A on Harvey Keitel, joka palaa Yhdysvalloista etsimään Manakiasin veljesten kadonneita filmejä kaukaa historiasta. Keitelin roolinimeä ei elokuvassa mainita, mutta rooliluettelossa hän on A, mistä Angelopoulos sanoi: ”A on aakkosten ensimmäinen kirjain, alku. Jokainen elokuvantekijä muistaa sen ensimmäisen kerran, kun on katsonut kameran etsimen läpi. Se ei ole niinkään elokuvan löytämisen hetki, vaan maailman löytämisen. Mutta sitten tulee myös hetki, jolloin elokuvantekijä alkaa epäillä omaa kykyään nähdä asioita, koska ei tiedä, onko hänen katseensa oikea ja viaton.”
A aloittaa matkansa ottamalla taksin Kreikan puolella ja pääsee sillä Korcen kaupunkiin Albaniaan. Sieltä matka jatkuu eteenpäin ja taksikuski sanoo: ”Me olemme kuolevia ihmisiä. Olemme kulkeneet ympyrää, en tiedä montako tuhatta vuotta täällä murtuneiden kivien ja patsaiden keskellä – mutta me kuolemme, ja paras niin ja nopeasti, koska tuska tekee kipeää.”
Vavahduttava patsaskohtaus tapahtuu A:n matkalla Bulgariassa. Kun elokuvan tapahtumat sijoittuvat loppuvuoteen 1994, on yhden ikeen alta juuri päästy. Proomuun lastataan 35 metriä korkea Leninin patsas paloiteltuna ja kun proomu liikkuu, rannalla olevat ihmiset tekevät ristinmerkkejä. Uudet vaikeudet ovat kuitenkin alkaneet, sillä jonkin matkan päässä on jo Jugoslavian hajoamissota käynnissä.
A jatkaa matkaansa; Skopjen, Monastirin, Bukarestin ja Belgradin kautta hän päätyy elokuvan lopussa Sarajevoon. Siellä kadulle vapautuu mielisairaalan potilaita, kun hoitajat ovat lähteneet pommituksia pakoon. Ketkä niitä hulluja todellisuudessa ovat…? Kun Angelopoulos alkutekstien yhteydessä siteeraa Platonia, niin tähän kohtaan sopii hyvin se Platonin toteamus, että valtiota pitää hoitaa retoriikan ja suostuttelun sijasta järjellä ja viisaudella. Balkanilla suostuttelu on ollut pääasiassa pakottamista.
Toivo kuitenkin elää. Puistossa aidan takana soittaa orkesteri, tulee mielleyhtymä Auschwitzin leiriorkesteriin. Joissain raunioissa nuoret esittävät näytelmää, jossa meneillään on kaunis kosintakohtaus. Puistossa on myös lapsiperheitä. Sää joulukuun alussa on kylmä ja hyvin sumuinen. Sitten puistossa kuuluu kovia komentosanoja ja niiden jälkeen useita laukauksia.
Oma henkilökohtainen tragedia liittyi Odysseuksen katseen tekemiseenkin. Sarajevon kirjastonhoitajan roolin aloittanut Gian Maria Volonte kuoli 61-vuotiaana joulukuussa 1994. Hänen tilalleen saatiin Erland Josephson. Theodoros Angelopoulos puolestaan sai surmansa 2012 kännissä olleen moottoripyöräpoliisin yliajamana Pireuksessa 72-vuotiaana. Samana vuonna kuoli Josephson 88-vuotiaana.
Harvey Keitelillä itselläänkin on juuret niillä seutuvilla, sillä hänen äitinsä oli romanialainen. A eli Odysseus on elokuvantekijä, joka edelleen etsii vanhoja filmejä. Hän tietää, että valo- ja elokuvat ovat todellisuuden tallentajia ja paljastajia. Joitain pätkiä hän löytääkin.
Omaa pienimutoista odysseiaani minäkin olen Angelopouloksen elokuvien takia tehnyt. Nähtyäni aikoinaan Odysseuksen katseen lisäksi Mehiläishoitajan (1986), Usvaisen maiseman (1988) sekä Ikuisuuden ja päivän (1998) piti saada lisää. Turistimatkalla Ateenassa löysinkin kirpputoreilta tai vastaavilta monta sellaista vhs-elokuvaa, joita Suomessa ei ollut nähty. Ne olivat kuitenkin niin tuhanteen kertaan kelattuja, että niiden pätkivästä ja naarmuisesta kuvasta en paljon kostunut. Nyt sain uuden dvd-boksin mukana kolmen tutun elokuvan lisäksi The Weeping Meadowin (2004). Etsintä on kannattanut.
kari.naskinen@gmail.com
