Kunnat käyttävät julkisista kulutusmenoista 67 %

Vaikka isot päätökset tehdään eduskunnassa ja maan hallituksessa, on kuntatason päätöksenteolla jopa suurempi vaikutus. Näin siinä mielessä, että kuntien osuus julkisista kulutusmenoista on peräti 67 prosenttia. Tämä löytämäni tuorein tilasto koskee vuotta 2018.

Kunnallisvaaleilla on siis iso merkitys. Sote-uudistus muuttaa tilannetta matemaattisesti, mutta vaikka terveydenhuolto siirtyy maakunnallisesti hallinnoitavaksi 2023, siellä maakuntien sisällä toimivat edelleen kunnat.

Vuoden 2018 tilasto antaa hyvän kuvan siitä, miten julkiset menot jakautuvat kuntien, valtion ja sosiaalirahastojen kesken. Neljä suurinta lohkoa ja niissä kuntien osuudet kulutusmenoista:

Terveydenhuolto 82 %
Sosiaaliturva 84 %
Koulutus 78 %
Yleinen julkishallinto 56 %

Eri kyselyissä on käynyt selväksi, että äänestäjien suurin kiinnostus ja huoli kohdistuu terveydenhoidon toimivuuteen. Eroja kuitenkin on. Kunnallisalan kehittämissäätiön Polemiikki-lehdessä 1/2021 piirrettiin kuvaa siitä, millaisia ovat eri puolueiden ”keskimääräiset vaaliehdokkaat”. Näin sanoo esimerkiksi kokoomuslainen:

”Kannan huolta kotikuntani taloudesta. Elinkeinoihin ja yrittämiseen satsattaisiin. Näin edistäisin työllisyyttä. Velkaantuminen huolettaa minua. Veroruuvia en kuitenkaan kiristäisi. Terveyspalvelut ja vanhustenhuollon turvaisin myös yksityissektoria hyödyntäen.”

Demari: ”Nostan kärkeen terveyspalvelut, vanhustenhuollon, koronapandemian torjunnan, työllisyyden ja lähiympäristön turvallisuuden. Mielessäni ovat myös joukkoliikenne sekä kirjasto- ja kulttuuripalvelut.”

Kepulainen: ”Pidän tärkeimpänä vanhustenhuoltoa, terveyspalveluja, työllisyyttä ja peruskouluja. Kannan huolta myös kotikuntani taloudesta ja velkaantumisesta.”

Eroja siis on. Iso ja aina vain enemmän esille nousevat ilmasto- ja ympäristökysymykset ovat myös sellainen asiakokonaisuus, joka erottelee. Keskisuomalaisen laajalla alueella julkastujen vaalikoneiden yksi kysymys on, pitäisikö ympäristö asettaa talouskasvun ja työpaikkojen luomisen edelle silloin, kun nämä ovat keskenään ristiriidassa. Kaikista vaalikoneeseen vastanneista ehdokkaista 48 prosenttia vastasi kyllä. Jako puolueittain: Vihreät 92 %, Vasemmistoliitto 79 %, SDP 55 %, RKP 54 %, Kristilliset 43 %, Keskusta 42 %, Nyt-liike 38 %, Kokoomus 37 %, Perussuomalaiset 18 %.

Kunnallisalan kehittämissäätiön mielipidekysely paljasti myös sen, mitkä asiat näissä vaaleissa kiinnostavat äänestäjiä vähiten: maahanmuutto, kulttuuripalvelut, kunnan toimintojen kilpailuttaminen ja ulkoistaminen sekä kuntaliitokset. Sitten on vielä niitä asioita, joita ei valtuustoissa ratkaista, esimerkiksi hävittäjähankinnat, maahanmuuttopolitiikka, maakunta-, polttoaine- ja pääomaverotus sekä EU-asiat.

Sen sijaan asukkaita kaikkein lähimpänä olevat asiat päätetään paikallisella tasolla. Esimerkiksi ensi tiistaina on Lahden ympäristölautakunnassa esillä Vuorikadun kaventaminen. Koska joku poliitikko tai virkamies on nähnyt Vuorikadulla joskus kolme jalankulkijaa yhtä aikaa, pitää ajorataa kaventaa ja jalkakäytäviä leventää.

Varmimmin käyvät äänestämässä pääkaupunkiseudulla asuvat ylemmät toimihenkilöt, jotka antavat äänensä Kokoomukselle. Vähiten äänestäminen kiinnostaa peruskoulun käynyttä työtöntä Itä-Suomessa.

