Ferrari ja Lotus nopeimmat testeissä, mutta se ei vielä paljon todista

Formula 1 -tallien yhteistesteissä Jerezissä teki nopeimman kierrosajan Ferrarin Felipe Massa (kuva) ja kokonaisuutena vakuuttavinta ajoa esittivät Lotuksen kuljettajat. Näillä tiedoilla ei kuitenkaan paljon painoarvoa ole. Viime vuonnakin vastaavissa testeissä Mercedes oli paras ja Nico Rosberg ajoi ylivoimaisesti nopeimman kierroksen, mutta MM-sarjassa Rosberg oli vasta yhdeksäs ja Mersu tallipisteissä viides. Sekin kummallisuus Jerezin viime vuoden testeihin liittyi, että Mersu käytti siellä pelkästään edellisvuoden autojaan. Tänä vuonna puolestaan Williams ajeli viime vuoden kalustollaan.

Kun Jerezin jokaiselta neljältä testipäivältä lasketaan tallipisteet, muodotui kokonaistilanne seuraavaksi (suluissa vastaava pistetaulukko Jerezistä vuodelta 2012):

 1. Lotus  77 (63)
 2. Red Bull  60 (58)
 3. Force India  56 (37)
 4. Toro Rosso  45 (55)
 5. McLaren  43 (36)
 6. Ferrari  39 (43)
 7. Mercedes  38 (66)
 8. Sauber  32 (28)
 9. Williams  9 (11)
10. Caterham  3 (7)
11. Marussia  2 (-)

Lotus siis oli hyvässä iskussa. Kukaan ulkopuolinen ei kuitenkaan tiedä, millaisilla polttoainemäärillä ja säädöillä Kimi Räikkönen ja Romain Grosjean parhaat aikansa tekivät. Tällaisissa testeissä on usein houkutus tehdä keinotekoisesti huippuaikoja, jotta sponsorineuvottelut saavat vauhtia. Tästä huolimatta Lotuksen tulostasoa Jerezissä ei kannata vähätellä – auto lienee vähintään yhtä hyvä kuin viime kaudella, joten hyviä kilpailusijoituksia on syytä odottaa.

Williams jäi vielä isoksi arvoitukseksi. Se havainto pitää kuitenkin tehdä, että Valtteri Bottas ajoi nopeamman kierroksen kuin tallikaveri Pastor Maldonado.

Jerezin viime vuoden testeihin verrattuna mentiin tänä vuonna lujempaa. Vain Rosberg ajoi viime vuonna nopeamman kierroksen kuin nyt. Olosuhteet olivat samanlaiset. Alle 1.20:n ajaneet viime viikolla:

1.17,879 Felipe Massa Ferrari
1.18,148 Kimi Räikkönen Lotus
1.18,218 Romain Grosjean Lotus
1.18,565 Sebastian Vettel Red Bull
1.18,669 Esteban Gutierrez Sauber
1.18,760 Jean-Eric Vergne Toro Rosso
1.18,766 Nico Rosberg Mercedes
1.18,861 Jenson Button McLaren
1.18,905 Lewis Hamilton Mercedes
1.18,944 Sergio Perez McLaren
1.19,003 Paul di Resta Force India
1.19,134 Daniel Ricciardo Toro Rosso
1.19,303 James Rossiter Force India
1.19,338 Mark Webber Red Bull
1.19,502 Nico Hulkenberg Sauber
1.19,851 Valtteri Bottas Williams

Seuraavat testirupeamat ovat Barcelonassa 19.-22.2. ja 28.2.-3.3. Siellä saadaan parempi tuntuma asioihin, koska rata on paremmassa kunnossa kuin Jerezissä. Silloin mukana on myös Ferrarin Fernando Alonso.

kari.naskinen@gmail.com

Historiapäivät: Modernistit olivat väärässä Väinö Linnan suhteen

Kun Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta oli ensimmäinen osa ilmestynyt, se ei aikansa modernisteille kelvannut. Kriitikot suhtautuivat siihen samalla tavalla kuin aluksi olivat suhtautuneet myös Tuntemattomaan sotilaaseen. Suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa luennoinut Linna-tutkija Yrjö Varpio sanoi esimerkiksi Jouko Tyyrin vähätelleen Linnan romaaneita ja ennustaneen, että ne unohdetaan melko pian. Toinen Väinö Linnaa aliarvioinut, tunnettu kriitikko oli Pekka Lounela. Sen verran Linna iski takaisin ainakin Jouko Tyyrille, että Pohjantähden kolmannessa osassa esiintyvä Janne Kivivuoren nenäkäs ja nykyaikainen pojanpoika on etunimeltään Jouko.

