Elokuvallinen tilataideteos

(Juttu päivitetty 27.2.2021 neljännen katsomiskerran jälkeen.)

”Me kuvittelimme vain voivamme pyöriä ja ajelehtia, elää laulusta lauluun, suudelmasta suudelmaan.” Tästä elokuvan nimi Song to Song, laulusta lauluun. Terrence Malick on taas tehnyt absoluuttisen taideteoksen, jota on vaikea määritellä. Se ei ole vain elokuva, se on enemmän, sanon sitä toistaiseksi kuvalliseksi tilataideteokseksi, ehkä myös performanssiksi.

Elokuvan henkilöt liikkuvat musiikkipiireissä Malickin kotinurkilla Austinissa. Yksi heistä on musiikintuottaja ja manageri Cook, joka elää leveää luksuselämää, muut henkilöt seilaavat lähipiirissä ja näyttävät myös tulevan hyvin toimeen, vaikka eivät varsinaisesti mitään teekään. Heidän aforistinen elämäntapansa on, että pitää olla vapaa ja saada olla tekemättä mitään.

Tärkeintä vain on, että rahaa riittää. Ainakin hetkeksi rahalla saa illuusion vapaudesta, riippumattomuudesta. Jostakin rahaa  tulee, ja rahalla saa kaikkea, tavaraa, mainetta, tutkinnot, tittelit, kunniamerkkejä, mitä vain. Mutta jotain puuttuu, ja sen mukana kaikki. Saako rahalla vapauden, jota kaikki haluavat, ei saa, vaan jää sen vangiksi.

Kun tuntee Malickin vanhastaan, voi hyvin kuvitella, että hänen viestinsä on, vaikka se ei sanoina esille tulekaan: …olette kuin helisevä vaski.

Elokuvan ihmiset etsivät itseään. Kuka minä olen, kysytään. Onko minusta mihinkään? Miten voi tuntea, miten voin kaivata? Onko jossain paratiisi? Malick ei anna suoria vastauksia, mutta kyllä pelin henki on selvä. Kun ison rokkitapahtuman juontaja huutaa isolle yleisömerelle, että ”te olette tulevaisuus”, leikkaa Malick johonkin isoon tyhjyyteen. Tulevaisuutta ei ole.

Tyhjää on muutenkin paljon. Malickin vakiokuvaaja Emmanuel Lubetzki kääntelee kameraansa ja on kuin etsisi jotakin syvempää, mutta ei löydä. Kuvat ovat kauniita, kuten Malickin elokuvissa aina, mutta kylmiä. Ainoa oikea elämänmerkki on vesi. Vedestä sinä olet tullut ja vedeksi sinä olet taas tuleva. Lopussa voi nähdä eräänlaisen uskonnollisen kasteenkin. Maata ja maan rikkauksia Malick ei arvosta yhtä paljon, ei esimerkiksi Teksasin öljyä.

Usko, toivo ja rakkaus. Malickille rakkaus. Elokuvan ihmisille rakkauskin on kuitenkin vääristyneesti kuin pakkomielteinen. Malick ja Lubetzki kuvaavat näitä asetelmia armeliaasti, eivät tuhoa mielikuvia kauniista rakkaudesta nykyviihde-elokuvien tavoin karkeaan seksiin, mutta näyttävät, että symbolisesti kuvattujen seksikohtausten jälkeen palataan taas tyhjyyteen.

Yhteiskunnan ja koko maailman eriarvoisuudesta Malick antaa ohimenevän viitteen. Lyhyt viivähdys jossakin Meksikon köyhässä slummissa on todella niin lyhyt, että elokuvan päähenkilöt ohittavat sen kivuttomasti. Köyhyys ei kuulu noteerattaviin asioihin.

Tilataide, installaatio, yhtä hyvin performanssi. Osallistujat siinä ovat erinomaisia. Ryan Gosling, Rooney Mara, Michael Fassbender, Natalie Portman ja Cate Blanchett ovat loistavia. Kun on paljon kirjoitettu Malickin tavasta tehdä elokuvia ilman tarkkaa käsikirjoitusta ja tiukkaa henkilöohjausta, niin pitää vain ihmetellä, millä ilveellä hän nytkin on saanut näyttelijänsä näin täydellisiin onnistumisiin. Kuinka nuori viattomuus on muuttunut turmelukseksi ja kuinka ihmiset voivat elää elämäänsä ilman todellista elämää – tämän Malick osaa näyttää paremmin kuin kukaan muu.

