Lähtiessään viime viikolla Ulkopoliittisen instituutin isoon turvallisuuskokoukseen kirjoitti Erkki Tuomioja nettiin toivovansa Upin pohtivan myös sitä miten sota voitaisiin välttää, eikä vain sitä miten siihen pitää varautua.
Onko militaristinen pedon merkki jo niin tatuoituna, että rauhasta puhuminen on epäisänmaallista, tunteellista höpinää? Eletäänhän nyt jo sellaisessa valtion sotataloudessa, että kaikesta muusta leikataan paitsi turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä asioista. Auroja ja autoja taotaan jo aseiksi. Sellainenkin taho on, joka sanoo Suomen jo olevan sodassa Venäjän kanssa. Yksi taho taas itkee sitä, että Suomi on vihdoin hylkäämässä hakaristitunnukset. Jaakko Pakkasvirran elokuvassa Pedon merkki (1981) kaksi tiedotusupseeria pohtivat päämajassa Mikkelissä 40-luvulla silloista sotatilannetta, ja kolmantena on mukana rintamakirjeenvaihtaja, joka sanoo herrojen olevan hakoteilla tehdessään Suur-Suomea hyökkäyssodan avulla – ”ollaan menossa väärään suuntaan”.
Toinen näistä tiedotusupseereista on roolihenkilö Olavi, Olavi Paavolainen, jonka päiväkirjateokseen Synkkä yksinpuhelu (1946) perustuu, elokuvan käsikirjoittajina Pakkasvirta, Timo Humaloja ja Arvo Salo. Toinen on Kaarlo ja rintamakirjeenvaihtaja on Usko, jonka usko loppuu ja hän tekee itsemurhan. Uskon esikuva lienee Hbl:n toimittaja Gunnar Johansson, joka todellisuudessa kaatui rintamalla ja jolle Paavolainen omisti teoksensa. Olavi ja Kaarlo jatkavat sotaprogandan kirjoittamista ohjeiden mukaan. Sodassa kuolleita suomalaisia sotilaita pakataan rintaman takana puulaatikoihin, mutta Olavi ja Kaarlo joutuvat kirjoittamaan, että tilanne on hyvin hallinnassa, Saksan kanssa on 80 prosenttia Neuvostoliiton ilmavoimistakin tuhottu.
Olavi sanoo, että päämajassa ei tajuta, mitä on olla kahden jättiläisen välissä. Toisen jättiläisen edustajina Mikkelissä ovat kaksi natsipuolueen virkailijaa sekä Kaarlon hyvä tuttava Oberleutnant Helmut von Stein, joka toimii saksalaisten yhdysupseerina. Koko ajan ollaan kuitenkin sumussa, savussa ja sisätiloissa auringonsäteiden lävistämässä pölyssä, kuten elokuva näyttää. Vanja uhkaa koko ajan, varsinkin sen jälkeen, kun Leningradin piiritys oli murrettu ja Wehrmahctin marssi Volgalle torjuttu.
Tällä hetkellä olemme taas kahden jättiläisen välissä, Naton ja Venäjän. Sotaproganda kuitenkin sanoo, että Suomi ei ole nyt välissä, koska sopimukset USA:n kanssa ja Naton artiklat kiinnittävät meidät turvallisesti tähän liittoumaan. Varmana pidetään sitä, ettei toista kertaa lyödä päätä Karjalan mäntyihin ja ettei ”helvetin kuumuus ja peto pääse täysin irti”, kuten Kaarlo ajattelee 40-luvulla. Mutta kuinka varmaa on, ettei jäädä väliin?
Pedon merkki 666 merkitsee ihmisen korottamista jumaluuteen, eikä sitä saa vahingossa minkään viruksen mukana. Se halutaan. Tällaisella 666-tatuoinnilla varustettu antikristus oli 80 vuotta sitten ja sen kumppanina Suomi oli. Nyt sanotaan Vladimir Putinin olevan kuusisataa kuusikymmentä kuusi, ja jotkut pelkäävät, että Donald Trump ottaa saman tatuoinnin.
Paavo Haavikkoa vähän muuntaen: ”On monta viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään hullua mäntyä.” (Puut, kaikki heidän vihreytensä, 1966)
PAAVOLAINEN
TUNNISTI 666:n
Olavi Paavolainen tunsi sotia edeltäneen Saksan hyvin. Porvariskodista Kivennavalta lähtöisin ollut Paavolainen oli 30-luvulla vieraillut Saksassa ja kirjoitti kokemuksistaan matkapäiväkirjan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936). Siinä näkyy Paavolaisen suoranainen hurmaantuminen silloisen iloisuuden, vitaalisuuden, terveen nuorison ja työn maailman Saksaan. Myöhemmin kun asiat alkoivat valjeta, Paavolainen teki selvän irtioton tämän lajin saksalaisuudesta ja Synkkä yksinpuhelu oli jo toista maata. Paavolainen oli tunnistanut Pedon.
Mikkelin sankarit ja muutkin Suomen herrat Paavolainen myös tunsi. Jatkosodan aivan loppuvaiheissa Paavolainen kirjoitti päiväkirjaansa 4.9.1944: "Legendat armeijan ´voittamattomuudesta´ nyt taas tulevat jäämään henkiin. Tulee syntymään sama harhakuva kuin talvisodankin jälkeen."
Turun elokuvajuhlilla 2002 Pakkasvirta sanoi alustuksessaan, että jotain mistä on vaiettu ikään kuin möyri kansallisessa alitajunnassa ja hänellekin voimakkaasti mieleen. ”Siitä se sodan todellisuus, minkä itsekin olin kokenut, nousee”, sanoi elokuvastaan Pakkasvirta, joka oli syntynyt rajanpinnassa Simpeleellä 1934.
Pakkasvirran ja muidenkin tekijöiden pasifismi kulkee läpi elokuvan, niin vahvana, että Pakkasvirta sai uhkaussoittoja, joihin varmaan provosoi tuon ajan lehtikirjoittelukin. Esimerkiksi Kokoomuksen Uusi Suomi otsikoi elokuva-arvostelunsa vähättelevästi: ”Asennekuvia sodasta.”
Elokuvan päänäyttelijät ovat erinomaisia. Hannu Lauri (kuvassa) sai Olavin roolistaan ansaitusti Jussi-palkinnon ja Vesa-Matti Loiri Uskon roolista sivuosa-Jussin. Esko Salmisen Kaarlo on tavallaan ”toinen Olavi”, koska näin on saatu synkkää yksinpuhelua dialogiksi, josta osa on suoria lainauksia Paavolaisen kirjasta. Myös Tom Wentzel sakemannina on täysosuma. Sen sijaan von Steinin avioliittoon saama suomalainen Irina Weger (Irina Milan) jää pelkäksi sivupyöräksi, mutta hänhän ei näyttelijä olekaan.
Loiria yritti Pakkasvirta saada elokuviinsa myöhemminkin. Spede Pasanen oli kuitenkin estänyt Loirin pääsyn Pakkasvirran Kafka-elokuvan Linnaan (1986) Josef K:n rooliin. Turussa Pakkasvirta sanoi: ”Oli melkein pelottava ristiriita, että niin paljon luovaa lahjakkuutta ja ainutlaatuista komediakykyä yhdistyi niin pienporvarilliseen ja kapeaan maailmankatsomukseen”, jonka tuloksena 1986 syntyi taas kaksi Turhapuro-elokuvaa.
kari.naskinen@gmail.com
