Vuoden parhaat urheilijat

Keihäänheiton EM-kultaheitto oli niin komea, että kyllä Antti Ruuskanen on vuoden paras suomalainen urheilija. Televisiostakin katsottuna tuo kilpailu oli tunnetasolla niin korkealla, että muuhun tulokseen en pääse. Tunteisiinhan tällaiset listaukset paljolti perustuvat, ja henkilökohtaisiin mieltymyksiin. Omat mieltymykseni ovat: 1) moottoriurheilu, 2) jääkiekko, 3) yleisurheilu, 4) pesäpallo, 5) tennis, 6) keilailu. Tältä ja joiltakin faktapohjilta kymmenen parasta 2014 ovat:

1. Antti Ruuskanen, kultaa
2. Petteri Koponen, koripallon MM-kisojen paras syöttäjä
3. Niklas Moisander, Hollannin jalkapallomestari (Ajax)
4. Teemu Selänne, jääkiekon olympiaturnauksen ”arvokkain” pelaaja
5. Toni Kohonen, paras pesäpalloilija, nyt kaikkien aikojen pistepörssin kärjessä
6. Valtteri Bottas, neljäs F1:ssä.
7. Mika Kallio, MM-hopeaa Moto2-luokassa
8. Iivo Niskanen, parisprintin olympiakultaa, 15 km:llä neljäs, nuorten MM 15 km
9. Sami Jauhojärvi, parisprintin olympiakultaa
10. Mikko Ilonen, maailman parhaita golfinpelaajia

Joukkueurheilijoita on listalla monta, mutta kyllä palloilulajeissa hyvä vuosi Suomelta olikin. Paras joukkue oli jääkiekon olympiapronssia ja MM-hopeaa saavuttanut maajoukkueemme. Tästä seuraa, että paras valmentaja 2014 oli Erkka Westerlund, joka lisäksi syyskaudella nosti Jokerit yllättäen aivan KHL:n kärkiporukoiden ryhmään.

Eri lajien keskinäinen vertailu on vaikeaa. Se jo on hankalaa, mikä katsotaan urheiluksi. Esimerkiksi Norjassa vuoden neljänneksi parhaaksi urheilijaksi valittiin shakin maailmanmestari Magnus Carlsen, jota paremmiksi arvioitiin ampumahiihtäjä, pyöräilijä ja alppihiihtäjä.

kari.naskinen@gmail.com

Sote-alueet yhtä turhia kuin olivat viisi suurlääniä

Erikoistutkija, dosentti Heikki Helin kirjoittaa tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa, että kunnallishallinto on vuosikymmenien varrella muodostunut sekavaksi. Valtaa on valunut isoille kuntayhtymille, joiden luottamuselimet eivät ole vaaleilla valittuja. Sama suunta on nyt jatkumassa, kun kunnilta aiotaan ottaa pois koko sosiaali- ja terveydenhuolto.

”Vaikka sote-mallia tarkastelee mistä tahansa näkökulmasta, tuntuvat sote-alueet yhtä tarpeettomilta kuin viisi suurlääniä ennen lakkauttamistaan”, kirjoittaa Helin.

Kuntaliiton entinen lakiasiainpäällikkö Kari Prättälä puolestaan sanoo, että ”sote-mallin rakenne on perustaltaan sama kuin nykyiset erityisvastuualueet ja sairaanhoitopiirit, joista on tarkoitus päästä eroon. Kuoret ovat vanhat, mutta nimet ja sisältä on muutettu. Kunnat eivät enää tuota palveluja, vaan pelkästään rahoittavat sote-alueensa järjestämiä ja tuotantoalueensa tuottamia palveluja.” (Kanava 8/2014)

Heinolassa ilmestyvässä Itä-Hämeessä kolumnistinimimerkki Kassara toteaa tähän, että ”kunnalla on maksajat rooli, mutta ei sellaisen maksajan, joka voisi sanoa, paljonko rahaa annetaan ja mitä rahalla tehdään.” Rahat ja päätösvalta eivät ole samoissa käsissä. Kassara kirjoittaa sote-alueiden laajuuden ja vahvan valtion ohjauksen johtavan siihen, että sote-alueiden päätöksenteko tulee olemaan valtion ja professioiden käsissä.