Elokuvan vuorosanat ja tekstit henkilöiden ajattelusta muodostavat kuin esseen elämän tyhjyydestä, kun elämän antaa sellaiseksi mennä.

Emmanuel Lubezki on toinen ylivertainen mestari. Tämän laajakangaselokuvan hän on kuvannut digitaalikameroilla Arri Alexa M, Arricam LT ja Red Epic. Kamera liikkuu paljon vaakasuorassa, mutta hyvin tuettuna, joten minkäänlaista käsivarakuvauksen moneen suuntaan heiluvaa kuvaa ei ole. Kasvoja Lubetzki kuvaa paljon, mutta kun laajakangaskuva on iso, eivät kasvot täytä koko kuva-alaa, kuten tv-formaattia matkivissa elokuvissa usein nykyisin on.

kari.naskinen@gmail.com

Aamulla lehtienjakoa, illalla rallia

Suomalaisen ralliautoilun ensimmäinen iso kansainvälinen tähti oli Timo Mäkinen, joka 1965 voitti Monte Carlon rallin. Jo sitä ennen hän oli saavuttanut siellä luokkavoiton (1963) ja ollut yleiskilpailussa neljäs (1964). Timo Mäkinen kuoli 4.5.2017. Hän oli syntynyt 18.3.1938.

Timo Mäkinen syntyi ”autoperheeseen”. Isän perustaman kuljetusliikkeen tehtäviin Timokin ajautui melko pian ajokortin saatuaan: ”Mulla oli Triumph TR 3, jolla ajelin kaikki kotiajot ja kuljetin Ilta-Sanomia Keravalle, Hyvinkäälle ja Riihimäelle. Sillä ajoin myös kaikki radat ja rallit. Silloin ei ollut autoja erikseen joka käyttöön.”

Ensimmäisen kilpailunsa Timo Mäkinen ajoi Citroenilla Lohjanjärven jäällä 1957, mutta sen jälkeen tuli Triumph, jolla osallistui Jyväskylän Suurajoihinkin 1959 kartanlukijanaan velipoika Harri, tuloksena toinen sija GT-luokassa. Seuraavana vuonna Triumphin moottori kuitenkin ”räjähti” Jyväskylässä ja edessä oli uuden auton hankkiminen. Ennen uuden oman auton saamista Timo ajoi vielä kilpailuja äidin Mini 850 Vanilla.

Monte Carlon ralliin Timo Mäkinen osallistui jo 1962, ja nuoren suomalaisen otteet noteerattiin. Suomen Voimavaunu Oy:n johtaja Raul Falin otti yhteyttä BMC:n kilpailutoiminnasta vastanneeseen Stuart Turneriin, joka suostui antamaan Mäkiselle Minin RAC-ralliin. Tuloksena luokkavoitto ja kuudes sija yleiskilpailussa.

Ennen suuria ”koirankoppimenestyksiään” Mäkinen kuitenkin ajoi tuon RAC:n jälkeen BMC:n urheilumallisella Austin Healey 3000:lla, jolla tuli Monte Carlossa luokkavoitto 1963. Kartanlukijaksi Turner antoi Christabel Carlislen, joka luki Paddy Hopkirkilta kopioituja nuotteja. Mäkinen ei paljon vielä englantia ymmärtänyt, mutta homma toimi.

”Tiesin auton käyvän käteen. Olin kotona ajanut niin paljon Triumphia ja jopa D-Jaguariakin, ja Healey oli mitä lupaavin laite, 180 hevosvoimaa, tuhat kiloa, 15-tuumaiset pyörät ja isot levyjarrut. Muut ajajat eivät Healeysta pitäneet, mutta minusta se oli fantastinen ajaa. Se oli vain niin painavanokkainen, että sillä piti osata mennä riittävästi poikittain”, kertoi Mäkinen.

Tuolla autolla Mäkinen ajoi vielä 1965 RAC:n, mutta painavanokkainen Healey jäi viimeisenä päivänä jumiin liukkaaseen mäkeen ja voitto valui siihen.

