1939 ja 2015

Edellisen ja nykyisen puolustusministerin isät eivät ole sotaa kokeneet. Kallen ja Jussin isät eivät ole voineet kertoa, mitä sota on. Siksi Kalle ja Jussi haluavat itse sen kokea.

Kalle ja Jussi ja heidän kaverinsa eivät vielä ole ehtineet tutustua maantietoon niin kunnolla, että osaisivat hahmottaa Suomen ja Venäjän kokoeron.

Kun Pikku-Kalle ja Pikku-Jussi saavat tukea iltapäivälehtien vielä nuoremmilta tekijöiltä ja Ulkopoliittisen instituutin pojilta, onkin tilanne suunnilleen samanlainen kuin se oli vuonna 1939.

Jo talvella 1939 Suomessa lietsottiin mielialoja Neuvostoliiton-vastaisiksi. Kansalaistuntoa ja sotahenkeä nostatettiin esimerkiksi venäläisvastaisilla elokuvilla ja erilaisilla juhlilla, joissa korostettiin isänmaallisuutta. Lähellä itärajaa Viipurissa järjestettiin helmikuussa suojeluskuntapiirin 20-vuotisjuhlat ja huhtikuussa Lotta-järjestön kansallispukunäyttely.

Toukokuussa 1939 WSOY julkaisi Arvi Korhosen kirjoittaman Hakkapeliittain historian  ensimmäisen osan, ja sitä mainostettiin lehdissä näkyvästi – teit isäin astumaan. Niinpä linnoitustöitä jatkettiin, ja elokuun 6. päivänä aloitettiin Viipurin itäpuolella iso sotaharjoitus, jota sotamarsalkka Mannerheimkin saapui seuraamaan. Sotaharjoitusten ohjelmaan kuului myös paraati, johon Viipurin keskustassa osallistui yli 20 000 miestä.

Vahva itsetietoisuus ja valtiollinen itsevarmuus heijastuivat myös poliitikkojen puheisiin ja tekoihin. Vielä syksyllä 1939 ulkoministeri Eljas Erkko kehotti Moskovaan neuvotteluihin lähtevää J.K Paasikiveä unohtamaan, että Neuvostoliitto oli suurvalta. Myöhemmin Paasikivi sanoikin, että talvisota oli Erkon sota.

Helsingissä viime vuonna pidetyssä talvisotaseminaarissa professori Maria Lähteenmäki Itä-Suomen yliopistosta sanoi, että ennen sotaa "Suomi oli kasvanut pöyhkeileväksi nuoreksi mieheksi, joka uskalsi uhota ja sanoa, että minä en pelkää mitään”.

Niin sitten saatiin Mainilan laukaukset, kun oikein pyydettiin.

Tätä samanhenkistä pöyhkeilyä on nyt Kallella ja Jussilla. Eikä Sauli Naantalista puutu asiaan. Ei ehdi, kun pitää tutkia piharatamoita ja soitella radion luonto-ohjelmiin.

kari.naskinen@gmail.com

Kizhi, karjalainen ulkomuseo

Muutama päivä sitten kävi Kizhin museosaaren laiturissa 15 laivaa, jotka toivat saarelle yli 2500 turistia. Oli ennätys. Kizhi on pieni saari Äänisen pohjoispäässä. Petroskoista sinne on matkaa 70 km ja se taittuu reilussa tunnissa kantosiipialuksella. Laivamatka Pietarista Kizhiin kestää pari päivää.

Saari on kilometrin pitkä ja vajaan kilometrin levyinen. Se kuuluu Karjalan tasavaltaan, mutta museotoiminnoista vastaa Venäjän valtio, joka myös on määrännyt Kizhin suojelualueeksi. Lisäksi Unesco on nimennyt saaren rakennuksineen arvokkaaksi maailmanperintökohteeksi. Venäjällä tähän Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluu 27 kohdetta, Suomessa kymmenkunta, mm. Petäjäveden vanha kirkko, Rauman vanha puutaloalue, Suomenlinna ja Verlan tehdasmuseo Jaalassa.

Tällaiset Unescon kohteet ovat varmaan kaikki näkemisenarvoisia, ja Kizhin kiinnostavuudesta kertoo se, että vuosittain siellä käy noin 200 000 matkailijaa. Kizhin vetovoima kasvaakin koko ajan, kun saarella olevia kirkkoja jatkuvasti restauroidaan. Esimerkiksi alueen pääkirkkoa on nyt kunnostettu ilmeisesti 20-30 vuoden ajan ja työ valmistuu vuonna 2018. Kun keväällä kävin saarella, työmaa oli vielä niin paljon kesken, että tähän kirkkoon ei sisälle päästetty.