Saman kyselyn mukaan noin 75 prosenttia asettaa puolueen aatteellisen linjan ratkaisevaksi tai melko ratkaisevaksi äänestysperusteeksi. Puolueen painoarvo äänestyspäätöksessä on lisääntynyt neljän vuoden takaisesta 26 prosentista 35:een. Varsinkin kaupungeissa puolueen merkitys korostuu merkittävästi, jopa yli kaksinkertaiseksi maaseutuun verrattuna. Tästä huolimatta esiintyy ehdokkaita, jotka eivät rohkene panna puoluetunnusta mainoksiinsa.

kari.naskinen@gmail.com

Toiset ihmiset eivät näe taakseen tarpeeksi

Haagin toisessa rauhankonferenssissa 1907 allekirjoitettiin kansainvälinen sopimus, jossa maasodan lakeja ja tapoja koskevan ohjesäännön 25. artikla kuuluu: ”Kaupunkeja, kyliä, asuntoja tai rakennuksia, joita ei puolusteta, ei saa millään tavalla hätyyttää eikä pommittaa.”

Kuten hyvin tiedetään, Saksa ei seuraavassa sodassaan tällaisia ohjeita noudattanut alkuunkaan. Toisen maailmansodan jälkeen ensimmäinen tätä kuvaava elokuva oli Roberto Rossellinin Rooma, avoin kaupunki, joka sai ensi-iltansa syksyllä 1945. Sen realistisuus oli niin ankaraa, että Saksan asevelimaassa Suomessa se tuli teattereihin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Rooma, avoin kaupunki oli ensimmäisiä elokuvia siinä tyylilajissa, josta Italian kirjallisuudessa ja elokuvataiteessa alettiin käyttää termiä neorealismi. Rossellinin elokuva kertoo vuodesta 1944, jolloin natsi-Saksa piti Roomaa miehitettynä. Rooma ei siis elokuvan nimestä huolimatta ollut avoin, vaikka Saksa oli muodollisesti nimennyt sen ”avoimeksi kaupungiksi”. Rooma oli joka tapauksessa kiinnitetty rautaisen natsismin ja sitä tukeneen Salón sosiaalisen tasavallan fasistien ikeeseen. Vaikka natsit pitivät valtaa ja ihmisiä pelossa, tämä ei estänyt ihmisiä rohkeasti liikkumasta ja olemasta avoimesti kaupungin kaduilla ja toreilla. Rooman asukkaat eivät alistuneet suljettuun kaupunkiin, vaikka se Saksan julistuksen mukaan olikin avoin kauounki. Oli tietenkään toisenkinlaisia, fasistien kannattajia, jotka mieluummin pysyttelivät kodeissaan ja toimistoissaan näkemättä mitään.

Elokuva alkaa, kun natsit tulevat etsimään insinööri Giorgio Manfredia tämän kotoa. Manfredi on merkittävässä asemassa kansallisessa vapautuskomiteassa, mutta hän ehtii Gestapoa karkuun kattojen kautta. Siitä alkaa ajojahti, joka ei rajoitu Manfredin etsimiseen, vaan miehen lähipiiri ja vähän vieraammatkin saavat kärsiä. Naispäähenkilö on nuori leskirouva Pina, joka on seuraavana päivänä menossa naimisiin niin ikään vastarintaliikkeeseen kuuluvan Francescon kanssa. Nämä suunnitelmat eivät toteudun, kun Gestapo tekee ratsian Pinan asumaan kerrostaloon, jossa Manfredi piileskelee. Hän pääsee vielä tälläkin kertaa karkuun, mutta Francesco vangitaan.

Sitten seuraa kohtaus, joka on valokuvanakin yksi elokuvahistorian tunnetuimpia: Francesco on nostettu Gestapon kuorma-auton lavalle, auto lähtee, Pina juoksee perässä huutaen epätoivoisesti Francescoa, Pina ammutaan ja hän kaatuu keskelle katua. (Mikko Niskasen Pojat-elokuvassa 1962 on vastaavanlainen saksalaiskohtaus, jossa kuorma-auton sijasta on juna.)

Anna Magnanin esittämä Pina oli johtanut työläisnaisten ryhmää, joka hankki ruokaa leipomoista ja kaupoista kerrostalonsa asukkaille, varastellenkin. Pinan kuoltua Pappi Don Pietro Pellegrini ottaa Pinan orvoksi jääneen Marcellon hoiviinsa. Don Pietro myös auttaa vastarintaliikettä välittämällä viestejä ja rahaa. Hänetkin natsit ottavat lopulta kiinni ja teloittavat. Rooma vapautui vasta 4.6.1944, kun kenraali Mark Clarkin johtama Viides armeija tuli ja pelasti roomalaiset.

Roomassa toimii nykyisin Via Tasso -vapautusmuseo rakennuksessa, jota natsi-Saksan turvallisuuspoliisi käytti vankilana SS-Obersturmbannführer Herbert Kapplerin johdolla. Siellä vankeja kidutettiin, kuten elokuvassa Manfredia, jotta heidät olisi saatu paljastamaan partisaanien johtajien nimiä, piilopaikkoja ja suunnitelmia. Monet vangituista ja muitakin, yhteensä 335 italialaista tapettiin Fosse Ardeatinen luolan verilöylyssä 24.3.1944 kostoksi edellispäivän partisaanihyökkäyksestä Via Rasellassa. Sodan jälkeen britit pidättivät Kapplerin ja hänet luovutettiin Italian viranomaisille 1947. Hänet tuomittiin Roomassa sotaoikeudessa elinkautiseen. Vuonna 1977 Kappler muka sairastui ja hänet vietiin Roomassa sairaalaan, josta hänen onnistui paeta. Kappler kuoli vuotta myöhemmin kotonaan Saksassa.