TEKNISTÄ OSAAMISTA

Timo Mäkinen oli teknisesti hyvin osaava, ja nokkela. Tästä ovat yhtenä esimerkkinä ne Monte Carlon vuodet, jolloin ranskalaiset yrittivät kaikin keinoin estää Minien voittokulun. Kuuluisan ajovalojupakan seurauksena Mäkisen voitto hylättiinkin 1966.

Tässä ei ollut vielä kaikki. Kun tiedettiin, että etuvetoiset, pienipyöräiset Minit kuluttivat renkaita enemmän kuin muut autot, tekivät kilpailun järjestäjät sellaisen säännön, että yhtä autoa kohti sai olla vain kahdeksan rengasta. Stuart Turnerin kertoman mukaan oli nimenomaan Mäkisen idea, että pinnoitetaan Dunlopin renkaita uudelleen kilpailun aikana – tämä onnistui, renkaiden lukumäärä pysyi samana ja Rauno Aaltonen voitti (1967).

Tavallisessa liikenteessä tuli 1970-luvulla muutosta rengasasioihin. Nastojen teitä kuluttavaa vaikutusta alettiin rajoittaa, ja keksittiin myös kitkarenkaat. Niiden suhteen Mäkinen ei ollut myötämielinen:

”Viime aikoina on ollut virheellistä mainontaa talvirankaista, joita ei tarvitse nastoittaa. Ne pitävät joissakin lämpötiloissa lumella, mutta jarrutuksissa ja jäisissä paikoissa ovat erittäin vaaralliset, koska kuljettaja odottaa niiden pitävän, mutta hätätilanteessa eivät pidäkään. Asiallisesti nastoitetut vyötalvirenkaat ovat hyvät yleisrenkaat joka paikkaan, mutta pidettäköön mielessä, että lumessa puree rengas ja jäällä vain nasta.”

RALLIA JA RATAA

Timo Mäkinen menestyi myös rata-ajoissa, sekä asvaltilla, soralla että jäällä. Eläintarhanajoissa hän saavutti kaksi nelossijaa ja yhden luokkavoiton 1961-63.

Formula-autoihinkin hän tutustui, kuten hän kertoi suomalaisen autourheilujournalismin Grand Old Manin Juhani Melartin haastattelussa 1979: ”Pienestä se kai jossain vaiheessa jäi kiinni, etten osunut rata-ajajaksi. Oikein itsekin säikähdin, miten helpolta Formula 2 -auto tuntui ajaa Keimolassa. Mutta parempi näin. Minähän olen turhan isokin formuloihin.”

”Ja sikäli kuin olen sivusta seuraillut, tunnelma ratapuolella näyttää olevan selvästi kireämpi kuin ralleissa. Sieltä puuttuu harjoittamisen hauskuus ja rentouttavuus; rallin pystyy ottamaan vakavimmillaankin niin, että siitä nauttii.” (Tuulilasi 10/1979)

Samassa jutussa Hannu Mikkola sanoi Mäkisestä: ”Hän on ainoa tapaamani rallikuljettaja, johon minkäänlainen hermostuttamistaktiikka ei ole purrut.”

Markku Alen: ”Timo tekee aina jotakin, vaikka vain muita huolestuttaakseen. Ellei hän muuta keksi, panee hän valonheittäjien päälle erimittaiset lipat ja taas sauhuavat herkimpien hermot.”

kari.naskinen@gmail.com

Kerjäämisestä tehtävä rikos

Mielenkiintoista, että otsikon sanonta on Somaliasta Suomeen 15-vuotiaana tulleen Abdirahim Husseinin, joka kunnallisvaaleissa nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon SDP:n edustajaksi. Hussein otti asian kerjäämisen esille tämän viikon Demokraatti-lehdessä, jossa hän kirjoitti näkemästään ja kokemastaan, ja päätyi ehdottamaan:

”Tämä ilmiö (kerjääminen kadulla) on tullut jäädäkseen – ainakin mikäli me emme oikeasti puutu siihen. Siksi ehdotan, että kerjääminen kriminalisoidaan Helsingissä. Ja miksi ei koko Suomessa? Oikeusoppineilta löytyy ihan varmasti pykäliä, joilla tämä mahdollistetaan.”