Prättälä muistuttaa, että demokratialle ja kuntien itsehallinnolle ei sote-mallissa ole tilaa: ”Eivät kunnanvaltuustot voi oikeastaan valita sote-alueen valtuustoa, sillä kuntien edustuksessa on otettava huomioon kuntayhtymän alueen poliittiset voimasuhteet kokonaisuudessaan – ”odotettavissa on puolueiden piirisihteeridemokratiaa puhtaimmillaan”.

kari.naskinen@gmail.com

Adieu au 2014

Hyvästi vuodelle 2014. Otsikko sopii tähän näin, koska vuoden 2014 paras ensi-iltaelokuva on Jean-Luc Godardin Adieu au Langage (Hyvästit kielelle). Ranskalaisen uuden aallon mestari on mestari edelleen. Tämän Godardin toiseksi viimeisen elokuvan katsoin dvd:ltä, vaikka Godard on tehnyt sen yllättäen 3D-elokuvana. Tuskin sitä Finnkinon teattereihin kuitenkaan koskaan tulee, kuten ei ole tullut muitakaan Godardin viime vuosikymmenten elokuviaan. Edellinen kohokohta oli, kun Yle Teema esitti vuonna 2009 Godardin Meidän musiikkimme (2004).

Adieu au Langage on siis 3D. Kun Godard sanoo hyvästejä kielenkäytölle, niin voisi äkkipäätä kysyä, tarkoittaako digitaalinen 3D-elokuva ironisia hyvästejä oikealle filmielokuvalle. Ei varmaankaan, koska Godard on jo aiemmin tehnyt elokuvia digitekniikalla. Godard haluaa vain taaskin olla mukana uudessa.

Mitään gravity-soopaa Godardin elokuva ei tietenkään ole. Päinvastoin Fabrice Aragnon kuvaus on niin kaunista, että voisin dvd:n pysäytyskuvista ottaa valokuvia ja täyttää niillä huoneeni seinät – Laittomista (1964) olen jo kuvakollaasin tehnytkin. Eikä ole yhtään yllättävää, että Godard viittaa myös Claude Monet´hen. Toinen Godardin elokuvassa esiteltävä taidemaalari on venäläis-ranskalainen modernisti Nicolas de Stael.

Adieu au Langage on täynnä godardimaista filosofointia monista asioista. Siirrytään Hitlerin valtaannoususta Ranskan ympäriajoon, Dostojevskista Frankensteiniin ja helikopterihyökkäykseen, ja viitteitä maailmankuvalliseen ajatteluun on laajasti: Platon, Darwin, Gogol, London, Mao, Rilke, Solzhenitsyn jne.

Martin Heidegger sanoi, että ”kieli on talo, jossa elämme”. Godard on tätä teemaa lähestynyt ennenkin, mutta nyt ollaan kai sillä rajalla, että talo on hajoamassa. Wittgensteiniinkin viitataan, sillä Wittgenstein sanoi, että ”kieleni rajat ovat maailmani rajoja”. Kieli on sosiaalinen rakennelma ja se muodostaa kansan, se on käsitteenä isompi kuin isänmaa. Kieli pysyy, vaikka rajatkin muuttuvat silloin tällöin.

Godard asuu nykyisin Sveitsissä, ja siellä adieu-sanaa käytetään joissakin tilanteissa myös tervehdittäessä. En ole täysin varma Godardin perimmäisistä tarkoituksista – vaatii lisää katsomista.

Yksi elokuvan henkilöistä etsii älypuhelimestaan (onkohan jo 3D?) ranskalaista filosofia Jacques Ellulia, kommunisti ja teologi. Hänen mukaansa anarkismin ja kristillisyyden tavoitteet ovat osin samat. Uhkana on joka tapauksessa Godardinkin pelkäämä teknologian ”valtaannousu” tai lähinnä sen maksimaalista tehokkuutta ajava ideologia. Teknologian tyrannia uhkaa humanismia ja vapautta, ja samalla luontoa. Tätä samaa ajatusta tuo esille Terrence Malick.