Tuosta massamurhasta olen nähnyt George Pan Cosmatosin Suuren joukkoteurastuksen (1973), jossa Kappleria esittää Richard Burton. Samasta tapahtumasta on elokuvan tehnyt ainakin myös Filippo Ratti (Dieci italiani per uno tedesco, 1962).

Pahuuden kuvauksena Rossellinin elokuva on hiljaiseksi vetävän vaikuttava. Varsinkin siksi, että se kohdistuu myös kaikella tavalla ulkopuolisiin. Vaikka elokuva ei perustu oikeisiin tositapahtumiin, kaikki tunnistavat sen kuvaaman totuuden, jonka historiankirjoitus ja kokemukset ovat meille todistaneet.

Roberto Rossellini sanoi, että ”on ihmisiä, jotka näkevät kääntyessään vain takanaan olevan seinän, toiset näkevät 20 vuosisataa”. Ajankohtainen asia juuri nytkin, kun oikeistopopulismi pyrkii hämärtämään menneisyyttä, jopa kieltämään 80 vuoden takaiset rikokset ihmiskuntaa vastaan. Tämän takia Rooma, avoin kaupunki on jatkuvasti ajankohtainen.

Elokuvan käsikirjoituksen tekivät Sergio Amidei ja Federico Fellini, joka vielä tuolloin ei ollut alkanut ohjata omia elokuvia. Lauri Timosen juuri ilmestyneessä Fellinin elämäkertakirjassa mainitaan lisäksi, että Fellini toimi myös apulaisohjaajana tässä Rossellinin monumentissa. Elokuvan alkuperäiskäsikirjoitus on kadonnut, mutta Timonen kertoo Fellinin osuuden keskittyneen nimenomaan Don Pietron hahmoon, jonka näytteli Fellinin hyvä ystävä, enemmän komediarooleistaan tunnettu Aldo Fabrizi. Tämä selittää elokuvan ainoan humoristisen kohtauksen, kun Don Pietro antiikkikaupassa kääntää pienoispatsaiden asentoja niin, ettei pyhimys katso suoraan alastoman naisen takapuolta.

Vakava puoli tässä Fellinin ja Fabrizin yhteistyössä oli, että Pinan kohtalo tuli käsikirjoitukseen nimenomaan Fabrizilta. Timonen kirjoittaa: ”Fabrizi oli todistanut 2.3.1944 paikanpäällä raskaana olleen, aviomiestään pakkotyöleirille vievän rekan perässä juosseen ja konekivääreillä hengiltä tulitetun viiden lapsen äidin Teresa Gullacen murhaa.”

kari.naskinen@gmail.com

Ilmaston kannalta on paras pitää energiantuotanto kunnan hallussa

'Kunnallisvaalien alla nousee aina esille myös kunnan toimintojen yksityistäminen. Yksi iso asia on, pitäisikö energiayhtiöitä myydä yksityisille. Vaalikoneissakin tätä kysytään. Suurin osa on jo myyty, sillä sähköntuotannosta kunnat omistavat enää kolmanneksen. Sen sijaan kaukolämpöyhtiöistä 85 prosenttia ovat kunnallisia.

Kuntaliiton energia-asiantuntija Vesa Peltola näkee energiantuotannon pitämisen kuntien omistuksessa parhaana vaihtoehtona: ”Energiayhtiön myynnissä kassaan kilahtaa pikaisesti pääomaa, mutta pitkällä aikavälillä taloudellinen hyöty laskee. Luonnollisten monopolien siirtyminen yksityiseen omistukseen johtaa usein kustannusten nousuun, tästä löytyy lukuisia esimerkkejä” (Energiauutiset 3/2021). Samaa mieltä on lehden haastattelussa yritysoikeuden professori Janne Ruohonen Tampereen yliopistosta.

Lahdessa on käytännöllisesti koko ajan jossakin kuppikunnassa vakavaa pohdintaa Lahti Energia Oy:n myymisestä. Yhtiöltä kaupungin kassaan arvioidaan tänä vuonna tulevan osinkoina 9 miljoonaa euroa ja muita maksuja muutamia miljoonia lisää. Ilman niitä kunnallisveroprosentti olisi korkeampi. Myymisen kannattajat ovat sitä mieltä, että kokonaistaloudellisesti olisi yhtä tuloksellista yhtiön myyminen, varsinkin kotimaiselle ostajalle. Kotimaisuutta pidetään hyvänä asiana, mutta mistä sen tietäisi, milloin uusi omistaja myisi yhtiön eteenpäin ulkomaiselle pääomasijoittajalle, jolloin oma päätösvalta viimeistään katoaisi horisonttiin.