”Ihmiset, jotka tulevat maahan nimenomaan kerjätäkseen, tulee poistaa maasta ja tarpeen vaatiessa heille voitaisiin asettaa maahantulokielto”, kirjoittaa Hussein.

Hän on nähnyt kerjäläisbisnestä varsinkin Itäkeskuksen vanhan Puhos-ostoskeskuksen tienoilla. Suurin osa kerjäläisille rahaa antavia on muita maahanmuuttajia. Näin siksi, että he ovat tulleet tänne maista, joissa katukerjäys on normaalia ja siihen on totuttu.

Hussein kirjoittaa, että kerjäläisille rahaa antavat mamut ”eivät tajua kuinka näitä naisia käytetään hyväksi ja kuinka he omalla toiminnallaan ylläpitävät rikollisuutta”.

Hussein tuntee tilanteen hyvin. Hän on läheltä seurannut kerjäämistä ja ollut heidän kanssaan myös tekemisissä. Hussein kuvailee myös toimintaa, missä ”nuoret kundit” kuskaavat kerjäläisnaisia hyvillä autoilla ”työpaikoilleen”

Sosiaalidemokraattien virallinen linja on päinvastainen. Esimerkiksi kansanedustaja Ilkka Kantola on sanonut, että ”jos aletaan siivota katukuvaamme sillä tavalla, ettei ketään koskaan pelota, ollaan erikoisella tiellä”. Pahvimukin kanssa kadulla kykkivä mummo ei ketään pelota, mutta Kantolakin näköjään tietää, että tähän liittyy myös pelottavia asioita – mutta hänen mielestään on siis normaalia, että ihmisiä kadulla saa pelottaa.

(Miksi muuten tarjoilijat ravintoloissa kerjäävät? Miksi ravintolat maksavat niin huonoja palkkoja, että tarjoilijoiden kinuavat ns. tippejä?)

kari.naskinen@gmail.com

Niin paljon hyvyyttä, että puuduttaa

Belgialaisveljesten Jean-Pierre ja Luc Dardennen elokuva Tuntematon tyttö kuuluu niihin muodissa oleviin nykyelokuviin, joissa pääosassa on hyvyys. Tämän lajin yksi tunnetuimpia tekijöitä on Aki Kaurismäki. Tuntemattoman tytön päähenkilö on niin hyvä ihminen, että tunnin kohdalla hyvyyttä alkaa jo pursuta korvista ja nenästä. Melkein toinen tunti vielä, eikä asia muutu tästä mihinkään.

En katso juuri ollenkaan viihde- enkä muita roskaelokuvia, mutta katsottavikseni tänä vuonna kelpuuttamistani on Tuntematon tyttö ylivoimaisesti puuduttavin. Nuori lääkäri Jenny (Adéle Haenel) pitää vastaanottoa pienessä Seraignin kaupungissa Belgiassa. Yhtenä iltana hän on jo pitkälti ylitöissä, eikä avaa ovea summerin soidessa. Seuraavana päivänä paljastuu, että ilmeisesti summeria soittanut tyttö on kuollut. Tästä alkavat Jennyn omantunnontuskat, joiden kanssa sitten pyöriskellään tunti ja kolme varttia.

Eikä siinä mitään, aihe on hyvä ja Jenny on hyvällä asialla pyrkiessään selvittämään asiaa peräti poliisia tehokkaammin. Liika on kuitenkin liikaa. Syyllisyys oven avaamattomuudesta painaa, mutta näin pitkäveteiseen asioiden käsittelyyn en ole pitkään aikaan elokuvissa törmännyt.

Dardennen veljesten edellinen elokuva Kaksi päivää, yksi yö (2014) työllisyysongelmista oli erinomainen, joten yllättävää, että tämä uusin on näin surkea.

kari.naskinen@gmail.com

Vaatimaton, hidas hämäläinen

Yksi pieni porukka kävi onnittelemassa vuorineuvos Pekka Luhtasta, joka äskettäin täytti 80 vuotta. Sen verran vaatimaton herra tämä Luhdan entinen toimitusjohtaja on, että merkkipäivistään hän ei kuitenkaan numeroa tee. Edes Luhdan omilla nettisivuilla ei yhtiön historiaa käsittelevässä kohdassa mainita Pekka Luhtasta.

