Suomen uusi aalto alkoi Kurkvaaran trilogialla

Niskavuoren Loviisa, Siltalan pehtoori ja muut suomalaisen elokuvan perinneroolit vaihtuivat 60-luvulla Helsingin nuoreen älymystöön ja taidemaailmaan. Herttoniemen ja Pyhäniemen kartanoiden sijasta elokuvan uusi aalto alkoi kuvata Helsingin kaduilla niillä liikkuvien ihmisten joukossa, eikä lavastuksia paljon muutenkaan tarvittu. Jörn Donnerin sanoin tässä oli suomalainen elokuva uudestaan vuodessa 0. Vajaat kymmenen vuotta tästä ja alkoi Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera-manifestoinnin myötä myös elokuvan yhteiskunnallisesti kantaaottava kausi.

Uuden aallon läpimurron toteuttaja oli Maunu Kurkvaara (1926 - 2023) kolmella elokuvallaan, jotka toivat kamerat studioista ja heinäpelloilta Mannerheimintielle. Eivätkä keskiössä enää olleet kielletty rakkaus ja perintöriidat, vaan vapaa rakkaus ja rahasta viis välittäminen, kunhan oli valkoviintä ja intellektuellista juttuseuraa.

Kurkvaara tuli elokuva-alalle kuvataiteilijana, joka oli opiskellut Taideakatemian koulussa Ateneumin talossa. Hän oli tottunut luomaan teoksensa itse, ilman ryhmätyötä. Siksi hän teki käsikirjoituksen, ohjasi, kuvasi, leikkasi ja tuotti elokuvansa perustamansa yhtiön muodossa. Hän oli tyypillisesti ns. auteur, mikä käsite oli syntynyt Ranskassa tarkoittamaan elokuvan kokonaisvaltaista luojaa ja nimenomaan sellaista, jolla oli aina tunnistettava persoonallinen tyyli. Kurkvaara itse perusteli tapaansa: ”Mielestäni koko elokuvan on ehdottomasti, kaikkine näyttelijöineen, vuorosanoineen, taustamusiikkeineen ja ympäristöineen palveltava ohjaajan näkemystä, alistuttava siihen. Tästäkin syystä teen kaiken itse.” (Elokuva-aitta 21/1962)

Koska Kurkvaara ei monipuolisuudestaan huolimatta ollut säveltäjä, hän palkkasi uuden aallon trilogian ensimmäiseen elokuvaansa Rakas… (1961) musiikintekijäksi Osmo Lindemanin ja kahteen seuraavaan Usko Meriläisen. Varsinkin Meriläisen soundtrackit olisivat itsenäisinä teoksinakin kuuntelemisen arvoisia. 

Näyttelijät muodostivat tiiviin ryhmän, jonka keskeisiä henkilöitä olivat Kurkvaaran puoliso Sinikka Hannula, Jarno Hiilloskorpi, Jaakko Pakkasvirta ja Pehr-Olof Sirén. Muitakin tuttuja oli mukana, Kyllikki Forssellista Sasu Haapaseen ja Lenita Airistosta Pertti Roiskoon.

Ennen tätä trilogiaa Kurkvaara oli tehnyt jo viisi elokuvaa, mutta Rakas… vasta vei hänet ”kadulle”. Se on melko tavanomainen nuorten aikuisten rakkausdraama, mutta poikkeaa käsittelytavaltaan siihen asti totutusta. Oleellisinta on vapaus, vapaus lähteä ja palata, koska tässä maailmassa ei enää mikään pysyvästi sido. Kurkvaaran kanssa samaan uuden aallon aloittajiin kuului viisi vuotta vanhempi Eino Ruutsalo ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Hetkiä yössä (1961). Myöhemmin seurasivat perässä Risto Jarva, Erkko Kivikoski, Mikko Niskanen, Jaakko Pakkasvirta ja Jörn Donner.