Saarella on pitkä historia. Alueellinen keskus eli pogosta siitä muodostui jo 1400-luvulla. Vuonna 1714 valmistui täyspuinen Kristuksen kirkastuksen kirkko, jossa on 22 haapapaanuista kupolia. Kirkon rakentamiseen ei käytetty yhtään rautanaulaa. Tämän kirkon vieressä on Pokrovan kirkko (1764) ja niiden välissä kellotorni (kuvassa tämä kokonaisuus).

Läheisyydessä sijaitsee vielä vanhempi, 1300-luvulla rakennettu Lazar Muromilaisen kirkko, joka tunnetaan myös Lasaruksen kuolleista herättämisen kirkkona. Se ei kuitenkaan ole alkuperäinen Kizhin kirkko, vaan se siirrettiin saarelle1960 Äänisjärven etelärannalla sijaitsevasta Muromin luostarista. Se on vanhin puurakennustaiteen muistomerkki Venäjällä.

Kaikkiaan Kizhin saarella on 87 puurakennusta, joista osa on siirretty muualta Karjalasta. Kirkkojen lisäksi on ortodoksisia rukoushuoneita eli tsasounia, mm. 1600-1700-luvuilta peräisin olevat Mikaelin tsasouna, Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen tsasouna, Kristus Käsittätehty -ikonin tsasouna sekä Pietarin ja Paavalin tsasouna. Yksi ajatus tällä hetkellä on, että Kizhiin perustetaan puualan opetuskeskus, jossa annetaan puualan restaurointikoulutusta Venäjän kirvesmiehille.

Kizhin ainutlaatuista rakennuskantaa täydentävät perinteiset karjalaistalot, aitat, tuulimyllyt, pajat ja savusaunat. Vanhaa karjalaista esineistöä on myös runsaasti. Kaikkinensa Kizhi on paikka, joka herätti kovan kiinnostuksen myös meikäläisentapaisessa uskonnottomassa ihmisessä.

kari.naskinen@gmail.com

Palvelu ei pelaa – kun sitä ei ole

Helsingin Sanomien yleisönosastossa (25.7.) oli kirjoitus, missä kerrottiin tapauksesta heinäkuisena lauantaina Oulussa: kirjoittajan autosta meni rengas rikki, mutta Oulusta ei saanut tilalle uutta. Oli keskipäivä, mutta rengasliikkeet eivät olleet auki, eikä huoltoasemilla myyty renkaita.

Matkalla olleesta seurueesta yksi jäi autoineen kahdeksi yöksi Ouluun odottamaan maanantaita. Muu seurue jatkoi matkaa julkisilla kulkuneuvoilla.

Selitykseksi tähän vielä se, että uusissa autoissa on nykyisin sellainen vararengas, joka täytetään mukana olevalla painepakkausvaahdolla, mutta ohjeiden mukaan tällaisella renkaalla suositellaan ajettavaksi vain lähimmälle korjaamolle.

Minä puolestani kirjoitin Itä-Savon yleisönosastoon (24.7.) surkeasta palvelusta Savonlinnassa. Kaupungin pääkadulla yritimme iltapäivällä saada lounasta kahdesta ravintolasta, mutta ei onnistunut. Molemmissa ravintoloissa istuimme pöydässä kymmenen minuuttia, mutta tarjoilijoita ei näkynyt. Mitenkään runsaasti ei asiakkaita kuitenkaan ollut. Lähdimme pois ja onneksi kolmannessa ravintolassa palvelu pelasi, se oli kiinalainen Wang Fu.

Jos maahanmuuttajat alkaisivat perustaa muitakin yrityksiä kuin ravintoloita, yleinen palvelutaso paranisi.

Toisin oli ennen. Isäni oli töissä jyväskyläläisen Ford-liikkeen Are Oy:n varaosaosastolla. Asuimme Aren asunnossa samassa pihapiirissä. Meillä oli firman puhelin sen takia, että jos joku ohikulkija tarvitsi varaosapalvelua liikkeen aukioloaikojen ulkopuolella, isäni hoiti homman. Aren pihassa oli Esson bensa-asema. Jos automies ajoi sinne ja kysyi, saisiko mitenkään esimerkiksi Transitin tuulettajanhihnaa tai Zodiacin puolaa, niin bensa-asemalta soitettiin meille ja isäni lähti pihan yli myymään tarvittavan varaosan.