Internetistä en tätä juttuani varten löytänyt Pekka Luhtasen kuvaa. Kirjahyllyssäni on kuitenkin yksi vanha kirja, jossa on Luhtasen haastattelu, ja kirjan väliin olin pannut kaksi vielä vanhempaa lehtileikettä, joista nappasin ylläolevan valokuvan vuodelta 1981.

Tuo kirja on Martti O. Hosian kirjoittama Suomalaisia menestyksen profiileja – hyvinhoidettuja yrityksiä ja mitä niistä opimme (Gummerus, 1985). Luhtasen ohella kirjassa esitellään mm. Pekka Herlin, Jaakko Lassila, Yrjö Pessi, Gustav Rosenlew ja Heikki O. Salonen.

Pekka Luhtasta koskeva luku on otsikoitu: ”Hidas hämäläinen”. Peruste tälle on, että Luhta Oy on aina toiminut hätiköimättä. Pekka Luhtanen oli puhunut Hosialle paljon hitaasta hämäläisyydestä. – ”Peruspolitiikkamme on vakaa hämäläinen.”

Kirjan julkaisemisen jälkeen oli edessä vielä idänkaupan romahdus, mikä vaikutti myös Luhta Oy:n toimintaan. Vaatetusteollisuudessa vaikeudet olivat kuitenkin alkaneet jo ennen sitä. Tuotantoa oli ollut pakko siirtää halvempiin maihin. Näin teki Luhtakin, perusti 1967 tehtaan Portugaliin. Helppoa ei ollut, kuten Pekka Luhtanen kirjassa kertoi:

”Tahdoimme esimerkiksi tuoda tehtaaseen suoritepalkkauksen, mutta havaitsimme, että työntekijät eivät hallinneet yli viiden kertotaulua. He eivät osanneet laskea omaa palkkaansa. Keksimme, että osaurakan tultua täyteen oli paras antaa rahan sijasta jokin pieni palkinto, vaikka sardiinipurkki.”

”Toinen havainto oli, että työinto hävisi nopeasti, vaikka työntekijöitä muuten oli helppo saada. Tehtaaseen tuli maataloista tyttöjä, jotka muuten olisivat joutuneet pelloille ja hirvittävän koville. Missä vika? Huomasimme, että he joutuivat antamaan palkkapussin äidilleen, eikä heille itselleen jäänyt mitään. Jaoimme palkan kahteen pussiin ja työhalut palasivat heti.”

Pekka Luhtanen sanoi Portugalissa opitun paljon: ”Opin jopa sen, että Suomessa on pieni ja äärettömän tehokas byrokratia.”

Yhtiön 75-vuotisesitteessä 1983 Pekka Luhtanen sanoi, että ”hämäläisen yrityksen kansainvälistyminen oli vaativa haaste koko henkilökunnalle” – mutta Portugalissa toimiminenkaan ei auttanut, kun Neuvostoliiton-vienti tyssäsi.

”Väkeä on todennäköisesti pakko vähentää. Se on todella vaikeata minulle, joka tunnen suuren osan työntekijöistäni ja olen asunut Lahdessa niin kauan. Olisi helpompaa vähentää työntekijöitä, jos olisi ulkopuolinen eikä tuntisi tunnontuskia lomauttamisesta”, sanoi Luhtanen. (Markkinointiviestintä 1-2/1991)

SUKU OMISTAJANA
ON ONGELMALLISTA

Luhdan toiminta alkoi, kun torpparin poika Vihtori Luhtanen perusti Lahteen oman yrityksen 1907. Hänen vaimonsa suunnitteli mallit ja ompeli. Vihtori hoiti myynnin torilla. Muutaman vuoden kuluttua kauppias palkkasi kaksi ompelijaa ja otti näin ensimmäisen askeleen kohti teollista ompelimoa. Asemantaustaan valmistui 1928 ensimmäinen teollinen ompelimo. Vähitellen markkinakauppa vaihtui piharakennuksessa tukkumyyntiin. Vuonna 1944 Jaakko Luhtasesta tuli yrityksen toimitusjohtaja. Pekka Luhtanen nousi toimitusjohtajaksi 1972 ja Vesa Luhtanen 1999.

