Länsimaiden perikato – ensin kuitenkin demokratian perikato

Saksalainen kulttuurifilosofi Oswald Spengler luennoi 1924 Turun yliopistossa. Kaksi vuotta aiemmin oli ilmestynyt toinen osa hänen teoksestaan Länsimaiden perikato. Spengler puhui Akatemiatalon täydessä juhlasalissa tietenkin tästä aiheesta. Venäjän vallankumous oli juuri koettu ja isompiakin mullistuksia monet odottivat. Spengler oli samaa mieltä – odotti pelolla. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän mullistus oli helppo tulkita lopun enteiksi. Perikatoa ei kuitenkaan tullut.

Spengler kirjoitti ja puhui peräti sivilisaatioiden loppumisesta, aina vuorollaan, ja uusien syntymisestä. Onhan sieltä joukosta monia tippunut, mutta Spenglerin ennustuksesta on vasta kulunut sata vuotta, joten tänä aikana ei ole järisyttäviä muutoksia ehtinyt tapahtunut. Edelleen ovat hyvin voimissaan länsimainen kulttuuri, ortodoksinen kulttuuri, kiinalainen kulttuuri, islamilaisuus ja hindulaisuus.

Nyt on kuitenkin menossa vaihe, jossa länsimaisen kulttuurin yksi ominaisuus on uhattuna. Jussi Halla-aho kokosi blogitekstinsä kirjaksi 2009 ja pani sen nimeksi Kirjoituksia uppoavasta lännestä, nyt Kanava-lehden uusimmassa numerossa Jaakko Anhava kirjoittaa demokratian olevan perikadon partaalla.

Jonkinlaiselta muutosvaiheelta kieltämättä nyt vaikuttaa. Tässä lähellä ovat Puola ja Unkari hankalimpina tapauksina. Anhava ottaa kuitenkin esille paljon isommat asiat: ”Kiinasta on tulossa Yhdysvaltoja vahvempi mutta ei demokratia. Kiina osoittaa, ettei demokratia ole taloudellisen menestyksen eikä mahdin edellytys. Venäjä taas on paitsi diktatuuri, myös aina Pekingin kanssa tukemassa kaltaisiaan.”

Tuttu sanonta demokratiasta on, että se ei ole täydellisen hyvä järjestelmä, mutta parempaakaan ei ole keksitty. Yrityksiä kyllä on ollut. Omia mallejaan kokeilivat 1900-luvulla Venäjä, Italia ja Saksa, mutta eivät onnistuneet.

Nyt muutosvoima on tunkemassa idästä. Kiina ja Venäjä eivät sinänsä ole valloittamassa uusia alueita, vaikka Hongkongin tilanne arveluttaa, mutta se on kuitenkin Kiinan sisäistä touhua. Pelottavampi asia meillä lännessä on islam, jolla on selvästi enemmän valloitushalua kuin Kiinalla. Islamilaiset eivät kuitenkaan ole hönkimässä Eurooppaan asevoimin, vaan islamilaisuutta yritetään istuttaa tänne maahanmuuton avulla. Vaikea silti uskoa, että islamilaiset tässä kunnolla onnistuisivat.

Spengler oli silti oikeassakin, kun perikadosta puhui: ”Länsi-Euroopan maailmankaupungeissa esiintyy keinotekoisen kehityksen, persoonallisen omalaatuisuuden, uuden tyylin ja aavistamattomien illuusioiden etsintää.” Varsinkin omalaatuisuutta esiintyy, mutta sitä on ollut aina. Lisäksi Spengler piti lähestyvän perikadon merkkeinä kaupungistumista, syntyvyyden vähenemistä sekä individualismin ja uskonnottomuuden lisääntymistä. Spenglerin johtopäätös oli, että länsimainen kulttuuri ensin rappeutuu pahemman kerran ja tuhoutuu 2100 – 2200.

Euroopan unioni on tiensä päässä paljon aikaisemmin. Näinä aikoina EU on ottamassa askelia kohti liittovaltiota ja sellaista mekanismia, jossa talous vapautetaan markkinoita vääristävästä demokratiapelleilystä. Tässä kehityksessä ovat näennäiskansallisissa jäsenmaissa avainasemassa Matti Vanhasen kaltaiset rahaministerit. Fil. tri Timo Kuronen on kuvannut tilannetta:

”Valtiovarainministerit teettävät likaisen työn ministeriön virkamiehillä, joiden tuotokset esitellään hallitukselle ja tiedotusvälineille talouspoliittisina välttämättömyyksinä (talouskuri). Tukena ovat elinkeinoelämän suurimmat järjestöt ja keskeiset vaikuttajat. Tästä valtion ja markkinoiden epäterveestä liittoutumisesta käytetään nimitystä korporatismi.”

