservatiivi- ja keskustaoikeistopuoluetta
4 muuta populistipuoluetta
3 sosiaalidemokraattista puoluetta
3 eläkeläisten puoluetta
3 EU-vastaista puoluetta
2 ekologista, ympäristö- ja uuden politiikan puoluetta
2 Ruotsin vallan aikaista puoluetta.

Vuoden 2007 jälkeen tilanne on muuttunut äärioikeiston suunnalla. Puoluerekisterissä on nyt 22 puoluetta, uusimpina tulijoina mm. Eläinoikeuspuolue, Feministinen puolue, Kristallipuolue, Liike nyt, Piraattipuolue, Seitsemän tähden liike ja Siniset. Kummallisia - mutta aatteelisesta laajuudestaan huolimatta suomalaisissa puolueissa on paljon samaa, kun puhutaan suurimmista ja tärkeimmistä puolueista: ”Yksi yhdistävä piirre on yhteisöllisyyden korostaminen yksilökeskeisyyden kustannuksella”, kirjoittaa Mickelsson. Yksilökeskeisyyttä on kuitenkin pidetty hyveenä kokoomuslaisten piirissä 1960-luvun lopulta lähtien. Toisaalta Kokoomuksessa elää individualismin rinnalla vahvana suuntauksena kansallinen yhteisyys.

kari.naskinen@gmail.com

Vastakkainasettelun aika on aina

Vaalit ovat käynnissä, joten television Politiikka-Suomi-ohjelman viimeisen osan otsikko on taas ajankohtainen: Vastakkainasettelun aika on aina. Vaikka täällä maailman parhaassa maassa asiat ovat keskimäärin hyvin ja yhteistyökin sujuu, niin politiikassa ollaan silti aina napit vastakkain.

Näinä päivinä 40 vuotta sitten äänestettiin myös. Silloin oli asetelma Mauno Koivisto vastaan muut. Se oli vielä sitä aikaa, että ensin kansa valitsi 301 valitsijamiestä ja eduskunnan salissa nämä valitut ratkaisivat sitten asian lopulta. Koivisto voitti, kun Harri Holkerista ja Johannes Virolaisesta ei ollut kunnon vastusta.

Virolainen oli omalla vaalikampanjallaan yrittänyt hälventää vastakkainasettelua mainossanonnallaan ”Kokoava voima”. Turhaa tietenkin, koska ainoa kokoava voima oli tuolloin Koivisto. Eikä Virolaista vanhastaankaan tunnettu mitenkään kansaa yhteen kokoavaksi, päinvastoin hajottavaksi. Virolainen piti yllä vastakkainasetteluja maaseudun ja kaupunkien välillä sekä porvaripuolueiden ja vasemmiston välillä. Jo K.-A. Fagerholmin vähemmistöhallituksesta 1948-50 Virolainen sanoi, että ”mikään hallitus ei olisi kyennyt kuristamaan maatalousväestöä siinä määrin kuin suurpääoman tukema sosialistinen hallitus on tehnyt”.

Tuli Virolainen esille professori Laura Kolbelle tehdyssä 60-vuotisjuhlakirjassa Leivoksia, kaupunkilaisia ja sivistysaatteita (Kirjapaja, 2017). Siinä Virolaista käsittelee tämän elämäkerrankin kirjoittanut fil. tri Kati Katajisto. Virolainen oli Maalaisliitto/Keskustan tärkein aatteellinen kehittäjä Santeri Alkion jälkeen, eikä kaupunkien työläisten omaksuma sosialistinen oppi sopinut alkiolais-virolaiseen, yksilölähtöiseen moraalisäätelyyn. Virolainen kyllä tiesi kaikkien muiden tavoin SDP:n taistelun kommunisteja vastaan, mutta hän suhtautui silti epäillen siihen, eikä uskonut sosiaalidemokraattien hylänneen aatteellisissa ohjelmissaan sosialisointivaatimuksia.

