Kenet ottaisit, jos olisit Danny?

 

Vaikka MM-kisat Lontoossa ovat vielä kesken, olen jo valinnut parhaat, kahdessa eri sarjassa: a) kaunein, b) kenet ottaisit, jos olisit Danny?

Kaunein on korkeushyppääjä Marija Lasitskene. Kun katsoo Marijaa hänen valmistautuessaan hyppyyn, tukka poninhännällä, ovat hänen kasvonsa täydelliset. Antiikin Kreikan kuvanveistäjät voisivat tulla tekemään Marijan klassisen kauniista kasvoista marmoriveistoksen ja antaa sen Louvreen Milon Venuksen viereen.

Toiseksi paras on kolumbialainen kolmiloikkaaja Caterine Ibargüen, joka hymyilee kuin Hangon suklaakeksi.

Toisen sarjan voittaa aitajuoksija Lotta Harala, jos on Lontoossa – tai vaikka ei olisikaan.

kari.naskinen@gmail.com

Nesteen Aapiskukko Pälkäneellä on varsinainen ABC-asema

Valtatie 12:n varrella Pälkäneellä on Nesteen asema, jonka nimi on Aapiskukko. Erikoinen nimi johtuu siitä, että Pälkäneellä tehtiin 300 vuotta sitten aapisia. Tekijä oli kirjanpainaja Daniel Medelplan, jonka syntymäpäivä oli luultavasti 7.8.1657. Hän kaiversi aapisen 28 sivua puulaatoille ja painoi niillä noin sata aapiskirjaa. Kirjan nimilehdellä luki: Lasten Paras Tavara, elli ABC-Kirja, joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälcänen seuracunnan Saarnamiesten toimituxen kautta, Prändätty Pälkäneellä Daniel Medelplanilda Tauralassa 1719.

”Puuaapisen” runkona oli Turun piispan Johannes Gezeliuksen 1666 painattama oppikirja Yxi paras lasten tawara. Kun niitä kirjoja ei enää ollut, piti valmistaa uusia, mutta Suomessa ei 1700-luvun alussa ollut yhtään toimivaa kirjapainoa. Niinpä Pälkäneen papisto päätti tilata Medelplanilta oman aapisen. Medelplanin aapista ei ole säilynyt jälkipolville, sillä viimeinen tunnettu kappale tuhoutui Turun palossa 1827.

Puuaapisen viimeisellä sivulla oli kukon kuva, joka tiettävästi oli ensimmäinen suomenkielistä aapista koristanut aapiskukko. Samainen kukko oli Pälkäneen kunnan vanhassa vaakunassa, jonka oli suunnitellut Gustaf von Numers. Vaakuna muuttui epäviralliseksi kotiseutuvaakunaksi 2007, jolloin Luopioinen liittyi Pälkäneeseen – kunnan nimeksi tuli Pälkäne, mutta vaakunaksi otettiin Luopioisten lumpeenkukkavaakuna, jonka suunnittelija oli myös von Numers.

Vuonna 2005 avattiin Kukkolan kylässä Pälkäneellä yksityinen Daniel Medelplanin museo. Siellä kerrotaan puuaapisen syntyhistoriasta sekä kirjanpainajan ammatista esinein ja tekstein. Pälkäneen Pyhän Mikaelin kirkon (rauniokirkon) läheisyydessä on Daniel Medelplanin muistomerkki.

Ennen Pälkäneelle tuloaan Medelplan toimi Turun akatemiassa kuvien kaivertajana. Lisäksi hän valoi kirjasimia, sitoi kirjoja ja harrasti kuvanveistoa. Turun kauden jälkeen Medelplan toimi Viipurissa piispa Petrus Bångin kirjapainon johtajana. Viipurista Medelplanin tie vei Pälkäneelle, syynä osittain hänen saamansa tuomio sukurutsauksesta.

kari.naskinen@gmail.com

Kaunajournalismi elää ja voi hyvin

Demaritoimittaja Juhani Aro selitti, millaista on toimittajan työ: toimittaja erottaa jyvät akanoista ja julkaisee akanat. (Demokraatti 4.8.2017)

SDP:n presidenttiehdokkaiksi pyrkijöistä on löydetty pelkästään akanoita. Kun puolueen ehdokaskilpailuun lähtivät Maarit Feldt-Ranta, Tuula Haatainen ja Sirpa Paatero, heistä todettiin, että ovat vain statisteja. Kun sitten järjestettiin heidän ensimmäinen keskustelutilaisuutensa, Yleisradiossa julistettiin etukäteen, ettei sinne ketään tule.