Tuttu sana, mutta nyt piti oikein tietosanakirjasta tarkistaa, mitä se korporatismi varsinaisesti tarkoittaa: ”Poliittinen järjestelmä, jossa lainsäädäntövaltaa käyttävät työnantajien ja työntekijöiden muodostamat ammattikunnat. Tällaista järjestelmää sovellettiin mm. Mussolinin Italiassa ja Francon Espanjassa.”

Timo Kuronen on kirjoittanut demokratiasta paljon blogissaan.

kari.naskinen@gmail.com

Kierrättäminen maksaa kierrättäjälle

Meitä neuvotaan kierrättämään. Yhtenä päivänä ajattelin, että enpä panekaan käytöstä poistettavaa petauspatjaa taloyhtiön roskakatokseen, joka muutenkin täyttyy aina liikaa. Lähdin viemään sitä jätekeskukseen. Sinne oli matkaa 7 kilometriä. Sillä käynnillä aiheutin hiilidioksidipäästöjä pakoputken kautta 2150 grammaa. Jätekeskuksessa kysyin, miten menetellään. Petauspatja piti heittää energiajätetoosaan ja maksaa 8 euroa.

Kyllä se taloyhtiön roskakatosjärjestelmäkin asunnon hoitovastikkeessa näkyy, mutta ei petauspatjan sinne jättäminen olisi kahdeksaa euroa tullut maksamaan.

Mitähän sitten, jos tulisi ajankohtaiseksi sängyn hävittäminen? Se ei mahdu autoon, joten pitää tilata kuljetus – maksaakohan satasen?

Petauspatjan jättämisestä pulitin tietenkin 8 euroa, mutta seuraavalla kerralla keksin edullisemman konstin, enkä enää osallistu maksulliseen kierrätykseen.

Vanha petauspatjamme varmaan poltetaan energiayhtiön kattilassa. Sitten tulee seuraava sähkölasku meidän veronmaksajien ylläpitämältä energiayhtiöltä, mutta en kuitenkaan saa alennusta, vaikka maksoin siitä, että ne saivat raaka-ainetta. Taidankin sängyn kanssa tehdä niin, että soitan energiayhtiöön ja pyydän hakemaan meiltä taas poltettavaa materiaalia, sillä energiayhtiön pitää olla mukana modernissa kiertotalousjärjestelmässä.

Ongelmia jätteet tietenkin ovat. Eivätkä ne yhtään paremmiksi muutu, vaikka kaatopaikkojen nimet muutetaan sievästi kierrätyspuistoiksi.

kari.naskinen@gmail.com

Jorma Lusenius ja Sinisorsa

Siniset Renault 8 Gordinit olivat tuttu näky autourheilussa 1960-70-lukujen taitteessa. Parhaiten näistä Sinisorsista muistetaan Jorma Lusenius, joka tänään täyttää 80 vuotta. Luseniuksesta tuli 1968 Renaultin maahantuojan Autorex Oy:n rallitallin ajaja, ja toisena tallikuskina oli viisi vuotta nuorempi Pentti Airikkala.

Luseniuksen Rellun tuttu rekisterinumero oli BSX-1. Ensimmäisen kilpailunsa tällä autolla ”Lussari” ajoi Jyväsjärven jäärata-ajoissa. Sitä ennen hän oli jo kilpaillut kansainvälisissäkin ralleissa Minillä, Lancialla ja Datsunilla. Autorexin kautta Lusenius sai mahdollisuuden osallistua Ranskassa ralleihin myös Renaultin tehdastallin Alpinella ja oli mm. Alppirallissa kolmas vuonna 1969. Kaksi viimeistä kilpailuvuottaan 1972-73 hän ajoi Renault 12 Gordinilla.