Vasta peruskoulun aikaansaaminen helpotti Virolaista tässä vastakkainasettelussa. Peruskoulu pelasti maaseudun modernisaation tielle – ilman sitä olisi saman sukupolven kokemusmaailma revennyt kuiluksi. Lisäksi Kati Katajisto toteaa, että koulutuspoliittisen uudistuksen kokonaiskuva täydentyi Virolaistakin tyydyttäväksi hänen ponnekkaasti ajamiensa maakuntayliopistojen perustamisen myötä.

MAUNO KOIVISTO JA
PENTTI AALLONEN

Ennen presidentinvaaleja 1982 Mauno Koivisto kiersi maata valtavat yleisömäärät keränneissä tilaisuuksissa. Ennen niitä hän pelasi joissakin kaupungeissa myös lentopalloa. Tällaisen ottelun muistan Lahden Urheilutalon vanhalta puolelta, jossa Manun joukkue voitti paikallisista demareista kootun joukkueen selvästi.

Kovin vahvistus Manun Sikariporras-joukkueelle oli maajoukkuemies Pentti Aallonen, joka oli valittu vuoden lentopalloilijaksi 1963, 1964, 1968, 1970 ja 1971. Kova vahvistus oli niin ikään Lahden Kimmon Anneli Kostensalo. Vastapuolella pelasivat mm. Juhani Kivihalme, Pekka Koivisto, Juhani Melanen, Pentti E Rantanen ja Timo K. Tikka. Pallopoikana toimi Seppo Lindblom.

Ottelun ja Koiviston polska -vaaliviihdetapahtuman jälkeen Koivisto piti lehdistötilaisuuden LOK:n Jukola-ravintolan kabinetissa.

Koivisto oli tullut Lahteen jo edellisenä päivänä. Hän yöpyi Lahden teollisuusseuran omistamalla Seurahuoneella, vaikka Suomen teollisuuspiirit olivat haukkuneet Koiviston pahaksi sosialistiksi, jota ei pidä äänestää. Porvarit olivat tietenkin shokissa vaalien jälkeen. Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Eeva Rissanenkin kirjoitti tuloksen selvittyä, että ”ihan sama, oliko kysymyksessä Manu tai Tanu”.

Kommunisti Esko Seppänen taas kommentoi, että Koivisto on merkitön, sinivalkoinen tuote, jonka pakkauksesta ei selviä valmistaja, eikä siinä ole tuoteselostetta. Erittäin tehokkaaksi on Seppäsen mukaan osoittautunut Koiviston käyttämä pesuaine varsinkin punavärin poistamisessa (v)aatteesta.

Vaalien yksi erikoisuus oli, että SKDL:n puheenjohtaja Kalevi Kivistö uhmasi Tehtaankadun painostusta ryhtymällä presidenttiehdokkaaksi. Näin voi sanoa, että ainoat ei-suomettuneet puolueet olivat tuolloin SKDL ja George C. Ehrnroothin Suomen perustuslaillinen puolue.

kari.naskinen@gmail.com

Ingrid Bergman esittelee Napolin nähtävyyksiä

Lokakuun 1. päivänä 1954 tuli Rooman elokuvateattereihin kaksi uutuutta, Roberto Rossellinin Matka Italiaan ja Federico Fellinin Tie. Syyskuussa Fellini oli saanut elokuvastaan parhaan ohjaajan palkinnon Venetsian filmifestivaaleilla, joten Tie oli iso tapaus sitten Roomassakin. Rossellinin elokuva jäi selvästi toiseksi sekä kriitikoiden että yleisön taholta. Myöhemmin Matka Italiaan on saanut ymmärtävämpää arvostusta, mutta aika läyhänen tarina se joka tapauksessa on.

Lontoolainen aviopari Katherine ja Alex ajavat Bentleyllään pitkän matkan Napolinlahdelle, johon Alex on tullut myymään sedältään perinnöksi saamaansa taloa. Kahdeksan vuotta kestänyt avioliitto on kuitenkin kriisissä, joten elokuva keskittyy tähän ongelmaan. Elokuvan supertähti on Ingrid Bergman, joka tuohon aikaan oli naimisissa Rossellinin kanssa. Katherine tuntee avioliiton epäonnistuneen, kun lastakaan ei ole syntynyt. Napolin kaduilla liikkuessaan Katherinen kaipaus syvenee, kun hän näkee raskaana olevia naisia ja paljon lastenvaunuja työntäviä äitejä.