Kuulijoita kuitenkin oli runsaasti, mutta koska kolmikosta kukaan ei lähtenyt mihinkään sensaatiohakuiseen ”irrotteluun”, iltapäivälehden otsikko oli, että ”vaisu avaus”. Riemukkaamman vastaanoton valtamediassa sai Perussuomalaisten Laura Huhtasaaren presidenttiehdokkuus – eikä vaalikampanjasta tule värikkyyttä puuttumaan. Todennäköisesti trumppilaisen Huhtasaaren saama julkisuus nousee niin suureksi, että osaksi sen ansiosta hänen äänimääränsä vaaleissa saavuttaa jytkymäisen tason. Olisipa hauska tilanne: toisella kierroksella vastakkain Sauli Niinistö ja ydinpommilatauksen saanut Laura Huhtasaari.

Sosiaalidemokraattien toiminta presidentinvaaliasiassa on ollut jahkailevaa, on ollut hitaanlaista mielipiteenvaihtoa ja fundeerausta. Kuten Juhani Aro kirjoitti, tällaista pitkästyttävää veivaustakin sanotaan demokratiaksi, mutta kaikkien mielestä se ei sovi nopeatempoiseen nykyaikaan.

SDP:n ongelma tässä julkisuuspelissä on lisäksi, että se koetaan valtamediassa porvarillisen hegemonian pahimmaksi viholliseksi, vaikka gallupkannatus ei tällä hetkellä valtavan korkealla olekaan. Demareita on lyötävä aina ja joka puolelta, koska on olemassa pelko, että puolueen kannatus kuitenkin taas joskus nousee 25 prosentin tasolle. Tämä pelko pitää huolen siitä, että Paavo Lipposen aikoinaan mainitsema kaunajournalismi elää ja voi hyvin edelleen.

Tyypillistä on, että Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Merja Kyllönen saa olla tiedotusvälineistä kokonaan rauhassa, koska tästä entisestä kommunistipuolueesta ei enää koskaan ole vaaraa oikeistolle.

Kepu sen sijaan keikkuu vielä sitkeästi suosion huipulla, mutta sekin alkaa vääjäämättä hävitä porvarikilpailun Kokoomukselle, kun vanhoja maalaisliittolaisia ei enää kohta ole äänestämässä. Kansanedustaja Hanna Kosonenkin esittää jo vertauskuvallisesti entistä maalaispuoluetta aatteettomana esiintymällä lehtikuvassa vaatteettomana. (HS Kuukausiliite 8/2017)

Päivi Lipponen puolestaan voisi keskittyä johonkin muuhun kuin keinotteluun eduskunnan sopeutumiseläkkeellä. Levittää vain akanoita kaunamyllyyn. Eikä demareilla tässä mitään puolusteltavaa olekaan. Puheenjohtaja Antti Rinteen tavoin demarit ja kaikki muutkin ovat varmaan sitä mieltä, että koko tämä sopeutumispelleily pitäisi heti lakkauttaa.

Mikael Jungneristakin voisi tähän jotain sanoa. Sanon vain sen, mihin törmäsin kerran Lidlin leipähyllyn luona: vanha demarituttu puhui Hjallis Harkimosta, mutta asiayhteydestä tajusin, että hän tarkoitti Jungneria. Oikaisin asian. – ”No samanlaisia molemmat”, sanoi konkaridemari.