Rallissa Lusenius voitti Suomen mestaruuden 1969 sekä jääradalla 1972 ja 1973. Ralleissa tulivat yleiskilpailujen voitot Hakkapeliitta-, Helsinki-, Salpausselkä- ja Tampere-ralleissa. Paras sijoitus Jyväskylän Suurajoissa oli kuudes vuonna 1970, jolloin vielä ajettiin yötä myöten ja pikataipaleitakin oli 45. Kuuluisa Humalamäki ajettiin torstai-iltana ja Keskisuomalaisessa raportoitiin seuraavana aamuna: ”Odoteltiin ja poltettiin tupakkaa ja sitten räjähti. Lehmät rävähtivät polvilleen ja kanat lopettivat munimisen.”

Perjantaina reitti ulottui Etelä-Suomeen, jossa alkuillasta ajettiin Asko-Upon parkkipaikalla 1,6 km:n pätkä ja sitten jatkettiin matkaa Myrskylän kautta Keimolaan. Lopputulokset: 1) Hannu Mikkola Ford Escort TC, 2) Timo Mäkinen Ford Escort TC, 3) Simo Lampinen Lancia Fulvia HF, 4) Heikki Majander Volvo 142, 5) Eero Soutulahti Volvo 142, 6) Jorma Lusenius Renault 8 Gordini, 7) Pertti Kärhä Isuzu Bellet 1600 GT. Luseniuksella oli teknisiä ongelmia lopussa, kun laturi ei kolmen viimeisen pikataipaleen aikana toiminut. Siihen aikaan huoltoja pystyi kuitenkin tekemään milloin ja missä tahansa, joten Autorexin miehet vaihtoivat joka pätkälle uuden akun.

Nykyisin BSX-1:n omistaa Eero Aho, joka osti sen 1998 hyvin entisöitynä Kjell ”Zali” Lindroosilta. Eero Ahon aikana moottorin vääntöä on kasvatettu, välitystä muutettu lähemmäs alkuperäistä ja lisätty turvakaaria.

Renault 8 Gordinit olivat alkujaan kaikki sinisiä, joissa oli kaksi valkoista raitaa. Tehoa 1255-kuutioisessa moottorissa oli tehtaan jäljiltä 99 hv. Kaikissa pyörissä oli levyjarrut. Takamoottoristen autojen tavoin Sinisorsakin oli herkästi yliohjautuva, joten rattimiestä tarvittiin.

kari.naskinen@gmail.com

Esiintymisjännitys – ei muuta kuin tulta päin

Ministeri Katri Kulmuni haki apua esiintymisjännitykseensä ja siitä aiheutuvaan puheilmaisun kangerteluun. Sama vika monella rahikaisella. Kokemusta on. Aina olen kärsinyt jännityksestä, mutta olen ratkaissut sen sillä menettelyllä, johon voimistelunopettajani Erkki Raassina koulussa totutti: jos pukkihypyssä tuli päälleen alas, opettaja määräsi, että siitä vain hyppäämään heti uudestaan, ettei jää kammo päälle. Tämä toimii muunkinlaisessa esiintymisessä – tulta päin.

Kouluun liittyy minunkin esiintymisjännitys. Koska olin kansakoulun ekalla luokalla paras laulaja, jouduin kevätjuhlassa esittämään yksinlaulun juhlasalissa, joka oli täynnä oppilaita ja vanhempia. Se tuntui hienolta, mutta sitten meni pieleen, kun yhdessä korken äänen kohdassa minulta tuli sellainen kiekaisu eli ”kukko”. Se oli hävettävää, mutta en silti eronnut koulusta. Sen jälkeen esimerkiksi laulunkokeet luokan edessä olivat aina pienen elämäni suurimmat kammotukset. En silloin tiennyt, että kymmenen vuoden kuluttua M.A. Numminen kiekuisi juuri samalla tavalla ja että se olisi hienoa.

Nämä samat pelkotilat jatkuivat koko koulunkäynnin ajan. Esitelmät luokan edessä olivat karmeita tilanteita. Aina niistä jotenkin keplottelin, esimerkiksi kerran viemällä luokkaan kaitafilmiprojektorin, jolla näytin isän ottamia filmejä moottoriurheilukilpailuista, jolloin esitelmäni peittyi siihen, kun kaikkien kiinnostus kohdistui filmiin.