Bergmanin ja Rossellinin omaa avioliittoa tämä kertomus ei kuitenkaan ainakaan tältä osin sivua, sillä heidän lapsensa Isabella oli syntynyt 1952.

Rossellinin tuotannossa Matka Italiaan ei ole samalla tavalla merkkitapaus kuin hänen ns. neorealistisen kautensa voimakkaasti fasisminvastaiset elokuvansa heti sotien jälkeen. Realistinen lähestymistapa näkyy silti tässäkin elokuvassa, jota ei ole kuvattu studiossa, vaan kaduilla ja muilla todellisilla tapahtumapaikoilla. Ingrig Bergman liikkuu Napolissa tavallisten kadunkulkijoiden seassa ja kaupungin äänet kuuluvat. Ote on modernin rento, vaikka Katherinen suonissa jyskyttääkin. Voi kai sanoa, että tästä ei ollut enää pitkä matka Ranskan uuteen aaltoon, jonka alkupisteet olivat Francois Truffautin 400 kepposta (1959) ja Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon (1960). Näin Matka Italiaan näyttäytyy eräänlaisena siltana kahden tyylisuunnan välillä.

Italian matkailuministeriö ja Napolin matkailutoimisto olivat varmaan haltioissaan, sillä elokuva on kuin matkailumainos: Ingrid Bergman kiertelemässä Pompeijissa, Napolin arkeologisessa museossa, Apollon temppelissä, Fontanellan katakombeissa, Campi Flegrein palavilla rikkilähteillä ja taustalla näkyy tietenkin Vesuvius. Alex puolestaan piipahtaa ravintolassa, jonka ovenpielessä on laatta siitä, että ravintola on saanut Skål International -järjestöltä matkailualan palkinnon. Mikä lienee, mutta skål Ingrid Bergmanin kunniaksi.

Kun George Sandersin esittämä Alex häipyy pariksi päiväksi Caprille, Katherine viettää ne päivät Napolissa. Yhtenä päivänä menee ohi jonkun Don Pasqualen hautajaissaatto. Enempää ei selviä, mutta se on tuttu juttu, että säveltäjä Gaetano Donizetti asui Napolissa ja sieltä lähdettyään syntyi muutaman vuoden kuluttua ooppera Don Pasquale (1843). Suomen Kansallisoopperan ohjelmistoon se tulee taas 18.3., jos korona suo.

Elokuvan lopussa on isompikin kulkue, kun kaupungissa vietetään marttyyrikuoleman kokeneen pyhimyspiispan Januariuksen vuotuista muistojuhlaa. Tämä huipentaa myös Katherinan ja Alexin Napolin-matkan. He tajuavat tuon ison uskonnollisen tapahtuman aikana, että eikö tässä heidän kohdallaan sittenkin olla kovin vähäpätöisen asian kanssa tekemisissä. Vai tapahtuuko peräti ihme, kuten Napolin suojeluspyhimykseltä säilytetylle verelle, joka aina välillä muuttuu jähmettyneestä olomuodostaan nesteeksi? Halataan, elämä jatkuu. Nähdä Napoli ja kuolla. Niinhän Johann Wolfgang von Goethekin kirjoitti siellä 1787 oleskeltuaan, että Napoli on paratiisi, ja Ingrid Bergmanin tavoin hänkin kävi Pompeijissa ja Vesuviuksella.