Vielä kolmannen osan ilmestyttyä 1962 Tyyri kirjoitti Savon Sanomissa, että Pohjantähti-trilogia on ”omalla tavallaan väljä ja vaihteleva, mutta ei kovin syvä eikä erikoisen runsasvetinen”. Näin Tyyri halusi verrata Pohjantähteä Suomen järviin.

Historiapäivillä Varpio puhui siitä, ovatko Linnan pääteokset taide- vai historiateoksia. Molempia.

”Jo Tuntematonta kirjoittaessaan Linnan tavoitteena oli tehdä hyvä, taiteellisesti korkeatasoinen romaani. Sama koski Pohjantähteä, jonka osalta vaatimustaso oli vielä leveämpi – Linna halusi, että trilogiassa avautuisi elämän koko kuva. Trilogian ilmestyttyä Linna sanoi 1960-luvulla, että hän halusi myös kirjoittaa historiaa”, kertoi Varpio, joka itse on kirjoittanut 700-sivuisen teoksen Väinö Linnan elämä (WSOY, 2006). Varpio toimi Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professorina 1980 - 2002.

”Romaani ei koskaan ole puhdas historiateos. Romaani estetisoi historiaa, ja tästä on kysymys Linnankin teoksissa. Tästä huolimatta Linna keräsi aineistoa Pohjantähteen kuin historioitsija, tutki arkistomateriaaleja ja teki haastatteluja. Lopputuloksessa oli merkittävää sekin, että trilogia päästi ääneen myös vuoden 1918 tapahtumissa häviölle jääneen osapuolen”, sanoi Varpio.

Estetisoimisesta Varpio otti konkreettisen esimerkin: ”Tuntemattomassa sotilaassa miehistö vaihtuu liian vähän todellisuuteen verrattuna, mutta romaani edellyttää tätä, koska romaanissa on keskityttävä tiettyihin henkilöhahmoihin. Samanlaista keskittymistä on Pohjantähdessä.”

kari.naskinen@gmail.com

Suomi oli korkeinta luottoluokkaa jo 1800-luvulla

Suomen luottokelpoisuus kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla on erinomainen. Korkeimmassa AAA-luokassa ovat euromaista tällä hetkellä vain Alankomaat, Luxemburg, Saksa ja Suomi. Suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa lauantaina luennoinut valt. tri Mika Arola sanoi, että Suomi on yleensäkin ollut hyvässä maineessa paria epävarmempaa jaksoa lukuun ottamatta. Pankit alkoivat analysoida valtioiden luottokelpoisuutta jo 1800-luvulla, ja esimerkiksi ranskalaisen Credit Lyonnais -pankin 1898 tekemän riskitaulukon mukaan maailman ”parhaat” maat olivat Belgia, Britannia, Norja, Ruotsi, Saksa, Suomi, Sveitsi, Tanska, USA ja Venäjä. Huonoimpia olivat Argentiina, Brasilia, Bulgaria, Espanja, Kreikka, Portugali, Romania ja Serbia.

Suomen tilanne huononi 1900-luvulla kaksi kertaa. Ensimmäinen huono vaihe oli itsenäistymisen jälkeen, ja 1920-luvulla Suomen luottomaine oli huonoimmillaan. Tämä jatkui 1930-luvulle asti, jolloin ulkomaiset pankit rinnastivat Suomen näissä asioissa latinalaisen Amerikan maihin. Toinen huono vaihe oli 1960-luvun puolivälissä.

Sen jälkeen Suomen tilanne on ollut hyvä. Valtiokonttorin riskit ja rahoitus -osaston johtajana toimiva Mika Arola sanoi, että Suomen tämänhetkisen AAA-arvostuksen yhtenä taustatekijänä on se, että Suomella on kansainvälisesti vertaillen melko vähän ulkomaista velkaa. Sen sijaan Suomen jäsenyys euro-valuutassa ei ole juurikaan vaikuttanut luottoasemaan.

Tällä hetkellä Suomi on ainoa maa, jolla on kaikilta kolmelta luottoluokittajalta paras kolmen A:n luokitus ja vakaat näkymät.

