Muutoksen ensimmäiset merkit olivat kuitenkin Neuvostoliiton sisällä tulleet esille jo 1980-luvun puolivälissä. Esko Ahon Verbatum-yhtiön kirjassa Venäjän pääministerinä 1992 ja varapääministerinä 1993-94 toiminut Jegor Gaidar (1956 - 2009) tuo esille virallisen asiakirjan, jossa Aleksandr Jakovlev kirjoitti Mihail Gorbatshoville 1985, että ”tänään kysymys ei nojaa vain talouteen – se on prosessin aineellinen perusta. Avain on poliittinen järjestelmä.”
Syyskuussa 1986 KGB:n johtaja Viktor Tshebrikov esitti jo politbyroon istunnossa, että olisi tarkoituksenmukaista vapauttaa ensin kolmasosa ja sitten puolet poliittisista vangeista. Demokraattisesta järjestelmästäkin jo puhuttiin noihin aikoihin. Sitten alkoi myös tapahtua: marraskuussa 1986 hyväksyttiin laki yksilöllisestä työtoiminnasta, toukokuussa 1987 laillistettiin myös yksilöllinen maataloustoiminta ja toukokuussa 1988 hyväksyttiin laki osuuskunnista, jotka tosiasiassa avasivat tien yksityissektorin levittäytymiselle neuvostotalouteen. Kävi kuitenkin niin, että työtoiminnan liberalisointi johti työkurin heikkenemiseen. Sellainenkin asia aiheutti tyytymättömyyttä, että johtajia alettiin valita vaaleilla.
Eikä varsinkaan pystytty ratkaisemaan pääongelmia eli valuuttareservien nopeaa vähenemistä, finanssikriisiä eikä kulutusmarkkinoiden lisääntynyttä hajoamista.
Kaikki oli myöhäistä. Aivan 1980-luvun lopulla tilannetta vaikeuttivat lisää koko maailman matalat viljasadot. Neuvostoliitossa jäi vuoden 1989 suunnitellusta viljarehusadosta uupumaan 31 miljoonaa tonnia. Kauppatase oli kriisissä. Apu ulkomailta loppui, kun lainahanat panivat 1989 kiinni mm. Midland Bank, Morgan Granfell ja National Westminster Englannissa, Deutsche Bank Saksassa, Credit Suisse Sveitsissä sekä First Boston, Goldman Sachs ja Shearson Lehman Hutton USA:ssa.
Länsimaat lähtivät nyt siitä, että lainoja ei enää myönnetä, ellei Neuvostoliitto pikaisesti käynnistä ohjelmaa markkinatalouteen siirtymisestä. Eikä yhtään helpottanut asiaa, että Gorbatshov meni kesällä 1990 sanomaan, että Neuvostoliiton on välttämätöntä lykätä nyt velkojen takaisinmaksua. Tämä lausunto sai Englannin keskuspankin heti lisäämään Neuvostoliiton epäluotettavien velallisten luetteloon
Niin Neuvostoliitto loppui ja Venäjä alkoi uudelleen. Mutta ei helpottanut. Eropuheessaan joulukuussa 1999 Boris Jeltsin sanoi: ”Haluan pyytää teiltä anteeksi sitä, että monet toiveemme eivät ole toteutuneet, koska se, minkä luulimme olevan helppoa, osoittautuikin tuskallisen vaikeaksi.”
Gaidar kuvaa yksityiskohtaisesti neuvostotalouden ja -järjestelmän romahduksen syitä, jotka johtivat täydelliseen umpikujaan. Esko Aho kirjoittaa Imperiumin tuhon esipuheessa, että Suomessakin kannattaa lukea tarkkaan yksi Gaidarin loppupäätelmistä: ”Tapahtumien kehitys Neuvostoliitossa sen olemassaolon viimeisinä vuosina näytti, miten tärkeää on talouspolitiikasta päätettäessä ottaa huomioon pitkän aikavälin riskit, arvioida päätöksiä paitsi vuoden ja kolmen vuoden perspektiivistä, myös vuosikymmeniä eteenpäin.”
Nyt on pitkän aikavälin riskejä enemmän kuin oli 30 vuotta sitten. Ilmastonmuutos ja kansainvaellukset ovat sellaisia asioita, jotka koskettavat kaikkia aivan uudella tavalla.
Television eilisessä keskusteluohjelmassa puhuttiin paljon myös nykypäivästä ja Suomen roolista. Otan taas kirjan täydennykseksi; Britannian ulkopoliittisen instituutin Venäjä-asiantuntijan Keir Gilesin viime vuonna suomeksi ilmestyneessä Moskovan opit -kirjassa hän toteaa, että oman tilanteensa realiteettien kanssa luoviessaan Suomi tarjoaa maailmalle historiallisia esimerkkejä siitä kuinka käsitellä sotaa ja rauhaa Venäjän kanssa:
”Suomi toimii tänä päivänä edelleen roolimallina ja esimerkkinä parhaasta käytännöstä. Suomi on osaltaan avainasemassa nykyisen jännityksen tasapainon hallinnassa siellä, missä tulevaisuudesta voisi helposti tulla kiistelty. Suomen omassa turvallisuuspolitiikassa on pyritty eliminoimaan haavoittuvuuksia, jotka ovat alttiita avointa aseellista selkkausta lievemmälle vihamieliselle vaikutuksella; juuri sellaista ohjelmaa on menestyksettä suositeltu käytettäväksi Länsi-Euroopan maissa, joissa nykyistä uhkaa ei koeta läheskään yhtä akuutisti.”
Eikä Venäjä mitään ihmeempiä järjestelmämuutoksia ole tekemässä. Olkoon tsaari, Vladimir Putin tai hänen jälkeensä joku muu, niin Venäjä pysyy yhden vahvan johtajan valtiona. Poliittisten asioiden analyytikko Andre Sushentov: ”Voisiko millään muulla tavalla hallita mantereen kokoista maata, josta noin 50 prosenttia on ikiroudassa, jonka asumistiheys on hyvin harva ja naapurusto monimutkainen, ja tarjota samantasoiset valtion palvelut, terveydenhoidon, koulutuksen, turvallisuuden, liikenneverkon ja muut palvelut asukkaille alueella, joka on yhdentoista aikavyöhykkeen mittainen?”
Vai olenko paljosta lukemisestani huolimatta kuitenkin niin huonosti informoitu, että ennustan väärin?
kari.naskinen@gmail.com
