Duunareita ulkoistetaan yrittäjiksi

UPM antoi potkut 65 metsurilleen. Jos irtisanottu haluaa takaisin oman työnsä, hänen on perustettava oma yhden miehen yritys. Jos ei perusta, työn saa joku toinen, jolla tällainen oma yritys on.

Tämä on jo pitkään ollut pelin henki elinkeinoelämässä. Alku tälle kehitykselle oli, kun Esko Ahon (Kesk) hallitus 20 vuotta sitten päätti hyväksyä sellaisen verotustulkinnan, että henkilöyrittäjän on mahdollista tehdä sopimus ja työskennellä kokopäiväisesti vain yhdelle toimeksiantajalle. On siis toimeksiantaja, ei työnantaja.

Näin on synnytetty näennäisyrittäjyyttä. Tällä järjestelmällä kierretään yritysten yhteiskuntavelvoitteita. Kaikki velvollisuudet ovat tässä systeemissä työntekijöillä, joita nyt sanotaan yrittäjiksi.

Puuliiton metsurien pohjoisen alueen luottamusmies Lasse Vertanen sanoo, että ”työsuhteen naamioiminen yrittäjyydeksi johtaa työntekijän kannalta surkeaan tulotasoon ja turvattomuuteen, ja myöhemmin lähes poikkeuksetta myös olemattomaan eläketasoon”. (Demokraatti 31.7.2012)

Isoille työnantajayrityksille tämä tietenkin passaa, sillä näin ne säästävät. Kärsijöinä ovat yksiselitteisesti pienet näennäisyrittäjät, joiden palkkataso ja eläkekertymä jäävät pienemmiksi kuin oikeasta työsuhteesta. Samoin häviää yhteiskunta, jonka saamat tuotot tällaisesta keinotekoisesta sopimussuhteesta ovat pienemmät kuin työsuhteesta.

Tilastokeskuksen selvityksen mukaan tällaisten yksinäisyrittäjien tilanne on huono: noin 20 prosenttia yksinäisyrittäjistä jää tuloissa köyhyysrajalle tai sen alapuolelle.

Mikä avuksi tällaisessa tilanteessa? Mars mars toimeentuloluukulle. Tästäkään ei ole kunnolliseksi ratkaisuksi. Esimerkiksi Helsingissä annetaan tällaiselle yrittäjälle kolmen kuukauden toimeentulotuki, minkä jälkeen tuki katsotaan yritystoiminnan edistämiseksi, joten tuen maksaminen lopetetaan.

Köyhyysrajalla tarkoitetaan hyvinvointiyhteiskunnassa tulotasoa, minkä alapuolella ihmisen katsotaan olevan köyhä. Euroopan komission käyttämä köyhyysraja on 60 prosenttia mediaanitulosta eli ihmistä pidetään köyhänä, jos hänen nettotulonsa ovat alle 60 prosenttia keskimmäisen tulonsaajan nettotuloista. Suomessa köyhyysraja lienee tällä hetkellä noin 1100 euroa kuukaudessa. Köyhyysrajan alapuolella elävien määrä on kaksinkertaistunut viimeisten kymmenen vuoden aikana ja on nyt noin 800 000 henkeä.

kari.naskinen@gmail.com

Kokoomuksessakin aletaan jo ymmärtää, että sosiaali- ja terveyspalveluissa on piuhat pidettävä kuntien käsissä

Viime päivinä on puhuttu paljon yksityisen terveydenhuollon bisneksistä ja niitä pyörittävien yritysten miljardivoittojen piilottamisesta kaukaisiin veroparatiiseihin. Sosiaali- ja terveydenhuollon yksityistämisen voimakas puolestapuhuja on Kokoomus, jonka ideologia on, että kaikki mahdollinen on yksityistettävä. Nyt ollaan sielläkin kuitenkin heräämässä todellisuuteen. Kuntalehden uusimmassa numerossa (13.9.2012) nimittäin sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (Kok) sanoo, että ”sosiaali- ja terveyspalvelut on kuntien tehtävä, ja kunnilla pitää olla sote-piuhat käsissään.” – ”Jos näin ei ole, kunnat joutuvat toimimaan pakkoraossa, kuten nykyisin jo tapahtuu, ja tilanne käy hallitsemattomaksi.”