Aikuisena selvitin tämän jännityksen voimistelunopettajan neuvomalla tavalla. Eikä siinä pitkään tarvinnut treenata, kun homma hoitui ilman konsulttien apua. Rytmiradiossa tein pari vuotta suorina lähetyksinä puhe- ja musiikkiohjelmaa Hattukauppa sivukadulla ja Ysiysi-paikallisradiossa Kantapöytä-haastatteluohjelmaa Juhani Vainion kanssa. Kaksi kertaa olin myös Riitta Väisäsen Kymppitonnissa sekä kerran Jyrki Otilan ja Reijo Salmisen Kolmosvisassa yhdessä Timo Taulon kanssa. Tähän jälkimmäiseen kyllä menimme Timpan kanssa Torvi-ravintolan ja kahden kossun kautta, sillä ohjelma tehtiin viereisessä Pikkuteatterissa. Vuoden 1991 eduskuntavaalien alla olin muutamissa keskustelutilaisuuksissa juontajana jne.

Kaikkeen vaan tottuu. Lyhyen kaupunginvaltuustourani aikana kävin kaksi kertaa puhujapöntössä ja Reipas Lahden puheenjohtajana 1990-luvulla olin toistuvasti radiossa ja muutaman kerran Urheiluruudussa, mutta taaskaan ei mitään ongelmia. Viimeksi kuitenkin jännitys palasi, kun pitkästä aikaa piti puhua yleisölle eläkkeellelähtötilaisuudessani, eikä puhe onnistunut alkuunkaan, mikä johtui siitä, että en ollut useampaan vuoteen pitänyt yllä tätä taitoa.

Rutiini siis auttaa kaikessa. Vanha vitsi hirressä roikkumisen ensimmäisestä päivästä pitää paikkansa, ja kyllä voi kuvitella, että Katri Kulmunikin oli aika paniikissa ensimmäisissä isoissa tilanteissa valtiovarainministerinä. Mutta nyt veikkaan, että olisimme Katrin kanssa yhtä rentoja vaikkapa karaokessa. Katri laulaisi Sun ei tarvii pelätä enää ja minä bravuurini Rentun ruusun.

kari.naskinen@gmail.com

Mannerheim halusi raportit ja esitykset lyhyinä ja ytimekkäinä

Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4.6. olen monta kertaa kirjoittanut marsalkka Mannerheimista. Nyt otan kuitenkin pienen siivun hänen lähimpänä miehenään talvi- ja jatkosotien aikana toimineesta kenraali Aksel Fredrik Airosta (kuvassa), joka oli keskeisin operatiivisesta suunnittelusta vastannut upseeri. Airo oli vaikuttaja, joka oli saanut Mannerheimin luottamuksen jo ennen sotia puolustusneuvoston sihteerinä. Kun Marskilta sotien jälkeen kysyttiin, kuka johti sotatoimia, hän vastasi: ”Airo ja minä.” Samaan kysymykseen vastasi Airo: ”Marski ja minä.”

Vuonna 1964 Petter Parikka (kuvassa) teki Sotakorkeakoulussa diplomityön maavoimien perusyhtymien ja niitä korkeampien esikuntien sijainnista talvisodassa, ja tähän liittyen hän kävi haastattelemassa Airoa tämän kotona Heinolan maalaiskunnan Ristintaipaleella ja Helsingin Pohjoisrannassa, jossa Airolla oli asunto kansanedustajavuosinaan 1958-66. Eversti Parikka lopetti upseerinuransa Hämeen Rykmentin komentajana Hennalassa 1990.

Aikoinaan tapasin Parikan näiltä tiimoilta, jolloin hän sanoi tapaamisensa Airon kanssa valaisseen Mannerheimin toimintatapaa ja luonnekuvaa.

”Muistan kuinka otin Airoon yhteyttä hieman arastellen. Sain kuitenkin heti myöntävän vastauksen, ja kun menin hänen kotiinsa, vastaanotto siellä oli lämmin ja ystävällinen. Airo oli tuolloin 66-vuotias. Hän oli ulkoiselta olemukseltaan lyhyt, vaatimaton mies. Mutta henkisiltä kyvyiltään hän oli vahva sotilas”, kertoi Parikka.