Jungner on niitä oikeistodemareita, jollaisia puolueessa on aina siedetty. Tuolla imagolla suorastaan brassaillaan, kuten esimerkiksi Lasse Lehtinen. Nyt ensimmäisen kauden kansanedustaja Ville Skinnari pyrkii äärioikeistodemariksi ehdottaessaan, että yritysjohtajille pitäisi antaa helpommat keinot antaa potkuja duunareille. Ville Skinnarin isä Jouko Skinnari oli vasemmistolainen.
kari.naskinen@gmail.com

Oliivipuun ja Alman herkkä tarina

Kahdeksanvuotias Alma leikkii isoisänsä kanssa komean oliivipuun juurella. Sitten Alman isä ja setä päättävät myydä puun 30 000 eurolla, menee ”koristeeksi” jonnekin. Tästä alkaa espanjalainen elokuva Oliivipuu. Isoisä vastusti puun myymistä, mutta sukupolvenvaihdos tilalla on tehty, eikä isoisällä enää ole tarpeeksi sananvaltaa. Isoisä menettää elämänhalunsa, ja Alma on surullinen, kun näkee puhumattomaksi muuttuneen isoisänsä kärsivän.

Mennään ajassa eteenpäin 12-15 vuotta. Isoisä on käynyt ilmeisesti päivittäin hävitetyn oliivipuun luona ja vienyt joka kerta pienen kiven sille paikalle. Kiviä on jo iso keko. Alma päättää ryhtyä toimeen, ottaa tehtäväkseen hankkia 2000 vuotta vanhan puun takaisin. Näin paljon puulla on ikää isoisän mukaan. Voi ollakin, sillä vanhimmat oliivipuut ovat tutkitusti yli 2000 vuotta vanhoja. Getsemanen puutarhassakin yhä kasvavien oliivipuiden väitetään olevan Jeesuksen ajalta.

Oliivien aika bisneksenä on Alman kotitilalla kuitenkin jo ohi. Oliiviöljyntuotannosta on ollut pakko siirtyä broilerituotantoon. Vanha oliivipuu on enää vain vertauskuva, kai sitä elämänpuuksikin voi tässä yhteydessä sanoa. Vanha aika on jäänyt taakse, mutta onko kaikki vanha pakko tuhota, vaikka EU:ssa ja eurossa nyt ollaankin.

Espanjalainen naisohjaaja Iciar Bollain on tehnyt tarinan, joka alun vakavuudesta muuttuu ensin komediaksi, sen jälkeen yhteiskunnalliseksi kannanotoksi ja liukuu lopulta herkäksi ymmärtämiseksi ja anteeksiannoksi. Elokuva on myös kasvutarina, päähenkilönä Alma, joka joutuu hyväksymään senkin, että idealismilla ei aina voi taistelua voittaa. Almaa näyttelevä Anna Castillo on mainio tyyppi, ja hän pelastaa elokuvan niiltä sudenkuopilta, joita herkästi tällaisiin tarinoihin tulee. Anna on railakas likka, itsepäinen, vähän höpsökin, ja hänen roolinsa on tehnyt mahdottomaksi sen, että elokuvasta olisi tullut siirappimainen lässytys. Sympaattinen elokuva, mutta en muista sitä kymmenen vuoden kuluttua.

Iciar Bollain on tuttu näyttelijä television Francon aika -sarjasta, joka kymmenkunta vuotta sitten tuli Yle Teemalta. Ohjaajaksi siirryttyään hän on käsitellyt nimenomaan luonnon, ihmisen ja vallanpitäjien suhdetta, ainakin niissä elokuvissa, jotka Suomessa on teattereissa nähty: ohjaajansa paras Sade kuuluu meille (2010) ja Katmandu – taivaan peili (2011). Oliivipuussakin Alma saa apua saksalaisilta ympäristöaktivisteilta.

kari.naskinen@gmail.com

Mannerheim, kuumailmapallo ja laulu 20 perheestä

Televisiosta uusinta tulleessa Mannerheim­-dokumenttisarjassa ei Jörn Donner ottanut esille sitä, että Mannerheimilla oli jo verenperintönään seikkailijan ja keksijän luonnetta. Mannerheimin isoisoisä Johan Julin oli nimittäin oululainen apteekkari ja luonnontutkija, peräti Ruotsin tiedeakatemian jäsen, joka elokuussa 1784 lennätti rakennuttamaansa kuumailmapalloa Oulussa, kun siellä järjestettiin juhlajumalanpalvelus kuningas Kustaa III:n kunniaksi ja sen jälkeen vielä erityinen porvarien juhla.