Mistä sitten on kysymys? Käytännössä siitä, että luottoluokitus mittaa maan velanmaksukykyä, ja kun luokitus on hyvällä tasolla, saa valtio kohtuullisella korolla lainaa kansainvälisiltä luotottajilta.

kari.naskinen@gmail.com

Tanner ja Koivisto, kaksi kriisiaikojen talouspoliitikkoa

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen esitelmöi Suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa Väinö Tannerista ja Mauno Koivistosta, jotka ovat olleet merkittäviä henkilöitä sekä parlamentarismin edistäjinä että kriisiaikojen talouspoliitikkoina. Yhteistä heille on myös toimiminen työväenliikkeen yritystoiminnan piirissä, Tanner Elannon pääjohtajana ja Koivisto Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana. Kumpikin toimi myös pääministerinä (Tanner kerran, Koivisto kahdesti) ja valtiovarainministerinä (Tanner kolmessa, Koivisto kahdessa hallituksessa). He toimivat omina aikoinaan keskeisissä asemissa myös Suomen Pankin hallinnossa.

Itsenäisen Suomen historian yksi päätrendeistä on ollut parlamentarismin vakiintuminen ja kehittyminen. Tie, joka johti syksyn 1918 kuningasseikkailusta nyt voimassaolevaan perustuslakiin, on ollut pitkä ja monivaiheinen. Väinö Tanner (kuva) oli kansalaissodan ajan sivussa ja taisteli sen jälkeen vuosikymmenet sekä äärivasemmiston että -oikeiston diktatuuripyrkimyksiä vastaan sekä parlamentarismin puolesta. Tannerin panos olikin keskeinen siinä, että Suomen demokratia vakiintui kansalaissodan jälkeen 1920-30-luvuilla. Mauno Koiviston ansiot poliittisen järjestelmämme parlamentarisoimisessa 1980-luvulla ovat myös kiistattomat.

  

Suomen Pankin hallinnossa Tannerin ura oli poikkeuksellisen pitkä. Tanner nousi ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan 26-vuotiaana 1907 ja seuraavana vuonna hänet kutsuttiin Suomen Pankin tilintarkastajaksi. Pankkivaltuusmieheksi hänet valittiin 1919. Hän jatkoi tässä tehtävässä kevääseen 1962 asti. Siihen tuli vain yksi kuuden vuoden tauko sotasyyllisyystuomion vuoksi.

Koiviston ura Suomen Pankissa oli paljon lyhyempi, mutta se on keskeinen osa sekä Koiviston että Suomen Pankin kuvaa kansan muistissa. Koivisto nimitettiin pääjohtajaksi vuoden 1968 alusta sen jälkeen, kun Klaus Waris oli eronnut edellisvuoden suurdevalvaation jälkeen. Koivisto oli kahteen kertaan virkavapaalla pääministerin tehtävien vuoksi ja kerran Rafael Paasion toisen hallituksen valtiovarainministerinä, mutta muuten johti pankkia presidentiksi valintaansa saakka vuonna 1982. Näin hänen aktiivinen aikansa Suomen Pankin johdossa jäi kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden mittaiseksi.

Sekä Tannerin että Koiviston aikaan Suomen Pankin hallinnossa sisältyi vaikea talouskriisi. Tanner oli pankkivaltuutettuna keskeinen rahapoliittinen vaikuttaja, kun Suomen kansantalous 1920-luvun päättyessä joutui maailmanlaajuisen lamakauden kouriin. Kriisi kesti pitkään 1930-luvulle.

Koiviston pääjohtajakauden dramaattisimmat vaiheet osuivat kansainvälisen talouskriisin aikaan. Tilanne kärjistyi meillä 1975-77, jolloin Suomi ajautui öljykriisin jälkimainingeissa maksutasekriisiin ja Kansainvälisen valuuttarahaston ohjaukseen.  Vuodet muistetaan varsinkin Martti Miettusen hätätilahallituksesta, jonka presidentti Urho Kekkonen ”runnasi” kokoon.

SEKÄ YHTEISIÄ
PIIRTEITÄ ETTÄ EROJA

Liikanen vertasi Koiviston talouspoliittisia linjauksia 1970-luvulla siihen, miten Tanner toimi 1930-luvulla:

”Niistä löytyy sekä yhteisiä piirteitä että eroja. Sekä Tannerin että Koiviston taloudellisissa kannanotoissa korostui rahan arvon vakauden ja tasapainoisen valtiontalouden vaatimus. Molemmat olivat mukana toteuttamassa näiden tavoitteiden mukaista talouspolitiikkaa vaikeissa taloudellisissa oloissa.”