Godardin elokuvassa luonto on voimakkaasti esillä  Luonto on kaunis. Lisäksi luontokappaleena esiintyy Godardin Roxy-koira. Sellainenkin ajatus tulee, että koko elokuva voi tavallaan olla Roxyn näkemys ihmisen rakentaman maailman tilasta.

Jean-Luc Godard on jo elänyt pitkän elämän. Elokuvan yhdessä repliikissä kysytään, ”oletko elänyt täällä pitkään”. Oikea vastaus on: ”Ei väliä, tärkeintä on, että on elänyt”. Godard (s. 1930) on elänyt ja tehnyt jo 117 elokuvaa. Godard on myös elokuvahistorioitsija, mistä on hienona näytteenä myös saatavissa oleva monituntinen dvd Histoire(s)du Cinema (1998). Eikä se ole vain elokuvan, vaan myös maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaa, ja vieläkin enemmän: ihmisen historiaa siltä ajalta, minkä Godard parhaiten tuntee ja muistaakin.

Eikä Godardin tuntema historia ole hyvä, se on surumielinen. Tätä korostaa myös elokuvan toinen päämelodia, Sibeliuksen Valse triste. Toinen keskeinen melodia on Tshaikovskin Slaavilainen marssi.

”Taiteessa meitä kiehtoo, mikä paljastaa kaikkein salaisimman omassa itsessämme”, on Godard sanonut. Entä luontoa rakastanut Claude Monet: ”Ihmiset keskustelevat taiteestani ja ovat ymmärtävinään sitä, ikään kuin pitäisi ymmärtää silloin, kun yksinkertaisesti täytyy rakastaa.” Minä ymmärrän Godardin uudesta elokuvasta osan, mutta ainakin osaan rakastaa.

2

Vuoden toiseksi paras elokuva on Lars von Trierin Nymphomaniac. Sekin on vaikea, hankala. Siinä on kummallisia, huonojakin kohtia, mutta silti: hienoa, että vielä tehdään tällaisiakin elokuvia kaiken tämän nykyisen tusinatuotantoviihdesopan ohessa.

Nymph()maniacista on paljon kirjoitettu. Se kuitenkin vielä, että elokuvassa naiset käyttävät miehiä hyväkseen, kuten maailman sivu ovat miehet käyttäneet naisia hyväkseen. Nainen kertoo tarinaansa miehelle, joka kuuntelee ja ymmärtää; nainen uskoo löytäneensä vihdoin miehen, joka jotain tajuaa, mutta elokuva päättyy kuitenkin siihen, että nainen huomaa tämänkin miehen olevan vain sika ja ampuu tämän. Elokuva on myös kannanotto vähemmistöjen puolesta.

10

1. Jean-Luc Godard: Adieu au Langage (dvd)
2. Lars von Trier: Nymphomaniac
3. Pekka Lehto: Kalervo Palsa ja Kuriton käsi
4. Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street
5. Alex van Warmerman: Borgman
6. Steve McQueen: 12 Years a Slave
7. Paolo Sorrentino: Suuri kauneus
8. David Cronenberg: Maps to the Stars
9. Peter Fly: Monica Z (dvd)
10. Francois Ozon: Isabelle, nuori ja kaunis

Todennäköistä on, että listassani on yksi puute, koska en ehtinyt nähdä Richard Linklaterin Boyhoodia, joka on tällaisissa vastaavanlaisissa listoissa järjestään kolmen parhaan joukossa. Dvd ilmestyy helmikuussa ja tilattu on.

kari.naskinen@gmail.com

Murha (?) Ranskan Rivieralla

Nizzassa toimivan Le Palais -kasinon omistajan tyttären Agnès Le Roux'n katoaminen 1977 on tunnettu tapaus Ranskassa. Otsikossani on kysymysmerkki, koska ruumista ei ole vieläkään löytynyt. André Téchinén elokuva French Riviera käy läpi tapahtumia ennen Agneksen katoamista, ja katsoja voi tehdä omat johtopäätöksensä – vähän niin kuin nyt Suomessa Anneli Auerin tapauksessa.

