Oulun yliopiston sosiologian
professori Vesa Puuronen on kirjoittanut, että kritiikki
hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan ei tietenkään ole rikkaita uhkaava
köyhyys, vaan heidän kasvanut itsekkyytensä: ”Parhaiten
toimeentulevat ihmiset eivät enää halua kantaa muiden taakkaa.
Itsekkyyden murtuminen on hyvinvointiyhteiskunnan kriisin ratkaisun
edellytys.”
Pohjoismaat eivät ole ainoat
hyvinvointivaltiomallin toteuttajia. On kuitenkin erilaisia
versioita. Yhdessä kansainvälisessä tutkimuksessa jaettiin 23
hyvinvointivaltiota kuuteen erilaiseen malliin 85:n eri mittarin
perusteella. Sen mukaan pohjoismaiseen malliin kuuluvat Ruotsi, Suomi
ja Tanska, joissa tämän järjestelmän piirteitä ovat laaja
sosiaalisen turvajärjestelmä, voimakas panostus
työvoimapoliittisiin toimiin ja työttömyysturvaan sekä pitkät
vanhempainlomat.
”Jos
hyväksytään yhteiskuntapoliittisiksi tavoitteiksi ihmisten
tasa-arvo, suhteellisen korkea hyvinvointi ja sosiaalinen
turvallisuus, voidaan kansainvälisten vertailujen perusteella sanoa,
että pohjoismainen malli on paras tiedossa oleva tapa päästä
tavoitteisiin”, Puuronen sanoo.
Ongelmiakin silti
nähdään. Kun vastuuta on valtiollistettu ja kunnallistettu, ovat
turvarakenteet paisuneet. Julkishallinto puuttuu ihmisten elämään
ja yrityselämän toimintaan monin rajoittavin säädöksin.
Tulonsiirroilla viedään ihmisten työn tuloksia toisten
kulutettaviksi. Tämä heikentää moraalia, kun ”sossun luukulta”
saa rahaa, vaikka sitä ei ole ansainnut.
ELINKEINOELÄMÄKIN
TARVITSEE
VEROTTAVAA VALTIOTA
Karl Marxin
oikeudenmukaisuusperiaatteen
mukaan pitää jokaiselle antaa tarpeen mukaan ja jokaiselta ottaa
kyvyn mukaan. Samaan aikaan elänyt John Stuart Mill vetosi
demokraattiseen
liberalismiin,
jossa puolustetaan ajattelun vapautta ja yksilön turvaamista
yhteiskunnan vallankäytöltä. Mill ei hyväksynyt, että valtio
puuttuisi ihmisen elämään mitenkään muuten kuin pyrkimällä
estämään hänen joutumisensa muiden vahingonteon kohteeksi.
Ihmistä ei saa pakottaa mihinkään sillä perusteella, että se
tekisi hänestä onnellisemman.
Aika ajoin vaikuttaa
siltä, että elinkeinoelämä haluaisi romuttaa
hyvinvointiyhteiskunnan. Tämä ilmenee jatkuvasti kitinänä
veroista. Nyt koronaviruksen aikana on kuitenkin aihetta kiitellä
verovaroja, joilla asioita hoidetaan vaikeimpinakin aikoina. Samoin
on hyvä, että valtio saa edullista lainaa ja auttaa ulkomaanvelkaa
tekemällä myös yrityksiä. Koronatukia yritykset ovat saaneet 1,5
miljardia euroa. Elinkeinoelämäkin siis tarvitsee verottavaa
valtiota. Se tarvitsee myös hyvinvointivaltiota, joka kouluttaa
sille ammattitaitoisia työntekijöitä ja hoitaa sairastuneet
työntekijät terveiksi.
Poliittisessa keskustella
sanotaan nykyisen
muoti-ilmaisun mukaisesti, että ”kapitalismi on rikki”.
Pohjoismaisen hyvinvointivaltiojärjestelmän sisään ei kuitenkaan
koskaan ole kapitalismi kuulunutkaan. Sen sijaan meillä on
markkinatalousjärjestelmä, eikä se ole sama asia.
Kapitalismi
perustuu yksinkertaistaen yksityisten
pääomien kasaantumiseen
keinolla millä hyvänsä. Rosvokapitalismistakin voi puhua.
Markkinatalous taas tarkoittaa vapaata vaihtokauppaa, kysynnän ja
tarjonnan kohtaamista. Markkinataloudessa on valtiollakin
sanansijansa. On elinkeinoelämänkin etu, että valtio ja
ylikansalliset säädökset voivat esimerkiksi estää
monopolit.
Lähempänä kapitalismia ollaan
Yhdysvalloissa, jossa Donald Trump on
sitä pyrkinyt vain kiihdyttämään. Sikäläisessä
hyvinvointimallissa sosiaalista
turvaa tarjoavat lähinnä
markkinat ja siihen kuuluvat vakuutuslaitokset. Keskeinen arvo on
omavastuu.
Suomessa
tällainen suuntaus voimistui jonkin verran Paavo Lipposen
hallitusten aikana, kun
valtiovarainministerit Iiro
Viinanen ja Sauli
Niinistö toteuttivat
avoimempaa
uusliberaalia talous- ja sosiaalipolitiikkaa valtiovarainministeriön
demarivirkamiesten tuella, vaikka hallituksessa istui niin SDP kuin
Vasemmistoliittokin.
Eli:
yhteinen hyvä vai itsekkyys ja oma etu?
kari.naskinen@gmail.com