”Olosuhteet olivat tietysti erilaiset. Yhteistä oli vaarallinen maksutasekriisi, talouden joutuminen taantumaan ja työttömyyden nousu. Muuten tilanne oli erilainen. 1930-luvun talouskriisin aikaan maailmantalous syöksyi jyrkkään deflaatioon, jossa raaka-aineiden ja tavaroiden hinnat alenivat jyrkästi. Vaikka korot laskivat, se ei estänyt velkaongelmien kärjistymistä niin Suomessa kuin muissakin maissa. Kriisiin reagoitiin maailmalla kaikkia vahingoittavalla protektionismilla, eikä kansainvälistä talouspoliittista yhteistyötä saatu toimimaan. Seuraukset diktatuurien ja militarismin nousuna muistetaan hyvin.”

”1970-luvun taloudellinen taantuma puolestaan syntyi kiihtyvän inflaation ja jyrkästi kohoavien kansainvälisten korkojen olosuhteissa. Kansainvälinen talouspoliittinen yhteistyö pystyi estämään protektionismin kasvun ja Suomikin lähti toteuttamaan EEC:n kanssa solmimaansa vapaakauppasopimusta.”

”Koiviston ja Tannerin toiminnassa näiden kriisien aikana oli yhteistä se, että he eivät esittäneet helppoja ratkaisuja tai kaunistelleet tosiasioita. Silti heidän julkinen luottamuksensa ei siitä kärsinyt”, sanoi Liikanen.

”Koiviston parlamentarismia korostava linja piti myös hänen presidenttikaudellaan 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, hän pysytteli talouspoliittisissa kysymyksissä taustalla ja katsoi tehtäväkseen tukea kulloistakin eduskunnan luottamusta nauttivaa hallitusta.”

KRIISI. NYT.

Liikanen sanoi, että tällä hetkellä sekä Suomi että Eurooppa elävät sukupolvemme pahimman taloudellisen kriisin oloissa. Julkisen sektorin velkaantuminen, kasvunäkymien heikkeneminen ja sitä kautta tulevaisuuden taloudellisten mahdollisuuksien niukkuus merkitsevät vakavaa haastetta. Se koettelee monien maiden kansallisten poliittisten instituutioiden ja varsinkin EU:n ylikansallisten instituutioiden toimintakykyä.

”Ajat ja olosuhteet myös muuttuvat, mutta päättäjien asema on nytkin vaikea. Asiat ovat monimutkaisia ja päättäjät joutuvat toimimaan yhtä aikaa kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, kansalaisten ja markkinoiden paineissa. Viestimiä on enemmän ja paine helppoihin vastauksiin on suuri.”

”Kestävä lähtökohta kuitenkin on, että tosiasiat tuodaan esille ja ratkaisuja haetaan kestävältä pohjalta. Vastuullinen taloudenpito ja demokraattinen päätöksenteko on sovitettava yhteen. Se tie vie voimia ja haastaa päättäjät, mutta kaikki muut vaihtoehdot ovat paljon huonompia”, sanoi Liikanen.

kari.naskinen@gmail.com

Saksan ulkomaalaispolitiikka on anteeksipyyntöä

”Kolmannen valtakunnan tilinteko on ollut saksalaisille äärimmäisen tuskallinen prosessi, mutta heidän on ollut pakko käydä se läpi voidakseen edes jollakin tavalla tulla toimeen vaikean menneisyytensä kanssa”, sanoi poliittisen historian professori Seppo Hentilä Suomalaisilla historiapäivillä tänään torstaina Asikkalassa. Historiapäivät jatkuvat perjantaina ja lauantaina Sibeliustalossa Lahdessa.

Avajaispäivän aiheena oli äärioikeisto 1930-luvulla Euroopassa, ja laajaahan se olikin, kuten taloushistorian professori Ilkka Nummela muistutti: ”Maailmansotien välillä Euroopassa oli vallalla lähes 20 diktatuuria, joskin muutama niistä oli myös vasemmistolaisia.”

Hentilä puhui siitä, miten natsiaika vaikuttaa edelleen elämään Saksassa. Voi perustellusti väittää, että kansallissosialistisen diktatuurin rikosten avoin tilittäminen on Saksassa ollut yksi demokratian juurtumisen keskeisistä edellytyksistä.
”Toisaalta historian toistumisen pelko on jatkuva; voivatko ääriliikkeet vielä nykyäänkin tai lähitulevaisuudessa uhata demokraattisen järjestelmän perusteista”, kysyi Hentilä.