Viisi vuotta naimisissa ollut ja sen jälkeen Nizzaan palannut Agnes tapaili katoamisensa aikoihin lakimiestä, joka vaikuttaa huijarilta. Tytön äiti tuntee miehen, joka on kasinon lakimies. Kasinokuningatar ei hyväksy tätä suhdetta, sillä hän on jo omakohtaisesti tunnistanut miehessä selvää ketkumaisuutta. Äiti taisteli tyttärensä tapauksen selvittämiseksi ja pani likoon koko elämänsä.

Elokuva ei ole häävi. Ihmissuhteita veivataan ees sun taas, ja lisäksi kuvioon kuuluu kilpailu kasinobisneksessä, jossa rouva epäilee kilpailijan toimivan Italian mafian rahoilla. Elokuva ei ota varsinaisesti kantaa siihen, onko katoaminen myös murha, mutta selvästi annetaan ymmärtää, että nuori lakimies on kelvoton. Jännityselokuva tämä ei ole, vaikka sellaisen siitä olisi helposti saanut. Katoaa muistista helpommin kuin kertomansa tapaus, jota on vatvottu eri oikeusistuimissa nykypäiviin asti.

Parasta elokuvassa on Catherine Deneuve (kuvassa). Vanha rouva on edelleen terästä. Hän tekee jatkuvasti elokuvia, ja joitakin niistä on nähty Suomessakin. Cherbourgin sateenvarjon (1964), Inhon (1965) ja Päiväperhon (1967) herkkä naistähti on nyt 71-vuotiaana toisenlainen, vahva ja määrätietoinen nainen, ja on näyttelijänä nyt jopa parempi.

Tytärtä esittävä Adèle Haenel ja huijaria esittävä Guillaume Canet (kuvassa) ovat vaatimattomampia tapauksia. Ehkä vika on ohjaajassakin, joka on maalannut heistä kovin simppelit luonnekuvat.

kari.naskinen@gmail.com

Yksin joulusaunassa

Olen asunut kohta kymmenen vuotta nykyisessä asunnossani, kerrostalossa, jossa on 80-90 asuntoa. Melkein joka vuosi olen käynyt taloyhtiön joulusaunassa, ensin naiset omalla vuorollaan ja sitten me miehet omallamme. Taas eilen jouluaattona sama tilanne: yksin saunoin. Muistan vain yhden kerran, kun joulusaunassa oli toinenkin mies.

Yhteisöllisyyttä ei enää ole. Facebookissa ollaan kyllä ”kavereita” ja Twitterissä sanaillaan leppoisasti toisten kanssa, mutta todellinen kaveruus on hävinnyt. Eikä sosiaalisessa mediassakaan kaikki mitään varsinaisia kavereita ole – kadulla vastaan tultaessa ei tervehditä, tuskin edes tunnistetaan läheskään kaikkia ”kavereita”.

Yhteisöllisyys on kuollut, koska sitä tärkeämpi on minä itse. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti asian esille ensimmäisessä uudenvuodenpuheessaan. Hän sanoi itsekkyyden ja ahneuden olevan merkkejä oikeudentunnon kuihtumisesta. Ei tehdä niin kuin oikealta tuntuu, vaan niin, miten saa itselleen eniten hyötyä. Tällä asenteella yhteisöstä katoaa luottamus. Niukkoina aikoina ihmisten pitäisi presidentin mielestä pikemminkin miettiä, voisivatko he itse luopua jostakin edustaan.