Rauhallisen musiikin elokuvaan sävelsi ohjaajan kaksi vuotta nuorempi veli Renzo Rossellini ja sen esitti Rooman sinfoniaorkesteri.

kari.naskinen@gmail.com

Ilmastonmuutos johtaa vielä kansainvaelluksiin

Lämpötilat ovat Afrikassa nousseet nopeammin kuin maapallolla keskimäärin. Kuivuus on lisääntynyt ja ruokapula pahentunut. Tuoreessa ekologisten uhkien raportissa arvioidaan, että nykyisellä muutosvauhdilla yli puolet maailman väestöstä tulee kärsimään vesipulasta 20 vuoden kuluttua. Ruuasta tulee samassa ajassa olemaan pulaa 3,5 miljardilla ihmisellä (nyt 1,5 miljardilla).

Länsi-Afrikkaa käsittelevä tutkimus varoittaa meitä hyväosaisia, että jopa 32 miljoonan ihmisen on lähdettävä sisäiseen maanpakoon vuoteen 2050 mennessä, jos siellä ei pystytä edistämään ilmasto- ja kehitystoimia. Eikä sisäinen muuttoliike kaikkea ratkaise, vaan edessä ovat luultavasti laajemmatkin kansainvaellukset.

Amerikkalaisen Brookings-ajatushautomon Global Economy and Developement -ohjelman johtaja Brahima Coulibaly sanoo Suomen ulkoministeriön Kehitys-lehdessä (joulukuu 2021), että köyhyys on entistäkin afrikkalaisempi ilmiö: ”Kun 1970-luvun alussa 17 prosenttia kaikista maailman köyhistä asui Afrikassa, nykyisin tämä osuus on 70 prosenttia. Jos emme onnistu köyhyydenvastaisissa toimissa, vuonna 2030 lähes 90 prosenttia maailman köyhistä asuu Afrikassa.”

He asuvat ns. hauraissa valtioissa, joissa köyhyys korreloi myös erilaisten konfliktien kanssa. Kehitys-lehdessä kerrotaan, että hauraita maita uhkaavat nälän ja janon lisäksi aseelliset rettelöt ja poliittinen epävakaus. OECD:n määritelmän mukaan hauraita valtioita tai ympäristöjä on 57, joista äärimmäisen vaikeassa asemassa on 13: Burundi, Keski-Afrikan tasavalta, Kongon tasavalta, Somalia, Sudan, Etelä-Sudan, Tsad sekä Afrikan ulkopuolella Afganistan, Jemen, Irak, Syyria ja Haiti.

OECD:n jäsenmaat tukevat hauraita maita noin 60 miljardilla dollarilla vuosittain. Suomikin on lopettanut vähitellen kehitysyhteistyötä Latinalaisessa Amerikassa ja eteläisessä Afrikassa ja siirtänyt tukeaan hauraisiin valtioihin, kuten Afganistaniin, Somaliaan, Syyriaan ja Palestiinalaisalueelle. Suomen valtion kehitysapuun budjetoimat varat ovat 0,4 prosenttia bkt:sta eli YK:n asettamaa teollistuneiden maiden kehitysavun tavoitetta 0,7 prosenttia ei ole saavutettu. Muut pohjoismaat ovat jo ylittäneet tämän tavoiterajan.

Pelkällä kehitysavulla vaikeutuvaa tilannetta ei kuitenkaan ratkaista. Kansainvaelluksiin pitää varautua ja sillä tavalla, ettei ihmisiä kuole pakkaseen kuten tällä hetkellä Valkovenäjän ja Puolan rajalla.

kari.naskinen@gmail.com

Matti Lampainen, Leijona nro 27

Suomen jääkiekkomuseo on aateloinut 262 Leijonaa. Numero 27 on Matti Lampainen, joka tänään täyttää 90 vuotta. Tiedä häntä missä ”Päkä” nyt on, mutta kun viimeksi tapasin hänet Lahden torilla, kertoi asuvansa talvet jossakin etelässä ja käyvänsä kesäisin Lahdessa. Syntyisin Lampainen on Kanneljärveltä Karjalankannakselta, josta hän siirtokarjalaisena tuli vanhempiensa kanssa talvisotaa pakoon Tampereelle. Pelaajauransa Lampainen aloitti TBK:ssa 1940-luvun lopulla, jatkoi sitten Tapparassa ja Ilveksessä. Tampereella hän voitti viisi SM-kultaa, mutta sitten tuli muutto Poriin, jossa alkoi valmentaminen ja Suomen mestaruus RU-38:n kanssa 1967. Toisen valmentajamestaruutensa Lampainen otti Jokereissa, kun se voitti historiansa ensimmäisen mestaruuden 1973. Lampainen rakensi Jokereissa pitkälle viritetyn pelityylin, joka perustui taitokiekkoon HIFK:n silloisen rymistelypelin vastapainoksi.