”Saksan liittotasavallassa ei ole koko maan tähänastisen historian aikana tehty ainoatakaan periaatteellisesti merkittävää poliittista päätöstä ottamatta huomioon sen mahdollisia yhtymäkohtia holokausti-problematiikkaan.”

Hentilä sanoikin, että Saksan liittotasavallan ulkopolitiikan matalaa profiilia tai sen muita EU-maita liberaalimpaa ulkomaalaispolitiikkaa olisi mahdotonta ymmärtää ilman tätä. Löysän maahanmuuttopolitiikan takana on ikään kuin anteeksipyyntö vanhoista teoista.

Historian herkkyyttä kuvastavat muutamat tapaukset, jolloin poliitikko tai virkamies on tehnyt tai lipsauttanut suustaan sellaista, joka on loukannut kolmannen valtakunnan uhreja. Hentilä mainitsi kaksi esimerkkiä:

”Liittokansleri Helmut Kohl selvisi hädin tuskin erolta laskettuaan Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin kanssa 1985 seppeleen Bitburgin hautausmaalle, jonne on haudattu amerikkalaisia sotilaita – ongelma oli vain se, että sinne on haudattu myös SS-miehiä.”
”Liittopäivien presidentti Philipp Jenninger taas erehtyi kristalliyön 50-vuotismuistoksi järjestetyssä istunnossa marraskuussa 1988 arvioimaan kolmannen valtakunnan sosiaalipoliittisia saavutuksia vuoteen 1938 saakka myönteisiksi, ja tämän seurauksena hän joutui eroamaan.”

Vuonna 2003 kristillisdemokraattien CDU:n parlamenttiryhmä erotti jäsenyydestään kansanedustaja Martin Hohmannin, jonka pitämä puhe Saksan kansallispäivänä tulkittiin laajasti juutalaisvastaiseksi. Hohmann oli sanonut, että saksalaiset ovat kyllä vastuussa juutalaisten joukkomurhasta holokaustista, mutta juutalaiset puolestaan kantavat vastuuta monista Venäjän vallankumouksen jälkeisistä rikoksista. Hohmann siis rinnasti saksalaisten ja juutalaisten syyllisyydet 1900-luvulla.

AUSCHWITZISTA EI
SAA VALEHDELLA

Saksassa on nykyisin jopa rajoitettu sananvapautta näihin asioihin liittyen. On säädetty Auschwitz-Lüge -laki, millä ns. Auschwitz-valhe on kriminalisoitu.

Uusnatsit ovat väittäneet, että juutalaisvainoja ei koskaan ollutkaan, vaan ne ovat maailmansodan voittajien ja juutalaisten keksimä valhe, jolla Saksan kansaa on voitu syyllistää ja nöyryyttää. Tällaisen väitteen julkisesta esittämisestä voi Saksassa ja Itävallassa saada sakkoa tai vankeutta jopa neljä vuotta.

Kolmannen valtakunnan julmuuksien kiistämisestä on tullut oma historiankirjoituksen lajinsa, jolla on omat gurunsa; heistä tunnetuin on englantilainen David Irving, jonka kirjat ovat myyneet Saksassa hyvin. Kirjassaan Hitler’s War (1977) hän kiisti Adolf Hitlerin vastuun holokaustista ja teki Hitleristä Winston Churchilliin verrattavan suurmiehen. Irving tuomittiin Itävallassa esittämistään lausunnoista 2006 kolmeksi vuodeksi vankilaan.

kari.naskinen@gmail.com

Oscar Lincoln

Yhdysvaltain elokuva-akatemian (Academy of Motion Picture Arts and Sciences) Oscar-järjestelmä on niin läpikotaisin amerikkalaisen elämänmuodon kyllästämä, että kun sankaripresidentti Abraham Lincolnista onnistutaan tekemään edes jokseenkin kunnollinen elokuva, niin palkintoja tulee roppakaupalla. Steven Spielbergin ohjaama Lincoln on tällainen. Oscarit jaetaan 24.2. ja Lincoln on ehdolla 12 palkintosarjassa: paras elokuva, paras ohjaus, paras sovitettu käsikirjoitus, paras miespääosa (Daniel Day-Lewis), paras miessivuosa (Tommy Lee Jones), paras naissivuosa (Sally Field), paras kuvaus, paras puvustus, paras leikkaus, paras musiikki, paras lavastus, paras äänimiksaus.