Toivottavasti tämä ei ole vain Kokoomuksen kunnallisvaalitaktiikkaa. Tällaiseen taktikointiin ainakin olisi syytä, sillä 76 prosenttia suomalaisesta katsoo, ettei julkisia palveluja pidä yksityistää merkittävästi. Tätä mieltä ollaan kaikissa väestöryhmissä riippumatta sukupuolesta, asuinpaikasta, puoluekannatuksesta, iästä tai ammattiasemasta. Tämä kävi ilmi Julkisten ja hyvinvointialojen liiton (JHL) TNS-Gallupilla teettämästä kyselystä tänä vuonna.

Eniten suopeasti yksityistämisen lisäämiseen suhtautuvia on tietenkin Kokoomuksen hyvätuloisissa äänestäjissä.

kari.naskinen@gmail.com

Puhdistus saa vaivautuneeksi

Pelkäsin pahinta, ja pahin toteutui. Puhdistus-elokuvan voi luokitella väkivaltaviihteeksi – tai jos kuitenkin ottaa huomioon vakavan aiheen, niin hienommin sanottuna väkivaltadraamaksi. Sofi Oksasen näytelmä (2007) on hyvä ja sen jälkeen ilmestynyt romaani (2008) vielä parempi, mutta Antti J. Jokisen ohjaamassa elokuvassa kahlataan voimakkaimmin läpi kaikki se väkivalta, mikä elokuvassa on tietenkin helpompi tuoda esille kuin näytelmässä. Kuulaa kalloon, raakaa raiskausseksiä, tavallista seksiä ja tietenkin alastomia naisvartaloita.

Nuori Aliide Truu sanoo elokuvassa, ettei viitsi lähteä katsomaan Stalingradin taistelusta kertovaa elokuvaa, koska elokuvat saavat hänet aina vaivautuneeksi. Puhdistuskin saa vaivautuneeksi, ei perussisältönsä, vaan toteuttamistapansa takia. Se on puhtaasti kaupallisesta näkökulmasta tehty jännityselokuva, joka jättää tapahtumien laajemmat taustat selvittämättä. Ei Viron lähihistoria sentään pelkkää väkivaltaa ole, vaikka kuinka kuvataan kommunismi ja kommunistit paholaismaisiksi. Pelin henki on nyt kuitenkin se, että hyvä on hyvä ja paha on paha, eikä vaihtoehtoja ole, turvat tukkoon.

Elokuva tehtiin 2,4 miljoonalla eurolla, päärahoittajana MTV3. Suomen elokuvasäätiö antoi 630 000 euroa ja hyvin on tullut tuotantotukea myös yrityssponsoreilta, joiden liikemerkit esitellään komeasti ennen elokuvan alkutekstejä. Jäin odottamaan mainoskatkojakin, mutta niitä ei sentään vielä ole elokuvissa hyödynnetty.

Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn kuuluu jossakin elokuvan ensiesittelyssä sanoneen kutsuvieraille, että ”tekstin aika on nyt ohi, kuva on in”. Ei vain pidä paikkaansa. Tässäkään tapauksessa, kun halutaan kertoa Viron historiasta ja nykypäivästäkin, eivät kuvat kerro alkuunkaan niin hyvin kuin tuhat sanaa.

Nykytrendin mukaan elokuvaa on kuvattu suureksi osaksi heiluvalla käsivarakameralla. Jokaiselle nuorelle elokuvantekijälle pitäisi nyt antaa käyttöön Lumia 920, jossa on kuulemma sellainen kamera, että vaikka kuvanottajan käsi vähän tärisisi, niin kuva pysyy vakaana. Kun lisäksi leikkaus on tiheää, on elokuvan kokonaisilme hätäinen. Ylisuuria lähikuvia puhuvista kasvoista on paljon. Luonnotonta. Jos minä katson kahta keskustelevaa ihmistä, niin minähän näen heidät molemmat, eikä näköhavaintoni ole sellainen kuin nykyelokuvissa: toisen iso naama, sitten puhuja vaihtuu ja toisen iso naama, josta ei ehkä näy muuta kuin silmät, nenä ja suu. Ei olisi Sight & Soundin äänestyksessä valittu Alfred Hitchcockin Vertigoa (1958) kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi, jos James Stewartin ja Kim Novakin kohtaukset olisi tehty tällä nykytyylillä.