Kyllä aina kun puhelin soi myöhään illalla, isäni manasi, että ”voi perkule”, mutta vastasi tietenkin ja lähti antamaan varaosan.

Enää ei tällaisia systeemeitä ole. Eikä palvelu toimi edes päiväsaikaan, koska työntekijöitä ei palkata riittävästi. Kyllä esimerkiksi Savonlinnassa luulisi tiedettävän, että Olavinkadulla toimiva ravintola ei pysty kunnolliseen palveluun ilman lisähenkilökuntaa oopperajuhlien aikana. Edullista kesätyövoimaa kyllä löytyy.

Tuoreimpien työttömyystilastojen mukaan nämä luvut ovat heikentyneet eniten Kyproksella, Latviassa ja Suomessa. Hesarin rengaskirjoituksessa ei enää ihmetelty, miksi Suomi on niin heikossa tilassa kuin se nyt on: ”Tehokkuusajattelu on kolahtanut omaan nilkkaan. Kun yrittäjyyttä korostavan pääministerin omassa vaalipiirissä tällainen on mahdollista, niin voi, voi.”

kari.naskinen@gmail.com

Kun SDP erotti vasemmistolaisimpia

SDP:n Demokraatti-lehdessä (24.7.) kesätoimittaja Eemeli Peltonen julistautuu oikeistodemariksi takasivun kokoisessa kirjoituksessaan. Peltonen toteaa, että hänenlaisiaan ”tarvitaan, jos SDP halutaan nostaa jälleen suureksi puolueeksi”.

Jotain tämänkaltaista on ajateltu joskus ennenkin. Esimerkiksi 1930-luvun lopulla puolueesta erotettiin joitakin sen ”vasemmistosiipeen” kuuluneita jäseniä ja ilmoitettiin boikotista, mikä koski vasemmistolaisia kulttuurilehtiä Tulenkantajia, Soihtua ja Kirjallisuuslehteä. Puolueen puheenjohtajana oli tuolloin Kaarlo Harvala ja puoluesihteerinä Aleksi Aaltonen.

Törmäsin asiaan lukiessani siitä taidehistorioitsija Anna Kortelaisen ja hänen isoisänsä Reino Peltosen teksteistä koostuvasta kirjasta Huonon matkailijan päiväkirjat (Tammi, 2015). Kirjassa käsitellään nimenomaan Tulenkantajat-lehteä, johon Reino Peltonen (1906 - 1968) oli kirjoittanut novelleja.

Anna Kortelainen (s. 1968) ei koskaan tavannut viipurilaista isoisäänsä, joka toimi muusikkona, mutta haaveili kirjailijanammatista. Syksyn 1938 Reino Peltonen vietti Pariisissa ja kirjoitti "huonon matkailijan päiväkirjaansa". Sitten sota murskasi unelman kirjailijantyöstä. Viipurista hän muutti ensin Tampereelle ja lopulta Tukholmaan. Vuonna 1953 Reino palasi Pariisiin katsomaan, mitä sotavuodet olivat kaupungille tehneet. Uudesta kotikaupungistaan Tukholmasta käsin hän matkusteli myös Leningradissa, Moskovassa ja Wienissä, valokuvaten ja kirjoittaen. Nyt Anna Kortelainen on koostanut kirjan isoisänsä jälkeen jättämistä papereista – proosa- ja esseekäsikirjoitukset sekä valokuvat löytyivät vanhasta omenalaatikosta. Reinon tekstien lomaan Anna Kortelainen on kirjoittanut omia tekstejään, joilla hän kurottaa kohti kadonnutta omaistaan.

Mutta palaan ankaraan 1930-lukuun ja Tulenkantajiin, joista Anna Kortelainen on löytänyt mielenkiintoista aineistoa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta, nimittäin lehden päätoimittajan Erkki Valan julkaisemattomia muistelmia. Ne olivat aikoja, jolloin esimerkiksi monien firmojen työntekijöiltä kiellettiin Tulenkantajien tilaaminen. Tällainen kielto oli mm. Enso-Gutzeitilla. Perheitä myös irtisanottiin vuokra-asunnoistaan, jos posteljooni toi sinne Tulenkantajat. Vala luonnehti lehteä vapaamielis-demokraattiseksi, eikä suinkaan kommunistiseksi. Lehden levikki oli lopettamisvuonnaan 1939 noin 5000.