Liiketoiminnan kannalta on suvun omistuksesta lähinnä haittaa, on Pekka Luhtanen sanonut: ”Saattaa olla, että osa parhaista ammattilaisista ei suostu tulemaan meille, koska meiltä puuttuvat etenemismahdollisuudet. Emme pysty kilpailemaan niistä, jotka haluavat itse omistajiksi. Meiltä on houkuteltu valtavasti keskijohtoa pienten yhtiöiden omistaja-toimitusjohtajiksi.”

Tärkeintä joka tapauksessa on yrittäjähenki. Joskus siihen kuuluu kateuskin, kuten Pekka Luhtanen sanoi Suomen nuorkauppakamareiden kokouksessa Lahdessa 1981: ”Jos suomalainen yrittäjä on itsekäs, sisukas ja kateellinen, niin nämä tekijät yhdistettyinä hän on myös oman onnensa seppä ja usein vielä työhullu. Näitä ominaisuuksia ei kuitenkaan pidä nähdä liian negatiivisina. Kun yrittäjä esimerkiksi on kateellinen toiselle yrittäjälle, hän luonnollisesti pyrkii parantamaan omaa asemaansa. Näin voidaan sanoa, että kateus on hänelle eteenpäin vievä voima.”

ROSBERG, NYKÄNEN…

Luhta on jo vuosikymmeniä yhdistetty urheiluun, koska Luhdan tuotannosta pääosa liittyy vapaa-aikaan ja liikuntaan. Yrityksen nimikin on virallisesti Luhta Sportswear Company. Luhta on ollut näkyvästi esillä myös Lahden MM-hiihdoissa. Sen mainosurheilijoina ovat olleet mm. Keke Rosberg, Tiina Lillak ja Matti Nykänen.

Kun Nykäsellä alkoivat mennä mäkihyppy ja viihde sekaisin, tilanne oli Luhdallekin vaikea, mutta Pekka Luhtanen sanoi haastattelussa 1991, että Nykäsen kanssa tehdyn sopimuksen irtisanomista ei harkittu:

”Kyllä miestä täytyy tukea myös mäen pohjalla. Paljon kirjoitettiin sponsorin kärsivällisyydestä. Sponsori, joka pystyy liittämään itseensä reilun ystävän leiman ja jonka kohde vielä herättää tunteita, ei voisi olla onnekkaampi.”

kari.naskinen@gmail.com

Suurimmat kaupungit paremmuusjärjestykseen

Helsingin kaupungin tilastokeskus on taas julkaissut kymmentä suurinta kaupunkia koskevan tilinpäätöskoosteen vuodelta 2016. Selvityksen on tehnyt erikoistutkija Pekka Valkama, ja mukana ovat Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa, Oulu, Turku, Jyväskylä, Kuopio, Lahti ja Kouvola.

Näistä kaupungeista tekivät alijäämäisen tilinpäätöksen Tampere, Oulu, Lahti ja Kuopio. Suurinta alijäämää osoitti Tampere (17 miljoonaa euroa), mutta suurin yllätys koettiin Lahden kaupungintalolla (kuvassa), sillä kaupungin alkuperäisen talousarvion tuloslaskelmassa oli ennakoitu positiivista tulosta. Suhteellisesti laskien juuri Lahden tilinpäätöksen tulos poikkesi eniten budjetoidusta tuloksesta.

Espoo, Vantaa, Turku ja Jyväskylä olivat laatineet talousarvionsa alijäämäisellä tuloksella, mutta ne onnistuivat kuitenkin tekemään positiivisen tuloksen. Tampere, Oulu ja Kuopio toteuttivat negatiivisen tuloksen niin kuin olivat budjeteissaan laskeneet.

Tämä tilinpäätöskooste jatkaa sitä suurten kaupunkien tilinpäätösyhteenvetojen perinnettä, jonka dosentti, erikoistutkija Heikki Helin on kehittänyt. Helin ryhtyi kokoamaan suurten kaupunkien tilinpäätöstietoja ollessaan Lahden kaupungin talousarviopäällikkönä, ja myöhemmin hän jatkoi näiden koosteiden tekemistä työskennellessään pitkään Helsingin kaupungin tietokeskuksen palveluksessa. Ensimmäinen suurten kaupunkien tilinpäätöskooste koski vuoden 1993 tilinpäätöksiä.