Lahden Kiekkoreipasta Lampainen valmensi SM-liigassa 1976-78. Se oli sitä aikaa, kun Reippaan kärkinimiä olivat Jeff Boeser, Dave Conte, Mike Hyndman, Kari Eloranta, Yrjö Hakulinen, Matti Kaario, Hannu Koskinen, Erkki Laine, Pekka Laine, Olavi Niemenranta, Harri Toivanen ja kapteenina Ilpo Koskela. Tuttuja tekijöitä oli myös toimiston puolella, puheenjohtajana ensin Martti Mikkonen ja hänen jälkeensä Reino Launiemi, rahastonhoitajana Erkki Koskela, toiminnanjohtajana Jouko Elevaara ja hänen jälkeensä Jukka Elomaa.

Tuolloin kirjoitin jääkiekosta nimerkillä I.Sing ja tietenkin tutustuimme Lampaisen kanssa. Yhdessä haastattelussani 1978 Lampainen sanoi, että suomalaiset sopivat erinomaisesti joukkueurheiluun: ”Onhan se Suomen historiassa nähty, että joukkuehenkeä löytyy aina, kun sitä tarvitaan. Me on tapeltu Nuijasodat ja muutkin rähinät, enkä usko, että suomalaisten luonteesta puhti on tässä mielessä kadonnut.”

Samassa jutussa olin ottanut esille juuri aikaisemmin nuorten EM-kultaa voittaneen joukkueen valmentajan Alpo Suhosen, joka oli kertonut, että hänen valmentajanurallaan olivat tärkeitä vaikuttajia olleet teatteriohjaajat ja orkesterinjohtajat. Tähän Lampainen sanoi, että ei ollut saanut minkäänlaisia vaikutteita Lahden kaupunginorkesterin kapellimestarilta Urpo Pesoselta, mutta oli sen sijaan istunut paljon koripallo-otteluiden katsomoissa. Jääkiekko ja koripallo ovat nimittäin aika samanlaisia pelejä: ”Molemmissa on pieni pelialue ja kentällä vain vähän pelaajia yhtä aikaa. Olen saanut koripallosta eräitä tipsejä. Ne liittyvät esimerkiksi vartiointipeliin, miten toinen oman joukkueen pelaaja turvaa korintekijälle rauhallisen heittopaikan, tekee screenin.”

Pelaajana Lampainen oli vahva puolustaja. Kovan peruskuntonsa Lampainen hankki kesällä harrastamalla kilpapyöräilyä, oli jopa voittamassa Tampereen Pyörä-Pojille joukkuetakaa-ajon SM-kultaa 1955. Maajoukkueessa Lampainen pelasi seitsemät MM-kisat ja yhdet olympiakisat Squaw Valleyssa 1960. Jääkiekkoleijonaksi Matti Lampainen nimitettiin 1985. Näin lahtelaisittain osui silmiin tuota leijonaluetteloa tarkastellessani, että aakkosjärjestyksessä ennen Lampaista on Erkki Laine (nro 241) ja heti Lampaisen jälkeen Janne Laukkanen (nro 188).

