Talvella Helsingin Sanomissa siteerattiin natsien keskitysleireille joutunutta unkarilaista kirjailijaa Imre Kertésziä, joka oli sanonut nykyisen populaarikulttuurin muuttaneen holokaustin sentimentaaliseksi viihteeksi. Maailman kaikkien aikojen suurin tragedia on hyödynnetty viihdeteollisuuden kulutustuotteeksi (HS 6.1.2026). Amerikkalainen elokuva Nuremberg (2025) on tästä tyypillinen esimerkki. Siinä Hermann Göringistä tehdään ihmisenä sympaattinen, joka Adolf Hitlerin uskollisena opetuslapsena joutui Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntiin tuomittavaksi. Pehmeän nallekarhumaisen sympaattisuuden luo näyttelijä Russell Crowen taitava roolisuoritus.
Elokuva alkaa, kun Göring perheineen antautuu 7.5.1945 pakomatkalla Itävallassa liikenneratsiaa pitäville liittoutuneiden sotilaille. Nürnbergin oikeustalon vankilassa hän on kolmatta kuukautta, kunnes elokuvan toisena päähenkilönä oleva psykiatrian tohtori Douglas Kelley tulee selvittämään Göringin oikeustoimikelpoisuutta ennen vuoden lopulla alkavaa oikeudenkäyntiä. Viiden kuukauden ajan Kelley tutki Göringiä, Rudolf Hessiä ja 20:ta muuta natsikriminaalia, mutta elokuvassa keskitytään Göringiin.
Göring ei ollut hullu, kuten elokuva antaa ymmärtää. Hitlerin kaikkea toimintaa oikeana pitäneenä hän ei tietenkään ollut aivan täysissä järjissäänkään, mutta samanlaista sakkiahan koko natsijoukko tuolloin oli. Hitler oli nostanut itsensä jumalan asemaan tai ylikin, ja onhan meillä nykyisin vastaavanlainen tapaus Amerikassa.
James Vanderbiltin ohjaama elokuva on vetävästi tehty. Se on täsmälleen sitä, mistä Nobel-kirjailija Kertész oli puhunut, suuren kärsimysnäytelmän muuttamisesta pinnalliseksi viihteeksi. Elokuva tekee Göringin koko tämän spektaakkelin suurhahmoksi. Tätä korostaa sekin, että kaksi tuntia ja vartin kestävästä elokuvasta yli tunti alusta keskittyy Göringin henkilöön, johon Kelley lähes hurmaantuu. Näin nimenomaan kävi todellisuudessakin. Loppuarvioinnissaan Kelley totesi, ettei Göring edustanut erityisesti natsien patologiaa, vaan että tämä oli ”yksinkertaisesti ympäristönsä kehittämä, kuten kaikki ihmiset ovat", ja että joissakin olosuhteissa monet ihmiset toimisivat samalla tavalla.
Sodan jälkeen Kelley kirjoitti kirjan 22 Cells in Nuremberg (1947). Se kävi huonosti kaupaksi ja 1958 hän tappoi itsensä syanidilla, kuten oli tehnyt myös Göring hirttotuomiotaan edeltävänä yönä. Ei ole selvinnyt, mistä Göring oli myrkkykapselin saanut.
Nurembergin (Nürnberg englanniksi) ansiot tämän holokaustipornon levittämisessä ovat vähäiset. On sentään lopun toteamus: ”Miksi se [natsien pahuus] tapahtui? Koska ihmiset heräsivät liian myöhään. He eivät nousseet vastarintaan, ennen kuin oli liian myöhäistä.”
Kuinka nyt? Herätäänkö nytkin niin myöhään, että lopulta ja liian myöhään tarvitaan taas oikeudenkäynti, mutta ei enää Saksassa?
kari.naskinen@gmail.com