On Puhdistuksessa jotain hyvääkin, näyttelijät. Varsinaisen huippuroolin, uransa toistaiseksi ainoan sellaisen tekee nuorta Aliidea esittävä Laura Birn. Myös vanhaa Aliidea esittävä Liisi Tandefelt on erinomainen. Sen sijaan nuoren kaartin kärkijoukkoihin viime vuosina noussut Krista Kosonen Aliiden siskona jää valjuksi.

Nyt on joka tapauksessa nähty musiikkivideoita aikaisemmin tehneet Jokisen tyyli, eikä se aseta suuria toiveita mahdollista seuraavaa elokuvaa kohtaan.

kari.naskinen@gmail.com

JYP ja Pelicans viime kaudella 15 parhaan joukossa Euroopassa

Helsingin Sanomien uskontohenkinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen ilmoitti, että Hesari ei enää toimi Jokereiden sponsorina. Rikollinen peli HIFK:ta vastaan viime viikolla oli liikaa. Jokereiden taloutta tuo päätös ei paljon hetkauta, mutta on se joka tapauksessa vaarallinen signaali jääkiekkoyhtiöille ja koko lajille, joka viime vuodet on kulkenut Suomessa kultatuolissa.

Kokonaisuudessaan SM-liigan 13 yhtiötä ja yhdistysmuotoinen HPK ovat suuresti riippuvaisia sponsorituloista. Eikä hyvin ole mennyt. Viimeisten kymmenen vuoden aikana liigaseurat ovat tehneet taloudellista tappiota yli 40 miljoonaa euroa.

Taloudellisella mittarilla mitaten on pisimmässä voittoputkessa ollut Lahden Pelicans Oy, joka on tehnyt voitollisen tuloksen nyt seitsemänä vuotena peräkkäin. Neljä voitollista talousvuotta on takanaan HC Ässät Pori Oy:llä sekä kolme voitollista vuotta Oy HIFK-Hockey Ab:llä ja JYP Jyväskylä Oy:llä. Syvimmissä tappiokierteissä ovat viime vuosina olleet Blues Hockey Oy, Ilves-Hockey Oy, Jokerit HC Oy ja Rauman Lukko Oy, jonka tappioita kuitenkin tasataan miljoonabisnestä pyörittävän siivousalan RTK-Palvelut Oy:n voitoilla.

Torstaina 13.9. SM-liiga taas alkaa. Joukkueet ovat viime keväästä muuttuneet niin paljon, että voimasuhteet ovat toistaiseksi arvoitus. Kun tehdään ”sarjataulukko” loppukesän harjoitusotteluista, näyttää tilanne seuraavalta (pisteet ja suluissa pelattujen otteluiden määrä):

20 (9) Tappara
18 (8) Jokerit
16 (7) Ässät
15 (9) Ilves
15 (11) Pelicans
14 (9) HPK
14 (10) TPS
14 (11) Lukko
11 (9) Blues
10 (8) KalPa
  9 (10) JYP
  8 (7) SaiPa
  6 (10) Kärpät
  5 (8) HIFK

Passionhockey-nettisivusto panee vuosittain eurooppalaiset joukkueet paremmuusjärjestykseen. Ainoat suomalaiset 20 parhaan joukossa olivat viime kaudella JYP ja Pelicans:

  1. Dynamo Moskova
  2. Traktor Tsheljabinsk
  3. SKA Pietari
  4. Avantgard Omsk
  5. Brynäs
  6. Skellefteå AIK
  7. JYP
  8. Ak Baers Kazan
  9. Metallurg Magnitogorsk
10. Torpedo Nizhni Novgorod
11. Pardubice
12. Pelicans
13. Luleå HF
14. Bern
15. Atlant Mytishcki
16. Salavat Yalev Ufa
17. Zug
18. Sparta Praha
19. Eisbären Berliini
20. Plzen

SUIKKANEN NOUSI
LAHDEN YKKÖSEKSI

JYP ja Pelicans ovat viime kaudesta heikentyneet. Niillä on täysi tekeminen selvitä mitalipeleihin. Molempien joukkueiden päävalmentajat ovat entiset. Varsinkin Kai Suikkanen teki viime kaudella hyvää työtä Lahdessa, jossa hänestä tuli tilastollisesti kaikkien aikojen paras valmentaja. Suikkasen voittoprosentti oli 58,4. Toisena tässä tilastossa on Upon Palloa 1960-luvulla valmentanut Seppo Liitsola, 54,8 %. Voittoprosentti on laskettu siten, että voitto = 1 ja tasapeli = ½ (nykyisiä jatkoaikavoittoja ja -häviöitä ei ole noteerattu, vaan kaikenlaiset varsinaisen peliajan tasapelit = ½).