Jos Lahden energiayhtiö olisi jo myyty, miten olisi käynyt niiden isojen ilmastopoliittisten muutosten, jotka yhtiö viime vuosina on tehnyt. Olisiko yksityinen omistaja tehnyt niitä kalliita investointeja, jollaisilla Lahti Energia saattoi lopettaa kivihiilenkäytön huhtikuussa 2019?

Suomen 50 suurimman kunnan päästöt kattavat kolmanneksen Suomen päästöistä. Jos kunnat pääsevät päästövähennystavoitteisiinsa, se nipistäisi Suomen nykypäästöistä kuudesosan vuoteen 2035 mennessä. Sitra on tehnyt selvityksen asiasta tarkasteltuaan 50 suurimman kunnan ilmastotavoitteita ja -toimia. Sitra näkee kunnilla olevan paljon mahdollisuuksia vaikuttaa alueellaan syntyviin kasvihuonekaasupäästöihin, mutta esim. kaavoituksen ja omistajaohjauksen tarjoamia mahdollisuuksia voisi hyödyntää enemmänkin. Lahdessa näitä mahdollisuuksia on pystytty käytettämään mm. Lahti Energian polttoainevalintoihin vaikuttamalla, koska yhtiö on kaupungin 100-prosenttisesti omistama. Kunnallinen energiayhtiö on yleensä kunnan vaikutusvallassa olevista yksittäisistä päästöjen tuottajista suurin, ja polttoainevaihdokset vaativat isoja investointeja. Lahdessa nämä inestoinnit on toteutettu.

Lahdessa tavoite on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 50 % (1990 - 2025) ja 75 % (1990 – 2030). Esimerkkejä ilmastotoimenpiteistä ovat kivihiilestä luopuminen Kymijärvi III -biovoimalaitoksen myötä (2019) ja Suomen suurimman liikennekäyttöön tarkoitetun biokaasun tuotantolaitoksen tekeminen. Ilman Lahti Energian näitä ilmastotekoja ei Lahtea olisi valittu Euroopan ympäristöpääkaupungiksi 2021.

Viime vuonna Lahti Energian tuotannon fossiiliset hiilidioksidipäästöt olivat ennätyspienet, vain 105 000 tonnia, kun kivihiiltä ei käytetty polttoaineena enää ollenkaan, ja maakaasunkäyttökin oli vähäistä. Edellisvuonna päästöjen määrä oli vielä yli 300 000 tonnia.

Sähkönhankinnassaan Lahti Energia kasvatti merkittävästi tuulivoiman osuutta osuusyhtiöidensä kautta. Tuulivoimalla tuotetun sähkön määrä kasvoi 18 prosentilla vuodesta 2019. Lahti Energia sitoutui lisäksi yhteen uuteen tuulivoimahankkeeseen, joka valmistuu parin vuoden sisällä. Osuusvoimayhtiöidensä kautta Lahti Energia on tällä hetkellä mukana kolmessa tuulivoimahankkeessa.

kari.naskinen@gmail.com

Pasolini tekee teoreeman todistamisesta absurdin

On vaikea tietää, uskoiko Pier Paolo Pasolini enemmän Jumalaan kuin kommunismiin. Molempiin on selviä todisteita. Kahtalainen oli myös hänen elokuvansa Teoreman (1968) tulkinta ja kohtalo. Elokuvan saatua ensiesityksensä Cannesissa sille annettiin katolisen kirkon kansainvälinen elokuvapalkinto, mutta Italiassa se joutui esityskieltoon. Pasolini ei mikään kirkkoinstituution ystävä ollutkaan, ja hän sanoi, että ei marxismi suinkaan sulje pyhyyden käsitettä ulkopuolella, se vain hylkää kirkon maallistuneet instituutiot.

Heti aluksi Teoremaan mennään sisään kahtalaisesti: työläiset puhuvat tehtaan pihalla vallankumouksesta, sitten leikataan karuun erämäämaisemaan ja kertojan ääni sanoo, että Jumala johti kansaa matkalla kohti autiomaata. Vaikka teoreema-termillä tarkoitetaan lausetta, jonka totuusarvo voidaan määrittää, ei Pasolini pyri varsinaisesti todistamaan mitään. Elokuva perustuu hänen omien sanojensa mukaan ”hypoteesiin, jonka matemaattinen todistaminen viedään absurdiin asti”.

Elokuvassa tulee milanolaisen tehtaanomistajan perheen vieraaksi kaunispiirteinen nuorukainen. Hänen nimeään ei mainita, mutta kirjassaan Laitakaupungin valot (Mabuse, 1989) Pasolini esittää pohdittavaksi kysymyksen, mitä tapahtuisi, jos porvarillisessa perheessä vierailisi joku nuori jumala, Dionysos tai Jehova. Ison pihan puutarhanurmikolla hän lukee Arthur Rimbaudin runokirjasta kohdan, jossa puhutaan ilmestyksenomaisesta jumalaisesta hetkestä.