Voinee sanoa, että Valkama on Helinin oppipoika. Samanaikaisesti he olivat töissä Lahden kaupungin rahatoimistossa. Jo siihen aikaan molemmat tekivät laajoja katsauksia kuntataloudesta, esimerkiksi Valkamalta ilmestyi 1992 julkaisu Lahden veromarkkojen käytöstä 1984-90.

ENITEN VELKAA LAHDELLA

Jyväskylä, Kouvola, Turku, Espoo, Vantaa ja Helsinki pystyivät kattamaan kirjanpidossa lasketut poistot tuloslaskelman vuosikatteella, mutta muissa kaupungeissa vuosikate alitti omaisuuden kulumista kuvaavat poistot.

Suuret kaupungit velkaantuivat entisestään. Niillä oli yhteenlaskettua velkaa 6,8 miljardia euroa vuoden 2016 lopussa. Parissa vuodessa velkamäärä oli kasvanut 11,2 prosenttia.

Eniten peruskaupungin asukaskohtaista velkaa oli Lahdessa (6236 euroa/asukas) ja vähiten Tampereella (2139 euroa/asukas).

Korkein kunnallisveroprosentti (20,75) oli Kouvolan kaupungissa ja alhaisin Espoossa (18,00). Suuret kaupungit keräsivät 2016 yhteensä noin 9,7 miljardin euron verotulot, missä oli kasvua edellisvuodesta 2,8 prosenttia.

Vuonna 2014 vuosikate oli poistoja suurempi kolmessa isossa kaupungissa, mutta kaksi vuotta myöhemmin näitä kaupunkeja oli kuusi kappaletta. Parhaiten vuosikate kattoi poistot Helsingissä (169 %) ja heikoiten Lahdessa (78 %).

Kuntien tulorahoituksen riittävyyttä on mahdollista arvioida suhteuttamalla vuosikate investointien omahankintamenoon, mikä kuvaa niitä rahoituslaskelman mukaisia käyttöomaisuusinvestointeja, joista on vähennetty rahoituslaskelmaan merkityt rahoitusosuudet. Tällä tavalla saadaan laskettua investointien tulorahoitusprosentti. Jyväskylä ja Vantaa kykenivät rahoittamaan investointinsa tulorahoituksella, mutta muissa kaupungeissa vuosikate ei riittänyt investointien omahankintamenon kattamiseen.

Tilikauden 2016 yhteenlaskettu tulos oli 575 miljoonaa euroa. Helsingin osuus tästä oli yli 81 prosenttia. Tampere, Oulu, Lahti ja Kuopio osoittivat tuloslaskelmassaan tappiollisen tuloksen. Samat kaupungit osoittivat myös vuotuista alijäämää.

KUNNALLISTALOUDEN
YLEISESTÄ KEHITYKSESTÄ

Vaikka kunnallinen toiminta perustuu perustuslaissa säädeltyyn kunnalliseen itsehallintoon ja kunnat joutuvat hoitamaan talouttaan omavastuisesti, pyrkii valtio monin tavoin hallitsemaan kunnallistalouden rakennetta ja kehitystä. Sektorilainsäädäntö, valtionosuudet, kuntatalousohjelma ja kilpailukykysopimus ovat olleet keskeisiä politiikkavälineitä, joilla valtio on ohjannut kunnallistaloutta.

Tilastokeskuksen manner-Suomea koskevien ennakkotietojen mukaan kuntien verotulot ja valtionosuudet kasvoivat yhteensä kolme prosenttia vuonna 2016. Verotulot kasvoivat 0,3 miljardia euroa ja valtionosuudet 0,6 miljardia euroa. Yhteenlaskettu vuosikate parani 27 prosenttia, vaikka 18 kuntaa oli arvioinut tekevänsä alijäämäisen tilinpäätöksen. Kuntayhtymien vuosikate heikkeni 6,4 prosenttia.

Manner-Suomen peruskuntien lainakanta kasvoi 3,4 prosenttia. Ennakkotietojen mukaan vuoden 2016 lopussa lainaa oli yhteensä 16 miljardia euroa. Siinä oli kasvua puoli miljardia edellisvuodesta. Lainakannan kasvu on hidastunut, sillä vuonna 2015 lainakanta kasvoi 5,6 prosenttia eli 0,8 miljardia euroa. Kuntayhtymien lainakanta kasvoi 3,5 prosenttia.

