maanantai 10. huhtikuuta 2023

Kadonnutta lapsuutta etsimässä


Y
htenä kaikkien aikojen merkittävimpänä romaanina pidetään Marcel Proustin 10-osaista Kadonnutta aikaa etsimässä, jossa kirjailija kertoo nuoren ihmisen kehittymisestä ja kasvusta idealismista realismiin. Proust aloitti sen kirjoittamisen 37-vuotiaana ja lopetti yli viiskymppisenä. Joitakin aikoja sitten päätin aloittaa tuon 4000 sivun urakan, mutta sitten osui silmiin tieto Basam Booksin uutuuskirjasta, Proustin Lukijasta, jonka Proust oli kirjoittanut kolme vuotta ennen suurteoksensa aloittamista. Niinpä luin tämän 60-sivuisen esseen ja sain taas siirrettyä raskaamman homman myöhemmäksi. Lukijassa on jo sitä samaa aihetta eli kadotetun ajan, kuten lapsuuden, etsimistä ja löytämistä. Tätä pidetään Proustin ensimmäisenä julkaistuna tekstinä, ilmestyi La Renaissance latine -lehdessä 1905. Lukijan nyt ilmestyneessä suomennoksessa on kansikuvana Rembrandtin etsaus Lukija II.


Proustin muistot omasta lapsuudestaan ovat hyvin selviä. Lapsuuden kaikkein kokonaisvaltaisimpina päivinä hän muistaa ne, joita oli viettänyt suosikkikirjojensa parissa. Kaikki muu sai tuollaisina päivinä jäädä, leikit muiden lasten kanssa ja karramellien syöntikin. Päivällisellä piti sentään käydä, mutta senkin aikana oli mielessä vain se, että kohta pääsee jatkamaan lukemista. Muuten ei Proust luettele lapsuutensa kirjoja, mutta mainitsee Théophile Gautierin seikkailuromaanin Kapteeni Kalskeen.

Mitähän kirjamuistoja lapsille nykyisin jää vai häviävätkö kaikki varhaiset kokemukset Instagramin, Snapchatin ja Tiktokin syövereihin? Toista se oli ennen, kun ei ollut internettiä eikä edes televisiota. Parasta huvia ja jännitystä tarjosivat kirjat, joista Proustin tavoin jäi aivoihin vahvoja muistijälkiä. Minulle parhaat päivät olivat aina ne, kun kuukausittain ilmestyneet Pekka Lipposen seikkailut ja Kalle-Kustaa korkin seikkailut olivat posteljoonin tuomina kotona koulusta tullessa. Siinä meni joka kerta kaksi tuntia, kun sivumäärä oli 80-100. Taas muistui mieleen tämäkin:

Kalle Kustaa Korkki
muniansa sorkki.
Munat meni rikki,
Kalle Kustaa itki.

Kirjasarjat olivat kustantajien kannalta menestyksellisiä. Kun oli löytänyt jostain sarjasta hyvän kirjan, piti ostaa samasta sarjasta myös seuraavaksi ilmestyviä. Tällaisia olivat ainakin WSOY:n Punainen sulka -sarja ja Nuorten toivekirjasto sekä Gummeruksen nuorten kirjasto. Niin hyvin on tallessa kadonnut lapsuus, että netistä kirjailijoiden nimet tarkistamalla huippusuosikkejani näisssä sarjoissa olivat Arthur Conan Doylen Baskervillen koira, J. Fennimore Cooperin Viimeinen mohikaani, John Finnemoren Robin Hood, Torsten Scheutzin Kalle Looping tekee pakkolaskun ja tulevaa ammattia ennakoiden Hans Dominikin Nuori reportteri. Yksi huono nuorisokirjakin on jäänyt muistiin hidastempoisuutensa takia, Matti Hällin Jäät lähtevät.

Yksi suurimpia hetkiä oli, kun pääsi kirjastossa aikuisten osastolle täytettyään 13 vuotta. Niin innoissani olin, että päätin lukea aikuisten kirjaston kaikki romaanit ja aloitin aakkosjärjestyksessä. Ensimmäisessa lainauskasassa oli myös keisari Neron hovissa olleen kirjailijan Titus Petronius Arbiterin Trimalkion pidot, joka pitkäveteisyydessään heti paljasti, ettei ihan kaikkia kirjoja kannata lainata. Proust kuitenkin oli tietävinään, että Descartesin sanoma pitää paikkansa: ”Kaikkien hyvien kirjojen lukeminen on kuin keskustelua menneiden vuosisatojen moiteettomimpiin ihmisiin kuuluneiden kirjailijoiden kanssa.”

Minulla oli enemmän keskustelua ikäisteni kanssa ja käsiteltävinä oli muitakin kuin moitteettomia teemoja:

Jussi Pussi
puita nussi
pissi pinon rakkoon
pino syttyi palamaan
Jussi juoksi kanalaan
kanat siellä kotkotti
Jussin munat lotkotti.

Proust kirjoitti, että lukeminen vie mielekkään elämän kynnykselle, ja lukeminen voi myös olla parannuskeino masennustiloihin. Eli jos edes sauna, terva ja viina eivät auta, niin kannattaa lukea.

Niin hienoa tekstiä Lukija on, etten malttanut odottaa kirjaston avautumista, vaan aloin kuunnella Yle Areenan puhepuolelta Kadonnutta aikaa etsimässä, lukijana Erja Manto. Kahdeksan minuutin jaksoja on 1055, jotka yhteensä tekevät 140 tuntia. Saa nähdä, miten äijän käy.

Erja Manto on tuttu näyttelijä, näin ensimmäisen kerran
Lahden kaupunginteatterissa 1981 Sofokleen Oidipuksessa, jossa hän esitti Oidipuksen tytärtä Antigonea. Yhteen kohtaukseen ohjaaja Kari Rentola oli pannut Antigonen lavalle pelkät pikkuhousut jalassa. Tuollainen oli noihin aikoihin harvinaista, joten mainetta tuli ja esitys kutsuttiin myös Tampereen Teatterikesään.

kari.naskinen@gmail.com