Mika Waltarikin oli kovan linjan edustaja. Hän vaati ulkomaisen kirjallisuuden lopettamista Suomessa, sillä hänen mukaansa se toi maahamme vain epäsiveyttä, myrkkyä ja kumouksen houkutusta. Näitä vaarallisia asioita edusti myös Jaroslav Hasekin Kunnon sotamies Shveikin seikkailut, joita Erkki Vala oli julkaissut jatkokertomuksena lehdessään alkuvuodesta 1939. Tästä kimpaantuivat IKL, kirkon Kotimaa-lehti ja Tampereen piispa Aleksi Lehtonen. Syy oli se, että romaanissa kuvattava kadetti Bieglerin uni matkasta taivaaseen rikkoi törkeästi rikoslain jumalanpilkkapykälää.

Erkki Vala tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. Oikeudenkäynti herätti huomiota ulkomaita myöten ja sitä pidettiin tragikoomisena siksi, että Euroopassa ainoa toinen maa, jossa Hasekin kirja oli kielletty, oli Saksa. Natsit olivat tuominneet romaanin ”antimilitaristiseksi”. Tästä oli tietenkin kysymys Suomessakin, jossa oikeisto ja siihen kuuluva kirkko osasivat hyödyntää jumalanpilkkalakia poliittisena aseena.

Koomista Suomen tapauksessa oli sekin, että täällä myytiin jo ennen Tulenkantajien jatkokertomuksen julkaisemista ruotsinkielistä Shveikiä. Vala lähetti Korkeimpaan oikeuteen ruotsinkielisen kirjan ja ostokuitin Akateemisesta kirjakaupasta, ja kysyi, miksi kansan enemmistöltä kielletään se, mikä vähemmistölle on sallittua.

Muitakin painokanteita ja tuomioita niistä Erkki Valan Tulenkantajat sai. Yhdenkin tuomion lehti sai siitä, että se oli siteerannut englantilaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia lehtiä. Niissä raportoitiin kiertelemättä myös Adolf Hitlerin valtaannousun seurauksista, mutta tällaisia juttuja ei Suomessa sallittu.

Anna Kortelainen muistuttaa kuinka vaikeaa oli E-osuustoimintaliikkeen perustaman Tammenkin alku, kun suurkustantamot Otava ja WSOY paheksuivat sen kustannuspolitiikkaa. Vielä sotien jälkeen Tammi sai noilta isoilta kilpailijoiltaan syytöksiä pornografiasta ja kommunistipropagandasta, kun Tammen Keltaisessa kirjastossa oli alettu julkaista ulkomaalaisia modernisteja. Keltainen kirjasto alkoi 1954 ja ensimmäisten kymmenen suomennoksen joukossa esiintyivät mm. Böll, Greene, Hemingway, Kazanzakis ja Moravia.

Puoluesta erotetun Erkki Valan muisteluksista vielä yksi juttu: somerolainen opettaja Vihtori Laurila irtisanottiin asunnostaan, koska hänellä sanottiin olevan Karl Marxin kuva seinällään. Kuva oli, mutta ei Marxin, vaan Leo Tolstoin. Tilannetta oli pahentanut vielä se, että akateemisesti koulutetulla rouva Aili Laurilalla oli nähty punainen käsilaukku.

Kesätoimittaja Eemeli on suvaitsevampi, hän kirjoittaa, että ”kasvava vasemmistopopulismi uhkaa romuttaa Väinö Tannerin perinnön keskitien SDP:stä”. Eemeli toivoo oikeistososialidemokratialle kunnianpalautusta.

kari.naskinen@gmail.com

Hyppyrimäet ja Sibeliustalo

Lahtelaiset yritysjohtajat ovat kertoneet, että kun he ovat muualla maailmassa liikeneuvotteluissa, on aina helppo ottaa esille Lahdessa toistuvasti järjestettävät hiihdon MM-kisat, niin ei tarvitse asiaan kuuluvien löysien alkukeskustelujen aikana vain säästä puhua.