kari.naskinen@gmail.com

Sveitsissä raha ei haise, eikä mikään muukaan

Jos korona suo, tulee Jyväskylän kaupunginteatteriin 29.1. sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin (1921 - 1990) Vanhan naisen vierailu. Tuttu näytelmä, josta on tehty muutama elokuvakin. Se on raaka kuvaus rahan kaiken voittavasta mahdista. Päähenkilö on miljardöörinä vanhaan kotikaupunkiinsa Gülleniin palaava Claire Zachanassian, jonka sukunimi koostuu kolmesta 1900-luvun suurrikkaasta Basil Zaharoffista, Calouste Gulbenkianista ja Aristoteles Onassiksesta. Vanha rouva on rikastunut ja tulee nyt Gülleniin, josta on hankkinut omistukseensa kaikki tehtaat ja kiinteistöt. Hän lupaa lahjoittaa 500 miljoonaa kaupungille ja toiset 500 miljoonaa jaettavaksi kaikkien Güllenissä asuvien perheiden kesken, jos joku tappaa hänelle 17-vuotiaana lapsen siittäneen miehen, joka kuitenkin kielsi isyyden ja lahjoi todistajat oikeudenkäynnissä. Claire leimattiin huoraksi, lapsi otettiin häneltä pois ja rutiköyhä Claire pantiin maantielle. Lopulta elämä kuitenkin muuttui, hän pääsi naimisiin öljylähteen omistajan kanssa ja sen jälkeen kahdeksan muunkin pohatan kanssa.

Sveitsissä raha ei ole koskaan haissut. Ehkä ei missään muuallakaan nykyisin. Raha on valtaa. Rikkaan kertomille vitseillekin pitää nauraa, koska ne ovat parempia kuin köyhän vitsit. Kun Jyväskylän teatterin innoittamana menin kirja-antikvariaattiin ja löysin sieltä kolme Dürrenmattin kirjaa, ne täydensivät erinomaisesti tätä kuvaa. Yksi kirja käsittää novellit Kuunpimennys ja Kapinallinen (Like, 2006). Niitä edeltävässä alkuselvityksessä Dürrenmatt sanoo isänsä, kirkkovaltuuston puheenjohtajan innostuneen Hitleristä ja niin teki koko Sveitsi. Toiseen maailmansotaan Sveitsi ei osallistunut, mutta auttoi kaikin tavoin natseja.

Sveitsin pankit pesivät natsi-Saksan varastamia omaisuuksia. Pankit ostivat tuhansia tonneja kultaa, joka oli viety miehitettyjen maiden pankeista ja keskitysleirien uhreilta. Kulta sulatettiin harkoiksi, joihin lyötiin Saksan keskuspankin leimat. Niillä Saksa osti raaka-aineita sotateollisuudelleen. Sveitsin keskuspankki SNB oli tuolloin Euroopan suurin kultakaupan keskus ja sodan aikana SNB vastaanotti 440 miljoonan dollarin arvosta kultaa, josta ryöstösaaliin osuudeksi arvioidaan 316 miljoonaa dollaria. Ilman Sveitsin pankkeja Saksa olisi romahtanut paljon aikaisemmin. Lisäksi junaliikenne ja muut tällaiset käytännön toimet pidettiin hyvässä kunnossa saksalaisten jeesaamiseksi. Hitlerin junat kulkivat vapaasti Gotthardin, Lötschbergin ja Simplonin halki Pohjois-Italian teollisuusalueelle.

Sveitsi osallistui Hitlerin operaatioihin myös juutalaisia maasta pois ajamalla, kuten Dürrenmatt kirjoittaa: ”Me juhlimme jälkeenpäin sankaruuttamme ja unohdamme uhrimme, ne juutalaiset, jotka me käännytimme rajoiltamme. He kuolivat maamme rajojen ulkopuolella. Meidän häpeämme ovat puhtaat kädet. - - - Fasismin mystinen kvasiuskonto lankesi hyvin vastaanottavaiseen maaperään talonpoikien ja porvariston piirissä, mutta se ei kyennyt horjuttamaan Sveitsiä riippumattomana valtiona yhtään enempää kuin stalinismikaan.”

Tällä Dürrenmatt viitaa siihen, että joissakin piireissä luonnosteltiin jo kommunististakin ohjelmaa, kun ennakoitiin Stalinin voittoa, vaikka se ei ilman länsivaltojen apua olisi onnistunutkaan.