Mannerheimilla piti asioiden tapahtua jämptisti ilman koukeroita. Esimerkiksi Mannerheimin mieleen olivat lyhyet esitykset, joihin pystyi tutustumaan yhdellä silmäyksellä ja nopealla lukemisella. Airo kertoi yhdestäkin tapauksesta, jossa kenraali Erik Heinrichs yleisesikunnan päällikkönä oli tullut Airon luo hieman apeana mukanaan laaja selonteko. Heinrichs sanoi Airolle, että oli esitellyt sen Marskille, joka ei kuitenkaan ollut tehnyt sen edellyttämää päätöstä. Kerrottuan tapahtuneen Heinrichs kysyi Airolta:

”Miten sinä saat asiasi aina ratkaistuksi, kun minä en niitä saa, vaikka nytkin tämä oli perinjuurin tutkittu ja valmisteltu, ja tähän liittyi näin yksityiskohtainen, laaja asiakirja?”

Airo pyysi nähdäkseen asiakirjan. Selailtuaan sen läpi Airo neuvoi Heinrichsia saattamaan sen yhden paperiarkin laajuiseksi esitykseksi ja esittelemään sen sitten uudestaan muutaman päivän kuluttua. Myöhemmin Heinrichs olikin tullut Airon luo ja ilmoittanut tyytyväisenä, että oli menetellyt Airon ohjeiden mukaan ja että uudessa esittelyssä Marski oi heti hyväksynyt sen ja päätös oli saatu aikaan.

Mannerheim oli sitä mieltä, että isot upseerit saattoivat joskus tietoisesti pyrkiä hämäyksiin. Tämä oli mahdollista esittämällä asiat monimutkaisesti. Ilmeisesti hän tiesi tämän jo pitkiltä palvelusvuosiltaan Venäjän armeijassa, jossa hän oli toiminut mm. keisarinnan chevalierkaartissa 1891 - 1904, osallistunut Japanin sotaan 1904-05, ollut keisarillisten ulaanirykmenttien komentajana Puolassa 1909-14 ja osallistunut maailmansotaan 1914-17.

A.F. Airo itsekin koki Mannerheimin selväpiirteisen toimintatavan – kun jotain piti tehdä, ei vetkuteltu. Yhtenä talvisodan varhaisena aamuna (26.2.1940) Mannerheim oli yllättäen tullut Airon huoneeseen. Kun Airo oli noussut pyjama päällään vuoteesta, oli Mannerheim ilmoittanut ylentäneensä päämajoitusmestarin kenraaliksi.

”Onniteltuaan minua marsalkka oli poistunut huoneesta. Harvemmin sitä ylentäminen kenraaliksi tapahtuu yöpuku päällä”, sanoi Airo Parikalle.

KANNAKSEN ARMEIJAN
ESIKUNTA OLI TARPEEN

Historioitsijat ovat epäilleet, oliko Kannaksen armeijan esikunnan perustaminen talvisotaa varten ollenkaan tarpeen. Tähän on liittynyt sellaistakin ilkeää pohdintaa, että koska kenraaliluutnantti Hugo Östermanille piti löytää jokin riittävän arvokas tehtävä, perustettiin tuo esikunta. Österman toimi Kannaksen armeijan komentajana 19.2.1940 asti. Esikunta sijaitsi Imatralla.

Tätä kriittistä kantaa on perusteltu sillä, että Mikkelin päämaja olisi kyllä pystynyt johtamaan Kannaksella toimineita armeijakuntia suoraankin. On myös sanottu, että asioiden käsittely viivästyi turhaan välijohtoportaan takia ja että esikunta sitoi paljon kaaderiupseereita, joiden tarve rintamajoukoissa oli huutava.

Parikan haastattelemana Airo torjui nämä arviot väärinä. Päämajan alajohtoportaiden määrä olisi ilman Östermanin johtamaa esikuntaa lisääntynyt 6:sta 9:ään. Sodan kestäessä oli nimittäin jouduttu perustamaan kolmen armeijakunnan ja kolmen ryhmän esikunnan lisäksi yksi armeijakunnan ja kaksi ryhmän esikuntaa. Ilman armeijan esikuntaa päämajan johdettavien määrä olisi noussut liian suureksi, mikä olisi vaikeuttanut kokonaistilanteen hallitsemista.

Päätös Kannaksen armeijan esikunnan perustamisesta oli siten perusteltu ja kaukonäköinen. Sitä Airo kuitenkin arvosteli, että esikuntaan tosiaankin sijoitettiin liian paljon kaaderiupseereita.

kari.naskinen@gmail.com

Niinistö on häivyttänyt Suomen liittoutumattomuuspolitiikan

Hallitukset eivät Sauli Niinistön presidenttikausilla ole painottaneet ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, joten presidentin on ollut helppo täyttää tämä tyhjiö. Perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti – tauko – yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Näin asian muotoilee harkitusti Niinistö – ”Minä pidä siinä kohdassa aina pienen tauon”, sanoi Niinistö television Ykkösaamussa keväällä 2016.