Edesmennyt filosofi ja yleisen historian professori Juha Sihvola kirjoitti Kunnallisalan kehittämissäätiön lehdessä, että arvoiltaan yhtenäiset pienyhteisöt ovat auttamatta mennyttä maailmaa. Globaali talous, verkostoyhteiskunta ja massakulttuuri ovat prosessi, mikä on murentanut paikallista yhteenkuuluvuutta:

”Vielä muutama vuosikymmen sitten vanhanajan paikallisyhteisöissä ihmiset sosiaalistuivat kasvatuksen kautta perittyihin itsestäänselvyyksiin. Modernissa maailmassa arvoiltaan yhtenäisiä pienyhteisöjä ei enää ole, ihmiset eivät enää ole riippuvaisia paikallisista yhteenkuuluvuuksista. Ihmiset luovat yhteisölliset sitoumuksensa monikulttuurisissa ja moniulotteisissa verkostoissa. Heillä on mahdollisuus olla yhdessä ja yhteistyössä koko maailman mittakaavassa. Ei tarvitse välttämättä jakaa naapurin arvoja, uusiseelantilaisen nettikaverin kanssa voi tuntea enemmän yhteenkuuluvuutta.” (Polemiikki 3/2000)

Uusiseelantilaiselta ei voi kuitenkaan mennä lainaamaan suolaa tai kahvia, jos ne jouluaattona ovat vahingossa loppuneet, ja kaikki kaupatkin ovat kiinni. Eikä kerrostalon pihassa tarvitse tervehtiä toisen rapun asukasta, koska on varmaa, että se ei ole se uusiseelantilainen kaveri.

Internetti on kiva keksintö, hyödyllinen ja viihdyttävä. Sen hohtavan ruudun edessä on mukava olla yhteydessä mihin tahansa, mutta sieltä on vaikea saada kaveria joulusaunaan tai porukkaa mukaan pihatalkoisiin.

kari.naskinen@gmail.com

Joulusaarna

Tein piparkakkutalon ja luin Ahti Taposen joulurunon Seimen lapset:

Miljoona seimeä, miljoona lasta,
miljoona rauhanruhtinasta.
Miljoona jeesusta pahnoilla tallin.
Siitä saa maailma rauhan mallin.
Vaan miten se koskee meitä?

Miljoona tähteä kirkasta, uutta,
miljoona syttyvää ikuisuutta.
Miljoona majakkaa pimeässä.
Miljoona neitsyttä synnyttämässä,
voi ethän sä kiveäs heitä!

Miljoona ahnetta Herodesta
saa öljynsä aavikon uumenesta.
Ne voitelee keisarisammakoita
ja varustaa vasalliarmeijoita
kilveksi kristityille.

Miljoona itämaan viisasta miestä
kai tänäkin jouluna täytyy piestä
kansalaisvaltaansa vaatimasta,
että saa juhlia Jeesuslasta
ja toivoa tähteä ylle.

Voi riittääkö leppoisa hartautesi
ja onnesta sykkyrä sydämesi?
Ei lapsonen ollutkaan kiiltokuva,
vaan ristille tuomittu, tuhoutuva.
sen lahjanko tahdot antaa?

Jos Herran kansa on herrakansa,
niin joulu on julma ja julkea ansa
ja maailman kuuset on kiedottu roskaan:
ei lapsi voi sodasta toipua koskaan,
vaan aina saa ristiä kantaa.

kari.naskinen@gmail.com

Valtio leikkaa – kunnat suunnistavat sumussa

Erikoistutkija, dosentti Heikki Helinin jo perinteeksi muodostunut pikayhteenveto suurten kaupunkien talousarvioista on valmistunut. Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisema tutkimuskatsaus kokoaa yhteen 11 suurimman kaupungin tilanteet ja antaa samalla kuvan kuntakentän näkymistä. (Tämän jutun otsikon sanonta on Helinin.)

Kaupunkien talous on myös 2015 kireällä valtionosuusleikkausten takia. Oman epävarmuutensa budjettien valmisteluun on lisäksi tuonut valmistella oleva sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus (sote) sekä uusi valtionosuusjärjestelmä.