Menettelin samoin, kun osuin Savonlinnan Seurahuoneen kattoterassilla jutustelemaan Walesin kansallisoopperan dramaturgin, kirjailija Simon Reesin kanssa. Kun hän oli kertonut olevansa Cardiffista, minä ylpeänä sanoin olevani Lahdesta, missä on järjestetty hiihdon MM-kisat kuusi kertaa ja seuraavat ovat tulossa 2017. Rees kuunteli kohteliaasti, mutta kysyi sitten, että missä lajeissa siellä kilpaillaan. Ei siis ollut hajuakaan asiasta.

Selitin lyhyesti hyppyrimäet ja maastohiihdon, mutta jätin asian siihen. Sen sijaan Rees pamautti heti perään, että kyllä hän Lahden tuntee, koska siellä on se maailmankuulu Sibeliustalo. Eikä tässä kaikki: hän kertoi elo-syyskuun vaihteessa tulevansa Lahteen Sibelius-festivaalille, koska haluaa itse kuulla musiikkia tässä akustiikaltaan maailman huippuihin kuuluvassa konserttisalissa. Lisäksi sanoi olevansa ”Sibelius-fani”.

Hotelliyöpymiset hän oli varannut Lahden Seurahuoneelta, jossa ei ole kattoterassia, mutta kyllä me sieltä jonkin tapaamispaikan löydämme.

Hyppyrimäkien sijasta Simon Rees oli kovin kiinnostunut suomalaisesta arkkitehtuurista, ja koska hän tunsi varsinkin Alvar Aallon suunnittelemia taloja, kerroin tietenkin heti, että meillä on Aallon suunnittelema kirkko.

Kohta arkkitehtuuri myös yhdistää Lahtea ja Savonlinnaa, sillä Kasinon päälle rakennettavan 16-kerroksisen tornitalon ovat suunnitelleet Hannu Tikka ja Kimmo Lintula, jotka suunnittelivat myös Sibeliustalon.

Kun keskustelimme lisää musiikista, kävi ilmi, että Rees oli ollut paikalla joka kerta, kun suomalaiset olivat voittaneet Cardiffin laulukilpailuissa: Karita Mattila 1983, Kirsi Tiihonen 1989 (paras lied-tulkinta) ja Tommi Hakala 2003. Tuohon pystyin sanomaan, että juuri viime viikolla tapasin Lahden torilla mansikkaostoksilla Kirsi Tiihosen vanhemmat. Lisäksi innostuin kehumaan, että Kansallisoopperan johtaja Lilli Paasikivi on kotoisin Lahdesta.

Sitten lisää yhteisiä musiikkikokemuksia, hänellä paikanpäältä ja minulla television välityksellä: kun kapellimestari Sakari Oramo syksyllä 2014 johti The BBC Proms -sarjan päätöskonserttia Royal Albert Hallissa, oli Oramon liivin etuosaan kuvioitu Britannian lippu ja selkäpuolelle Suomen lippu. Sibeliustalossa kaverini Simon tulee taas kuulemaan, kun Oramo johtaa 2.9.2015 omaa orkesteriaan BBC Symphony Orchestraa.

Vaikka rallienglantia puhunkin, en vielä tällä kertaa kysynyt, onko Simon koskaan ollut seuraamassa Walesin MM-rallia.

Tämä kaikki vain sen takia, että Sibeliustalo on tosiaan kova juttu. Minunkin lähituttavapiirissäni on kaksi perhettä, jotka ovat muuttaneet Lahteen Sibeliustalon konserttitarjonnan takia.

kari.naskinen@gmail.com

Taloja romutetaan, taide pysyy – ja Salpausselkä

SYP:n, Meritan ja viimeksi Nordean pankkitalona toimineen Aleksanterikatu 5:n purkaminen on viime aikoina herättänyt huomiota Lahdessa. Kunnossa olevan rakennus, sisätilojensa arkkitehtuuriltaan harvinaisuus, mutta kun ei vain enää kelpaa. Tuosta purkutyöstä pasahti mieleen, että mihinkähän tämän ja monien muiden lakkautettujen pankkikonttoreiden taideteokset ovat joutuneet. Tallessa kyllä ovat jossakin.

Pohjoismaiden Yhdyspankki oli muuttunut Suomen Yhdyspankiksi pari vuotta ennen Aleksi 5:n valmistumista. Olkoot nimet mitä tahansa, pankit olivat ainakin ennen tärkeitä asiakkaita taiteilijoille. Lahdessakin varsinkin pankkien pääkonttoreissa oli runsaasti taidetta, ja on varmaan vieläkin, joskin vähemmässä määrin.