Ulkopoliittisen instituutin nuorempi tutkija Henri Vanhanen kirjoittaa Ulkopolitiikka-lehden uusimmassa numerossa, että Niinistön vahva rooli ulkopolitiikan johtamisessa on osoitus Suomen poliittisen kulttuurin jatkuvuudesta. Lisäksi pitää ottaa huomioon turvallisuuspolitiikan käsitteen laajentuminen. Presidentin toimenkuva kattaa nyt maanpuolustuksen ohella Suomen yleisen turvallisuuden, mikä on vahvistanut presidentin asemaa. Koronataudin aikana tämä konkreettisesti on tullut esille. Niinistö pani Sanna Marinin nyrkin ja hellan väliin.

Presidentin perinteisempi vaikuttaminen turvallisuuspolitiikkaan näkyy Vanhasen mukaan siinä, että Niinistö on jättänyt jälkensä puolustuspolitiikan länsisuuntauksen tietoisena vahvistajana ja liittoutumattomuuspolitiikan häivyttäjänä.

Vanhasen jutusta puuttuu vain Nato-sana. Myös Niinistö on häivyttänyt sen omasta sanavarastostaan, vaikka nimenomaan Nato on hänen ydintavoitteensa. Häivyttämisoperaatioon kuului sekin, että hän ei jättänyt puumerkkiään Suomen Nato-sopimukseen, josta käytetään nimeä isäntämaasopimus. Tämä onnistui niin, että Niinistö pani tämän sotilassopimuksen allekirjoittajaksi puolustusvoimain komentajan Jarmo Lindbergin.

Alekirjoittamisesta päättivät heinäkuussa 2014 puolustusvoimain ylipäällikkö Niinistö sekä ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta. Ei siis eduskunta, mutta se olikin juuri tuolloin kesälomalla. Sopimusta ei kirjoittanut edes silloinen pääministeri Alexander Stubb, vaikka sopimuksen virallinen nimi on ”Yhteisymmärryspöytäkirja Suomen tasavallan hallituksen ja Pohjois-Atlantin liiton” jne.

Sopimuksen allekirjoitti syyskuussa 2014 kenraali Lindberg. Ruotsi teki vastaavanlaisen sopimuksen, mutta siellä sen käsitteli parlamentti. Ruotsin sopimus poikkeaa omastamme myös siinä, että Ruotsiin ei saa tuoda ydinaseita.

Suomen turvallisuuspoliittisessa selonteossa ei isäntämaasopimuksesta tai sen valmistelusta ollut mainintaa. Kun sopimuksen sisällön toi kevättalvella 2014 julkisuuteen Keskisuomalainen, alkoi sentään pienimuotoinen keskustelu asiasta, jolloin kävi ilmi esimerkiksi se, että edes ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen ei ollut tietoinen siitä. Isäntämaasopimusta koskevaa prosessia paljon selvittänyt ja siitä kirjoittanut toimittaja-kirjailija Mauno Saari on päätynyt siihen, että hallituksestakaan siitä eivät Stubbin lisäksi tienneet muut kuin ulkoministeri Erkki Tuomioja ja puolustusministeri Carl Haglund.

Kirjassaan Viiden vuoden yksinäisyys (Teos, 2005) Niinistö luonnehtii itseään ”maanpuolustushenkiseksi reservin upseeriksi”.

”Se on hyvä ja tarkka kuvaus, joka auttaa ymmärtämään hänen sanojansa ja toimiaan Suomen johdattamiseksi länteen Naton ja USA:n tanssikaveriksi”, sanoo Mauno Saari.

Niinistö kuitenkin on ovela kuin kettu. Tshekkiläisessä oopperassa Ovela kettu on repolainen, jolle viritetään ansoja, mutta se ei niihin mene. Niinistö on samanlainen. Hän ei allekirjoittanut Nato-sopimusta, eikä hän elämöi Natolla, vaikka se on hänen suuri rakkautensa. Niinistö kuitenkin tietää hyvin, että kansalaisten enemmistö ei lopullista niittiä Suomen ja Naton yhdistämiseksi hyväksy. Niinistölle riittää toistaiseksi, että on isäntämaasopimus, jossa on selvät sävelet:

1.2. Määritelmä: Naton sotilaallinen toiminta… myös hyökkäys...

3.4. Isäntämaa [Suomi] antaa tukea Naton johtamaa sotilaallista toimintaa varten sijoitetuille joukoille kaikkien mahdollisuuksiensa mukaan ja kulloistenkin olosuhteiden asettamissa käytännön rajoissa.