Vierailija on sikälikin vierailija, että häntä esittää englantilainen Terence Stamp. Elokuvan ”jumala” on tullut muuttaakseen ihmisiä. Tässä hän myös onnistuu. Hän viettelee tavalla tai toisella perheen jokaisen jäsenen palvelijaa myöten. Hän paljastaa heille heidän elämänsä tyhjyyden ja häipyy niin kuin on tullutkin. Muutos on kuitenkin tapahtunut. Tehtailijan pikkurouvaa esittävä Silvano Mangano sanoo itsekseen, että hän elää tyhjiössä ja lähtee kaupungille pikapanoille nuorten hulttioiden kanssa. Tytär Odettea esittää Jean-Luc Godardin silloinen vaimo Anne Wiazemsky ja hän vaipuu katatoniaan.

Laura Betti on palvelija Emilia, joka ensin yrittää kaasulla itsemurhaa, mutta löytää sitten pyhyyden. Hän lähtee jonnekin lähiseudulle, erakoituu ja syö vain nokkosvelliä. Tapahtuu myös ihme, kun Emilia parantaa lapsen vaikean ihosairauden, ja toisen ihmeen kyläläiset näkevät Emilian levitioidessa itsensä navetan yläpuolelle. Lopuksi Emilia pyytää erästä vanhaa naista hautaamaan itsensä elävänä rakennustyömaalle, ja Mozartin Requiem soi. Tätä vanhaa naista esittää Pasolinin äiti Susanna Pasolini, jonka toinen elokuvarooli oli Maria vanhana Matteuksen evankeliumissa (1964).

Pier Paolo Pasolini: Omakuva

Perheen pojassa Pietrossa (Andres José Cruz Soublette) taitaa olla Pasolinia itseään. Pietro löytää itsestään taidemaalarin ja alkaa maalata lasilevyille ekspressionistisia kuvia. Muutama vuosi sitten Roomassa käydessäni osuin Pasolini-näyttelyyn Palazzo Esposizionissa, jossa käsiteltiin hänen elokuviensa ja kirjojensa lisäksi myös hänen maalauksiaan. Näyttelystä ostamassani kirjassa kerrotaan Pasolinin olleen tekemisissä Piazza del Popolo -taiteilijaryhmäksi sanottujen amerikkalaisten modernistien kanssa, eivät minulle tuttuja, mutta jos jollekin on, niin tässä nimiä: Alberto Burri, Willem De Kooning, Donna Festa, Robert Rauschenberg, Mario Schifano, Cy Twombly. Kirjassa sanotaan Pasolinin olleen erityisen huolissaan aikansa nykytaiteen tilasta. Itse hän asui Piazza Costagutin reunalla.

Sitten vielä perheen tehtailijaisä, Massimo Girotti. Hän luovuttaa tehtaansa sen työntekijöille, heittää ihokkaansa pois ja lähtee alastomana erämaahan. Tehtaan uusia omistajia haastattelemaan tuleva toimittaja ihmettelee: ”Ettekö te olisi mieluummin saavuttanut oikeutenne tehtaan hallintoon oman toimintanne tuloksena? Nythän tämänkin toimenpiteen takana on teidän johtajanne. Eikö hän ole nyt jollakin tavoin katkaissut teiltä mahdollisuuden ryhtyä joskus vastaisuudessa vallankumoukselliseen toimintaan?”

”Jos työläiset pääsevät mukaan tehtaiden hallintoon tällaisten lahjoitusten kautta, mihin tällainen kehitys vie työväenluokan? Tuleeko työläisistä pelkkiä pikkuporvareita?” Tätä problematiikkaa käydään enemmän läpi kirjassa, jollaisena Teorema ilmestyi samana vuonna kuin elokuva.

Pasolini ei tietenkään todellisuudessa pitänyt mahdollisuutena tällaista teoreemaa. Sen sijaan Pasolini sanoi, että elokuvassa köyhät hiipivät sisälle tähän porvarilliseen ympäristöön. Paras ihminen elokuvassa on palkkapiika Emilia, joka Pasolinin mukaan ”pystyy tekemään ihmeen, koska kansanomaisena ihmisenä hän ei ole kokonaan irrallaan todellisuuksista. Sellainen on sakraalinen kosto, se sysää nurinniskoin porvarillisen yhteiskunnan, joka on asettanut lohduttavan ja turvallisen uskonnon sakraalin edelle.”

Mutta pessimismi kai lopulta voittaa Pasolinin ajattelussa, kun hän panee työläisiä haastattelevan toimittajan sanomaan kuin 2000-lukua ennustaen, että uudessa maailmassa kiinnitetään huomiota ennen kaikkea tuotantoon ja kuluttamiseen. Hyvin arvattu.

Kirjansa loppuun Pasolini on pannut liitteiksi Rimbaudin runoja sekä jakeita Raamatusta, esimerkiksi: ”Sinä olet taivutellut minua, Herra, ja minä olen taipunut; sinä olet tarttunut minuun ja voittanut.” (Jer. 20: 7)

Rimbaud ja runous yleensäkin oli tullut Pasolinille tutuksi jo lukioluokilla Bolognassa, jossa hänen kirjallisuudenopettajanaan oli tunnettu runoilija Antonio Rinaldi. Pasolinin omissa runoissa toistui usein Jumala ja mystiikka:

Rohkenen nostaa silmäni
puiden kuivuneisiin latvoihin,
en näe Herraa, vain hänen valonsa,
joka loistaa aina kaikkialla.

