Vuonna 2016 kirjoitin Kansallisoopperan Elektrasta, että saksalainen Evelyn Herlitzius on nimiroolissa raivokkaan loistava, ääntä tulee kuin V 12 turbosta. Nyt Hannu Lintu sanoo oopperan mainoksessa, että oopperan tällä syyskaudella toinen saksalainen Ricarda Merbeth on maailman paras Elektra. Molemmat täydellisen mahtavia, mutta niin on myös Linnun johtama orkesteri. Se täyttää koko orkesterimontun ja välillä tuntui kuin koko talo värisisi musiikin pauhusta. Ei ihme, että jo Elektran kantaesityksen jälkeen Dresdenissä 1909 joku musiikkikriitikko oli vitsaillut, että Richard Straussin seuraavan teoksen orkesterikokoonpanoon tulee myös 10 veturinpilliä, neljä höyryvasaraa, yksi Niagara ja yksi Etnan purkaus. Yhdeksän vuotta sitten teoksen johtanut Esa-Pekka Salonenkin sanoi, että ”Elektra on musertava, se on kuin moukari”.
Tähän oopperaansa Strauss tosiaan kirjoitti musiikkia suuremmille orkesterivoimille kuin muihin oopperoihinsa. Tästä mahtipontisesta musiikista huolimatta Ricarda Merbeth loisti koko ajan ylimpänä, mistä tietenkin saa ansionsa Lintukin, joka hoiti balanssin orkesterin ja solistien välillä hienosti. Ooppera koostuu kahdeksasta kohtauksesta, joista Elektra itse on mukana ensimmäisen kohtauksen jälkeen kaikissa muissa. Alkukohtauksessa palvelustytöt kuvaavat katsojille murhatun Agamemnon-kuninkaan tyttären Elektran aseman suunnilleen koirien kaltaiseksi, sillä Elektran ruokakuppikin viedään koirien joukkoon. Sen jälkeen tulee Elektra, joka pitkässä monologissaan lupaa, että Agamemnonin päivät vielä koittavat:
Niin kuin kaikki aika syöksyy tähdistä,
samoin on haudallesi syöksyvä
veri sadoista kurkuista.
Kun Agamemnonin murhanneet kuningatar Klytaimnestra ja tämän uusi puoliso Aigistos on saatu Elektran lupaamasti hengiltä, Elektra laulaa toisen niagaramaisen monologin. Näiden kahden monologin välissä on Elektralla neljä duettoa ja muutakin, eikä voi olla ajattelematta Ricarda Merbethiä Richard Wagnerin Brünnhildenä. Kotiin eilen tultuani tarkistin asian ja toden totta: sopraano Ricarda Marbeth on laulanut Brünnhildenä jo Berliinissä, Dresdenissä, Madridissa ja Wienissä.
Elektrassa on selvästi wagnerilaista meininkiä. Tämä tunnin ja kolme varttia kestävä esitys on ikään pienoismalli Wagnerin viisi tuntia kestävistä oopperoista. Myös sisällöllisesti on sukulaisuutta, sillä myöskään Straussin ooppera ei 2500 vuoden takaa peräisin olevana kertomuksena käänny nyky-yhteiskuntaa kuvaavaksi, vaikka ohjelmalehtisessä turhanpäiten yritetään sanoa muuta: ”Nykymaailman käsittein Elektran tarinassa on kyse uusperheen ristiriidoista ja lapsen hylkäyskokemuksesta, joka kasvaa kaikennieleväksi äitivihaksi.”
Koska olen Wagnerin oopperoiden ja musiikin ystävä, etsin mielelläni tukea kannalleni. Yksi tukija on Igor Stravinsky, joka 1913 sanoi: ”Mitä oopperoita on kirjoitettu Wagnerin Parsifalin (1882) jälkeen? Vain kaksi lasketaan, Elektra ja Debussyn Pelléas ja Mélissande.”
Psykologinen perhedraama Elektrakin on, mutta kannanotoksi tämän päivän ongelmiin sitä ei pidä sotkea. Vaikka niinhän nykyisin tapana on, kuten viimeksi Kansallisoopperassakin Wagnerin Ringin kanssa.
 |
| Elektran veljen Oresteen kasvattaja tappaa kuningattaren uuden puolison Agistoksen (Esa Ruuttunen, Mika Pohjonen). |
Kyllähän naisilla vaikeaa on, ollut aina vaikeampaa kuin meillä miehillä. Kansallisoopperassa tämä tehdään kyllä hyvin selväksi, sillä ranskalainen Patrice Chereaun (1944 - 2013) ohjaama esitys on raju. Feministi Elektrakin murehtii: "Kaikista elävistä ja arvostelukykyisistä olennoista me naiset olemme onnettomimpia. Ensinnäkin, hyvinvoinnin vuoksi mies ostaa meidät ja saa hallita ruumistamme, ja ilman miestä on vielä pahempaa. Ja nyt vakava kysymys on, saammeko hyvän vai pahan miehen; sillä ei ole naiselle helppoa paeta eikä kieltäytyä avioliitosta." Antiikin Kreikan ajoista tilanne on sentään kohentunut. Kreikassakin naiset saavat nykyisin äänestää, saavat itse valita aviopuolisonsa, heitä valitaan yhtiöiden hallituksiin ja jopa eduskuntaan, jossa heitä ei kuitenkaan ole kuin 15 prosenttia. Oopperassa naisen kuva on kaksijakoinen: nöyryytyksen ja epäoikeudenmukaisuuden villitsemä sekä toisaalta surun pyhittämä olento, lähes uskonnollinen hahmo, jolle katsoja hyväksyy koston samoin kuin Monte Criston kreiville.
Kärsimyksen ja vihan jälkeen tulee kosto. Mutta sekään ei lopulta helpota. Elektra ei riemuitse, eikä järjestä juhlapitoja. Kosto ei tuonutkaan helpotusta, vaan tarina loppuu Elektran kuolontanssiin. Tärkeintä oli kuitenkin oikeudenmukainen kosto, muulla ei ole enää väliä. Hamletinkin olisi ollut parempi tappaa isänsä, niin olisi saanut sielulleen rauhan, eikä olisi vaipunut hulluuteen.
kari.naskinen@gmail.com