5.2.g Naton komentaja määrittää isäntämaahan [Suomi] perustettavien tukikohtien toiminnan henkilöstö- ja muut tarpeet.

12.2. Tätä pöytäkirjaa ei voida rekisteröidä YK:n peruskirjan 102 artiklan mukaisesti.

Niinistö joka tapauksessa on kansan suosikki. Viimeksi hän on vahvistanut tätä asemaansa suhtautumalla kriittisesti EU:n jättiläismäisen elvytyspaketin rahoitukseen ja terroristileireiltä Suomeen kuskattavien ihmisten potentiaaliseen turvallisuusuhkaan.

Mauno Saari otsikoi blogikirjoituksensa Niinistön Suomen Nato-sopimuksesta osuvasti: ”Kettu ja haukka” (23.5.2020)

kari.naskinen@gmail.com

Pahin ohi, mutta palvelu ei pelaa

Koronarajoitusten helpotuttua kävimme päiväkahvilla Tankki-baarissa Lappilan kylässä Kärkölässä. Otsikkoni ei koske sitä – jäljempänä siitä –, vaan tarjoilu toimi ja terassilla oli kiva istuskella. Oven yläpuolella oleva teksti ”Arbeit macht frei” kuitenkin ihmetytti, koska eihän työ vapauta, vaan orjuuttaa.

Kotiin ajellessamme tuli mieleen poiketa pitkästä aikaa kevyellä lounaalla McDonaldsissa. Ei onnistunut. Sisällä ihmiset odottivat lappujensa kanssa hampurilaisia, jotka he olivat tilanneet sellaisesta digitaalisesta kosketusnäyttötaulusta. Kun siitä en mitään ymmärtänyt, menin tiskille, jossa oli yksi (1) myyjätyttö. Voinko tästä tilata, kysyin. - Kyllä joo, mutta mulla on tässä nyt vähän muuta, vastasi myyjätär.

En siis voinut tilata. Henkilökuntaa kyllä näytti keittiön puolella olevan ainakin 15, mutta heistä ei ollut avuksi, koska he tekivät näyttötaululta tilattuja annoksia ja samoin niitä annoksia, joita tilasivat ulkona autojen kanssa jonottaneet asiakkaat. Lähdimme kotiin ja teimme kotiruuan.

Tällaistahan tämä nykyisin on. Viimeksi VR ilmoitti, että se lopettaa rautatieasemilta lipputoimistojaan, myös meidän kaupungista Lahdesta. Postikonttori lopetettiin jo viime vuonna. Eli junaliputkin on kohta tilattava jostain kosketuskoneesta.

Mitähän ne edunvalvojat meidän äänestäjien puolesta tekevät, siis kansanedustajat Mika Kari (SDP) ja Ville Skinnari (SDP)? Kaupunginjohtaja Pekka Timosta valittaessakin kehuttiin, että hänellä on erinomaiset suhteet joka paikkaan ja että on hyvä edunvalvoja. Ei siltä tunnu. Päijät-Hämeen liitonkin pitäisi hoitaa asioitamme, mutta tyhjää täynnä. Ennen siellä olivat erityisesti edunvalvontapäällikkönä Pentti Nikula ja hänen jälkeensä yhteyspäällikkönä Pekka Hopeakoski, mutta tällaisia nimikkeitä siellä ei enää ole.

Tämä on taas vanhan toistoa, mutta virastot, pankit ja muut laitokset ovat kaikki samassa juonessa McDonaldsin kanssa: kaikki pitää ihmisten tehdä itse. Korkoa ei käyttötileillä oleville säästöille enää makseta, joten luulisi pankkien rahojen riittävän henkilöstön palkkaamiseen, mutta mitä vielä. Joka aamu pankkien avatessa ovensa siellä on iso määrä asiakkaita, jotka odottavat pääsevänsä sisäpuolelle – jonottamaan.

Haistakoon vittu koko yhteiskunta, en paremmin sano.

kari.naskinen@gmail.com