Kurkvaaran trilogian toinen ja paras elokuva Yksityisalue (1962) on juoneltaan monivaiheisempi ja siinä tulee voimakkaimmin esille Kurkaavaran taide- ja arkkitehtuurisuuntautuminen edustaen jonkinlaista älyllistä ja esteettistä avantgardismia. Itsemurhan tehneen arkkitehtitoimiston omistajan Toivo Kosken (Kalervo Nissilä, kuvassa vas.) kotona on seinällä Légerin grafiikkaa ja Gallen-Kallelan näyttelyjuliste, olohuoneessa on Artekin ja Muuramen huonekaluja, työpaikalla takaumakohtauksessa Koski lukee Le Figaroa ja sanoo mieluiten kuuntelevansa Bachin musiikkia. Toimistossa työskentelevä nuori arkkitehti Pentti Vaara (Jarno Hiilloskorpi oik.) selaa Le Corbusierin kirjaa, ja kun Vaara käy kaupungin keskustassa kahvilassa, näkyy ikkunasta kadun toisella puolella mainosvalona Haimi, joka tunnettiin Yrjö Kukkapuron tuolien edustajana.

Trilogian kolmas Meren juhlat (1963) on näistä ainoa värielokuva. Siinä ollaan jo enemmän pois kaupungista, mutta tyylilajissa on samaa vapauden ja alituiseen uuden etsimisen pakottavuutta. Ehkä värien mukaantulo kuitenkin on aiheuttanut sen, että kuvataiteilijana Kurkvaara on keskittynyt niihin jopa liian pitkin otoksin, kun niissä ei ajoittain ole muuta kuin meren liikettä. Kurkvaara kuitenkin kertoi, että Geavertin päälaboratoriossa Belgiassa näytettiin vieraille pätkiä Meren juhlista esimerkkinä siitä, miten värielokuvaa pitää tehdä.

”Kun John Huston oli Suomessa tekemässä Kremlin kirjettä (1970), viimeiset kuvaukset kehitettiin meillä (Kurkvaara-Filmi Oy), ja Huston totesi katselun jälkeen, että miksi me turhaan Lontooseen olemme näitä aikaisemmin lähettäneet.” (Konnia ja huligaaneja, Gaudeamus 2013)

Kun Yksityisalueessa ollaan ihmisten sisäisillä yksityisalueilla, niin Meren juhlissa korostaa saaressa oleva Yksityisalue-kyltti sitä, että nyt ollaan myös konkreettisesti muiden tavoittamattomissa, ja kun satunnaisia tulijoita havaitaan, heidät ajetaan pois. Tämä asetelma myös poikkeaa kahdesta edellisestä elokuvasta siinä, että nyt ei ollakaan uudenlaisen yhteisöllisyyden kanssa tekemisissä.

Vielä tässäkään elokuvassa Kurkvaara ei saanut näyttelijöistä irti täyttä osaamista. Vuorosanat eivät ole luontevia, kuten myöhemmin 60-luvulla alkoivat olla. Jaakko Pakkasvirta kertoi myöhemmin Filmihullussa: ”Ohjaajan ja kahden näyttelijän ryhmässä etsittiin ratkaisua sen juonen kertomiseen, joka oli asetettu tavoitteeksi. Dialogit kehiteltiin usein vasta muutama päivä ennen kuvauksia. Kyllä aina vähän harjoiteltiin ja etsiskeltiin, mutta työskentely oli äärimmäisen luonnollisuuden tavoittelemista. Siitä luonnollisuudesta tuli kai sitten senlaatuista että se alkaa olla jo luonnottomuudessaan ainutlaatuista.” Eipä silti, tällaisesta luonnottomuudesta Aki Kaurismäki on tehnyt omaa auteur-taidettaan.

Joka tapauksessa tämä Maunu Kurkvaaran trilogia oli merkkitapaus suomalaisessa elokuvataiteessa, sen irtautumisessa jäykästä kirja- ja teatterisidonnaisuudesta itsenäiseen taidelajiin elokuvaan.
- - -
”Eurooppalaisella elokuvalla on merkityksensä juuri eettisenä tekijänä, että on vaihtoehtoja nähdä asioita toiselta kantilta – ettei massaviihde tukahduttaisi ihan kaikkea. Kyseenalaistaminen on yksi taiteilijan tärkeimmistä tehtävistä.” (Maunu Kurkvaara)

kari.naskinen@gmail.com