Suomi 200 vuotta sitten: vetoa sekä itään että länteen

Suomen suuriruhtinaskunnan alue muodostui kahdessa vaiheessa: ensin 1809 Ruotsi menetti Suomen sodassa itäiset lääninsä eli Suomen alueen Venäjälle ja 1812 Venäjä liitti Viipurin kuvernementin eli Vanhan Suomen uuteen suuriruhtinaskuntaan. Nimitys Vanha Suomi on meiltä katsottuna kummallinen, mutta Venäjän kannalta se on looginen, sillä tämä alue oli kuulunut Venäjälle jo yli sata vuotta. Vanha Suomi (Staraja Finljandija) tarkoitti sitä Suomen aluetta, jonka Ruotsi oli menettänyt Venäjälle jo suuren Pohjan sodan seurauksena 1721. Sitten kun Venäjä 1809 sai loputkin Suomen alueesta, se oli tietenkin Uusi Suomi (Novaja Finljandija).

Tilanne oli suomalaisittainkin uusi. Kirjassa Suomen sodan jälkeen (Vastapaino, 2020) yli kymnenen historioitsijaa käsittelevät 1800-luvun alun yhteiskunnallista tilanne Suomessa. Harvemmin esille tullut asia on, että Vanhan Suomen väestö ei täysin hyväksynyt muutosta. Tutkijatohtori Antti Räihä Helsingin yliopistosta kirjoittaa, että nimenomaan Vanhaa Suomea leimasi halu lähentyä Venäjän keisarikuntaa. Tämä lähentymishalu oli sekä poliittista, hallinnollista että kulttuurista. Tottahan tällainen lähentyminen koski koko suuriruhtinaskuntaa, mutta erityisen voimakasta se oli Vanhassa Suomessa, jossa tietenkin oltiin totuttu tutunomaiseen Venäjään.

Räihä on tutkinut alueellisia erityspiirteitä varhaismodernin ajan Ruotsissa, Venäjällä ja Suomen suuriruhtinaskunnassa 1720-luvulta 1840-luvulle. Uudessa kirjassa hän kertoo, että rauhan tultua 1809 Vanhan Suomen kirkoissa kiitettiin rukouksin Venäjän sotavoimia, jotka olivat lyöneet Ruotsin vihollisjoukot.

Yliopistotutkija Piia Einonen on viime vuosina tutkinut erityisesti 1800-luvun Viipuria, jossa vähitellen kuitenkin aloitettiin suomalaisuuden juurruttaminen venäläisen hengen tilalle. Vielä 1840-luvullakaan ei vain ollut täyttä varmuutta siitä, olisiko Vanhan Suomen yhdistäminen suuriruhtinaskuntaan pysyvä vai voisiko Nikolai I vielä palauttaa Viipurin läänin takaisin osaksi emämaata Venäjän keisarikuntaa.

Oltiin siis epävarmassa tilanteessa, jossa ”Suomen suuriruhtinaskunta pysyi ikään kuin hahmottomana ja rajattomana kokonaisuutena. Laatokan Karjala oli kulttuurisesti ja taloudellisesti lähellä Aunuksen Karjalaa, Länsi-Suomi oli selvästi integroitunut Ruotsiin, Karjalankannas suuntautui Pietariin, Länsi-Lappi rajojentakaiseen Pohjolaan ja Itä-Lapissa historialliset kauppareitit loivat yhteydet Ruijaan ja Jäämerelle.”

Vasta kun viimeiset valvomattomat rajat sidottiin pohjoisessa rajasuluin 1852 ja 1889, oli Suomen suuriruhtinaskunnan rajat määritetty suhteessa ympäröisiin valtioihin. Näin oli lopulta syntynyt se Suomi, josta Aleksanteri I jo Porvoon valtiopäivillä 1809 oli sanonut, että tämän kansakunnan pitää rakentaa itselleen oma identiteetti.

AJOPUU

Sitä kirjassa ei kuitenkaan pohdita, miten olisi historia mennyt, jos Vanhaa Suomea ei olisi liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Olisiko Venäjän tarvinnut aloittaa talvisotaa 1939, jos Suomen raja ei olisi ollut niin lähellä Pietaria? Pienenä yksityiskohtana voi mainita, että ison Hollolan pitäjän rajalta oli ennen vuotta 1809 ollut Venäjän rajalle vain 60 kilometriä. Eli talvisota oli näinkin Venäjän omaa syytä – mitäs oli antanut Vanhan Suomen meille.

Ajopuu on tuttu termi Suomen sotahistoriassa. Muutamaan kymmeneen vuoteen ei tosin ole enää vakavasti väitetty, että Suomi olisi joutunut sotaan Neuvostoliittoa vastaan pelkkänä ajelehtivana ajopuuna. Sen sijaan Suomen sotaan jouduimme täysin ilman omaa syytämme. Se liittyi eurooppalaiseen valtapolitiikkaan ja Suomen geopoliittiseen sijaintiin ison keisarikunnan naapurina.

Jo Pietari Suuri halusi turvata Pietarin aseman 1700-luvun alussa, ja tämän onnistuneen sotatoimen merkkinä seisoo Pietari Suuren patsas Pietarin puistossa Viipurin linnan länsipuolella. Sama pyrkimys oli Suomen sodassa 1808-09, minkä lisäksi Venäjän tavoitteena oli pakottaa Ruotsi irrottautumaan Napoleonin-vastaisesta rintamasta ja mukaan ranskalais-venäläiseen mannermaansulkemukseen eli Britannian kauppasaartoon.

Koska Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf ei suostunut Venäjän keisarin Aleksanteri I:n vaatimuksiin, eikä välittänyt varoituksista Venäjän hyökkäysaikeista, sota syttyi ja se oli samalla Kustaan menoa. Hävityn sodan jälkeen Porvoosta kotoisen ollut, Vänrikki Stoolin tarinoistakin tuttu kenraali Carl Johan Adlercreutz sotilaineen valtasi kuninkaanlinnan ja vangitsi kuninkaan perheineen. Valta siirrettiin väliaikaiselle hallitukselle, jonka johtoon tuli Kaarle-herttua, myöhemmin kuninkaaksi nimitettynä Kaarle XIII. Vanha kuningas karkotettiin maasta, kirjoitti sen jälkeen lehtien yleisönosastoihin ja kuoli Sveitsissä 1837.

Suomi selviytyi oikeastaan hyvin. Historian professori Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta kysyy kirjassa paljon kuvaavasti: ”Kuinka moni lukijoista tuntee alueen, maan tai valtion, joka kärsi sodassa murskatappion ja jonka sotajoukot antautuivat, joka tuli erotetuksi vanhasta valtioyhtyeydestään, miehitettiin ja joutui vieraan vallan alle, mutta jossa parissa vuodessa rakennettiin jokseenkin tyhjästä toimiva keskushallinto suurelta osin omin voimin ja joka pystyi hoitamaan lähestulkoon itsenäisesti asiansa?

”Suomi oli vuoden 1809 jälkeisessä tilanteessa onnekas häviäjä”, kirjoittaa Karonen.

kari.naskinen@gmail.com