Toinen puoli Pasolinin tuotannossa, varsinkin elokuvissa, oli tietoinen räävittömyys ja pahennuksen herättäminen. Tämä oli hänelle keino kiinnittää huomio nimenomaan siihen yleiseen tunteettomuuteen, jolla ihmiset suhtautuivat sakraaliseen. Teoremassa tämä korostuu, vaikka se onkin yksi Pasolinin ”siisteimmistä” elokuvista. Ehkä elokuva on myös hänen hyväksyvä kannanottonsa moderniin taiteeseen, joka on ottanut elementtejä kansanomaisuudesta ja primitiivisyydestä.

kari.naskinen@gmail.com

Rauhan sijasta puhutaan nyt turvallisuudesta

Suomen rauhantutkimusyhdistyksen 50-vuotisjuhlaseminaarissa eilen tuli selvästi esille, että rauhasta puhuminen ja sen tutkiminen ei enää tarkoita vain sodan ja rauhan asiaa. Yht. tri Eeva Puumala Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksesta sanoi, että rauhaa yhteiskunnassa edistävät sosiaalinen kestävyys, oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus ja väkivallan rakenteiden ulottuvuudet.

”Vaaditaan entistä enemmän taitoa käsitellä konflikteja ja ylläpitää dialogia erilaisissa tilanteissa elävien ihmisten kesken”, sanoi hän.

Rauhantutkimusyhdistyksen toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro oli kuitenkin sitä mieltä, että nimenomaan rauhasta pitäisi puhua enemmän, eikä tietyllä tavalla kevyempää termiä käyttäen turvallisuudesta. Turvallisuus on tietenkin hyvä asia, mutta jos puhutaan turvallisuudesta, tällöin ei suoranaisesti edellytetä sodan vastakohtaa rauhaa. Suoraan näin ei Matinpuro sanonut, mutta tavallaan kysymys on siitä, että sota on legitimoitu, mutta sellaisen tilanteenkin vallitessa ihmisille pitää tarjota turvaa. Pasifismista ja maailmanrauhasta ei kai tosissaan kannata puhua?

Presidentti Tarja Halonen otti esille kaikkien maiden kestävän kehityksen työtä ohjaavan toimintaohjelman Agenda 2030:n, josta sovittiin YK:ssa 2015. Se sisältää 17 tavoitetta, jotka maiden tulisi yhdessä saavuttaa vuoteen 2030 mennessä. Tavoite nro 16 käsittää 12 erillistä kohtaa, joista yksi on, että pitää ”vähentää vuoteen 2030 mennessä merkittävästi rahan sekä aseiden laittomia siirtoja, tehostaa varastetun omaisuuden palauttamista ja taistella kaikkea järjestäytyneen rikollisuuden muotoja vastaan”. Huomio kiinnitetään siis aseiden laittomiin siirtoihin, mutta ei sotakoneistojen normaaliin asevarusteluun.

Rauhantutkimusyhdistyksen Kosmopolis-lehden numerossa 1/2021 käsitellään televisiosta tullutta sarjaelokuvaa Berlin Station, jossa eletään nykypäivää ja ”totuudenjälkeistä aikaa”. Siinä Berliinissä toimiva CIA:n salamurhaaja sanoo: ”Totuudenjälkeisessä maailmassa voi luottaa vain luotiin”.

Lisää luoteja halutaan myös Suomelle. Siksi ollaan hankkimassa uusia hävittäjäkoneita, joiden kokonaiskustannukset nousevat kymmeniin miljardeihin. Ne ostetaan osana sitä isäntämaasopimusta, jonka Suomi on ilman eduskunnan valtuutusta tehnyt Naton kanssa.

Joskus rauhanasiaa ajanut Vasemmistoliittokin on kiitokseksi hallitukseen pääsystään hyväksynyt hävittäjät. Eduskunnan budjettikäsittelyssä viime vuonna hankintaa vastustivat Markus Mustajärvi ja Johannes Yrttiaho, joita Vasemmistoliiton edustakuntaryhmä rankaisi varoituksilla. Suomalaisten enemmistö kuitenkin vastustaa hankintaa tai ainakin on sen siirtämisen kannalla tänä taloudellisesti vaikeana korona-aikana.