Dürrenmatt kirjoittaa, että Saksan kansallissosialistien valtaannousu otti esikuvansa Venäjän vallankumouksesta. Niissä molemmissa käytettiin hyväksi kateutta: kommunismissa köyhien kateutta rikkaita kohtaan ja natsismissa kateutta niitä kansoja kohtaan, joilla oli kaikkea. Nämä molemmat uskonnot kehittivät lopulta vallanpitäjänsä, jotka muuttivat kateuden lamauttavaksi peloksi.

”Oli ehkä huonoa onnea sinänsä, että Hitler ja Stalin osuivat ajallisesti yhteen, että he ikään kuin synnyttivät toisensa”, pohtii Dürrenmatt. ”Stalinismissa omaksuttiin mahdollisimman onneton, keskiaikaiseen käsitetaikauskoon nivotutu muotonsa – sen rinnalle natsien hämärä mystiikka, väärin ymmärretty Nietzsche, puoliksi ymmärretty Klages, Goebbelsin retoriikka, Wagnerin mytologia jne.; kaikki tuo haudutettuna höyryäväksi puuroksi, jossa saattoi lämmitellä käsiä. Tuon taikauskoisen mystiikkapesän poliittiseksi vastustajaksi nousi Stalinin dogmatiikka, johon hairahtuivat myös rehelliset työläiset, myös kunnolliset, nuhteettomat kansalaiset, myös taiteilijat ja ennen kaikkea intellektuellit.”

Toinen maailmansota kärjistyi näiden kahden uskonnon kamppailuksi. Venäjä on stalinilaiset uskonkappaleensa pääosin hylännyt, mutta kuten Dürrenmatt pani merkille, on fasismi jäänyt maailmaan vakavaksi, pysyväksi viholliseksi. Nykyisin siitä voidaan käyttää termiä äärioikeistopopulismi.

Novellista Kuunpimennys muokkaantui myöhemmin näytelmä Vanhan naisen vierailu. Toinen novelli Kapinallinen on kirjailijan omakuva. Lisäksi antikvariaatista lähti mukaan erikoinen pienoisromaani Kreikkalainen etsii kreikatarta (WSOY, 1967), jossa Petit-Paysanin Konepaja Oy:n synnytyspihtiosaston alikirjanpitäjä Arnolph Arkholokhos ylennetään yhtiön atomitykkiosaston johtajaksi. Outo tarina, ja outouden päätteeksi kirjassa on kaksi loppua: ensimmäinen on niille lukijoille, jotka uskovat Ikuiseen Rakkauteen, ja vaihtoehtoinen loppu on lainakirjastosta kirjan hakeville. Lukematta on vielä salapoliisiromaani Oikeus (WSOY, 1987), jonka teemat taitavat liittyä tuttuihin aiheisiin, takaliepeen tekstin mukaan murhaan puhtaasta tappamisen ilosta ja oikeudenmukaisuuden toteutumiseen nykypäivän yhteiskunnassa.

Vanhan naisen vierailun ensi-illassa 1963 Tampereen Työväen Teatterissa oli Clairen roolissa Sylvi Salonen, seuraavana vuonna Bernhard Wickin elokuvassa Ingrid Bergman ja nyt Jyväskylässä Hanna Liinoja.

kari.naskinen@gmail.com

Televisio ei vielä kuollutkaan

Juppiälymystölle suunnatun Image-lehden etusivulla oli vuonna 2008 otsikko ”Televisio on kuollut”. Perusteena oli se toive, että internet ja digitalisoituminen lopettavat meiltä junteilta telkkariohjelmat. Ei ole niin käynyt, viime vuoden katsojamäärät viiden suosituimman tv-ohjelman osalta olivat komeita ilman linnanjuhliakin:

2 228 000 MM-jääkiekon finaali Kanada - Suomi 6.6.
2 121 000 Kymmenen uutiset 6.6.
1 572 000 Ylen uutiset 6.12.
1 433 000 Eurovision laulukilpailut
1 406 000 MM-jalkapallo Suomi – Belgia

Perinteiset sarjaelokuvatkin vetävät edelleen. Sisäilma-sarja sai parhaimmillaan 867 000 katsojaa ja Ivalo 764 000 katsojaa. Eli ollaan jokseenkin samoissa lukemissa kuin puoli vuosisataa sitten Rintamäkeläisten kanssa (enimmillaan 900 000).

