Mieluiten ulkona maalannut van Gogh tekee omanlaisiaan kuvia pelloista, puista ja keltaisista auringonkukista. Katsoessaan luontoa hän sanoo: ”Minä näytän ihmisille, jotka eivät tätä näe. Annan heille toivoa ja lohdutusta.” Samalla hän kokee olevansa ikuisuuden porteilla ja miettii, että kyllä olemassaololle on jokin syy.
Vincent van Gogh asui ja maalasi viimeiset vuotensa Etelä-Ranskassa Arlesissa ja Auvers-sur-Oisessa, ja elokuva on kuvattu näillä seuduilla. Noilla pienillä paikkakunnilla taiteilijaa pidettiin hulluna tai jos vähän lievemmin sanotaan, niin kylähulluna. Hän itsekin tiesi tilanteen. Kun pappi kysyy häneltä, ovatko kaikki maalarit hulluja, van Gogh vastaa, että vain suuret ovat.
Elokuva on paljolti van Goghin sisäistä monologia. Käsikirjoituksen on tehnyt yksi suuri, Jean-Claude Carriére (s. 1931), jonka filmografiaan kuuluvat mm. dialogit Luis Bunuelin Kamarineidon päiväkirjaan (1964), Päiväperhoon (1967) ja Porvariston hillittyyn charmiin (1972) sekä käsikirjoitus Volker Schlöndorffin Peltirumpuun (1979).
Schnabelista ja Carrièresta huolimatta elokuvan tekee lopulta erinomaiseksi van Goghia esittävä Willem Dafoe. Hänen menemisensä van Goghin nahkoihin vaikuttaa niin syvältä, että tätä paremmin on tätä roolityötä vaikea kuvitella. Dafoesta tekee mieli sanoa kuin Paul Gauguin van Goghin taiteesta: ”Maalattu todellisuus on omaa todellisuuttaa.” Myös Dafoe on niin ”todellinen” van Gogh, että ulkonäköä myöten Dafoe on kuin valkokankaalle herätetty van Gogh. Eikä haittaa, vaikka Dafoe oli elokuvaa tehtäessä 62-vuotias (van Gogh oli kuollessaan 37).
Dafoe on tehnyt pitkän uran. Hauska yhteensattuma elokuvien nimissä on, että hänen ensimmäinen sivusivuroolinsa oli Michael Ciminon elokuvassa Portti ikuisuuteen (engl. Heaven´s Gate, 1980). Van Gogh -elokuvan englanninkielinen nimi on At Eternity´s Gate.
Dafoe on kasvoiltaan kuin ”kivestä veistetty” ja siksikin hän on aina sopinut hurjiin rooleihin. Jeesuskin hän on Martin Scorsesen Kristuksen viimeisessä kiusauksessa (1988). Nyt papin kanssa keskustellessaan van Gogh vertaa itseään hieman Jeesukseenkin, ja aihe on tuttu van Goghille, sillä hän oli syntynyt pappisperheeseen ja nuorempana saarnasikin metodistikappelissa.
”Jumala on luonto ja luonto on kauneus”, sanoi vanGogh.
Elokuvassa van Gogh miettii, että haluaa löytää maalauksissaan sellaisen uuden valon, jota ei vielä ole nähty. Elämä on tarkoitettu kylvämiseen, mutta sadon saavat korjata myöhemmin tulevat. Tarkoitti siis, että oli aikaansa edellä. Elokuvassakin on yritetty löytää jonkinlaista uutta valoa käyttämällä nykymuodin mukaisesti tahallaan heiluteltua käsivarakameraa. Tuntuu tekotaiteelliselta pelleilyltä, mutta onneksi tämä ei kata koko elokuvaa.
Sekin on ihmeellistä, että silloin kun valkokankaan kuva on ikään kuin van Goghin silmin nähtyä, se on alareunastaan sumea. Onko olemassa sellaista tietoa, että van Goghin silmissä oli tällainen vika, joka aiheutti häiriön näkökenttään? Välillä onkin rauhoittavaa, että heiluvan tai sumean kuvan sijasta valkokangas onkin vain musta, mutta van Goghin monologit kuuluvat.
kari.naskinen@gmail.com