Valtiontalouden velka kasvoi 2,4 miljardilla eurolla vuoden 2016 aikana ja paikallishallinnon velka 0,8 miljardia euroa. Sosiaaliturvarahastojen velka väheni 0,8 miljardia euroa.

Kuntaliiton mukaan kunnallistalous on kehittynyt parempaan suuntaan. Kuntien tilikauden 2016 yhteenlaskettu tulos parani lähes puoli miljardia euroa. Kuntien menojen kasvu oli keskimäärin 1,3 prosenttia. Kuntaliitto pitää tällaista menokehitystä maltillisena. Maltillisuus johtuu siitä, että kunnat ovat sopeuttaneet henkilöstökulujaan.

Kuntien verotulot kasvoivat 1,4 prosenttia eli 300 miljoonaa euroa. Liitto pitää tätä kasvua pienenä ja selittää sitä kuntien yhteisöveron korotetun jako-osuuden poistamisella.

Kuntien riippuvuus valtionosuuksista kasvoi hieman vuonna 2016, koska kuntien valtionosuustulot kasvoivat enemmän kuin kuntien omat verotulot. Kuntaliiton mukaan vuoden 2016 valtionosuuksiin sisällytettiin kuntien veroperustemuutoksista johtuvia veromenetysten kompensaatioita 260 miljoonaa euroa. Niiden lisäksi valtionosuuksia korotettiin 270 miljoonaa euroa kuntien ja valtion välisen kustannusjaon tarkistuksen seurauksena.

kari.naskinen@gmail.com

 

Trump on hullu, maahanmuuttokriitikot ovat hulluja…

Suomessa ja laajalti muuallakin maailmassa pidetään Donald Trumpia hulluna. Tätä yksipuolista julistusta ei saisi kiistää. Jos aloittaa sanomalla, että ”en pidä Trumpin politiikasta, mutta…”, on tuo mutta-sana jo väärin. Trumpissa ei ole mitään hyvää. Kuitenkin monet lehti- ja tv-jutut Yhdysvalloista kertovat, että Trumpilla on edelleen vahva kannatus monilla alueilla. Siellä ei ole tiedossa esimerkiksi Suomen kantaa siitä, että USA:n presidentti on hullu.

Trump äänestettiin presidentiksi, koska iso osa ihmisistä koki, että poliittinen ja taloudellinen eliitti on sivuuttanut heidät ja että heidän näkemyksiään ei ole riittävästi arvostettu tai kuunneltu. Trump lupasi tähän muutosta. Lisävauhtia Trumpin äänestäjät saivat, kun Hillary Clinton nimitti heitä säälittäviksi.

Suomessa voi mutta-sanan sanoa väärässä kohtaa myös puhuttaessa pakolaisista: ”En ole rasisti, mutta…”

Jos sanoo tuon mutan, on rasisti ja hullu. Väljää maahanmuuttopolitiikkaa ei sovi millään muotoa arvostella, jos ei halua rasistin leimaa.

Näin menee monessa muussakin Euroopan maassa. Ranskassa pienen Beziersin kaupungin pormestari Robert Menard sai sakot vihapuheesta, kun hän oli sanonut, että 91 prosenttia muslimeja yhdessä koululuokassa on liikaa. – ”Sanoin sen, minkä kaikki vaaleilla valitut luottamushenkilöt tietävät, mutta eivät sano sitä.”

Suomessa tuntuu kuin yhteiskunnan muuttaminen monikulttuuriseksi olisi oikein tavoite. Jos on toista mieltä ja sanoo sen, saa syytteen rasismista eli tulee verratuksi Hitleriin.

Eihän tämän näin pitäisi olla. Minäkään en ole rasisti, mutta… mutta minulla on kritiikkiä ylisuvaitsevaista pakolaispolitiikkaa kohtaan. Jossakin menee raja. Eikä rasismi ole synonyymi maahanmuuttokritiikille.

Kirkonkin sisällä on omat muttansa. ”En tuomitse homoseksuaalisuutta kokonaan, mutta…”

Vai onko koko tämä touhu kuin vappuhulinaa, kuten George Orwell kirjoitti jo 70 vuotta sitten: ”Ihmiset tarvitsevat ajoittain myös rummunpärinää ja liehuvia lippuja.”

kari.naskinen@gmail.com