Hallitus leikkaa neljän vuoden aikana valtionosuuksia 1,5 miljardilla eurolla. Siitä tässä tarkastelussa mukana olevien 11 kaupungin osuus on noin 560 miljoonaa euroa. Valtionosuusuudistuksessa menettäjiä ovat suurista kaupungeista Turku, Pori ja Tampere.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus vaikuttaa eri tavalla kaupunkien talouksiin. Sote-uudistuksen suurimmat voittajat olisivat puolestaan Helsinki, Tampere ja Turku. Suurimmat menettäjät olisivat Espoo, Oulu ja Lahti.

Kolmanneksi valtio korotti yleisen kiinteistöveron sekä vakituisten asuinrakennusten kiinteistöveron laissa säädettyjä ala- ja ylärajoja, mutta otti samalla näin muodostuvan lisätulon itselleen leikkaamalla vastaavasti valtionosuuksia.

Kaikki kolme muutosta yhteenlaskettuina aiheuttaisivat Porille 3,2 veroprosentin korotuspaineen. Toiseksi suurin paine olisi Lahdessa: 2,0 veroprosenttia.

KAUPUNKIEN VELKA KASVAA

Yhdentoista suurimman kaupungin yhteenlaskettu vuosikate ei riitä poistojen kattamiseen vuoden 2015 talousarvioissa: vuosikate on yhteensä 571 miljoonaa euroa ja poistot 964 miljoonaa euroa. Kaupunkien yhteenlasketut investoinnit ovat 1 771 miljoonaa euroa. Suurten kaupunkien tulokset ovat miinuksella Lahtea ja Poria lukuun ottamatta.

Vuodelle 2015 Pori ja Kouvola korottivat veroprosenttiaan. Vuodelle 2014 korottajia oli kuusi (Kuopio, Lahti, Oulu, Tampere, Turku ja Espoo). Korkeimmat veroprosentit ovat Kuopiossa ja Kouvolassa (20,50) sekä Lahdessa 20,25. Alimmat veroprosentit ovat Espoossa 18,00 ja Helsingissä 18,50.

Tuloveron kasvun osuus kaupunkien verotulojen 440 miljoonan euron kasvusta 2013-15 on noin 250 miljoonaa euroa. Siitä yli puolet on peräisin veroprosenttien korotuksista vuosina 2014 ja 2015.

Suurten kaupunkien velka kasvaa vuoden 2013 tilinpäätöksen 5,9 miljardista eurosta 1,3 miljardia euroa. Vuoden 2015 lopussa velkaa olisi näin ollen kaupungeilla noin 7,2 miljardia euroa.

EI SELVITTY VIELÄ
EDELLISESTÄKÄÄN LAMASTA

Suomen kansantalous ajautui lamaan 1990-luvun alussa. Lama yllätti ennustelaitokset, joiden ennustekäyrät sojottivat ylöspäin vanhasta muistista. Kansantalouden kasvu ei pelkästään hidastunut, vaan kansantalous supistui. Siitä seurasi mm. työttömyyden kasvu ja kuntien verotulojen supistuminen. Kunnallistalous syöksyi ennen kokemattomaan ahdinkoon.

Laman seurauksena useimmat kaupungit menettivät yli viidesosan työpaikoistaan. Lahden menetys oli peräti 26,9 prosenttia.

Laman kohtasi kaupunkeja hieman eri rytmissä. Turussa työpaikat olivat suurimmillaan 1987, Helsingissä ja Jyväskylässä 1988, Espoossa, Tampereella, Kuopiossa, Lahdessa, Kouvolassa ja Porissa 1989 sekä Vantaalla ja Oulussa1990. Kaikilla laman pohjanoteeraus oli 1993.

Lahdessa, Kouvolassa ja Porissa on työpaikkoja edelleen vähemmän kuin ennen lamaa. Ne eivät siis näin tarkastellen ole vielä toipuneet edellisestäkään lamasta.

Työpaikat vähenivät myös 2000-luvun alussa. Helsingissä vähennys oli vuosina 2002-03 noin 6000 työpaikkaa. Vuonna 2009 Helsingissä oli noin 8000 työpaikkaa vähemmän kuin vuonna 2008. Vuonna 2012 työpaikkoja oli edelleen vähemmän kuin vuonna 2008.

kari.naskinen@gmail.com