Abraham Lincoln on tietenkin paras mahdollinen presidentti elokuvan aiheeksi, ja on näitä Lincoln-leffoja paljon tehtykin. Historioitsijoiden ja muiden listojen laatijoiden mukaan Lincoln on Yhdysvaltain kaikkien aikojen paras presidentti. Seuraaviksi parhaat ovat George Washington, Franklin D. Roosevelt, Theodore Roosevelt, Harry Truman ja John F. Kennedy. Huonoimmat ovat olleet tällä yli 200-vuotisella historiajaksolla Richard Nixon ja George W. Bush.

Spielbergin elokuva on keskinkertainen, paikoin jopa pitkäveteinen. Jos katsojalla ei ole tähtilipun väristä sydäntä, jää elokuva oikeastaan pelkäksi historiankertaukseksi. Siinä käydään läpi Lincolnin viimeisiä elinkuukausia ennen hänen murhaansa. Lincoln runnoi läpi perustuslakiin tulevan lisäyksen, jolla orjuus lopetettiin. Samoin hän sai loppumaan neljä vuotta kestäneen sisällissodan.

Lincoln on myyttinen hahmo, mihin tietenkin lisäväriä on antanut murhatuksi tuleminen. Mikään ylevyyden malliesimerkki hän ei kuitenkaan ollut. Elokuva kertoo hyvin sen, miten Lincoln oli taitava poliitikko, mutta käytti myös hyväkseen törkytemppuja. Tarkoitus pyhitti keinot, ajatteli Lincoln ja osti kongressin jäseniä uuden lain puolelle lahjomalla ja kiristämällä, ja sitä muunneltua totuuttakin viljeli ratkaisevilla hetkillä.

Englantilainen Daniel Day-Lewis nimiroolissa on erinomainen. Day-Lewis on sanonut, että jos hänellä ei olisi näyttelemistä purkautumistienään. hänelle ei löytyisi paikkaa yhteiskunnassa. Day-Lewis ei kuitenkaan ole kuluttanut kasvojaan kymmenissä ja kymmenissä elokuvissa. Mutta kun hän leikkiin ryhtyy, hän menee mukaan niin täysillä kuin voi. Day-Lewis on kuuluisa nimenomaan siitä, että hän uppoutuu rooleihinsa aina täydellisesti. Niin nytkin. Day-Lewis on 55-vuotias ja näyttelee 56-vuotiasta Lincolnia hienosti. Neljässä kuukaudessa, kamppaillessaan vaikeissa olosuhteissa orjuuden lopettamiseksi, presidentti muuttui silmissä raihnaiseksi äijäksi, ja tämän muutoksen Day-Lewis vie taitavasti läpi. Siksi ei ole yllätys, jos hän saa roolistaan kolmannen Oscarin. Edelliset ovat tulleet elokuvista Minun elämäni (1990) ja There Will Be Blood (2007), jotka vastikään nähtiin Suomen televisiossakin. Lincolnina Day-Lewis on häkellyttävästi juuri sellainen kuin Lincoln on valokuvissa.

kari.naskinen@gmail.com

Matti Ijäs tutkii nyt naisenkin mielenmaisemaa

Painijoita, nyrkkeilijöitä, rehjakkeita, nakkikioskin jonossa horjuvia äijiä. Matti Ijäksen elokuvien miehiä, jotka usein vetäytyvät kuoreensa ja yrittävät vain selviytyä. Mutta sitten kun mies raivostuu, menee kaikki päreiksi, kuten Ijäs sanoo Lauri Timosen juuri ilmestyneessä kirjassa Matti Ijäksen elokuvat (Like, 2013). Nyt Ijäksen uudessa elokuvassa Kaikella rakkaudella on merkittävällä tavalla mukana myös nainen. Krista Kosonen liittyy siihen Ijäksen hienoon näyttelijägalleriaan, missä ennestään ovat esimerkiksi Esko Hukkanen, Matti Pellonpää, Sulevi Peltola, Esko Pesonen, Lasse Pöysti ja Vesa Vierikko.