Maailmanlaajuisesti sotilasmenot ovat kasvaneet jatkuvasti. Vuonna 2020 niihin käytettiin yhteensä 1981 miljardia dollaria, kun vielä vuonna 20 vuotta sitten luku oli 1088 miljardia dollaria. Sotilasmenojen osuus maailman bruttokansantuotteesta oli viime vuonna 2,4 %. Suurimmat sotilasmenojen prosenttimuutokset viime vuonna olivat:

1. Yhdysvallat (+4,4 %)

2. Kiina (+1,9 %)

3. Intia (+2,1 %)

4. Venäjä (+2,5 %)

5. Iso-Britannia(+2,9 %)

6. Saudi-Arabia (-10 %)

7. Saksa (+5,2 %)

8. Ranska (+2,9 %)

9. Japani (+1,2 %)

10. Etelä-Korea (+4,9 %)
    
    Euroopan sotilasmenot kasvoivat viime vuonna 4 %. Iso-Britannia nousi maailman mittapuulla viidenneksi suurimmaksi sotilasmenoihin käyttäväksi valtioksi. Italia erottuu tilastoissa 7,9 prosentin nousullaan verrattuna vuoteen 2019. Nato-maissa kasvusuhdanne jatkui: Belgia +12 %, Puola +8,7 % jne. Romanian sotilasmenot kasvoivat peräti 21 %.
    
    Suomi käytti vuonna 2020 sotilasmenoihin 3,3 miljardia euroa ja tänä vuonna Suomen puolustusbudjetti on kasvamassa lähes viiteen miljardiin euroon. Suomi saattaa HX-hävittäjähankkeen myötä nousta maailman tilastoissa kärkeen suhteellista sotilasmenojen kasvua tarkasteltaessa. Monitoimihävittäjien ostohinnaksi on arvioitu noin 10 miljardia euroa, mutta hankinta tulee kasvattamaan sotilasmenoja merkittävästi myös tulevaisuudessa käyttökustannusten vuoksi.
    
    kari.naskinen@gmail.com

Mannerheim: talvisota oli vapaussodan loppunäytös

Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä eli Suomen marsalkan syntymäpäivänä 4.6. on aina tapana käsitellä jotakin aiheeseen liittyvää. Kuvassa on ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky n:o 1, annettu päämajassa 1.12.1939. Jos kuvan tekstistä ei saa kunnolla selvää, niin tässä se kokonaisuudessaan:

”Tasavallan presidentti on 30.11.1939 nimittänyt minut Suomen puolustusvoimain ylipäälliköksi.
Suomen uljaat sotilaat!
Ryhdyn tähän tehtävään hetkellä, jolloin vuosisatainen vihollisemme jälleen hyökkää maahamme. Luottamus ylipäällikköön on onnistumisen ensimmäinen ehto. Te tunnette minut ja minä tunnen teidät ja tiedän, että jokainen teistä on valmis täyttämään velvollisuutensa aina kuolemaan asti.
Tämä sota ei ole mitään muuta kuin vapaussotamme jatkoa ja loppunäytös.
Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.”

Siis Mannerheim lähti talvisotaan kevään 1918 valkoisten voittokulkua jatkamaan. Mannerheimille oli kirjoitettu luonnos päiväkäskyn sanamuodoista, mutta hän virtaviivaisti sitä ytimekkäämmäksi. Yllättävää oli, että tekstiin jäi tuo maininta ”vapaussodan jatkosta”, kun muuten oli jo päästy suomalaista yhteiskuntaa eheyttävään tilanteeseen. Vai oliko tosiaan niin, että kun Mannerheimin valkoiset olivat 1918 saaneet punaiset kyykkyyn ja osan monttuun, niin nyt oli tarkoitus tehdä sama itärajan takana oleville punaisille?

Kummallista sikälikin, että aikaisemmin Mannerheim oli jo esiintynyt kansalaisluokkien skismaa tasoittelevana. Vapaussodan valkoisten muistoparaatin yhteydessä 16.5.1933 Mannerheim sanoi, että ”ojentakaamme veljenkäsi jokaiselle, joka tahtoo tehdä työtä ja on valmis täyttämään velvollisuutensa maansa puolesta. - - - eikä meidän tarvitse kysellä, missä hän oli 15 vuotta sitten”. Oli niin kova lausunto, että suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehdessä ei tuosta puheesta mainittu mitään.

Ilmeisesti Mannerheim talvisodan jälkeen itsekin tajusi päiväkäskymunauksensa, sillä hän määräsi poistettaviksi valkoisen armeijan tunnusmerkit upseerien paraati- ja juhlapuvuista sekä lopetti vapaussodan vuotuiset muistopäivän paraatit. Sen sijaan alettiin viettää sodissa kaatuneiden muistopäivää toukokuun kolmantena sunnuntaina, ja tämä koski talvisodassa kaatuneiden sekä vuoden 1918 sodan molempien osapuolten vainajien muiston kunnioittamista.

Nämä päätökset olivat tavallaan samanlainen kädenojennus vasemmistolle kuin oli Urho Kekkosen tulo sosiaalidemokraatteja vastaan 25.9.1964. Demarit olivat kesällä 1964 tehneet presidentille varovaisia aloitteita suhteiden parantamiseksi ja niinpä Kekkonen tarjoutui tulemaan sosiaalidemokraatteja vastaan “Pitkänsillan yli” hyväksyessään kutsun saapua pitämään puheen Helsingin työväentalolle Hakaniemeen. Vastaantuloa tosin helpotti se, että tilaisuuden järjesti Paasikivi-seura rauhan solmimisen 20-vuotispäivän johdosta.