Matkustajia ei tuolla Pohjoismaiden ensimmäisellä kuumailmapallolennolla ollut, mutta iso tapahtuma se joka tapauksessa oli. Kuvaa lennosta ei ole, mutta korvaan sen nyt kuvalla oululaisen Kaleva-lehden mainoksella varustetusta kuumailmapallosta.

Osui tämä ilmapallojuttu silmiin, kun Donnerin ohjelman jälkeen lueskelin taas kerran lisää Mannerheimin elämäkertatietoja. Johan Julinin toisesta pojasta Johan Jacob Julinista tuli myös apteekkari ja hänen tyttärensä Helene von Julin oli Marskin äiti.

Johan Jacob Julin toimi apteekkarina Turussa ja Helsingissä, mutta kiinnostui sitten teollisuuden harjoittamisesta ja hänestä tulikin merkittävä teollisuustoiminnan uranuurtaja Suomessa. Hän muutti Pohjan pitäjän Fiskarsiin ja toimi siellä elämänsä viimeiset vuosikymmenet yritteliäänä teollisuusmiehenä ja maanviljelijänä.

Lääketieteen historioitsijan, tohtori Arno Forsiuksen nettisivustolla on laaja juttu Julinista. Siitä saa hyvän kuvan Julinin omistuksista: Fiskarsin teollisuuslaitokset sekä Antskogin, Kosken, Kärkelän, Näsin ja Trollshovdan ruukit, Orijärven kuparikaivos, Malmbärgin, Haukian, Pahalaksin, Charlottebärgin, Lovisebärgin ja Kelkalan rautakaivokset sekä Emiliedalin saha- ja jauhomylly Kiskossa. Lisäksi maaomaisuudet.

Vuorineuvoksen arvon Julin sai 1835 ja von-aatelisnimen hän sai 1849. Julinilla oli neljästä avioliitosta yhteensä yksitoista lasta, joista kuusi kuoli jo varhain. Kolmannesta avioliitosta syntynyt tytär Helene von Julin avioitui kartanonomistaja Carl Robert Mannerheimin kanssa 1862.

Johan von Julin kuoli 65-vuotiaana 1853. Seuraavat 13 vuotta hänen omistuksessaan olleita teollisuuslaitoksia hoiti holhoojahallitus. Perinnönjako toteutettiin 1866, jolloin vanhin poika, toisesta avioliitosta syntynyt Emil Lindsay von Julin sai osuudekseen mm. Fiskarsin, Antskogin, Orijärven ja Kärkelän. Muu omaisuus jaettiin nuorempien sisarusten kesken, joten hyvän potin sai myös Helene.

Julinit ja Donnerit ovat mukana myös siinä Kristiina Halkolan 1969 levyttämässä renkutuksessa Laulu 20 perheestä. Siinä irvaillaan niille perheille, jotka eivät ole saaneet omaisuuksiaan työnteolla, vaan laiskasti perimällä. Muita tuttuja sukuja listalla ovat Ehrnroothit, Erkot, Rettigit, Rosenlewit, Virkkuset, Waldenit, Wihurit ja muutamat muut.

Joitakin vuosia sitten kuulin Teatteri Vanhan Jukon vappukonsertissa Lahdessa uuden version laulusta, johon sanoittaja Petri Repo oli ajankohtaistanut nimilistaa, mukaan olivat päässeet mm. Etola, Hartwall, Herlin, Härmälä, Lesonen, Lilius, Ollila, Siilasmaa ja Toivanen.

kari.naskinen@gmail.com

Sirkushuvit ohittaneet leivän

Jämsäläinen kaupunginvaltuutettu Esko Järvenpää (Ps) kirjoittaa Helsingin Sanomien yleisönosastossa, että valtio antaa Tampereelle tulevan jääkiekko- ja viihdekeskuksen rakentamiseen 18 miljoonaa euroa, mutta tärkeisiin ratahankkeisiin ei rahaa tipu. Kaksoisraide Jämsän - Oriveden välille pitäisi saada vientiteollisuuden tarpeisiin, kun Äänekosken uuden sellutehtaan tuotanto lisää tuonkin rataosuuden kuormitusta miljoonalla tonnilla vuodessa. Ratarahaa ei kuitenkaan tipu. (HS 3.8.2017)

Iittiin rakennettavan moottoriradan tarpeisiin valtio antaa 7 miljoonaa euroa. Vaikka radalla on myönteisiä vaikutuksia elinkeinoelämälle, niin pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin samanlaisesta viihdehankkeesta kuin on Esko Järvenpään esille ottama jäähalli.