Krista Kosonen (s. 1983) on suomalaisista naisnäyttelijöistä tämän hetken ykkönen. Laaja-alainen, mutta ennen kaikkea voimakas. Vanhoista suomifilmitähdistä tulevat vastaavalla tavalla mieleen mm. Rauni Luoma ja Elsa Turakainen. Jos Niskavuoria tulevaisuudessakin esitetään, niin Krista Kosonen on 30 vuoden kuluttua vanha emäntä inter pares.

Krista Kosonen opiskeli lukion jälkeen vuoden Lahden kansanopiston teatterilinjalla, minkä jälkeen valmistui Teatterikorkeakoulusta 2009. Jo opiskeluaikoinaan hän sai hyviä rooleja muutamissa tv-sarjoissa sekä suomalais-kiinalaisessa elokuvassa Jadesoturi (2006) ja Olli Saarelan Suden vuodessa (2007). Ryhmäteatterissakin hän näytteli. Varsinainen läpimurto suureen julkisuuteen oli kuitenkin tv-sarja Uutishuone, ja sen jälkeen tulikin jo kutsu Turun kaupunginteatteriin Andriy Zholdakin Tshehov-ohjauksiin.

Timosen kirjassa Krista Kosonen sanoo pitävänsä elokuvissa siitä, että ”tarina on elämää suurempi ja että siinä on rakkautta. Rakastan rakkauselokuvia.” Ijäksen elokuvissakin tästä on kysymys, vaikka sitä ei pinnalta heti huomaa. Matti Ijäs on suuri humanisti, joka kuvaa pienen ihmisen pientä elämää suuressa maailmassa. Eikä se maailmakaan aina niin suuri ole. Tai jos se osoittautuu varsinkin Ijäksen henkilöhahmojen kannalta liian suureksi, ottaa Ijäs helmasta kiinni ja pitää turvallisesti kiinni tutulla maankamaralla. Kuilun reunalle ei Ijäs ihmisiään jätä – paitsi että jonkun täyden pölvästin voi vaikka tappaakin, kuten tässä uudessa elokuvassa.

Ijäksen elokuvassa ollaan nyt Lapissa. Ollaanko siellä ansassa? Ainakin yksinhuoltajaa esittävän Krista Kososen roolinimi on Ansa. Mies on ollut neljä vuotta vankilassa, mutta palaa nyt kotikonnuille. Hieman aikaisemmin Ansa on törmännyt etelästä tulleeseen valokuvaajaan, jonka kanssa alkaa jotenkin sujua, ei mitään kunnollista kuitenkaan. Elämä on ankeaa, syrjäinen omakotitalo on risa ja pätkätöiden perässä täytyy luuhata milloin missäkin. Hätäapua on antanut vankilaan joutuneen miehen veli, mutta hätäavulla, velalla on hintansa.

Ijäksen roolihenkilöksi Ansa sopii erinomaisesti. Tiedä sitten, paljonko Ansan roolissa on hurjista töistään tunnetun Auli Mantilan kädenjälkeä, sillä tämä on ollut yksi elokuvan käsikirjoittajista. Timosen kirjassa Krista Kosonen sanoo: ”Ansassa on mukana ihmisen kaikki puolet. - - - Tunnistan siinä sisäisessä levottomuudessa, äkkipikaisuudessa ja kypsymättömyydessä paljon itseäni. Kun asiat ovat liian pitkään tasaisia, tulee tarve ravistella niitä. Jotenkin mä ymmärsin sitä Ansaa saman tien. Se sen tapa puhua, tietty suoruus ja töksähtelevyys: Vittu, parempi tästä on lähteä ennen kuin kaikki räjähtää käsiin.”

Sampo Sarkola hiljaisena, outona taidevalokuvaajana on hyvä lisä Ijäksen ”mieskokoelmaan”, ja hyvä että Sarkolasta nähdään nyt tällainenkin puoli, kun muut viimeaikaiset roolit ovat tehneet hänestä eräänlaisen vakiopahiksen. Ijästä valokuvaajan hahmossa on varsinkin se, että kuvaaja kuvaa tyhjää puistonpenkkiä erilaisissa ympäristöissä Lapissa. Eivät pääse ihmiset häiritsemään.

Tommi Korpela ja Hannu-Pekka Björkman veljeksinä ovat tietenkin loistavia rooleissaan, joissa Ijäksen kädenjälki selvimmin näkyy. He ovat särmikkäitä persoonallisuuksia, joiden sielunelämästä ei heti ota selvää. Mutta selviäväthän nämäkin asiat.

kari.naskinen@gmail.com