Kun hyppään Lahdesta ulos, mutta pysyn kuitenkin Salpausselällä, niin yksi kovimpia tämän lajin yhteistyökuvioita oli, kun PYP tilasi Alvar Aallolta suunnittelun pääkonttorinsa laajennusosaan Helsingin Fabianinkadulle. Samalla pääjohtaja Göran Ehrnrooth antoi Aallolle tehtäväksi luoda jokin näyttävä taideteos uuteen notariaattisaliin. Vuonna 1966 laajennusosa oli valmis, tasavallan presidentti Urho Kekkonen istui kutsuvieraiden edessä omalla tuolillaan ja Alvar Aalto esitteli salin etuseinällä olevan ison veistoksen, jonka nimeksi hän sanoi Salpausselkä-reliefi.

Materiaaleina Aalto oli käyttänyt puuta, Carraran marmoria ja mustaa marmoria. Reliefi kuvaa Suomen voimakkaimmin teollistettua osaa, kuten avajaistilaisuudessa mainittiin. Reliefissä näkyvät Saimaa ja Päijänne, josta Kymijoki lähtee kohti Kymenlaaksoa, ja Vesijärvi Lahtineenkin on mukana.

Aalto sanoi, että idean Salpausselästä oli hänelle heittänyt Göran Ehrnrooth. Ote Aallon puheesta:

”Salpausselkä on todella luonnon luoma bastioni, joka säilyttää takanaan vesibasengin, sisältäen oikeastaan Suomen voimavarat ja antaen sen kansalle suuren osan tämän elinehdoista. Sen dramatiikkaan liittyy joskus geologisina kausina tapahtunut Kymijoen läpimurto sen pyrkiessä laskemaan mereen. Se ei ole joki, joka kulkee asumattomien seutujen halki, vaan sen varrelle on syntynyt kuin helminauhana asuttu alue. Se on voimavirta, jonka teollinen kapasiteetti on melkein katkeamaton. Se garneeraus, jonka Kymijoki saa inhimilliseltä luovalta työltä – teollisuudelta – on harvinaislaatuinen eikä senkaltaista voida monestakaan maasta löytää.”

Sen verran löytyy kuitenkin, että Aaltokin mainitsi vertauskohdiksi Kymijoelle sitäkin suurempia voimavaroja Coloradosta aina Zambesin mahtavaan putoukseen asti.

Salpausselkiä poimuttui Suomen maankuoren kolme. Tunnetuin niistä on tämä meidän omamme, mikä kulkee linjalla Hanko - Lohja - Hyvinkää - Lahti - Kouvola - Lappeenranta - Imatra - Värtsilä. Korkeimmillaan se on Lahden seudulla. Tämä Salpausselkä myös kirjoitetaan isolla ässällä. Sen loivat jääkauden jäämassojen liikkeet noin 12 000 vuotta sitten. Se salpasi pohjoispuolelleen isot vesimassat, joista lopulta osa pääsi murtautumaan tuon korkean vallin läpi. Näin oli mahdollista perustaa suurimmat selluloosa-, paperi- ja kartonkitehtaat näiden vesien ja koskien varsille. Työpaikkoja syntyi satojatuhansia.

Toinen salpausselkä on matalampi ja sijaitsee noin 20 kilometriä pohjoisempana. Se alkaa Bromarvista ja kulkee mm. Vääksyn kautta, jossa se erottaa toisistaan Vesijärven ja Päijänteen. Saimaalla se muodostaa pitkän ja kapean Kyläniemen sekä idempänä Pihlajaveden ja Puruveden kaakkoisrannan. Kolmas salpausselkä on lyhempi ja ulottuu Kemiönsaaresta Hämeenlinnan seudulle.

Kopio Salpausselkä-reliefistä tehtiin myös Lahteen, mutta voimavaroja säästellen en lähtenyt kyselemään sen nykysijainnin perään. Fabianinkadulla Helsingissä toimii nykyisin Nordean yrityskonttori.

kari.naskinen@gmail.com

Pluton kanssa maailman ääriin

Minulla on television luona pieni muovinen Pluto-koira. Johtuu siitä, että kun televisio meillä Jyväskylässä alkoi näkyä 1961, oli ensimmäinen televisiosta näkemäni kuva sellainen, jossa Pluto juoksi vasemmalta oikealle.