Alkavaan kauteen lähtee myös uusia ykkösvalmentajia. Jotkut ovat epäilleet KalPan Jari Laukkasen, Jokereiden Tomi Lämsän ja IFK:n Pasi Sormusen taitoja. Mutta niin epäiltiin vuosi sitten myös KalPan Tuomas Tuokkolaa ja JYPin Jyrki Ahoa – toinen voitti runkosarjan, toinen mestaruuden.

kari.naskinen@gmail.com

Uusi kenttäpiispa: ”Markkinataloudesta puuttuu rakkaus”

Uusi kenttäpiispa Pekka Särkiö sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 9.9.2012 olevansa sellainen kenttäpiispa, joka ei puhuisi aseiden siunaamisesta. ”Puhuisi” – tarkoitti kai tilannetta, jos aseidenkäytölle toisia ihmisiä vastaan tulisi tarve. Toisin on ollut ennen. Papit siunasivat valkoisten suojeluskuntien aseita 1918, vaikka aseita käytettiin toisia suomalaisia vastaan.

Mikä mies se tällainen piispa on? Omasta arkistostani otin esille teologian tohtori Särkiön luennon Lahden aikuiskoulutuskeskuksessa, jossa hän 23.10.1996 puhui markkinavoimien arvomaailmasta. Särkiö sanoi tuolloin, että markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa ei toteudu yksittäisten ihmisten hyvä:

”Yritykset minimoivat tuotantokustannuksiaan, mikä johtaa kehitysmaiden riistoon, luonnon tuhoutumiseen ja työttömyyden lisääntymiseen. Markkinataloudesta puuttuu toisen ihmisen ja luonnon hyvän toteutumisen ajatus eli rakkaus. Niin kauan kuin markkinavoimat saavat vaikuttaa vapaasti, ei ole toivoa työttömyyden oleellisesta vähenemisestä. Tilanne on kestämätön näiden syrjään sysättyjen ihmisten ja siten koko yhteiskunnan kannalta. Olen sitä mieltä, että markkinavoimien edellyttämä hinta toiminnastaan on inhimillisten arvojen näkökulmasta liian kallis kantaa. Markkinavoimien arvomaailma johtaa elämän tuhoutumiseen.”

Särkiön mukaan valtioiden hallitukset ovat markkinavoimien edessä voimattomia. Tätähän tässä ollaan tänä päivänäkin todistamassa. Markkinajumalasta on tullut kaikkivaltias, kuten Särkiö sanoi jo 1996.

”Suurimman ongelmansa edessä markkinavoimien mukaan toimiva talouspolitiikka on tavoitellessaan jatkuvaa kasvua”, sanoi Särkiö. ”Se on tullut välttämättömäksi edellytykseksi yritysten ja yleisesti koko yhteiskuntamme toimintakyvylle. Tuotannon ja kansantuotteen on kasvettava vuosittain ainakin sen verran, että investoijille voidaan maksaa korkoa heidän sijoituksistaan. Sijoitusrahalla on hintansa. Sijoittajat seuraavat tarkasti yritysten kasvuodotuksia ja panevat rahansa niihin yrityksiin, joissa sijoitus poikii todennäköisesti suurimmat voitot osakkeiden nousun muodossa.”

Särkiö sanoi, että jatkuvan kasvun ajatukseen on sisällytetty myös jumalallinen ominaisuus, ”ikuisesti jatkuva”.