Muutos on kuitenkin se, että uusista tv-vastaanottimista näkee myös nettilähetyksiä, jos haluaa ja maksaa. Ilman kunnollista televisiota ei tule toimeen, koska netin ohjelmatarjonta joltakin läppäriltä tai kännykästä katsottuna ei vastaa samaa kuin 50 tuuman televisiosta.

Sen verran nuoret kännykkäsukupolvet ovat joka tapauksessa vaikuttaneet, että televisionkatselu on hieman pienentynyt viime vuosina: vuonna 2014 katseluaika oli vuorokaudessa keskimäärin 2 tuntia 56 minuuttia, viime vuonna 2 tuntia 43 minuuttia. Eniten katsottiin: TV1 44 min., MTV 29 min., TV2 22 min., Discovery 15 min., Nelonen 13 min. Maksukanavien katselutietoja ei löydy.

Joku kuitenkin joskus sanoo, että televisiosta ”ei tulee mitään” ja että mitä sillä Yle-verolla muka saadaan. Varsinkin monien urheilulajien siirtyminen maksukanaville ärsyttää. Kaikki sen silti tietävät, että suomalaisen television tarjonta on pääkanavien osalta runsasta, monipuolista ja suurelta osin hyvin laadukasta. Ovat täyttyneet ne odotukset, joita ”kaukokatselulaitteen” ilmestymiseen 1950-luvulla asetettiin. On saatu runsain määrin tietoa ja viihdettä, joskin paljon on sekaan mahtunut turhaakin, mikä on korostunut viime vuosikymmeninä uusien pikkukanavien yhteydessä.

Yle-veron määrä on enintään 163 euroa, mutta jos ihmisen tulot ovat alle 14 000 euroa vuodessa, ei yleisradioveroa peritä. Tuo 163 euroa tarkoittaa, että televisionkatselu ja radionkuuntelu maksavat 45 senttiä/päivä. Helsingin Sanomien paperilehti maksaa kestotilaajalle 1,50 euroa/ilmestymispäivä.

Kun otin tähän kuvan Rintamäkeläisistä, niin siitä muutama asia. Sitä esitettiin 30 jaksoa 1970-luvulla ja edelleen se saa satojen tuhansien katsojamääriä Yle Areenassa. Mukava sarja. Rintamäen Antti ja Honkosen Veikko ovat rintamakavereita, jotka sotien jälkeen raivasivat maatilat vierekkäin. Vaimoväki Leena ja Helmi ovat tietenkin hyvät ystävykset. Sitten istuskellaan pöydän ympärillä, juodaan kahvia eikä paljon muuta tapahdukaan. Välillä käy kylässä suurimman tilan omistaja Lahtinenkin, joka muista poiketen on kokoomuslainen. Rintamäkeläiset tuli suursuosikiksi edellisen tamperelaisnäytelmän Heikin ja Kaijan jälkeen.

Myöhemmin ovat isoja katsojalukuja saavuttaneet mm. Kotikatu, Metsolat, Puhtaat valkeat lakanat, Karjalan kunnailla, Salatut elämät ja monet muut. Omalla parhaiden sarjaelokuvien listalla ei suomalaisia ole, kuten 1960-luvun alussa pitämäni tilasto osoittaa: Ben Casey, Bonanza, Highway Patrol, Lahjomattomat, Klondike, Perry Mason, Pyhimys, Takaa-ajettu, Valtatie 66.

Tänä iltana katson 45 sentillä Leonardon viimeisen jakson, Elisabeth Rehnin haastattelun (u), puoli yhdeksän uutiset ja puolenyön aikaan jälkilähetyksen Dakar-rallin viimeisestä päivästä.

kari.naskinen@gmail.com