Pääteemaksi Kekkonen joka tapauksessa otti sovinnonteon SDP:n kanssa osana kansakunnan eheyttämiseen tähtäävää politiikkaa. Kekkonen mainitsi Rafael Paasion ja eräiden muiden vaikuttajahenkilöiden tekemät myönteiset aloitteet ja ilmoitti valmiutensa ”tulla vastaan”. Vaikka hän ei määritellyt tarkemmin toimenpiteitä, kannanotto katsottiin sovinnoneleeksi. Kaikki sosiaalidemokraatit eivät suinkaan olleet valmiit Kekkosta kannattamaan, mutta aktiivinen vastustaminen selvästi heikkeni.

kari.naskinen@gmail.com

Rikosten paljastajista tehdään rikollisia

Yhdysvaltain kansallinen turvallisuusvirasto NSA on syyllistynyt törkeään rikokseen vakoilemalla pohjoismaisia ja saksalaisia poliitikkoja. Amerikkalaisilla on kuitenkin omat sääntönsä. Yksi sellainen on, että jos joku paljastaa sen omia valtiolllisia rikoksia, on itse rikollinen. Tällaisia tunnettuja etsintäkuulutettuja ovat Julian Assange ja Edward Snowden. Heitä ennen amerikkalaisten sotarikoksia paljastanut Chelsea Manning on jo tuomittukin.

Assange on pitkään ollut Belmarshin vankilassa Lontoossa. USA vaatii Englantia luovuttamaan hänet Yhdysvaltoihin tuomittavaksi. Jos luovutus tapahtuisi, joutuisi Assange Virginian osavaltiossa sijaitsevaan tuomioistuimeen ja elinkautinen olisi selvä juttu.

Jo nyt Assange on murhamiehiäkin vaikeammassa asemassa Belmarshissa. Saksalainen toimittaja-kirjailija Günter Wallraf sanoo Assangen kohtelua psykologisen kidutuksen tietoiseksi muodoksi: ”Tavalliset vangit, mukaan lukien murhasta kuolemaan tuomitut, saavat ottaa vastaan lapsiaan ja sukulaisiaan. He saavat käydä luottamusellisia keskusteluja asianajajiensa kanssa. Assangelta kielletään kaikki tämä.” (Kulttuurivihkot 2/2021)

Julian Assangen rikos on Wikileaks-nettisivun perustaminen. Sen kautta vuoti tietoja julkisuuteen myös Chalsea Manning, joka sai 35 vuoden vankeustuomion. Barack Obama lievensi tuomiota ja Manning pääsi vapaaksi, mutta joutui uudestaan vankilaan kieltäydyttyä todistamaan Wikileaksia koskevassa asiassa.

Assangen, Manningin ja Wikileaksin rikos oli paljastaa USA:n helikopterilentäjien törkeys Bagdadissa 2007. Tällaista hupia lentäjät pitivät:

”Hän on haavoittunut - - - minä ammun.” Sitten kuuluu naurua. Minibussi ajaa paikalle pelastamaan haavoittuneita. Kuljettajalla on kaksi lasta mukanaan. Toinen lentäjistä sanoo: ”Saat syyttää itseäsi, jos otat lapsia mukaan taistelutantereella.” Sitten he ampuvat, isä ja haavoittuneet kuolevat, lapset haavoittuvat vakavasti.

Tästäkään sotarikoksesta ei ketään tuomittu, sen sijaan näiden tekojen paljastajista tehtiin rikollisia.

Assange, Manning ja Snowden ansaitsisivat Nobelin rauhanpalkinnot. Sellaisen sai 1935 saksalaisen Die Weltbühne -kulttuurilehden päätoimittaja Carl von Ossietzky, joka muutama vuosi ennen natsien valtaannousua julkaisi jutun Saksan ilmavoimien salaisesta varustelusta. Versaillesin rauhansopimuksessa Saksalta oli tällainen uuteen sotaan varustautuminen kielletty, mutta mitäpä siitä, von Ossietzky tuomittiin vankilaan valtiopetoksesta.

Nobelin rauhanpalkintoa ei von Ossietzkyn annettu mennä vastaanottamaan Osloon. Lisäksi Hitler kielsi Saksan lehtiä kirjoittamasta mitään palkinnosta ja 1937 Hitler kielsi Nobelin palkintojen vastaanottamisen kaikilta saksalaisilta. Carl von Ossietzky (kuvassa) kuoli Nordendin vankilassa Frankfurt am Mainissa 1937 tuberkuloosin ja keskitysleirissä kokemiensa kärsimysten heikentämänä.

”Me emme voi luottaa maailman omaantuntoon niin kauan kuin meidän oma omatuntomme nukkuu”, kirjoitti von Ossietzky.

kari.naskinen@gmail.com