Loppuyhteenvetona luennossaan Särkiö sanoi, että tarvittaisiin rakkaudellisen, ihmisen ja luonnon itseisarvoa sekä elämän pyhyyttä kunnioittava yhteiskunta. Tämä on perusta hyvälle elämälle ja ylipäänsä elämän jatkumiselle. Näitä edellytyksiä ei markkinavoimilla ole.

kari.naskinen@gmail.com

Seurantaan: Antti Nylén

Melkein kaikki me tiedämme Pentti Linkolan, mutta Antti Nylén (kuva) on vielä tuntemattomampi. Helsingin juhlaviikoille olivat Kristian Smeds ja Janne Reinikainen tehneet Linkolan ja Nylénin teksteistä monologinäytelmän, joka osittain toimii vuoropuhelunakin. Juhlaviikkojen jälkeen näin tämän esityksen Nylén & Linkola vielä pienessä Universum-teatterissa Perämiehenkadulla, ja nyt on Nylén otettava seurantaan.

Linkola tunnetaan jopa äärimmäisyyksiin viedyistä mielipiteistään maailman nykymenosta. Samaa lajia on Nylén, jota näytelmässä esittää Teatterikoulusta keväällä valmistunut Olavi Uusivirta. Nylén-Uusivirta ei oikeastaan halua elää tässä maailmassa, jota ihminen on tuhoamassa – on saanut jo reiän taivaaseenkin, puhumattakaan sademetsien ja eläinlajien tuhoamisesta.

Olavi Uusivirran esitys on raju. Välillä sähkökitaran kanssa laulaen Uusivirta-Nylén todistaa eri kanteilta, että asiat ovat pahasti pielessä. Joku kriitikko sanoi Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä (Savukeidas, 2007), että kirjoittaja on väkivaltainen. Nylen myöntää tämän:

”Kirjoitan, koska olen epäonnistunut aktivisti. Mulla ei ole fyysistä kanttia. Multa puuttuvat ne hyveet, joita vaaditaan suoran toiminnan ihmisiltä. Pidän aktivistien toimintaa suunnattoman tärkeänä. Tekisin mieluummin laittomuuksia kuin kirjoja, mutta mun on pakko suostua tähän. En osaa tehdä tuhopolttoja. Haluan inspiroida ihmisiä ajattelemaan ja toimimaan. Haluaisin, että lukijat menisivät kirjan luettuaan mellakoimaan ja tekisivät sen, mitä mä en osaa, eli heittäisivät tiiliskiviä turkisliikkeen ikkunasta sisään.” (Ylioppilaslehti 3.10.2010)

Näytelmässä on kohta, jossa Nylén sanoo kirjojen häviävän, koska ne sulautuvat tulevaisuudessa tietokonepeleihin. Uusimmassa blogikirjoituksessan 6.9.2012 hän ilmaisee surunsa sähköiseen muotoon jätettävästä kirjoituksesta:

”Pelkästään netissä julkaistuilla kirjoituksilla on taipumuksena jähmettyä, muumioitua, pilaantua. Toisin kuin kirjoilla, on bloggauksilla ja muilla nettiteksteillä tapahtumaluonne, ne kestävät hetken ja alkavat sitten lakastua, eikä niihin enää kohta tee mieli koskea. En usko hokemaan, että se, minkä panee nettiin, ei koskaan katoa. Luulen, että se voi kadota aika piankin. Tästä blogista tuskin on jäljellä mitään kymmenen vuoden päästä, ellen printtaa näitä tekstejä ja arkistoi jonnekin.”

Itse hän ei kuitenkaan luovuta. Niinpä hän ilmoittaa lopettavansa bloginsa toistaiseksi. Nylénin toinen kirja on Halun ja epätoivon esseet (Savukeidas, 2010) ja nyt jäädään odottamaan kolmatta.

LINKOLA JA TAAJAMANAISET

Linkolaa näytelmässä esittää Timo Tuominen. Siinä missä Nylén puhuu maailman tuhoutumisesta, on Linkolan aiheena tässä esityksessä maaseudun autioituminen. Kun sinne ei jää naisia, loppuu elämä.

Linkola-Tuominen ihmettelee niitä taajamanaisia, jotka kuuluvat Eino Leino -seuraan, käyvät valokuvanäyttelyissä sekä keskustelevat valon ja värien suhteista Marjatta Tapiolan maalauksissa, mutta eivät ole pätkääkään kiinnostuneita luonnosta. Miina Äkkijyrkän peltilehmistäkin taajamanaiset ovat erittäin kiinnostuneita, mutta eivät maaseudun miesten navetoissa olevista oikeista lehmistä.