Näin asiat joka tapauksessa nyt pyörivät. Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreen tutkimuksen mukaan kunnallisvaltuutettujen mielestä kuntien tärkein tehtävä ei enää ole palvelujen tuottaminen ihmisille. Vain 32 prosenttia valtuutetuista vastasi, että kunnan toimiminen palvelujen tuottajana on erittäin tärkeätä. Varsinkin kokoomuslaiset suhtautuvat palvelujen tuottamiseen väheksyvästi (12 %).

Selvästi parhaat prosenttiluvut tulivat siinä kohdassa, jossa kysyttiin kunnan elinvoimaisuuden kehittämisestä: 83 prosenttia vastasi, että se on erittäin tärkeä asia. Elinvoimaisuudella tarkoitetaan sitä, että kunta on ”dynaaminen” ja että muutkin sen tietävät. Siksi pitää satsata erilaisiin viihdeasioihin, koska ne viihdyttävät veronmaksajia ja tuovat julkisuutta. Kun kunta on elinvoimainen, sillä on hyvä imago.

Sirkushuvit ovat ohittaneet leivän. Eivätkä esimerkiksi teollisuuden rautatiekuljetukset ole minkään tason imagotekijä kunnalle. kari.naskinen@gmail.com

Trump on huumattu menettämään uskottavuutensa julkisuudessa?

Päivälleen 40 vuotta sitten 1977 alkoivat Yhdysvaltain senaatissa kuulustelut, jotka koskivat CIA:n salaista MK-ultra-projektia. Sen avulla oli vuodesta 1950 alkaen tutkittu erilaisia aivopesutekniikoita. Paljon jäi kuitenkin selvittämättä, sillä CIA:n johtaja Richard Helms oli määrännyt projektin asiakirjat tuhottaviksi, kun MK-ultra oli päätetty lopettaa 1973.

Sen verran dokumentteja jäi kuitenkin tutkittaviksikin, että niiden perusteella on myöhemmin saatu juonenpäästä kiinni. Lsd:n ja muiden aivotoimintaan vaikuttavien aineiden avulla pyrittiin koehenkilöiden järkevää ajattelua häiritsemään ja aiheuttamaan sellaista impulsiivisuutta, että näin huumattu ihminen menettäisi uskottavuutensa julkisuudessa. MK on lyhenne sanoista mind control (mielenhallinta).

Salaliittoteorioita on syntynyt pienemmistäkin aiheista. MK-ultra oli jo sen luokan juttu, että sen uhreiksi väitettiin jossakin vaiheessa mm. Marilyn Monroeta (1926 - 1962) ja Robert Kennedyä, jonka 1968 murhasi CIA:n ehkä huumaama Sirhan Sirhan. Aivan projektin alkuvaiheissa 1953 kuoli USA:n maavoimien biologisen sodankäynnin asiantuntija Frank Olson oudolla tavalla;  Olsonista oli tehty koehenkilö hänen tietämättään, ja kun Olsonin pää meni sekaisin, hän teki itsemurhan hyppäämällä hotelli Statlerin ikkunasta New Yorkissa.

Suomeenkin tuli tutkimusrahaa CIA:n peitejärjestön Human Ecology Fundin kautta. Sitä saivat sosiologit Juhani Hirvas ja Erik Allardt.

Entä miten mahtavat asiat olla nyt, onko esimerkiksi Donald Trump hypnotisoitu lääkkeiden avulla? Tällaisia ”lääkkeitä” olivat MK-ultra-projektissa lsd:n lisäksi ainakin heroiini, kannabis, morfiini, meskaliini ja skopolamiini.

Mikään amerikkalainen keksintö tämä ei ollut. Englannissa Tavistock-instituutti aloitti ihmisten mielen tutkimisen 1921 ja SS-upseeri Heinrich Himmler johti saksalaisten vastaavia Lebersborn-tutkimuksia 1930-luvulla. Natsien tapauksessa kysymys oli puhtaasti rodunjalostuksesta.

kari.naskinen@gmail.com