Televisionrakastajana olen jo kymmeniä vuosia sanonut, että televisio on kaikkien aikojen paras keksintö, hieman sen jälkeen paremmuusjärjestyksessä tulevat tuulilasinpyyhkijät ja mikroaaltouuni. Kun sitten eilen illalla seurasin Yle Areenan välityksellä suoraa lähetystä NASA:n tiedotustilaisuudesta ja näin uusimpia kuvia pienoisplaneetta Pluton pinnalta, totesin, että nyt on Pluton kanssa 54 vuotta kiertämäni ympyrä sulkeutunut – olen nähnyt kaiken.

Tekniikka on näiden 54 vuoden aikana mennyt eteenpäin käsittämättömän hurjasti, mutta kaikesta päätellen kehitys vain jatkuu. Niin kuin tämä Pluton tapaus: se on niin kaukana, että valon tulo sieltä maahan kestää 5,5 tuntia, ja valo sentään kulkee 300 000 km/s. Tämä planeetta-Pluto on Auringosta 40 kertaa kauempana kuin Maapallo. Jos me eläisimme yhtä kaukana, näyttäisi Aurinko meistä vain tavalliselta tähdeltä.

Kuitenkin eilen keskiviikkona näin Plutosta kuvan. Kuva tv-ruudun laidasta laitaan esitti noin 400 kilometrin levyistä aluetta. Kuvan oli ottanut avaruusluotain, joka oli lähetty matkalle Floridasta tammikuussa 2006. Oikeastaan tämä kaikki menee nyt yli ymmärryksen, minun ja minun keltaisen Plutoni.

Tärkein on silti televisio. Pluton juoksemiseen silloin 1961 olin jo varautunut. Oli tiedossa, että Jyväskylässä aletaan kokeilla lähetyksiä, ja siksi isä osti meille heti Blaupunkt-television. Kun tulin koulusta, avasin television ja aloin tehdä läksyjä olohuoneen pöydän ääressä. Kesti pari viikkoa, että televisiossa näkyi vain ”lumisadetta”, mutta sitten se tapahtui: yhtenä iltapäivänä Pluto juoksi vasemmalta oikealle. Tuota piirrettyä Disney-elokuvan pätkää kesti muutaman minuutin, minkä jälkeen alkoi taas lumisade. Kuukaudenpäivät vielä meni lumisateen ja koelähetyspätkien kanssa, mutta sitten se alkoi...

Aivan uusi kokemus tämä ei silti ollut. Edellisenä kesänä olimme käyneet sukulaisissa Salossa, joka jo silloin kulki näköjään teknologian kärjessä, koska isäni serkun luona televisio jo näkyi. Sitä sitten ihmeteltiin, ja siltä kyläreissulta jäi mieleeni amerikkalainen sarjaelokuva Riemuperhe Riley. Rooman olympiakisojakin pääsin kesällä 1960 katsomaan kahtena iltana, kun ajoimme isän tuttavien luo Korpilahdelle ja Leivonmäelle, joissa Yleisradion lähetykset näkyivät korkeilla paikoilla olevissa taloissa.

Lisäksi olin nähnyt televisio-ohjelmia Aren baarissa Puistokadulla. Are Oy oli Ford-liike, jossa oli myös iso sähköosasto, ja se järjesti baariin sisäisiä kaapelitelevisiolähetyksiä. Siellä kävin katsomassa mm. Mack Sennettin Keystone Kops -lyhytelokuvia usein koulun jälkeen – tai enemmän kuin usein, jäin luokalleni kaksi kertaa.

Näin se pitkä matka Pluton kanssa siis oli alkanut. Panen tähän vielä arkistomuistiinpanoistani parhaat sarjaelokuvat, jotka television alkuaikoina esitettiin:

TALVI 1962:
1. Interpol kutsuu
2. Eversti March
3. Bonanza
4. Klondike
5. Pelon hetkiä
6. Poliisikoira

KEVÄT 1962:
1. Puolustuksella on puheenvuoro
2. Viisi sormea
3. Interpol kutsuu
4. Valtatie 66
5. Perry Mason yllättää
6. Bonanza

Muita alkuvuosien huippuja olivat Harry Lime, Highway Patrol, King of Diamonds, Mike Strait, Nimeni on Cox ja Pyhimys seikkailee.

kari.naskinen@gmail.com