Taajamanaisilla on aina nuhakuumetta ja aina niitä väsyttää. Perkele – jos aamulla herää 7-8 tunnin yöunien jälkeen, niin ei voi normaali ihminen olla väsynyt.

Tuominen-Linkola on surullinen. Rakkauskirjettäkin yrittää kirjoittaa, mutta ei siitä enää mitään tule. Panee kuitenkin nimensä alle ja pyytää Uusivirta-Nyléninkin panemaan, antaa sitten kolmesenttisen kynänpätkänsä Nylénille – ota, ota, sinä kun olet terävä kirjoittaja.

Universumista lähtiessäni ostin Olavi Uusivirran levyn, ja tässäkö on puolestaan uusi Juice Leskinen. Heti ensimmäinen Uusivirran tekemä laulu alkaa:

"Hukkui lapsi auringon jo mereen viisauden
etsinnät jo tuloksettomiksi kauan sitten todettiin
ei laulut enää lauluja oo vuosiin ollutkaan.

Ja nuo tiedemiehet kammioissaan
aikaa koittaa tavoittaa
ja nuo kaupamiehet markkinoillaan
sieluun hintaa korottaa indeksin mukaan."

Seurantaan myös Uusivirta.

kari.naskinen@gmail.com

Ahdistava Cosmopolis

Nuori pörssimiljardööri Eric Packer istuu valkoisessa limusiinissaan New Yorkissa. Manhattan on tukossa, kun Yhdysvaltain presidentti on vierailulla kaupungissa. Packerin turvallisuuspäällikkö on huolissaan. Hän sanoo Packerille, että on olemassa vaarallinen tilanne, presidentin henkeä on uhattu. Packer ihmettelee: olisihan niitä tärkeämpiäkin uhattavia.

Packer itse olisi ”parempi” kohde. Wall Street -elokuva Cosmopolis kertoo pörssikeinottelijan eristyneestä elämästä, johon ei varsinaisesti kuulu muuta kuin raha. Kaupunki hänen ja hänen autonsa ympärillä on vain kulissi, jonka ääniäkään Packer ei halua kuulla, ja on siksi eristänyt autonsa vahvasti kaikilta ulkopuolisilta ääniltä. Packer elää umpiossa, josta kuitenkin käy harrastamassa seksiä. Siinäkin hommassa Packer on kuin kiveä, naintikohtauksissa Packer makaa selällään ilmeenkään värähtämättä ja nainen päällä tekee tehtävänsä.

Elokuva perustuu Don DeLillon samannimiseen romaaniin (2003). Ohjaaja David Cronenberg sanoi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että Packer on kuin ne nuoret bisnesnerot ja sijoituspankkiirit, jotka aiheuttivat pankkikriisin 2008: ”Näillä tyypeillä ei ole kosketusta ihmisten elämään. He liikuttavat järjettömän suuria summia ja luulevat luovansa jotain suurta, antavansa jotain maailmalle. Ei. He eivät luo mitään.”

Robert Pattinson (kuvassa) vetää Packerin roolin jäätävästi. Tunnelma tunteettoman Packerin Lincolnissa on niin ahdistava, että elokuva on oikeastaan epämiellyttävää katsottavaa. Packer on kuin valkoisessa ruumisarkussa, oikeaa elämää hänellä ei ole, eikä myöskään ulospääsyä arkustaan.

”Jos Packer tekee ratkaisun, jonka vuoksi kymmenettuhannet menettävät työnsä ja monen elämä tuhoutuu, hän ei ymmärrä näitä seurauksia”, sanoi Cronenberg. Eikä Packer näytä ymmärtävän sitäkään, että kapitalismin tuhovoima on miljoona kertaa suurempi kuin Manhattanilla riehuvien anarkistimellakoiden.

Yksi pelko Packerilla silti on, kuolema. Siksi hänen henkilääkärinsä käy joka päivä limusiinissa tekemässä Packerille terveystarkastuksen. Entä jos minä kuolen?

Cosmopolis ei ole mikään suuri elokuva, mutta se on erinomainen katsaus omaan aikaamme. Yhtä ahdistava kuin tämä aika.

Cronenbergin haastattelu on Suomen Kuvalehdessä (24.8.2012), jonka saman numeron kansikuvassa on presidenttiehdokas Mitt Romney. Hänen omaisuutensa arvo on 250 miljoonaa dollaria.

kari.naskinen@gmail.com